Part 22

"Niin puhutaan, ja minä rakastan päivä päivältä sitä yhä enemmän. Kun palajan kotiin, aijon hankkia papeilta luvan saada lukea sitä. Kotiin!" hän toisti huoaten. "Missä on 'koti', minä ihmettelen? Ei tuo vanha torni enää koskaan ole sitä -- ei koskaan enää. Missä sitte?"

"Siellä missä ne ovat, joita enimmän rakastetaan", sanoi Gabrielle. "Siellä on koti."

"Te ainakin -- olette valinnut omanne aivan tarkoituksella", vastasi Arletta -- "rakkaassa Genevessänne."

"Ei", sanoi Gabrielle tyynesti, "Geneve ei ole kotini."

Heidän puhellessaan joku tuli heitä kohden pienen jalankulkevan palvelijan ohjaamana. Se oli kookas sotilashahmo, joka tuuma taistelijaa, vaikkakin nyt puettuna rauhalliseen tapaan. Kupeellaan hänellä oli kallisarvoinen miekka, joka oli osa senaikaisen herrasmiehen tavallisesta puvusta. Hän otti sulkalakkinsa hyvin ahavoituneelta otsaltaan ja teki kunnioittavan kumarruksen molemmille naisille.

Gabriellen kylmästi ihmetellessä ken hän oli, Arletan poski kalpeni ja punastui, hehkui ja kalpeni jälleen. Hän sanoi ainoastaan yhden sanan: "Viktor!" Mutta sillä hetkellä hän tiesi, mitä "koti" hänelle tarkoitti. Gabrielle sen myöskin tiesi. Mutisten jotain anteeksipyynnöksi hän vetäytyi pois, jättäen molemmat rakastavaiset kahden kesken, tai paremmin sanoen toinen toiselleen.

"Toivon että kaikki sujuu nyt tasaisesti heidän välillään", hän mietti. "He sen kyllä ansaitsevat. Norbert sanoo heidän olleen niin uskollisia toisilleen kaikkina näinä vuosina."

Sitten aivan tiedottomasti hänen mielensä valtasi tunne vastakkaisuudesta heidän ja hänen kohtalonsa välillä. Heitä oli kaksi, hän oli yksin. Oi, miten vaikea oli hyljätyn osa olla yksin, aivan yksin tässä suuressa muita ihmisiä niin täynnä olevassa maailmassa! Mutta olikohan hän aivan yksin? Äkkiä ilmeni hänelle menneisyydestä kasvot, katse ja hymy. Ne kasvot eivät olleet vieraan kasvot, ne olivat hänen kanssaan niin usein, että olivat tulleet osaksi hänen todellisesta elämästään. Ne olivat tavallisesti hänen kanssaan auttamassa, lohduttamassa ja tukemassa häntä. Se oli henkistä yhteyttä, josta hän sisäisen elämänsä hiljaisuudessa riemuitsi ja oli iloinen. Hänen tuskansa näytti muuttuneen joksikin muuksi. Se oli muuttunut rakkaaksi muistelmaksi, joka ei ollut kaihoa eikä riemua, mutta suloisempaa kuin edellinen ja tyynempää kuin jälkimäinen. Mutta nyt äkkiä palasi tuska tulvan tavoin jälleen. Hänellä oli tapana ajatella itseään hyvin vanhaksi, niin vanhaksi kuin rakkaus ja surut voivat tehdä ihmisen. Mutta noiden kahden nuoren rakastavan näkeminen oli tuonut hänen sydämeensä ja ajatuksiinsa väreen nuoruuden tunnetta. Itse asiassa elämän kruunu oli tullut hänelle liian pian, ennenkun lapsuus oli kunnollisesti ohitse. Hän oli ihmisen kaltainen, joka nousee ylös varhain päivän noustessa ja toimii kaikki päivän työt toisten vielä maatessa, vaipuakseen sitte vähitellen väsyneenä vuoteelleen ajatellen, että yön on jo täytynyt tulla, vaikka kaupungin kello lyö vasta puolipäivää. Päivästä on vielä niin kovin paljo jälellä! Toisilla on päivän työn edestä päivän ruokakin, kodin suuret sulot, perhe-elämän riemut ja hyväilyt, jotka joskus ovat meille kalliimmat kuin kaikki muut ilot. Ah niin, oli hänellä niitäkin! Hänen ajatuksensa kääntyivät hellästi noihin kahteen rakkaaseen olentoon kotona, hyvinkin rakkaisiin kaikessa heidän avuttomuudessaan. Mutta miten pienen osan sentään hänen elämästään voi hänen huolenpitonsa niiden hyväksi täyttää. Jokapäiväisen toiminnan pinnan alla, ystävällisissä palveluksissa kulutetun elämän takana ikävöi suuri, tyhjä ihmissydän, kaivaten ihmislempeä, riemua ihmiselämästä.

