Part 4

"Minä tahtoisin sinun mielistymään minun tapaani -- ei ainoastaan sen vuoksi, että se on minun, vaan koska se on oikea. Siihen luulin sinun kääntyvän Jumalan armon kautta, tämän päivän vakavan jumalanpalveluksen, rukoustemme, saarnan ja vakavan ja juhlallisen menomme kautta, erittäinkin katsellessasi Herran ehtoollisen nauttimista. Mutta Jumala ei ole nähnyt hyväksi täyttää tätä mielihaluani. Mitä sinä tänään näit -- minä sanon sen surulla ja häpeällä -- sopi paremmin taistelukentälle kuin Jumalan huoneeseen."

Norbert seisoi suorana isänsä edessä ja katsoi häneen säkenöivin silmin.

"Isä", hän sanoi, "olen nähnyt taistelukentän tänä päivänä. Ja olen nähnyt parhaan miehen voittavan. Tuo nälkiytynyt pitkänaamainen mustatakki voi saarnata mitä tahtoo, ja tosiaankin ymmärsin tuskin sanaakaan hänen puheestaan, mutta hän on oikeassa, koska hän puolustaa sitä ja saa kaikki ihmiset kunnioittamaan itseään -- siksi on hän mies ja kunnollinen mies. Mutta, isä", hän lisäsi hetkisen perästä, "ole niin kiltti ettet puhu tästä mitään talonväelle. Nuo ynseät toverit, kirjansitojan nulikat, tulisivat vallan sietämättömiksi, jos saisivat tietää että minun täytyi sanoa niin paljo kiittävää heidän sedästään, jota muutenkin kunnioittavat kuin kuningasta."

"Hänestä tulee Geneven kuningas, ennenkun kaikki on ohi", vastasi De Caulaincourt. "Mutta minä tahdon kunnioittaa luottamustasi, poikani", hän lisäsi hymyillen.

"Tämä on taasen esimerkki Jumalan teistä ja nuhde uskottomalle sydämelleni", hän ajatteli jälestäpäin. "Juuri minkä luulin saavan harhateille joutuneen poikani kuohuksiin on koskettanut häntä oikeaan paikkaan. Jumala suokoon minun joskus nähdä kaiken toivoni hänestä toteutuvan."

V LUKU.

Caulaincourtin kaksi ystävää.

Calvin muiden tähden poltatti Servetuksen. -- Oh, ihminen erehtyy!

E.B. Browning.

De Caulaincourtista kuten hänen pojastaankin Geneven elämä oli uutta ja kummallista, mutta hänestä se oli myöskin ilahduttavaa. Isäntänsä esitti hänet oitis omalle _piirilleen_ eli "abbayelle", johon kuului kirjanpainajia. Nämä piirit muistuttavat nykyajan klubeja. Miltei joka ammatilla eli käsityöllä oli oma piirinsä, jossa yleisistä asioista väiteltiin, kerrottiin uutisia tai keskusteltiin kaikesta mikä vaati yhteistoimintaan, sekä päätettiin sen johdosta. Hän teki pian tuttavuutta useiden maanmiestensä kanssa, jotka kuten hänkin olivat uskonpakolaisia. Useat heistä olivat ihmeteltävän lahjakkaita ja yleviä henkilöitä. Kumminkin hän omituisen luonteensa oikun vuoksi tuli lähemmin tuttavaksi -- vaikkakin oli ystävällinen kaikkia kohtaan -- ainoastaan kahden kanssa, nimittäin isäntänsä, Antoine Calvinin ja viereisen naapurin Ami Berthelierin kanssa. Näitä kahta hän kuvaannollisesti kutsui aamuksi ja illaksi, koska toinen oli alati alakuloinen ja pisteliäs, toinen aina toivorikas ja herttainen. Kuvaus oli todempi kuin hän luulikaan. Berthelier edusti vanhoja asioita, vanhoja käsitteitä ja harrastuksia. Suuren uskonpuhdistajan veli taasen oli aamun lapsi -- tulevaisuus oli hänen mukanaan ja hänen omansa. Kumminkin tuli aamusta ja ehtoosta yksi päivä. Yhtä varmaan johtaa ilta yöksi kuin jälleen yö aamuksi. Vanhassa, rammassa hugenotissa oli ajatuksia, jotka kuuluivat menneisyyteen ja nykyisyyteenkin, mutta kestävät vielä vuosisatoja. Ei kukaan sellaista arvannut odottaa. Kaikki arvelivat, ja enimmän hän itse, että hän oli jälellä ajastaan ja että hänen oikea paikkansa oli menneen sukupolven seurassa.

