Part 20

Huolimatta useista virheistä, joita Margareta huomasi ja moitti, menetteli Gabrielle tässä tapauksessa oikein. Hän oppi kaksoiselämän salaisuuden. Hän voi keittää Margaretan ohjeiden mukaan ja isänsä makua myöten; hän voi pestä, laasta ja tomuuttaa tarpeeksi hyvin kätensä ohjeen mukaan, mutta hänen sydämensä oli jossain muualla. Mutta kun tällaisessa tapauksessa jonkun osan on aina heikonnuttava, lakkasi sielun jännitys hänessä niin paljon, että hän jälleen kykeni elämään. Työ ei ollut lääkettä hänen tuskilleen, mutta se oli lievikettä. Se ei vähentänyt kovan iskun merkitystä, mutta se tylsytti hermot kärsimästä siitä.

Eräänä päivänä Claudine ja Gabrielle menivät yhdessä torille. Sillä, kuten Margareta julmalla tyytyväisyydellä mietti itsekseen, nyt tarvittiin kaksi henkilöä huonosti toimittamaan samaa, jota hyvästi tekemään ennen oli tarvittu vaan yksi. Kotia palatessaan he kohtasivat pienen joukon ratsumiehiä, jotka olivat juuri saapuneet kaupunkiin Pont de l'ivren kautta. Niitä oli pari kolme sweitsiläistä, jotka käyttivät todellisilta Bernin porvareilta; heidän keskessään oli muuan nuori herrasmies puettuna Ranskan tavan mukaan, jonka suitsia piteli hänen vierellään ratsastava palvelija, ja joukossa oli myöskin -- Norbert. Hän kumarsi ääneti kahdelle ystävälleen näyttäen Claudinen mielestä yhdellä haavaa miehekkäältä, vakavalta ja surulliselta. Gabrielle ei jaksanut laisinkaan ajatella; sumu nousi hänen silmiensä eteen, ja ilman Claudinea hän olisi kaatunut.

Nopeasti ja ääneti he menivät kotiinsa. Kun he saapuivat lähemmä, kuiskasi Claudine:

"Menemmekö seuraavalle ovelle?"

"Ei", vastasi Gabrielle, "hän kyllä saapuu luoksemme."

Kun he tulivat sisään, rupesi Gabrielle oitis kuumeentapaisella innolla valmistamaan kasviksia, joita he olivat tuoneet mukanaan ruuanlaittoa varten. Mutta Claudine pian huomasi, ettei hän lainkaan voinut nähdä. Hänen kätensä liikkuivat epävarmasti ilman silmien ohjausta.

"Mene kamariisi, lapsi!" hän sanoi. "Minä kutsun sinut, kun hän tulee."

Niinpä Gabrielle meni sisään ja polvistui vuoteensa viereen. Hän ei rukoillut -- mitäpä tässä rukoili? -- vaan lähetti tuskansa syvyydestä ihminen tiedottoman, kuvaamattoman huudon suurelle Isälle. Hän ei tiennyt oliko minuutteja vai tunteja kulunut, ennenkun hän kuuli Berthelierin äänen, tuon äänen, joka hänelle varmaan hellimmät säveleensä säilytti, hiljaa kutsuvan: "Gabrielle!"

He olivat kaikki kokoontuneet arkihuoneeseen. Berthelier istui nojatuolissa, jonka hän nykyään harvoin jätti; de Caulaincourt nojasi sen selkänojaan; Claudine istui hänen vieressään; Norbert seisoi heidän edessään suorana ja kookkaana, ja kasvonsa Kuvastivat jaloa, kunnioittavaa vakavuutta. Kun Gabrielle astui sisään, kääntyi nuorukainen häneen päin ja katsoi häneen. Mutta he eivät vaihtaneet tervehdyssanaa.

"Hän on Jumalan luona", sanoi Norbert.

