Part 24

Seuraavana päivänä, toukokuun 20 päivänä, Geneven pappien jokavuotisena tapana oli kokoontua juhlatilaisuuteen, jota me kutsuisimme pappispäivälliseksi, vaikka he kutsuivat sitä _sensuuriksi_, koska odotettiin, että he käyttäisivät tilaisuutta toistensa nuhtelemiseen. Tällä kertaa oli Calvinin nimenomainen toivomus, että juhlallisuus pidettäisiin hänen talossaan, jotta hän vielä kerran voisi kohdata kalliita veljiään. Molemmat Caulaincourtit olivat kutsuttujen vieraiden joukossa. Tosin he eivät olleet vakinaisia saarnaajia, mutta olivat he tunnustettuja ja kunnioitettuja kirkon palvelijoita.

Timantin lujan tahtonsa vahvistamana, kenties myöskin elämän sammuvan lampun viime leimahdusten lisäämillä voimilla Calvin otti paikkansa pöydän päässä ja piti lyhyen rukouksen. Hän söikin vähäsen, "koettaen elähdyttää meitä", kuten hänen ystävänsä ja historioitsijansa Beza myöhemmin sanoi. Hänen ympärillään istuvat koettivat ylläpitää ainakin tavallisen puheen muodossa hilpeätä ulkokuorta. Äkkiä puhelun hetkeksi väsähtyessä kuultiin pastori Poupinin äänen sanovan jollekulle lähellä istuvalle: "Me kohtaamme toisemme maanantaina Norbert de Caulaincourtin ja Gabrielle Berthelierin vihkiäisissä." Sanat sattuivat noihin tarkkoihin, innokkaihin korviin, jotka kohta niin pian jo sulkeutuisivat kaikille maallisille äänille. Kuoleva mies ikäänkuin temmaten itsensä ylös nousi hitaasti ja katsoi hämmästyneen näköisenä Norbertia suoraan silmiin. Sitten haihtui tuo hämmästynyt ilme pois, terävät silmät lauhtuivat ja kalpeat kasvot vetäytyivät tyytyväiseen ja levolliseen hymyyn. Sillä nyt oli hallitsija laskenut valtikkansa, isännöitsijä jättänyt valtansa Mestarin omiin käsiin, jossa se oli paljoa paremmassa turvassa kuin hänen omissaan. Norbert ei koskaan unhoittanut tätä katsetta, vaikkakaan hän ei silloin tuntenut sen merkitystä täydellisesti. Se oli siunaus ilman sanoja.

Pian jälestäpäin oli vieraille selvää, että heidän isäntänsä oli äärimmäisen väsynyt. Beza ja toiset kehoittivat häntä menemään levolle. Rakastavat kädet kantoivat hänet läheiseen huoneeseen ja asettivat hänet vuoteelle, jota hän ei enää koskaan elävänä jättänyt.

Sen päivän jälkeen Calvin tuskin ollenkaan puhui ihmisten kanssa, mutta Jumalan kanssa alinomaan. Viikko, joka hänellä oli vielä elettävänä maan päällä, näytti yhdeltä ainoalta pitkältä, innokkaalta rukoukselta. Viimein toukokuun 27 päivän iltana häntä ympäröivät hoitajat kuulivat hänen sanovan: "Tämän nykyisen ajan kärsimyksiä ei voi verrata tulevan elämän kunniaan". Tässä hänen äänensä sammui ja seuraavassa silmänräpäyksessä tuo kunnia ilmaistiin hänelle. Konsistoriumin nimiluettoloon kirjoitettiin hänen nimensä perään nämä yksinkertaiset sanat: "Palasi Jumalan luo lauvantaina 27 päivänä".

Plain-palaisissa oli hauta, jota ei koristanut mikään nimi, merkki tai muistopatsas. Mutta kirkon ja maailman historiassa oli ijäti pysyvät merkit. Geneve, hänen synnyinkaupunkinsa, oli hänen muistopatsaansa. Se pysyi kauan sellaisena, joksi hän oli sen tehnyt, ahdistettujen turvapaikkana ja protestanttisuuden suojana. Sillä oli monia lapsia, jotka kutsuivat sitä siunatuksi, eikä niiden joukossa ollut ketään jalompaa, enemmän rakastavaa ja enemmän rakastettua kuin Norbert de Caulaincourt ja hänen vaimonsa Gabrielle Berthelier. Muutamia vuosia Norbert jatkoi suurten vaarojen alaisena kutsumustaan, jonka oli valinnut itselleen. Hän oli tunnettu useammassa kuin yhdessä maassa tuolla arvokkaalla nimellä "marttyyrien ystävä". Vihdoin hänet määrättiin ja hyväksyttiin pastoriksi Geneven piirikuntaan, vaikkakin hän yhä teki tiheitä matkoja vieraisiin maihin kirkon asioissa. Eräänä lyhyenä lepoaikana, jolloin Ranskan hugenotit saivat nauttia rauhaa ja suvaitsevaisuutta, hän lähti isänsä kanssa Gourgollesiin. Siellä vanhemman de Caulaincourtin erinomaiseksi tyytyväisyydeksi hellät sukulaissiteet vielä kerran solmittiin. Koko suku osoitti heille ystävyyttään. Norbert tapasi vielä lupaavan, nuoren serkun, joka suosi protestanttisuutta, ja sai hänet tulemaan Geneveen täydentämään kasvatustaan sikäläisessä kuuluisassa akatemiassa.

Omasta puolestaan hän aina palasi riemuiten ja iloiten onnelliseen kotiinsa, jonka keskuksena Gabrielle oli. Parvi hilpeitä lapsia kasvoi heidän ympärilleen. Ensiksi syntynyt Louis oli sokean kummi-isänsä Ambrose de Marsacin ylpeys ja aarre. Ami taasen, ijässään seuraava, omisti kaiken rakkautensa, mitä hän voi säästää kotoa, sen ahkeralle vieraalle, arvokkaalle, oppineelle ja lempeälle tohtori Theodore Bezalle. Kolme pientä sisarta, jotka täydensivät kotipiirin, olivat Claudine, Arletta ja -- Gabriellen erikoisesta pyynnöstä niin nimitetty -- Yolande. Kaikki alkoivat varhain perityn ylevien aatteiden ja jalon elämän uran; ja kaikki pysyivät sillä moitteettomasti ja jättivät sen himmentymättömänä ja kirkkaana niille, jotka tulisivat jälkeenpäin.