Eräänä lokakuun iltana, kun De Caulaincourt söi illallista Berthelierin luona, hänen isäntänsä jonkinlaisella ylpeydellä kehoitti häntä ihailemaan sitä mielenlujuutta, jota neuvosmiehet samana päivänä olivat osottaneet Mikael Servetin asiassa. Jokainen Geneven asukas tiesi että tämä mies -- jonka nimi on ijäksi yhdistetty omaan onnettomuuteensa ynnä häpeään, joka ei ollut hänen omaa ansiotansa -- oli vangittu syytettynä vääräoppisuudesta, Jumalan pilkkaamisesta ja kapinasta. "Mitähän he nyt ovat tehneetkään?" De Caulaincourt kysyi huomaten Berthelierin iloitsevan kaikesta mikä oli Genevelle kunniaksi.

"Wienistä tuli tänne lähettiläitä vaatien kuninkaan nimessä, että Mikael Servet annettaisiin heille. Niin kutsuttu pyhä inkvisitsiooni oli jo tuominnut ja langettanut hänet poltettavaksi elävältä vienolla valkealla."

"Entä sitte?"

"Neuvosmiehet lähettivät noutamaan miestä ja kysyivät häneltä, tahtoiko hän jäädä luoksemme ja vartoa tuomiotamme, vaiko mennä niiden kanssa, jotka häntä vaativat? Hän rukoili itkien heitä menettelemään suhteensa miten vain tahtoivat, mutta ei suinkaan toimittamaan häntä hirttomiesten kanssa takaisin."

"Entä mitä he tekivät?"

"He kieltäytyivät jättämästä häntä, Geneven muurien sisällä on kaikilla sama turva, olkoon mies viaton tai syyllinen, kunnes hän on tuomittu oikeuden mukaan ja langetettu sen omien lakien perusteella."

"Mutta ken on tämä Servet eli Servetus, josta jokainen puhuu?"

"Hän on espanjalainen. Hänen tapaistensa harhaoppisten, kuten heitä kutsutaan, sanotaan uskovan että kaikki on Jumalaa ja Jumala on kaikki."

"Mikä Jumalaa häpäisevä joutavuus?"

Berthelier kohautti olkapäitään. "Omasta puolestani", hän sanoi, "on vaikeata uskoa Jumalan olevan kaikki ja joka paikassa --"

Hänet keskeytti kauhistunut ilme ystävänsä kirkkaissa, rehellisissä silmissä. Laskien kätensä ystävällisellä, anovalla liikkeellä hänen käsivarrelleen De Caulaincourt sanoi surullisesti: "Suokaa anteeksi. Minä unhotin! Totta on, että aina olette ymmärtänyt niin hyvin, mitä minä sanon ja joskus sitäkin, jota en sano. Olin kiusauksessa rikkoa vaitiolosääntöä vastaan ja lausumaisillani noita kummia ajatuksia, jotka pitävät minua toisista ihmisistä yksinäni ja syrjäisenä."

De Caulaincourt toipui. Hän arveli löytäneensä järjellisen ajatuksenjuoksun siinä, mikä ensin hänestä näytti ainoastaan käsittämättömältä häväistykseltä.

"Ymmärrän", hän sanoi. "Tahdoitte sanoa, että tuntuu vaikealle käsittää Jumalan läsnäoloa, että hän on ottanut pois suosionsa valon teiltä. Olkaa lohdutettu, ystäväni. Samoin on ollut usein niidenkin laita, joita hän rakastaa, jopa joskus suurimpien pyhimystenkin laita. Olen kuullut että sellaisetkin ovat pitäneet itseään unhotettuina ja hyljättyinä. Mutta mitä sanoo pyhä kirja silloin kun kuljemme pimeässä? Eikö siellä ole, 'Luottakaamme Herraan ja pitäkäämme itsemme Jumalan luona'?"