Mutta voisiko hän unhoittaa, että hänellä kaiken aikaa oli jotakin, mitä hän ei voinut vaihtaa sadankaan Lormayeurin kreivin elävään rakkauteen? Hän otti povestaan lähinnä sydäntään pienen norsunluisen taulun, joka oli kärventynyt toiselta sivultaan, jota liekit olivat kosketelleet kun se nakattiin Norbertille palavien risukimppujen ylitse. Hän painoi sen huulilleen, aivan kuin tehden vakavan lupauksen -- tuota vähäpätöistä ja jokapäiväistä esinettä, joka ollen vieläkin merkkinä näkymättömistä vaan ikuisista asioista oli osana niiden kunniasta ja pyhyydestä.

Olihan hänellä toki se. Eikö siinä ollut kyllin? Ja kumminkin, yhtä kaikki, ihmissydän hänen rinnassaan lähetti huokauksen korkeutta kohti.

Arletta tuli hiljaa sisään ja laski kätensä hänen olkapäälleen. Hänen silmänsä olivat sumuiset ja hänen äänensä oli hyvin lempeä.

"Toivottakaa minulle iloa, rakas Gabrielle", hän sanoi. "Viimeinkin on kaikki käynyt hyvin. Herttua on luvannut tekevänsä oikeutta, Viktor saa Lormayeurin maat. Niistä kiitämme ennen kaikkea teitä."

"Ei suinkaan", vastasi Gabrielle lämpimästi. "Miksi kiitätte minua sellaisen poisantamisesta, jota en millään tavalla voinut pitää?"

"Te olisitte voinut pitää sen sangen hyvin. Teidän olisi tarvinnut vaan kääntyä katolinuskoon."

"_Vaanko?_ Mutta enpä luule tämän vielä olevan parasta, mitä teillä on kerrottavaa minulle, Arletta."

"Ei", sanoi Arletta punastuen ja epäröiden. "Herramme, herttua, on ollut kyllin hyvä lausuakseen, että koska minulla ei ole muita sukulaisia elossa kuin herra de Senanclair ja kun tämä luonnollisesti uskonnon tähden ei voi tulla kysymykseenkään, lähettää hän noutamaan minut Chamberyhin, jossa hänen armonsa herttuatar ottaa minut vastaan ja tekee puolestani kaikki, mikä on oikein ja sopivaa kihlatulle neidolle, joka on heidän holhokkinsa ja oma sukulaisensakin!"

"Se on hyvin ystävällisesti tehty herttuan ja herttuattaren puolelta."

"Mutta ajatelkaapas vaan", jatkoi Arletta, "mitä hyviä palveluksia ja minkälaista tyydytystä Viktorin on täytynytkään tehdä herttualle voittaakseen hänen kädestään itselleen ja minullekin sellaisia suosionosoituksia!"

Gabrielle kuunteli mielihyvällä Arlettan ylistystä kreivi Viktorista, mutta hänen seuraavia sanojaan ei hän voinut kuulla ilman vastalausetta. Ne nimittäin ehdottivat lämpimästi ja lempeästi, jotta hänen pitäisi yhdistää kohtalonsa heidän kohtaloonsa, tulla asumaan heidän luokseen ja olemaan aina hänelle ja Viktorille kallis, kunnioitettu sisar.

