Part 23

"Tiedän sen, tyttäreni. Osaksi senkin tähden olen lähettänyt noutamaan sinua."

Gabriellen sydän sykki nopeammasti näistä sanoista. Voiko olla mahdollista, että Calvin oli valinnut jonkun erikoisen uskontyön tai rakkaudentoimen hänen toimitettavakseen? Calvin tiesi, että hän oli jäänyt yksin ilman kotisiteitä, tai kotioikeuksia. Miten mielellään hän olisi toimittanut uusia rakkaudentöitä. Semmoinen toimi semmoisilta huulilta lausuttuna olisi luonut uutta elämää virtaamaan hänen suoniensa läpi. Hän vastasi hiljaisella, pyytävällä äänellä: "Isä, ilmaiskaa minulle Hänen tahtonsa, minun suhteeni, että minä voisin tehdä sen!"

"Jokaisen meistä on itse löydettävä se itsellemme."

"Mutta te, herra, tehän tiedätte niin paljo --"

"Kukaties, _nyt_ ehkä tiedän. Seisoessamme vuoren huipulla emme näe ainoastaan maata minne menemme, vaan myöskin maan jonka jätämme. Jollen ole erehtynyt, näen työn, jonka ainoastaan te voitte tehdä."

"Minäkö ainoastaan?"

"Niin. On eräs uskollinen, jalo sydän, jota ainoastaan te voitte auttaa ja lohduttaa."

Gabriellen sydän herposi äkkinäisestä liikutuksesta. Hän odotti vavisten loppua.

Se tulikin. "On eräs synkistynyt elämä, jolle te voitte olla valona. Ambrose de Marsac haluaa teitä vaimokseen."

Gabriellen kasvot tulivat aivan yhtä valkoisiksi kuin nuo tyynyillä lepäävät. Hän ei puhunut, vaan nousi seisoalleen. Hän seisoi hetken hiljaan, sitten hän vaipui jälleen polvilleen.

Käsi, jonka kosketus pyhitti ihmisen, lepäsi hellästi hänen päänsä päällä. "Hyvän miehen rakkaus ei ole lahja, jonka sopii kevytmielisesti sysätä syrjään", sanoi Jean Calvin.

"Mutta -- jos -- minä -- _en voi_", sanoi Gabrielle hitaasti.

"Me voimme aina tehdä Jumalan tahdon."

"Ei tätä asiaa, ei tätä! Isäni, te tiedätte kaikki."

"Niin, minä tiedän." Syntyi pitkä äänettömyys, jonka kuluessa Gabriellen sydän huokaili kiihkoisasta, vaikkakin hänen huulensa olivat vaiti. Sitten Calvin taas puhui ja hänen äänessään oli ihmeellistä hellyyttä: "Tyttäreni, paras ja jaloin vaimoista, jonka milloinkaan olen tuntenut, on laskenut hautaan nuoruutensa puolison. Hän suri; kumminkin velvollisuuden kutsuessa hän palasi, jälleen elämään ja otti uudestaan kantaakseen sen taakkoja. Hän oli yhdeksän vuotta auttavana toverina ja lohduttajana eräälle kaikista vähäisimmistä, jonka päivät olivat tuskaa ja vaaraa täynnä." Sitten Gabriellen läsnäolo näytti häneltä hetkeksi unhottuneen; nuo vakavat silmät kääntyivät taivasta kohden ja kalpeat huulet kuiskasivat: "Myöskin he levätkööt Jesuksessa!"