Gabriellesta tuntui siltä, että hän olisi tiennyt sen jo vuosia sitten, -- koko elämänsä ajan. Vielä samana aamuna oli hän ajatellut Louista yhä kärsivänä vankilassa. Jotakin oli hänen kasvoissaan, joka sai de Caulaincourtin asettamaan hänelle tuolin, ja vetämään hänet hellästi siihen.

"On parasta että kerrot kaikki", hän sanoi pojalleen.

"Niinkuin vain voin ja sen mukaan kuin itse olen kaikki nähnyt", sanoi Norbert. "Minä näin marttyyrit, kun he kuulivat kuolemantuomionsa. Veljemme, Denis Peloquin, ei ollut heidän mukanaan. Hänet oli viety vankilasta ja hän sai todistaa Jumalan kunniasta jossain muualla. Mutta jälellä oli vielä kolme: Etienne Gynet, Henri de Marsac -- ja Louis. Siellä oli myöskin toisia tuomittuina vähempiin rangaistuksiin. Tuomion luettua tuli pyöveli köysisilmukan kanssa, jonka hän pisti tuomittujen kaulaan. Mutta kun hän tuli Louisin luo, joka oli serkkunsa Henrin edellä viimeinen, hän pysähtyi, ja puhetta johtava tuomari lausui, että tämä häväistys voitiin jättää pois, koska hänet huomattiin jalosyntyiseksi. Siihen vastasi Louis hymyillen: 'Millä oikeudella te, herra, kiellätte minulta marttyyriritarikunnan arvokkaimman kauluksen?' Sitten hän riemuiten ja iloiten meni kuolemaan." Norbert keskeytti, mutta viimein hän jatkoi nähtävällä ponnistuksella: "Jumala oli hänen kanssaan loppuun asti. Mutta minä en voi puhua siitä -- vielä. Kuitenkaan ei näkynyt pelon eikä tuskan merkkiä. Niin kauvan kuin hän vielä voi puhua, rukoili hän. Ja tämän hän viskasi minulle tulesta."

Se oli pieni norsunluinen taulu. Norbert antoi sen Gabriellen käteen ja sanoi kumartuessaan hänen puoleensa:

"Minulla on sanomakin tuotavana -- kerron sen toiste."

"Ei", sanoi Gabrielle katsahtaen ylös, kyynelettömissä silmissään outo valo, "ovathan kaikki täällä ystäviä."

"Louis sanoi: 'Kerro hänelle että Herra, joka on lohduttanut minua, on lohduttava myöskin häntä. Hänen pitää saada voimakkaampi lohdutus, koska hän on suuremmassa tarpeessa'."

Väristys kulki Gabriellen ruumiin läpi, kun hän kuuli sen, mutta muuten hän ei liikahtanutkaan. Kumminkin oli hänen kasvoissaan jotakin, joka sai de Caulaincourtin sanomaan:

"Lähde kanssani, poikani; olet sanonut kyllin."

Norbert tunsi jääkylmän käden kosketuksen ja kuuli äänen mikä näytti tulevan etäisyyksien takaa:

"Kiitän teitä!" Sitten hän seurasi isäänsä ulos.

Myöskin Claudine lähti pois, lausuen:

"Minun pitää kertoa tästä Margaretalle." Huoneessa oli syvä äänettömyys. "Tule tänne, lapseni", sanoi viimein Berthelier.

Gabrielle tuli ja polvistui hänen tuolinsa viereen. Ami asetti kätensä hänen päänsä päälle ja sanoi lempeästi:

"Jumala lohduttakoon sinua!"

Sitten puhkesivat kyyneleet viimein "kesämyrskyn lailla" ja niihin sekoittui pian myöskin vanhuksen hitaat, vastahakoiset vesikarpalot.