"Mutta unhoitattehan uskonnon", keskeytti Gabrielle. "Olen varma, ettette halua tehdä minusta marttyyria."

"Ah, sen asian kyllä voisimme järjestää! Luottakaa Viktoriin, hän voi pitää papit kurissa."

"Ei se niin helposti ole tehty", sanoi Gabrielle.

Mutta Arletta oli näkevinään Gabriellen näyttävän jo hiukan myöntyväiseltä. Hän jatkoi siis rakentaen kirjavan kuvauksen, ei tuskista, vaan Savoijan elämän monista huvituksista, kruunaten viimein pyramiidinsa mahdollisella loistavalla naimiskaupalla jonkun mahtavan kreivin tai paroonin kanssa -- ehkäpä vielä jonkun ruhtinaankin kanssa.

Gabrielle hymyili ja vilkaisi tahdottomasti pieneen tauluun, jota hän yhä piti kädessään. Arlettan silmät seurasivat mukana.

"Ah, tuo pieni tauluraukka!" hän sanoi. "Se on jotenkin tullut poltetuksi. Elkää huoliko siitä, minä annan teille paremman."

Arletta oli niitä ihmisiä, jotka milloin vaan tuntevat itsensä erittäin iloisiksi, haluavat aina antaa muillekin kylläisyydestään.

Mutta Gabriellen sormet kietoutuivat hänen aarteensa ympäri. Hänen kasvoissaan oli ilme, jota Arletta ei ollut koskaan ennen nähnyt.

"Teillä on kreivi Viktor Lormayeur ja minulla on _tämä_", hän sanoi.

Arlettan iloisten kasvojen yli leveni kunnioituksen ilme, johon sekautui hienoinen vihanväre, koska Gabrielle ei ollut kertonut hänelle taulusta heidän sydämellisten puhelujensa aikana.

"Ah!" hän sanoi. "Rakkaudenmuistoko! Jopa ymmärrän. En sellaisesta mitään tiennyt."

"Te ette voinutkaan tietää", sanoi Gabrielle lempeästi. "Minun suhteeni on kaikki lopussa, mikä vaan voi loppua. Kumminkaan ei siinä ole mitään loppua. _Hänhän_ on Jumalan luona ja on ottanut rakkautemme mukanaan sinne, missä ei mikään voi hävitä eikä kuolla. Mutta minä iloitsen puolestanne ja toivon kaikesta sydämestäni teille, rakas Arletta, iloa ja onnea!"

Tässä voimme aivan ystävällisellä mielellä päästää Viktor de Lormayeurin ja Arletta de Maynen kuvat näkyvistämme. Heidän paikkansa on monen muun nimen joukossa, jotka ovat veteen kirjoitetut, niiden harvojen seassa, jotka jättävät pysyviä jälkiä ajan hietikolle. Kumminkin jätti Viktor de Lormayeur kotilaaksoihinsa muiston, joka kertoi kauan oikeamielisestä, ystävällisestä, lempeästä ja köyhiä kohtaan armeliaasta Lormayeurin kreivistä. Myöskin geneveläiset tiesivät, että Savoijassa löytyi eräitä alueita, joille he voivat mennä pelkäämättä vankilaa tai polttolavaa. Jos joku nuoren kreiviparin alustalaisista suosi protestanttisuutta, sallittiin hänen myödä maansa ja ottaa myötänsä irtaimen omaisuutensa ja mennä, minne vaan halusi. Huhuttiinpa että Lormayeurin nuori kreivitär oli kerran mennyt niinkin pitkälle, että oli käännyttänyt ovesta takaisin erään papin, kun tämä voimakkailla lauseilla vastusti hänen miehensä toimia.