Gabrielle oli syvästi liikutettu. Se seikka että tämä kaikista enimmän itseensävetäytynyt ihminenkin murtaisi hänen tähtensä tavallisen varovaisuutensa ja puhuisi hänelle kadotetusta Idelettestaan, se veti häntä lähemmäksi Calvinia voimalla, jota hän ei voinut vastustaa. Nyt oli varmaa, ettei hän voinut kieltää Calvinilta mitään. _Nytkö?_ Minä hetkenä sitte voisi uskollinen Geneven tytär vastustaa isä Jean Calvinin persoonallista vakavaa pyyntöä? Varmaan hänen, joka eli niin lähellä Jumalaa, täytyi aina tietää mikä oli parasta, mikä oli oikein jokaiselle. Kohtalon sana värisi Gabriellen huulilla, kun samalla läheisestä huoneesta kuului tohtori Theodore Bezan hyvin tunnettu ääni puhuvan kirjurille. "Tärkeitä uutisia." -- "Onko herra Calvin tilaisuudessa --" "Pitäisi saada tavata häntä oitis --". Niin katkonaisina saapuivat sanat Gabriellen korviin.

Ne tulivat myöskin niihin korviin, joiden -- kunnes kuolema ne lukitsi -- täytyi olla avoinna kaikkien seurakuntain huolille.

"Muista", hän sanoi Gabriellelle, "en minä vaadi, ainoastaan ehdotan. Mieti sanojani, ja Herra antakoon sinulle ymmärrystä kaikissa asioissa!"

Sitten seurasi siunaus, ei Vanhan liiton, vaan Uuden -- Armon, Rakkauden ja Yhteyden siunaus. Sitten, kun Beza ja kirjuri astuivat sisään, suuteli Gabrielle hentoa kättä, loi viimeisen kunnioittavan katseen sen miehen kasvoihin, joka oli kääntänyt hänen ja kaikkien hänen rakkaittensa elämän, ja meni ulos ääneti.

Hän palasi Rue Cornavinille sydän lyijynraskaana. Hän oli sanonut jäähyväiset sille, joka oli hänelle, kuten jokaiselle todelliselle geneveläiselle, oikea Jumalan voideltu, "heidän sieramiensa henki". Hänen ensimäinen ajatuksensa ei kumminkaan ollut, että isä Calvin nyt oli kuolemaisillaan, vaan että isä Calvin oli pyytänyt häneltä jotakin, jonka myöntäminen murtaisi hänen sydämensä. Kumminkaan ei kiellon mahdollisuuskaan tullut hetkeksikään hänen mieleensä -- ei hän sitä miettinytkään. Pitäisikö isä Calvinin kuolla tietäen toiveensa jäävän täyttämättömäksi -- ja hänen kauttaan?

Tänä iltana hän palasi yksinäiseen kotiinsa jättäen Benoîten Calvinien luo.

Koko hänen luonteensa oli taipuva itsensäuhraamiseen ja koko hänen kasvatuksensa oli vahvistanut ja kehittänyt tätä halua. Hän oli senlaatuisia ihmisiä, jotka ajattelevat että vaikeimmankin tien täytyy olla oikea. Se seikka, että koko hänen sielunsa intohimoisella tuskalla vastusti Calvinin pyytämää asiaa, ei saanut olla syy, jonka vuoksi hänen pitäisi jättää se tekemättä, pikemmin sen täytyi olla syynä, että hänen piti tehdä se. Jos hän oli oppinut jotakin ankarassa Geneven koulussa, niin oli se itsekieltämisen vaikeata taitoa. Hän ei ollut napissut kohtaloa vastaan, joka lähetti hänet kansan puolesta uhriksi Savoijaan. Hän oli taipunut syvällä nöyryydellä Louisin marttyyrikohtaloon. Miksi ei sitten taipua tähänkin, joka näytti hänelle määrätyltä osalta? Herra Ambrose de Marsac oli yhtäkaikki sellainen, jota isä Calvin oli sanonut hänestä -- hyvä ja uskollinen mies -- eikä hänen enää nyt tarvinnut oppia sitä, että tämä rakasti häntä. Se oli ollut hänelle ahdistavana huolena pitkän aikaa -- hankaluutena, jonka hänen kerran, kuten tiesi, täytyi selvittää. Hän kumminkin niin kauvan kuin mahdollista piti sitä ajatustensa takaosassa. Nyt se oli tullut esiin, se seisoi aivan edessä hänen polullaan. Oli ainoastaan yksi asia tehtävissä sen suhteen. Hän tahtoisi pyytää Jumalalta armoa, että voisi tehdä tämän hyvin ja oikein. Lopusta -- mitä siitä oli väliä? Elämä oli lyhyt ja olisi pian ohi.