Berthelier ei vastannut, sillä De Caulaincourtin osanotto oli omiaan soihdun lailla vain näyttämään sen virran syvyyden ja leveyden, mikä ammotti heidän välillään. Kuinka usein syntyykään äänettömyys samalla tavalla melkein kaikissa ihmisoloissa! Mutta lopuksi hän virkkoi:

"Mitä Servetukseen tulee, niin pidän häntä vähemmän vaarallisena ollessaan vääräuskoinen; mutta libertinien aseena hän on vaarallinen. Jos hän pääsee vapaaksi, niin he riemuitsevat."

"Ettekö te tahdo sitä?"

"Uskoni kautta, en! vaikkakin heidän johtajallaan on nimeni ja he ovat vanhoja ystäviäni ja tovereitani. Parempi on pyhimysten hallitus, kuin raakalaisten ja räyhääjien. Siten, monsieur De Caulaincourt, näette mihin olen joutunut -- kuten sanoin yksikseni ja syrjäiseksi. Isä Calvinin ja konsistoriumin mielestä minä olen pakanallinen ihminen ja publikani, jonka pitäisi olla kiitollinen päästyään vankilasta ja maanpaosta; sukulaisteni ja vanhojen ystävieni mielestä olen pelkuri ja luopio, joka on hyljännyt vapauden asian. Mutta teidän ainakin pitäisi rukoilla Philibert Berthelierin, Mikael Servetuksen ja toisten senlaisten kukistumista. Heidän huutonsa on: Geneve geneveläisille! Jos he voittavat, lopettavat he lyhyeen _francillonit_, ranskalaiset."

"Semmoisetko kuin minä?"

"Semmoiset kuin te ja ne ovat jotka teitä suojaavat."

De Caulaincourt läksi äkkiä pois. Hän oli hämmästynyt ja surullinen mielessään, ei siksi, että hän aavisti vaaraa itselleen, vaan ajatellessaan ystäväänsä, johon hänen mielensä taipui tietämättään. "Ystäväni on niin oikeassa useissa asioissa", hän sanoi, "ja kumminkin niin väärässä yhdessä ainoassa, tuossa kaikesta suurimmassa. Kumminkin minä rakastan häntä enemmän kuin useata hyvää kristittyä. -- Arvelen ettei se ole synniksi minulle luettava. En ole Koskaan nähnyt ketään hänen kaltaistaan. Ei näytä olevan paikkaa minne hänet asetettaisiin. Hänen elämänsä on kunnon miehen elämää, ja kumminkin --. No niin, Jumala sen kaikki tietää! Kaikessa tapauksessa hän on onneton. Voin rukoilla hänen puolestaan."

Siten hymisten hän astui sisään työhuoneeseensa, jossa, vaikkakin oli myöhäistä, Antoine Calvin yhä istui, tehden lampun valolla kultakirjailua paksuun nidokseen niin taiteelliseksi kuin suinkin. Antoine oli yksin, erotettuaan aikoja sitten apulaisensa. De Caulaincourtin astuessa sisään hän katsahti ylös ja hymyili. Hänen kasvonsa muistuttivat samalla tavalla kuuluisata veljeään, kuin jäljennös jostakin mestarimaalauksesta muistuttaa alkuperäistä. Piirteet olivat vähemmän selvät, vähemmän uurretut sekä säännöttömät. Niissä oli paljoa vähemmän yksilöllisyyttä, niistä puuttui tuota sisällistä tulta, joka on erinomaisen neron ulkonainen ja näkyvä tuntomerkki.

"Kas tässä, herrani", hän sanoi näyttäen De Caulaincourtille melkein valmista työtään, "luulenpa veljeni olevan tyytyväisen asettaessaan tämän aarteittensa joukkoon. Olen tehnyt parhaani, koska teos on määrätty lahjaksi jollekin prinssille tai suurelle henkilölle. -- Kenelle, sitä en tiedä."

"Se on kaunis", De Caulaincourt vastasi, katsellessaan ihailevasti Espanjan nahkaista, harvinaista ja kaunista sitomusta ja taiteellista kultausta, joka oli tehty erinomaisella huolella ja tarkkuudella.

"Jean ei lähetä yhtään teostaan ulos maailmaan ilman, että minunkin osani siihen tulee kuten hänenkin", virkkoi Antoine, ja hänen hymyilynsä levisi! nauruksi.