"Mutta sen ohessa", kertoi joku, joka tunsi asian, "oli rouvallamme aina terävä kieli. Hän oli sitäpaitse hyvin oppinut. Sanottiin hänen mielellään lukevan raamattua kreivin kanssa hiljaisuudessa ja hämmästyttävän pappeja ja munkkeja terävillä kysymyksillään. Mutta mitä voitiin heille tehdä? Kreivi ja kreivitär olivat auliskätisiä ja pitivät hyviä aterioita, kuten nuo samaiset papit ja munkit paraiten tiesivät. Heidän oviltaan ei koskaan lähetetty köyhää miestä tyhjänä pois. Ja me tiedämme, että laupeus peittää hyvin paljo syntejämme."

Ainakin tässä kohden tuolla usein väärin käytetyllä lausetavalla, että laupeutemme peittää synnit, olkoot ne mitä hyvänsä, oli vielä kerran oikea merkityksensä kreivi ja kreivitär Lormayeuriin nähden. Me otamme ystävälliset jäähyväiset heiltä lausuen sydämellisesti: "Menkäät rauhaan".

XXXI LUKU.

Calvinin kuolema.

"Oo varma, sun helmaansa ottavi Herra, Ja hohtehen ikuisen voittava kerran On nimesi siunattu päällä maan."

R. Browning.

Useita vuosia oli kulunut. Viimein olivat ne tuoneet Geneveen synkän surujen vuoden. Europan vitsaus, rutto, teki autioksi Sveitsin maata, ja Genevekin sai täyden osansa tuosta hirveästä hävityksestä. Kumminkaan eivät sen kansalaiset pitäneet sitä raskaampana suruna, minkä Jumala oli lähettänyt heille. Heidän keskellään oli sammumaisillaan elämä, jonka puolesta tuhannet mielellään olisivat omansa antaneet. Jean Calvin makasi kuolinvuoteellaan.

Olisi ollut parempi, verrattomasti parempi hänen nimelleen tulevina aikoina, jos hän olisi kuollut Louis de Marsacin tavoin polttoroviolla. Vaan hänen vikansa se ei ollut, ettei hänelle niin käynyt. Hänessä ei ollut virhettä, vaan kuntoa, suurta, tyyntä uskollisuutta velvollisuudelleen ja Jumalan hänelle antamalle tehtävälle. Hän tunsi, ettei kenraali voi ruveta tarjokkaaksi toivottomassa yrityksessä. Ehkä se olisi todistanut jalointa itsekkäisyyttä, mutta itse asiassa se kumminkin olisi ollut itsekkäisyyttä. Ja hänelle uskottuun suuremmoiseen toimeen katsoen se olisi merkinnyt korvaamatonta onnettomuutta.

Sitäpaitsi Jumala ei kieltänyt palvelijaltaan tilaisuutta todistamaan Hänestä kärsimyksissä. Pitkät tuskan ja heikkouden kuukaudet olivat hänen osanaan, joiden aikana hänen uskonsa ja kärsivällisyytensä ei koskaan pettänyt. Nurkunaa ei päässyt hänen huuliltaan, vaikkakin hänen joskus kuultiin mutisevan sanoja, jotka osoittivat vapautuksen ikävöimistä: "Kuinka kauan, oi Herra?"

On jotakin -- ei ainoastaan juhlallista -- vaan jaloakin, kun kokonainen kansa tai seurakunta pitää sairasvartiota suuren ja kunnioitetun poikansa kuolinvuoteen ympärillä. Yhteinen rakkaus ja suru sitovat kaikki yhteen. Kilpailu ja vastakkaisuudet ovat poistuneet, vanhat intohimot ja riidat himmenevät ja häviävät. Silloin näkymättömät, ikuiset asiat kohoavat vakavassa majesteetillisuudessaan meidän eteemme. Kaikkien ajatukset ovat kääntyneet, ei nyt loppumaisillaan olevan elämänuran tapauksiin ja vaiheisiin, vaan poislähtevän yksinäisen suuren sielun matkan päähän, jossa se kohtaa Iankaikkisen olennon. On tullut aika, jolloin ei kysytä, mitä tämä ihminen tehnyt on, mikä on tulos ja näkyvä jälki hänen työstään maailmassa. Sen sijaan kysymme, onko ajan kalliota enää noiden yksinäisten henkijalkojen alla, kun ne astuvat tuonne pimeyteen, minne kukaan meistä ei vielä ole astunut, vaan minne jokaisen meistä eräänä päivänä täytyy mennä?