Vanhassa kodissa, missä hän sinä yönä yksin taisteli kamppailunsa, oli kaikki hiljaista ja äänetöntä. Joskus lauta rasahti tai hiiri kurkisti nurkasta esiin. Se oli kaikki. Gabrielle ei tuntenut pelkoa, vaikkakin yliluonnollinen maailma oli häntä lähempänä kuin meitä ja vaikka hyvin helposti voi uskoa "äänet ja näyt niiden piireistä, joiden ei enää tarvinnut kuolla". Miksi hän pelkäisi, kun kaikki haudan takana olevat, jotka hän tunsi, olivat rakastettuja ja rakastivat? Jos hänen tahtonsa olisi voinut manata heidät hänen vierelleen, olisi hän tahtonut lausua heidät tervetulleiksi ja liittynyt heihin erinomaisella riemulla.

Mutta ainoa näky, mikä yön vartiohetkinä ilmestyi hänelle, oli kunnioitetun opettajan mieleenpainuvat kasvot, joille jo oli painettu kuoleman merkki ja joilla kuvastui huolta, vieläpä hellyyttäkin häntä kohtaan. Calvinin sanat kaikuivat hänen korvissaan: "Minä en vaadi, minä ainoastaan ehdotan." Koska ne eivät olleet mikään käsky, vaikuttivat ne häneen suuremmalla, vastustamattomammalla voimalla kuin käskevimmätkään määräykset.

Miksi siis nämä pitkät ristiriidan hetket? Hän sanoi itselleen, ettei siinä ollut ollenkaan ristiriitaa. Kun velvollisuus oli selvä, ei ristiriita voinut saada sijaa. Kumminkin kaikesta huolimatta, tässä hänen revityssä sydämessään kävi kiduttava taistelu ja kiivas ottelu Hengen kanssa aina päivän koittoon asti.

Yön pimeydestä, juuri ennen päivän nousua, hänen korviinsa kuului huuto hiljaiselta kadulta. Se ei ollut muuta kuin vanha, tuttu huuto, joka kertoen taloustoimista: "_La four chauffe_", uuni lämpiää. Kumminkin se heti vei hänen ajatuksensa takaisin tuohon talviaamuun kauan sitten, jolloin hän lähti vapisevana ja arkana lapsena tuolle oudolle peljätylle toimelle. Kaksi nuorta kelpo palvelijaa astui esiin pimeästä kuin taikavoiman kautta, riemuiten kilpaillen keskenään ken sai auttaa häntä silloin. Ah, missä he olivat nyt? Louisin pitkinä vuosina niin hellityn, tuttavan kuvan rinnalla ilmestyi hänelle nyt aivan kuin pakosta muisto Norbertista. Molemmat olivat liittyneet yhteen, sentähden _molemmat_ olivat liittyneet häneenkin enemmän kuin kukaan muu. Kentiesi oli Norbertin osaksi tullut vähäsen Louisin pyhyyttä, koska hän oli lohduttanut häntä viimeisessä maallisessa surussaan ja täyttänyt hänen viimeisen maallisen toiveensa.