"Maailma ei siitä tiedä", vastasi De Caulaincourt.

"Mitä siitä on väliä? Jeanhan saarnaa meille, että Jumala on valinnut meidät jo ennen maailman perustamista. No hyvä, hän valitsi Jeanin kirjoittamaan teoksia ja minun sitomaan niitä."

"Hänen hyvän tahtonsa mukaan", sanoi De Caulaincourt vakavasti.

"Hyvän tahtonsa ja hyvän suosionsa mukaan, monsieur de Caulaincourt. Eipä minua olisi miellyttänyt saarnata P. Pietarin kirkossa, kirjoittaa '_Kristinuskon perusteista_' ja hallita konsistoriumissa, vaikkakin minulla olisi näppäryyttä ja taitoa jota minulla ei siihen ole. Niin, minä olen hyvin kiitollinen, että hän sattui haluamaan jotakuta sitomaan veljeni kirjoja ja sallii minun tehdä sitä. Ja vieläkin enemmän -- eikö pyhä raamattu kerro meille että veli on syntynyt onnettomuuteen?"

"Niin se on. Kumminkaan ei se näy tässä olevan paikallaan, koska sen jälkeen, kun veljenne on esiintynyt, Genevessä tuskin on ollut onnettomuuden hetkeä -- pikemmin vaan iloa."

"Mitä hyvänsä ulkonaisia vastoinkäymisiä hänellä lieneekin, ja useinhan niitä on, ei kumminkaan ollut onnettomuutta niin kauvan kuin Jumala salli hänen pitää rakastavan vaimonsa Ideletten", sanoi Antoine. "Mutta siitä on kulunut neljä vuotta kun Hän otti takasin lainansa. Idelette oli niitä, joista maailma ei tietänyt mitään. Mutta teidän on tietäminen, että hän oli sitä laatua, ettei koskaan paavilainen tai libertiini, joka sanoi moitteita ja sadatuksia kaiket päivää veljestäni, löytänyt pahaa sanaakaan hänestä. Mutta nyt, kun hän, on mennyt, luulen Jeanin tarvitsevan minua. Ei, se on liian ylpeä sana, sillä hän ei tarvitse ketään paitsi Jumalaansa. Mutta hän pitää siitä että olen lähellä ja että hän saa silloin tällöin puhella kanssani.".

Sitten Antoine taivutti päänsä taasen rakkaan työnsä yli. "Kukaties", hän arveli, "olen puhunut liian paljon itsestäni".

"Elkää unhottako lupaustanne", De Caulaincourt sanoi nousten lähteäkseen; "huomenna otatte minut oppilaaksenne."

De Caulaincourt vastoin pakolaistoveriensa neuvoa oli yritellyt kirjanpainamista, vaikkakin vähällä menestyksellä. Hänen näkönsä ei ollut vahva. Pienet metallikirjasimet hän huomasi vaikeiksi erottaa. Vielä enemmän kaipasivat tottumattomat sormet vikkelyyttä. Hän arveli menestyvänsä paremmin kirjain ulkoasun, kuin sisäpuolen kanssa.

"Minä en kehottaisi teitä, herrani, luopumaan työstä, joka on miellyttävää eikä kovin raskasta, mutta kumminkin --. Kerronkos luvallanne, mitä ajattelen?"

"Tietysti, ystäväni."

"Silloin ajattelen, ettei Jumala ole valinnut teitä sitomaan kirjoja."

"Miten niin voitte sanoa?"

"Puheestanne ja kaikista tavoistanne päättäen lienette yksi Jumalan taistelijoista, herrani."

"Mutta nyt ei ole uskonsotaa."

"Aina on olemassa uskonsota, vaikkei aseet aina ole aineellisia. Usea pakolainen tultuaan tänne uskon tähden menee jälleen pois levittääkseen valoa omassaan tai vieraissa maissa."

De Caulaincourt hämmästyi. "En ollut sitä ajatellut", hän sanoi.

"Eikä teidän tarvitse sitä nytkään eikä milloinkaan ajatella, jollei Jumala itse kuiskaa sitä korvaanne. Sillä välin, herrani, jos haluatte nähdä mitenkä täällä työskennellään ja tahdotte koetella työaseissa sormianne, olen pitävä seuraanne kunnianani. Minä pidän kunniallista työtä ilonani ja samalla kertaa armona itselleni."