Ei kukaan voinut epäilläkään että Jean Calvinin jalat olivat kiinnitetyt sen kallion päälle. Koko hänen vahvan sielunsa voima lepäsi hänen Jumalansa kalliolla. Sen tähden oli hänen sydämensä viimeiseen saakka valpas suorittamaan tyynesti elämänsä työtä, kirjoittamaan, opettamaan, neuvomaan ja käskemään niin kauan kuin hänellä ruumiillisia voimia oli niin paljon vielä jäljellä, että kykeni pitämään kynää tai lausumaan sanasen.

Mutta tapaukset eivät vaikuta meihin suhteellisesti niiden tärkeyteen, vaan niiden läheisyyteen nähden, mikä yhtäkaikki onkin niiden _tärkeys meille_. Ei ollut kauan Calvinin viime saarnan jälkeen, joka pidettiin St. Pierren kirkossa, helmikuun 6 päivänä 1562, kun ensin Margareta ja sitten Claudine sairastuivat ruttoon. Ei kummassakaan näkynyt tämän hirveän taudin pahempia oireita. Margareta vähäsen houraili, Claudine ei ollenkaan. Kumminkin piti Gabrielle, tuntien molempien heikkouden, alusta saakka molempia kuolemaan tuomittuina. Benoîten -- joka nyt oli jo kykenevä palvelija -- hyvällä avulla hän ryhtyi päättävästi toimeen hoitaakseen heitä olosuhteiden vaatimusten mukaan ja tarkasti eristettynä. Hän antoi korttelin kymmenysmiehelle vaaditun sairasilmoituksen, asetti ovelle lakimääräisen varotuksen ja suoritti muut tarpeelliset varokeinot. Hedelmäkauppias sai muuttaa toiseen paikkaan, niin että talo jäi Gabriellelle ja hänen sairailleen kokonaisuudessaan. Hän tiesi ettei heidän ystävänsä, pastori Poupin (joka nyt ei näyttänyt ollenkaan pelkäävän tautia) tahtoisi hyljätä heitä. Hän luotti myöskin apteekkari Aubertin ammattiapuun. Viereisessä ovessa asuvien ystävällisten naapurien apua hän ei tahtonut mitenkään ottaa vastaan peljäten tarttumisen vaaraa.

Seuraavana aamuna, sittekun tauti oli ilmaantunut, kuuli Benoîte koputusta katuovella ja pisti päänsä ulos yläikkunasta vastatakseen kolkuttajalle. Seurasi vilkas keskustelu ja kului enemmän kuin kymmenen minuuttia, ennenkun nuori palvelija hiipi Margaretan huoneen ovelle ja viittasi ulos Gabriellen, joka oli sisällä.

"Enpä ole koskaan nähnyt semmoista herrasmiestä", hän sanoi nähtävästi hyvin kiihottuneena. "Neitini, minulla oli koko tehtävä, ennenkun pääsin hänestä erilleni. Mutta minä olin päättänyt, ettei hän saisi häiritä teitä, vaikka hän puhuisi mitä hyvänsä. Ajatelkaapas, että joku semmoinen mies tahtoisi meitä laskemaan hänet sisään ja sallia hänen mennä tyhjiin huoneisiin yläkerrassa! Minä ilmoitin hänelle, että se oli selvästi vasten lakia ja että siitä voisimme saada sakkojakin sekä olisimme pakoitetut pyytämään armoa polvillamme Jumalalta ja kaupungilta; mutta minä olisin voinut puhua yhtä hyvin kaloille järvessä."