Sitten hänelle äkkiä tuli uusi ajatus. Se ei tuntunut tulevan sisältäpäin, vaan ulkoa, kenties ylhäältä. "Jos täytän isä Calvinin pyynnön, niin olenko silloin _tosi_ -- tosi Ambrose de Marsacia kohtaan, ja tosi itseänikin kohtaan?" Se oli kummallinen ajatus kuudennentoista vuosisadan naiselle, joka oli kasvatettu kuten Gabrielle kysymättä tottelemaan. Toiselta puolen se oli tulos Geneven naisten erikoiskasvatuksesta -- uuden uskonnon mukaisesta kasvatuksesta -- joka opetti asettamaan totuuden kaiken ytimeksi. Se kasvatus opetti vielä jotain muutakin. Se antoi tavattoman liikevoiman yksilöllisyyden kehitykselle. Se veti yksilön esiin valittujen vastuunalaisuuden turvasta ja asetti hänet yksinäisenä ihmissieluna, kieltämättömillä oikeuksilla ja "oman tuomion" pelottavalla velvollisuudella varustettuna, omantunnon ja Jumalan tuomioistuimen eteen. Calvinin opetus ei olisi ollut onnistunut hänen suhteensa, jos hän olisi voinut selvittää Calvinille itselleen elämänsä kehityksen, kuten ainakin sille, joka vastasi hänen puolestaan.

Hän ei ajatellutkaan nukahtaa. Tuo lyhyt toukokuun yö tuntui hänestä kokonaiselta ihmisiältä; mutta kuitenkin hän hämmästyi, kun aamuaurinko paistoi hänen verhottomiin akkunoihinsa. Näissä sielun vaelluksissa ei aika ole pitkä eikä lyhyt; sitä ei ole olemassakaan.

Hetkellä, jota Genevessä ei suinkaan pidetty varhaisena, hän kuuli Benoîten koputtavan katuovelle, ja hän meni alas laskemaan tämän sisään. Kohta huomasi hän että tyttö oli itkenyt. Luullen arvaavansa ainoan mahdollisen syyn siihen kysyi hän huolestuneena: "Onko hän jo mennyt pois?"

"Isä Calvinko? Päinvastoin, neiti, rouva Calvin on juuri tullut sisään, ja sanoo hänen viettäneen hyvän yön. Mutta ah, on olemassa surullisia uutisia! Surullisia -- perin surullisia --"

"Mitä uutisia?" kysyi Gabrielle sillä mielenmaltilla, joka on oppinut näkemään suruja. Noina veren ja tulen päivinä uuden uskonnon ystävät olivat suurten kärsimysten avulla saavuttaneet sen armon, ettei heidän mielensä vähällä tullut levottomaksi tai häirityksi.

"'Harmaajalka' kertoi sen myöhään eilen illalla, kun tulet jo olivat sammutetut. Ah, neiti, hän oli paras ja rohkein heistä kaikista! Toivon vaan että heillä on järkeä pitää sitä salassa isä Calvinilta. Hänhän rakasti häntä kuten poikaansa. Mutta suurin onnettomuus on, että hän kuulee kaikki!"

"Mutta _kuka_ se sitte on? Tohtori Bezako? Herra Viret? Ei, ovathan he täällä."

"Kukas muu kuin herra Norbert, marttyyrien ystävä, kuten häntä kutsutaan? Jokaisen ystävä hän oli, tuo jalo, suuri, nuori herra, joka oli aivan kuin prinssi! Jumala auttakoon meitä kaikkia, ja ennen kaikkea hänen isäänsä! Varmaan se murtaa hänen sydämensä." Benoîte heltyi jälleen ja istahti ovikynnykselle itkien katkerasti.

Gabrielle vapisi kiireestä kantapäähän. "Onko hän -- kuollut _marttyyrina_?" hän kysyi viimein, ja sanat tulivat esiin vaikeasti.

"No niin -- ei", vastasi Benoîte, kun hän voi puhua. "Jos on joksikin lohdutukseksi tietää, että hän kuoli vuoteessaan, niin voimme --"

Gabrielle viittasi häntä tulemaan sisään, pitäen ovea auki hänelle. Kun hän oli sulkenut sen tytön jälkeen, sanoi hän heikosti: "Kerro minulle kaikki!"