Kun he ja toiset puuhasivat joka päivä toimissaan tuossa Genevessä, jota rakastivat ja jonka puolesta he työskentelivät, tuli reformatsionin valkealle vaatteelle musta tahra, jota ei vieläkään ole pois huuhdottu. Valkealla pohjalla jokainen tahra näkyy hirveän selvästi; mustan levyn voitte kastaa musteeseen ilman huomattavaa muutosta. Vaikka ei vaino, ei martyriuskaan voinut tehdä mainittaviksi Rooman lukemattomia uhreja, tai löytää edes paikkaa heidän niinilleen ahtailla historian lehdillä, niin tuo yksi ainoa nimi, Mikael Servetus, astuu esiin tuliroviohenkilöiden joukosta, häviämättömänä, kaikille laillistettuna. Sen surullinen kuuluisuus on kosto meille. Jos protestanttisuuden uhrit olisivat olleet lukuisammat, heitä vähemmän muistettaisiin. Mutta tuhansista, jotka tuntevat tapauksen, kuinka moni tietääkään mitään miehen todellisesta luonteesta ja ajatuksista tai sekavista syistä, jotka johtivat tuohon hirveään näytelmään du Champel-torilla? Eikä tämä olisikaan paikka väitellä niistä. Erittäin on huomattava, että henkilöt, aikansa lapset, joiden elämää koetamme kuvata, näkivät asiat, yhdellä poikkeuksella, sen ajan kannalta, eikä meidän. Mutta huomattava seikka ansaitsee mainitsemista. Juuri se mies, jonka päälle jälkimaailma on liittoutunut asettamaan häpeän näytelmästä, sattui olemaan ainoa mies, joka koetti välttää sen kauhuja. Johan Calvin, yhdessä melkein kaikkien aikalaistensa, katolilaisten ja protestanttien kanssa, arveli että Servetuksen piti kuolla. Mutta hänen vakava vaikkakin hyödytön rukouksensa oli, että tulikuolema vaihdettaisiin lievempään tuomioon -- telottajan kirveeseen.

VI LUKU.

Muuan Norbert De Caulaincourtin ystävä.

"Ja koska pelastit sen kukoistavan elämän, puree se kaunista kättäsi."

Rudyard Kipling.

"Miten uskallat koskea koiraani?"

"Miten uskallat kutsua sitä tuolla nimellä?"

"Kutsun koiraani millä nimellä itse haluan. Tule tänne Kain, Kain!"

"Sinä et saa koskea siihen. Miten sinä uskallat, kysyn?"

"Taidat pitää ensimäisestä murhaajasta, koska panet pahaksesi jos kutsun eläintä hänen mukaansa."

"Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että sanoessasi Kainin nimeä tarkoitat -- --."

"Oh, sepä hyvä! Silloin pitäköön piski hänen nimensä ja loputkin siitä. Tule tänne, Calvin!"

"Kas tässä sinulle! Ja tuo tuossa saakoon lääkkeeksi pitkän köyden ja lyhyen kirjotuksen."

Tämä vihainen keskustelu tapahtui eräänä lauvantai-iltana isolla "Plain-palais'iksi" kutsutulla kentällä. Tänne saapuivat Geneven nuorukaiset leikkeihin eli pilkka-ammuntaan ja muihin miehellisiin harjoituksiin ja urheiluihin. Heidän jokapäiväisessä elämässään muuten olikin kovin vähä virkistystä ja huvia. Kahden kiistelijän ympärille oli kerääntynyt piiri. Suuri Perrin niminen poika, huomatun libertinin Ami Perrinin serkku ja akademian oppilas, vannoi viimeisen tuomion pahan näköiselle sekarotuiselle piskille. Libertininuorukainen oli antanut sille puolueensa tavan mukaan loukatakseen ja ivatakseen Calvinin nimen. Toinen, pitäen koiraa kulkusta yhdellä kädellä, antoi Perrinille vasten kasvoja huumaavan iskun toisella kädellä. Se maksettiin nopeasti. Samalla muita liittyi leikkiin. Pian oli syntynyt kaunis taistelun alku. Libertinit olivat heikompana puolueena. Jo siitäkin syystä täytyi nuoren Norbert de Caulaincourtin, joka oli paikalla, mennä heidän puolelleen. Koira rukka oli riidan esine, ja näytti luultavalta että se kuristettaisiin tai revittäisiin kappaleiksi mylläkässä. Viimein Norbert, ollen aina keskellä kuohua, heittäytyi elukan päälle ruumiineen ja jalkoineen, kuten englantilaiset pojat tapaavat jalkapallo-kahakassa hyökätä pallon yli. Oli ihme ettei pojalta ja koiralta henkeä litistetty. Norbert oli varma että ainakin tusina huonoja seuralaisia oli hänen päällään tukehduttaen hänen hengitystään. Koirarepale alimaisena, tuntematta ystävää vihollisesta, teki hurjia ponnistuksia saadakseen päänsä vapaaksi. Sitten se puri. Norbert jo arveli viimeisen hetkensä tulleen.