"Mutta Benoîte, kuka se sitte oli?"

"Kuka se voisi olla muu, kuin se sokea herrasmies ja hänen palvelijansa, hyvä neiti! He molemmat koettivat lannistaa minua sanomalla, että palvelija auttaisi meitä kaikin tavoin ja että me tarvitsisimme miehen voimaa, ennenkun kaikki työ ja puuha olisi ohitse. Mutta minä pysyin läksyssäni, sillä minä tunsin, mitä te, hyvä neiti, olisitte tahtonut sanoa ja että sen lausuminen olisi ollut vaikeampaa teille kuin minulle. Sanoin että olimme hyviä kristityitä ja lainkuuliaisia kansalaisia, ajatelkoot sitte nuo ranskalaiset mitä hyvänsä asiasta. Silloin he koettelivat todistella, ettei se ollut lainrikosta meidän puoleltamme, kun kerran olimme varoittaneet heitä kauniisti, eikä heidänkään puolestaan, jos vaan eivät lähtisi enää talosta pois. Mutta minä en tahtonut enää kuulla sen enempää. Sanoin että minulla oli toimeni hoidettavanani ja että minun täytyi mennä."

"Te teitte oikein, Benoîte, aivan oikein. Olihan se kyllä niin kovin ystävällinen ajatus, vaikkakin äärimäinen mielettömyys! Olisin tahtonut kuitenkin, että olisitte kertonut asiasta minulle, jotta minä olisin puhunut heille ja kiittänyt herra Ambrosea."

"Kiittänytkö häntä? Varmaankin te tiedätte, neiti, että hän jumaloi --."

"Oh, Benoîte, en voi kärsiä enää lörpötystänne! Menkää nyt Margaretan luo! Minun on katsottava tätiäni. Luulen että hänkin on hyvin sairas. Jumala auttakoon meitä!"

"Ja hän kyllä tekee sen, neitini. Vielä yksi asia minun täytyy kertoa teille. Rauhoittaakseni tuota herraraukkaa hänen kipeässä murheessaan minä lupasin antaa joka päivä alas korin, jonka he tahtovat täyttää sellaisilla tavaroilla, jotka voivat auttaa ja lohduttaa teitä."

Sen jälkeen Gabriellen yli laskeunut surun varjo synkistyi hitaasti ja varmasti. Pitkät päivät kuluivat kuten päivät kuluvat siellä, missä on sairaita ja kuolevia vaalittava. Ne olivat surullisia päiviä. Kumminkin olivat ne liian täynnä alinomaista huolenpitoa ja velvollisuuksia ollakseen aivan ikäviä. Mieli ja ruumis olivat liian paljo toimessa, jotta sydän olisi saanut surra liian paljon. Kun Gabrielle jälkeenpäin muisteli tätä aikaa, tuntui se pikemminkin pitkältä, ikävältä unelta kuin todelliselta kärsimykseltä.

Sisar Claudine oli ensimäinen täältä eroamaan, ja Jumalan kalpea lähettiläs menetteli hänen suhteensa hyvin lempeästi. Tuo heikko, lempeä henki oli kulkenut kauan elämän polkua, kuten se, joka kävelee tiheässä sumussa, missä vanhat maanpiirteet ovat himmenneet ja kaikki on epämääräistä ja hämärää. Kumpi oli oikea, uusi uskontoko vaiko vanha? Vuosikausia hän oli pitänyt vanhasta kiini, mutta viime aikoina oli hänen mielensä siitä erkaunut. Hänen hento, vapiseva jalkansa tuskin tiesi, minne astua. Aina oli kumminkin sumun läpi valo heikosti kuumottanut. Se pysyi alusta loppuun yhdellä kohdalla, jonne hän ei koskaan lakannut katselemasta. No niin, viimein tämä valo paloi kirkkaampana kuin koskaan ennen. Usva sen ympärillä selveni ja häipyi, ja hän näki valon ja riemuitsi. Sillä se tuli Hänen kasvoistaan, joka sanoo: "Tulkaa Minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, ja Minä tahdon virvoittaa teitä!"