"Se oli tavallinen tauti. Se näyttää olevan Savoijassa vaikeampaa kuin täällä. Hän saapui sairaana Lormayeuriin jo vihittynä kuolemaan. Lormayeurin kreivi ja hänen rouvansa, jotka ovat ystävällisiä meidän väellemme, ottivat hänet sisään ja pitivät huolta hänestä. Ottaen huomioon että he ovat paavilaisia, näyttää tämä semmoiselta kristillisyyden laupeudentyöltä, että sitä on vaikea uskoa. Ja sitte", lopetti hän nyyhkyttäen, "siellä kuoli hän kolmantena päivänä."

"Mutta minä en tätä ymmärrä. Eihän hän ollut Savoijassa vaan Ranskassa", sammalsi Gabrielle hämmentyneenä. Useammin kuin yhden kerran tuon kummallisen yön kuluessa oli hän rukoillut hänen ja kaikkein Besanconin uskollisten Herran palvelijain puolesta, joiden luo isä Calvin juuri ennen sairauttaan oli lähettänyt Norbertin. Kuinka vähän hän tiesikään! Kuinka vähän tiesi kenkään! Miten erinomaisen vähän kaikilla olikaan muusta väliä kuin Jumalan tahdon täyttämisestä!

Mutta se tahto ei tullut täytetyksi istumalla yksinään ja itkemällä vainajaa -- joka ei edes ollut _hänen_ vainajansa. Ei vaadittu ainoastaan nöyryyttä, vaan toimintaakin. Siksi Gabrielle viimein karkaisi sielunsa voimakkaaksi ja meni ystäviensä luo tehdäkseen jokapäiväiset, välttämättömät kotoiset velvollisuutensa ja saattaakseen siten rasitetun äidin ja vaimon vapaaksi toimittamaan painavampia velvollisuuksia, kuin hänen osakseen oli tullut.

Jatkaessaan siten työtään ahertaen kädet ahkerina kävivät hänelle eräät asiat, joita hän ei ennen ollut ymmärtänyt, vallan kirkkaiksi ja selviksi. Äkkinäinen suru, joka vaikuttaa kuten salaman välähdys, on suuri selvittäjä. Hän ei olisi voinut pukea näitä seikkoja sanoiksi, vaikka sillä olisi pelastanut oman elämänsäkin. Kumminkin ne olivat läsnä, eikä niitä voitu jättää huomioon ottamatta tai erehtyä niiden suhteen. _Nyt_ hän tiesi, mikä oli oikein, voi tuntea ja nimittää sen yhtä selvästi kuin voi sanoa kättään omakseen. Se seikka oli paljastettu hänelle yksin eikä kellekään toiselle olennolle maan päällä, ei edes isä Calvinillekaan. Se sisälsi ettei hän saanut kutsua ketään ihmistä maan päällä isäkseen, sillä vain yksi oli hänen isänsä, ja se oli Jumala. Hän ei koskaan voinut tulla Ambrose de Marsacin vaimoksi. Sillä kun Jumalan tahto joskus vaatii, että meidän pitää uhrautuman toisten hyväksi, on Hänen tahtonsa aina, että meidän pitää olla tosia ja uskollisia toisia kohtaan ja yhtä paljon omaa itseämmekin kohtaan. Jos hänen täytyi täyttää Calvinin toivomus, ei hän olisi tosi Ambrose de Marsacia eikä erästä toistakaan henkilöä, Gabrielle Berthelieriä kohtaan, jolla myöskin oli oikeuksia ja vaatimuksia, jotka Jumala oli siunannut ja joista Hän huolehti ja joista Hän viimeisenä päivänä oli vaativa tilintekoa.

XXXII LUKU.

Loppu.