Yht'äkkiä paino väheni, näytti vierevän pois. Hän taisi jälleen hengittää. Viimein hän näki valon niin hyvin kuin voi erottaa silmistään sinkoilevilta säkeniltä. "Nouskaa ylös", sanoi ääni hänen korvassaan. Sitten käsi koski häneen ja auttoi hänet lopulta jaloilleen seisomaan. Hän koetteli katsella ympärilleen, mutta oli vielä sekaisin ja pyöröpäinen.

Hän näki pelastajansa olevan erään akademian etevimmistä oppilaista, saman nuoren ranskalaisen, joka jo alussa oli varoittanut häntä tottelemattomuutta seuraavista rangaistuksista. Varteva, kauniskutrinen nuorukainen, auringonpaiste kasvoillaan, kumartuen piestyn koiran yli, muistutti häntä p. Mikaelin taistelusta louhikäärmeen kanssa, jollaisia kuvia joskus oli nähnyt.

"Kiitoksia, de Marsac", hän sanoi. "Vieköön tuon koiran! Se puri minua." Sitten kävivät he käsittäin.

"Se on kuollut", sanoi toinen ääni, "tai ainakin sietäisi kuolla. Lopetetaan se!"

"Mitä se hyödyttäisi", välitti de Marsac. "Jos joku yksinkertainen poika on antanut elukalle liian suuren nimen, onko sen vuoksi syytä tappaa se? Antakaa sen olla, tai päästäkää se isäntänsä luo, joka näkyykin tulevan tuolla. Caulaincourt, oletteko pahoin loukkautunut?"

"Enpä juuri mainittavasti", Norbert kerskui. "Kiittämätön otus! Seuraavalla kerralla ne puolestani saavat hirttää sen", hän lisäsi yrittäen naurahtaa.

"Sallikaa minun olla haavurina", sanoi De Marsac vetäen kauniin, valkean liinan esille.

Nyt koira nousi ja ravisteli itseään totuttuun tapaansa. Ehkäpä se näki omistajansa lähestyvän puoli vihassa, puoli lemmessä. Louis de Marsac nosti kohteliaasti hänelle hattuaan.

"Tässä on koiranne, herra Perrin", hän sanoi. "Ei ollut sen vika, että nimensä aiheutti ikävyyttä eräälle meistä. Löytyy viljalti hyviä nimiä valita. Voisihan kutsua koiraa Caesariksi, vaikkapa Aleksanteriksi, sillä ketäkään loukkaamatta. Täällä Genevessä olisi viisaampaa, ettei leikittäisi sen suuren nimen kanssa, joka sillä nyt on. Tällä kertaa kyllä ei ole vahinkoa tullut, paitsi että ystäväni tässä suojellessaan sitä on saanut kätensä purruksi."

"Olen hyvin pahoillani", sanoi Perrin. "Kiitän häntä ja teitä. Uudestasyntyneeksi puhutte sangen sievästi. Jos kaikki olisivat teidänlaisianne, voisimme paremmin tulla toimeen heidän kanssansa."

Hän läksi pois, koira lyyhäten perässä lohdutonna. De Marsac käänsi huomionsa Norbertiin ja sitoi hyvin taitavasti ystävänsä haavat, jotka eivät olleetkaan vaaralliset.