Vanhan Margaretan vilkkaan, harjaantumattoman mielen ja voimakkaan, yrittelevän luonteen laita oli aivan toinen. Ei minkäänlainen sumu häirinnyt eikä epävarmuus vallannut häntä. Hänen edessään oli iankaikkinen tulevaisuus selvänä ja tasaisena, kartoitettuna kuten Geneven kadut, eroten vaan synkimpäin mustien ja kirkkaimpien valkoisten, verrattomien suurten neliöittensä kautta niistä. Jotkut menivät siihen maailmaan valittuina, uudestasyntyneinä, pyhitettyinä, toiset taasen hyljättyinä, katumattomina, kuolleina ylitsekäymisissä ja synneissä. Hän puolestaan kuului uudestasyntyneihin, saavutettuaan rakkauden siihen totuuteen useita vuosia sitten isä Calvinin omilta huulilta. Mutta ei mikään vielä keksitty järjestelmä voi pelastaa voimakkaita sieluja siitä ristiriidasta, joka on niiden syntyperäinen oikeus ja niille tarpeellinen kasvatus. Taudin, väsymyksen ja tuskan hetkinä Margareta alkoi epäillä kutsumustaan ja valintaansa ja rupesi ajattelemaan, että hän kaikkina näinä vuosina oli pettänyt itseään tai ollut tekopyhä. Silloin Gabrielle oli kyllin voimakas auttamaan ja lohduttamaan häntä ja kuiskaamaan taivaallisen toivon sanoja ja rohkaisua kuolevan korvaan. Muutamia tunteja ennen loppuaan oli vanha Margareta tiedottomana, mutta uurretuista, ijäkkäistä kasvoista kuvastui rauha. Kiitollisella, vaikkakin surullisella sydämellä sulki Gabrielle uskollisen palvelijansa ja ystävänsä silmät.

Sitten hän istui yksinään hiljaisessa huoneessa. Hän oli hyvin väsynyt, niin väsynyt että olisi ilolla tervehtinyt Jumalan kalpeaa lähettilästä, kuolemaa, jos se olisi tullut myöskin hänen luokseen. Mutta hän ei surrut paljoa, ei ainakaan tietensä. Pikemmin hän tunsi itsensä semmoiseksi, jonka päivätyö on tehty ja joka on hyvin tyytyväinen, että niin on laita. Hän oli nyt tullut kertomuksen viimeiselle sivulle ja oli valmis sulkemaan kirjan ja menemään levolle. Mutta usein on meidän opittava täällä maan päälläkin, että mitä me pidämme loppuna, onkin todellisuudessa uusi alku. Ja ennen kaikkea -- hän oli ainoastaan kahdenkymmenen kuuden vanha.

Eräänä päivänä, kun tarttumisen vaaran arveltiin olevan aivan ohi, tuli Benoîte hänen luokseen esittäen vakavan pyynnön. "Isoäiti ei ole niin voimakas kuin tavallisesti", sanoi tyttö. "Ja tuolla seuraavassa ovessa on vielä tuo miesväki huolehdittavana; ja kun rouva Calvin enimmäkseen oleilee aina Rue de Chanoinesin varrella kiintyneenä sairaan herra Calvinin hoitamiseen, tietää hän tuskin, onko talossa lihaa syötäväksi tai puukalikkaa keittämistä varten. Ajattelen siis, neitini, että jos te tahtoisitte antaa minulle tunnin tai parin vapauden, voisin minä auttaa häntä vähäisen."

"Voisitte auttaa häntä hyvinkin paljo, Benoîte", sanoi Gabrielle nousten pystyyn. "Kukapa tietää, vaikka minäkin voisin auttaa. Täällä ei ole mitään tehtävää, mikä pidättäisi meitä täällä."