Muutamia päiviä myöhempään saapui kaksi matkustajaa Sveitsistä päin Geneveen Porte de Riven kautta. Toinen oli lyhytvartaloinen, ijän ja heikkouden yhäkin matalammaksi painama; tomuisena ja matkasta väsyneenä hän nojautui raskaasti seuralaisensa käsivarteen. Tämä oli kookas, nuori mies, kahdenkymmenen kuuden tai seitsemän vuoden ikäinen, jolla oli hyvin muodostunut sankarivartalo ja kauniit kasvot. Norbert de Caulaincourt teki työnsä hyvin sekä kirkossa että maailmassa. Jokainen piirre, jokainen liike osotti kunnollista ja kykenevää miestä, joka oli valmis palvelemaan, kykenevä hallitsemaan ja nopea täyttämään, mitä tahansa Jumala häneltä tahtoi. Hänen kasvonsa, ennen voimakkaat ja hienot, olivat nyt surun uurtelemat. Hänen matkatoverinsa, iäkäs uskonpuhdistaja Vilhelm Farel, oli toistanut hänelle sana sanalta -- sillä hän osasi jokaisen sanan ulkoa -- isä Calvinin viime kirjeen.

"Jääkää hyvästi, paras ja uskollisin veljeni, koska Jumalan tahto on, että teidän on elettävä kauvemmin. Eläkää aina muistellen yhteyttämme, joka, siinä määrässä kuin se on hyödyksi Jumalan kirkolle, on vielä taivaassakin kantava meille hyödyllisiä hedelmiä. Toivon ettette väsytä itseänne minun tähteni. Minun henkeni on heikko ja minä alinomaan odotan sen jättävän minut. Minulle on kylliksi, että elän ja kuolen Kristuksessa, joka on lähellä omiaan, sekä elämässä että kuolemassa. Vielä kerran hyvää vointia sinulle ja kaikille sinun virkaveljillesi."

"Ja sittenkin, isä", sanoi Norbert, "te tulette."

"Mitä sitte tahtoisittekaan? Olemmehan veljiä. Ja muistakaa, että se olin minä, joka annoin Genevelle hänet. Hän sanoi tahtovansa vain rauhaa, saadakseen tutkia ja kirjoittaa. Ja minä -- minä manasin Jumalan kirouksen hänen opinnoilleen ja kirjoituksilleen, jos hän niiden tähden kieltäytyi kutsumuksestaan tämän kaupungin hyväksi. Kun hän vastaukseksi laski kätensä minun käteeni, tiesin minä että Geneve oli pelastettu. Mutta minä en tiennyt silloin, että niin oli totuuden laita halki koko maailman. Nuori mies, en ole profeetta, mutta voin kumminkin sanoa teille, että niin kauan kuin maailma on pystyssä, ei Jean Calvinin nimeä unhoiteta, eikä sitä työtä jonka hän on tehnyt."

Väsynyt ele päätti innokkaat sanat. Tuo kahdeksankymmenen vuotias mies oli laahustanut jalan koko väsyttävän tien Neufchatelista Geneveen, ottaakseen jäähyväiset sydämensä ystävältä ja veljeltä.

"Täällä nyt olemme, isä", sanoi Norbert, kun he lähestyivät porttia. "Jumala suokoon, että olisimme tulleet ajoissa."

"Hän kyllä suo sen", sanoi herkkäluonteinen Farel.

Todellakin oli suotu yhden päivän ja yön suloinen yhdessäolo noille kolmenkymmenen vuoden ystäville, kun he yhdessä odottivat tuon virran äyräillä, joka ei ollut pelottava kummallekaan ja hyvinkin armas hänelle, jonka askeleiden piti kulkea ensin sen yli.

Kun Norbert ja Farel astuivat yhdessä portin läpi, odotti Norbert luonnollisesti, että tuo ijäkäs uskonpuhdistaja, jota kukaan Genevessä ei enää odottanut näkevänsä, tulisi olemaan yleisen huomion esineenä. Mutta miten suuri olikaan hänen ihmetyksensä, kun kaikki vähän välittäen hänen kunnianarvoisesta seuralaisestaan keräytyivät _hänen_ ympärilleen tervehtien, onnitellen ja toivottaen tervetulleeksi, vieläpä joku itkienkin riemusta! Kaikki kaupunkilaiset tunsivat hänet ja melkein kaikki rakastivatkin häntä, mutta mitä oli hän tehnyt ansaitakseen heiltä sellaisen vastaanoton kuin tämä? Ihmiset, joita hän tuskin tunsikaan, tunkeutuivat hänen ympärilleen halukkaina koskettamaan hänen kättään, vieläpä syleilemäänkin häntä, ken vaan voi. Hän voi kuulla seuraavan huudon kaikuvan katujen halki houkutellen vaimot ja lapset ulos huoneistaan: "Norbert de Caulaincourt on täällä! Norbert de Caulaincourt on tullut takaisin!"