"Minä kävelen kanssanne kotianne", hän sanoi. "Seuraavassa ovessa teistä Rue Cornavin varrella asuu tuttaviani. Olen hyvin iloinen nähdessäni heitä tänään juhlailtana."

"Te tulette pian valmiiksi koulusta, eikö niin?" Norbert kysyi.

"Kyllä akademiasta, mutta minun on vielä käytävä jumaluusopillinen koulu."

"Arvelen teidän olevan iloinen päästessänne pois. Tiedän vaan, että minä ainakin olisin."

"En iloitse poispääsystäni, vaan siitä minne menen." Noiden kirkkaiden kasvojen yli kulki silloin ilme, joka teki ne vieläkin kirkkaammiksi.

He olivat nyt saapuneet Porte Neuvelle, jonka kautta he astuivat kaupunkiin useiden Plain-palaisilta palaavien kanssa. Käytävää pitkin kulkiessaan he kohtasivat Berthelierin ja Gabrielien, jotka nauttivat siksi vuodenajaksi erittäin ihanasta ilta-ilmasta.

Kumpikin nuorukainen tervehti. De Marsac punastuen hymyili onnellisena.

"En tiennyt teidän tuntevan heitä", sanoi Norbert.

"Oh, tunnen toki. Kerroinhan teille olevani menossa katsomaan heitä. Herra Berthelierin sisar, neiti Claudine, ja minä olemme hyviä ystäviä. Muutama vuosi sitten, kun saavuin tänne vielä melkein lapsena, olin eräänä päivänä torilla katsellen ympärilleni ja ostellen kirsikoita ynnä muuta sellaista. Silloin näin tämän neitiparan vihaisten, toruvien kalaämmien pelottamana joutuvan miltei pois tunnoiltaan. Se oli ennen kuin hyvä järjestys oli toimitettu torille ja koko kaupunkiin, josta kiitos isä Calvinille. Gabrielle oli sanonut heille, aivan oikein, että häntä oli koetettu pettää. Minä taistelin hänen puolestaan kaikin voimini, jotka todella eivät olleet suuret, ja viimein toin hänet riemusaatossa kotia. Hän oli paljon kiitollisempi kuin tilaisuus vaatikaan, ja on aina siitä saakka ollut erittäin hyvä ystävä minulle. Minä -- he -- he ovat kaikki hyviä minulle, vaikkakin viime aikoina, ollessani kovin kiinnitetty lukuihini, olen nähnyt heitä ainoastaan harvoin."

"Ettekö pidä nuorta neitiä hyvin kauniina?" Norbert kysyi. "Minusta hän on."

"Hän on kaunis", Louis vastasi hiljaa. Aine raukesi.

"De Marsac", sanoi Norbert hetkisen äänettömyyden jälkeen, "saanko tehdä teille kysymyksen?"

"Noh, luonnollisesti."

"Sanoitte heti iloitsevanne siitä minne menette, kun jätätte koulun. Ettehän voi tarkoittaa noita isä Calvinin pitkiä luennoita. Mitä se on, joka seuraa koulun jälkeen?"

"Minä menen jälleen maahani, Ranskaan, saarnaamaan evankeliumia siellä."

Norbert pysähtyi ja katsoi hämmästyneenä häneen. "Mikä saa teidät tekemään niin?" hän kysyi viimein.

"Miksi en tekisi niin?"

"Miksi ette? Kun kerran olette turvassa leijonan pesästä, miksi pistätte päänne uudestaan sinne?"

"Siksi että olen Hänen asiallansa, joka voi sulkea leijonan kidan." Norbert vaikeni, hän aavisti jotakin. Hän oli kuullut isä Calvinin, isä Bonnan ynnä toisten pappien puhuvan semmoisista asioista. Mutta että tämä poika, hänen oma koulutoverinsa, aikoi toimia sen mukaan, se oli aivan eri asia.

Kumminkin, heidän käännyttyään Rue Cornaville, hän sanoi:

"Ette kai tahdo mennä kauemmaksi nähtyänne, että ystävänne ovat ulkona kävelemässä."

"Minun ystäväni on neiti Claudine, joka luultavasti on kotona. Käyn kysymässä häntä.". Sitten hän saattoi Norbertin ovelle saakka.