Pian oli Gabriellella tointa käsien täydeltä. Hän huomasi kiitollisena, että Jumala oli lähettänyt hänet hyljätyssä tilassaan tekemään hyvinkin tähdellistä työtä. Se oli kyllin tekemisen arvoista. Sillä vaikkakin kuolevaa uskonpuhdistajaa ympäröivät luotettavat ja uskolliset ystävät, lujat, voimakkaat miehet, jotka osottivat hänelle naisenhellyyttä, ei ilman hänen veljensä vaimoa olisi ollut naisen kättä tekemässä sitä, mikä kaikkina aikoina on ollut naisten erikoislahja ja toimiala. Gabriellen sillä aikaa huolehtiessa rouva Calvinin suurta taloutta pääsi tämä vapaaksi toimeensa, siten antaen profetalle profetan nimessä paljoa enemmän kuin kupillisen kylmää vettä.

Eräänä aamuna rouva Calvin tuli varhain takaisin Rue de Chanoinesilta. Hän kertoi Gabriellelle, että hän aikoi jäädä kotiin ja valmistaa päivällistä. "Sentähden", hän lisäsi, "teidän pitää mennä oitis veljeni luo. Hän on kysynyt teitä sanoakseen teille jäähyväiset."

Tässä ei ollut mitään kummaa. Gabriellen surut, hänen vakava, kristillinen luonteensa ja hänen avuliaisuutensa kaikissa hyvissä töissä olivat aikoja sitten voittaneet suuren uskonpuhdistajan kunnioituksen. Hänelle oli Gabrielle rakas myöskin lemmikkinsä Louis de Marsacin tähden. Olivathan Gabrielle Berthelier ja Ambrose de Marsac perineet hänen rakkautensa Louista kohtaan. Hän ajatteli aina näitä kahta yhdessä.

Gabrielle heitti ylleen viitan ja päähineen sekä meni nopeilla askelilla Rue de Chanoinesille. Calvinin nuori kirjuri, Charles de Joinvillier, avasi hänelle oven sairashuoneeseen, josta pian tuli kuolinkamari.

Jean Calvin lepäsi tai paremmin nojasi selkänsä taa asetettuihin tyynyihin. Hän oli hyvin heikko ja hengitti huomattavan vaikeasti. Hänen kasvonsa, jotka aina olivat kalpeat, olivat nyt kalmankarvaiset. Poskensa olivat painuneet ja huulet harmaan valkoiset. Ainoastaan hänen suuret, loistavat silmänsä paloivat tavallisella tulellaan. Kun hän käänsi ne Gabriellen surullisiin kasvoihin, tunsi tämä koko olentonsa nöyryytetyksi ja niiden hallitsemaksi. Calvin ei koskaan ollut olennoltaan enemmän kuningas kuin nyt maatessaan siinä heikkona ja voimattomana haudan varjon synketessä.

Gabrielle vaipui polvilleen hänen viereensä ja pyysi murtuneella äänellä häneltä kuten isältään siunausta.

Calvin kohotti vaivaloisesti ohuen, läpikuultavan kätensä, viitaten kirjuria jättämään heidät kahden kesken.

Hänen äänensä oli hiljainen, heikko ja usein katkonainen. Sitten hän sanoi: "Nouse tyttäreni! Tunnen surusi. Minä halusin puhua kanssasi, ennenkun puhun puolestasi Jumalalle."

Neito totteli. Calvin kehoitti häntä istumaan tuolille, jonka Joinvilliers oli asettanut häntä varten. Sitten hän katseli Gabriellea noilla silmillään, jotka näyttivät tunkeutuvan aivan sydämeen. "Täällä", sanoi hän, "ei meillä ole pysyvää kaupunkia."

Eikö Gabrielle tiennyt sitä jo ennen? Hän kumarsi päätään äänettömänä.

"Mutta me odotamme tulevaa. Ja sillä aikaa kun me sitä odotamme, olkaamme hartaat noudattamaan Jumalan tahtoa, joka elää ja pysyy ikuisesti."

"Isäni", sanoi Gabrielle, "minä voin noudattaa sitä heikosti."