Kului todellakin muutamia minuutteja ennenkun hän ymmärsi, niin hämmentynyt hän oli tästä odottamattomasta kunnioituksesta. Viimein erään ramman poikaparan -- jota hän ennen oli kohdellut ystävällisesti -- huudahdus toi hänelle selvitystä. "Jumalalle kiitos, herra Norbert, te olitte kuollut ja elätte jälleen!"

"Olinko kuollut, niin en ainakaan itse ole kuullut siitä", sanoi Norbert. "Kuka semmoista kertoi teille?"

"Eräs 'harmaajalka' sanoi teidän kuolleen Savoijassa tautiin."

"En ole ollut Savoijassa sen jälkeen kuin näitte minut", sanoi Norbert. Sitten, huomattuaan ijäkkään seuralaisensa väsymyksen, hän jatkoi: "Elkää pysäyttäkö meitä, kalliit ystävät. Isä Farel on hyvin väsynyt matkustettuaan jalan aina Neufchatelista asti. Sallikaa minun saattaa hänet ilman viivykettä isä Calvinin luo. Kertokaa meille, pyydän teiltä, miten hänen laitansa on?"

"Ei mitään muutosta, herra Norbert, paitsi että hän käy yhä heikommaksi joka päivä. Mutta uutinen siitä, että te olette turvassa, tekee varmaan hänelle hyvää."

Puoli tuntia sen jälkeen Norbert koputti kirjansitojan ovelle Rue Cornavinin varrella. Sen avasi Gabrielle Berthelier -- ja uutinen hänen palaamisestaan ei vielä ollut saapunut Gabriellelle.

Tämä oli pitänyt pitkää, väsyttävää sairasvartiota kahden sairaan luona. Sitä seurasi kova työ hänen ystäviensä taloudessa. Lopuksi oli hänellä ollut mitä jännittävin keskustelu Calvinin kanssa, jota seurasi tuskallinen yö ja seuraavana aamuna hirveä isku. Hänen sielunsa oli ollut voimakas kärsimään, mutta hänen ruumiinsa ei ollut kyllin vahva kantaakseen äkkinäistä ilon puuskaa. Hän ei ollut koskaan ennen pyörtynyt. Hänen kummastuksensa olikin suuri, kun hän viimein löysi itsensä Norbertin sylistä puolen kotiväestä seisoessa peljästyneinä heidän ympärillään. Ensimäinen, mitä hän kuuli, oli Antoine Calvinin ystävällinen ääni. "Hän palaa tunnoilleen", sanoi tämä. Calvin auttoi Norbertia asettamaan hänet istuimelle asuinhuoneessa. "Lapsiraukka", hän lisäsi pannessaan tyynyn tytön pään alle, "hän on piloille väsynyt. Hän tarvitsee lohdutusta. Lohduttakaa te häntä, herra Norbert!"

Myöhemmin tuli Ambrose de Marsac riemua täynnä onnittelemaan Norbertia, kuultuaan hänen onnellisesta palauksestaan. Hän tunsi hyvin Calvinin talon, siksi pyysi hän Grilletin jättämään hänet ovelle, joka sattui olemaan avoinna, ja tulemaan jälleen noutamaan häntä tunnin kuluttua. Norbertin äänen ohjaamana hän jatkoi rohkeasti kulkuaan ja astui huoneeseen, josta ääni kuului. Kukaties hänelle silloin oli hyväksi, että näönlahja häneltä puuttui. Norbert ja Gabrielle seisoivat nimittäin yhdessä ja heidän molempien kasvoilla oli katse, joka olisi lävistänyt hänen sydämensä kuten tikarinisku.

Norbert oli seuraavassa silmänräpäyksessä hänen vierellään ja tarttui hänen käteensä. Mutta Ambrose syleili Ranskan tavan mukaan häntä sydämmellisesti, sanoen sydämmellisesti: "Tämä minun veljeni oli kuollut ja on jälleen elävä."

"Ah, minun hyviä ystäviäni on perätön huhu säikähyttänyt. Mutta minä olen kumminkin hyvin huolissani isäni takia. Pelkään, että huhu häneen nähden on totta. Hän se on ollut Savoijassa."

"En luule sitä. Ei ole luottamista näihin 'harmaajalkoihin', he kertovat niin paljon valheita. Sitä paitsi miehemme oli vakuutettu, että te se olitte. 'Se nuori herrasmies', hän sanoi." Tässä Ambrose pysähtyi. "Norbert, on joku toinenkin huoneessa. Kuka se on?"

"Se olen minä", sanoi Gabrielle tullen esiin ja laskien kätensä hellästi hänen käsivarrelleen.

Nuo sammuneilla silmillä varustetut kasvot näyttivät hohtavan jostakin sisäisestä valosta. "Ei ole tarvis teidän puhua", hän sanoi, "askeleenne ja kosketuksenne ovat sen jo ilmaisseet."

"Ja tulette vielä iloisemmaksi minun puolestani", alkoi Norbert. Mutta Gabrielle veti pois kätensä Ambrosen käsivarrelta ja laski sen varottavasti Norbertin kädelle.

"Vieläkö iloisemmaksi teidän puolestanne?" toisti Ambrose. "Kuinka niin?"

Gabriellen varottavaa viittausta ei Norbert huomannut. Hän vastasi yksinkertaisesti, vaikkakin hänen äänessään värähteli pidätetty liikutus: "Siksi että tuskin viisi minuuttia sitten Gabrielle Berthelier lupasi tulla vaimokseni."

Seurasi pitkä äänettömyys. Monenlaisia ilmeitä kulki sokean miehen kasvojen yli. Ne eivät paljastaneet Gabriellelle mitään uutta, mutta Norbertille paljokin. Viimein Ambrose de Marsac, ranskalainen aatelismies, säätynsä tyyneydellä ja itseään kunnioittavalla arvokkuudella vastasi kohteliaasti Norbert de Caulaincourtille:

"Veli, sinä et ole tuhlaajapoika, vaikka hänen tavallaan saavut iloisiin tervetuliaisiin. En minäkään ole mikään vanhempi veli. Ota pitovaatteet ja sormus -- niin, ota myöskin kruunu, ja Jumala siunatkoon sinua!"

Hän kääntyi mennäkseen pois. Norbert kiirehti edelle tarjoten hänelle käsivartensa, mutta sokea työnsi sen sivulle. "Grillet seuraa minua", hän sanoi. "Jää sinä neidin luo."

Miten tämä kaikki oli tapahtunut, siitä eivät Norbert ja Gabrielle koskaan kertoneet; kumpikaan heistä ei kumminkaan koskaan epäillytkään, etteikö asia käynyt, "kuten sen pitikin käydä".

Muutamia päiviä myöhemmin toukokuun 19 päivän iltana palasi Germain de Caulaincourt turvallisesti kotiin suureksi iloksi ja huojennukseksi pojalleen, joka turhaan oli koettanut saada tietoja hänestä. Oli totta, että hän oli ollut sairas, vaikkakaan ei ruton tartuttama. Oli myöskin totta, että hänet oli vieraanvaraisesti otettu vastaan ja hoidettu Lormayeurissä, mistä hän oli kiiruhtanut ajoissa vielä kerran näkemään isä Calvinia. Hän ei tässä toivossa pettynytkään.