Gabriellen kyyneleet toivat mukanaan parannuksen, tai paremmin sanoen ne olivat itsessään merkkinä parannuksesta, joka oli tullut hänen osakseen. Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän nousi ja seisoi jaloillaan. Hänen kasvonsa olivat ihmeellisen kylmät. Hänen silmissään oli valo -- valo, joka tulee auringon ja tähtien yläpuolelta. Hänen äänensä oli selvä, eikä se vavissut eikä pettänyt, kun hän sanoi:

"Kiitos olkoon Jumalalle, joka antaa meille voiton Jesuksen Kristuksen meidän Herramme kautta. Sillä taistelu on ohi ja voitto on saavutettu."

Siten Gabriellelta pimeys katosi ja valkeus jälleen paistoi. Ensin vaihtui jokainen surullinen ajatus vallan itsestään kummasteluun ja riemuun toisten ajatusten tähden. Louishan oli turvassa, oli vapaa, hän oli Kristuksen kanssa ikuisesti. Eikö Gabriellen pitäisi olla iloinen siitä -- hänen, joka niin rakasti Louista? Jos hän oli juonut tuskan maljasta Louisin kanssa, eikö hän voisi juoda myöskin riemun maljasta hänen kanssaan? Ajatuksissaan hän oli lähtenyt Louisin mukaan; ajatuksissaan hän seisoi Louisin kanssa kristallimeren kaltaalla, missä ei enää ole suruja, ei parkua eikä tuskaa, vaan soittajat helkyttelevät kultaisia harppujaan Jumalan ja Karitsan ylistykseksi.

Mutta tämä mielentila ei voinut kestää ikuisesti. Nämä taivaallisen kunnian välkähdykset ovat luonnoltaan katoavaisia, ja niiden täytyy poistua meiltä, muuten ne voisivat hävittää maallisen elämämme tasaisesti jatkuvan kulun. Mutta ken kerran on tuntenut niitä, ken on kerran, vaikkakin himmeästi ja etäältä nähnyt 'Edenin polkujen kimaltelevan', hän ei koskaan kokonaan voi unhoittaa sitä. Hän ei koskaan jälestäpäinkään voi olla entisensä kaltainen. Kenties ei kellekään anneta koskaan sitä näköä -- tai paremmin sanoen hän ei koskaan kykene ottamaan vastaan sitä -- jollei hän ensin ole vaipunut alas tuskien suuriin syvyyksiin.

XXVIII LUKU.

Vanhat asiat haihtuvat.

Mä sinut tunnen, mi kohtaloita, Pimeyden halki viet voittohon. Ja kesken surujen alholoita, Sun suomastais ilo noussut on.

R. Browning.

"Isä", kysyi Gabrielle seuraavana päivänä, "tahtoisitko antaa lapsellesi lahjan?"

Mitä voisikaan hän nyt kieltää häneltä? Vastaus tuli nopeasti ilman mitään viivytystä tai ehtoja --

"Sinä saat sen."

"Ensi sunnuntaina on Herran ehtoollinen. Minä tahdon kiittää Jumalaa Hänen marttyyrinsa takia, joka nyt syö ja juo Hänen valtakunnassaan. Tulkaa kanssani, rakas isä."

Vanhus notkisti päätään. "Lapsi, en ole sitä ansainnut", hän sanoi.

"Hänen luonaan ei ole muulla arvoa kuin rakkaudella. Ja tehän rakastatte."

Berthelier mietti hetken, sitten hän sanoi: "Mutta se ei ole mahdollista. Jos olisi kysymys ainoastaan Hänen tunnustamisestaan maailman edessä, ja jokainen olisi vapaa tekemään sitä -- mutta on vielä tyydytettävänä pastorit ja konsistoriumi. Minut suljettaisiin pois kuten sukulaisenikin."

"En ajattele niin, isä. He tuntevat nyt teidät. Pastori Poupin, joka kunnioittaa teitä, tulee kyllä puhumaan puolestanne."

Sisar Claudine oli saapuvilla ja lausui rohkeasti veljensä kummastukseksi:

"Jos minua suvaitaan, tahdon tehdä teille seuraa. Minä voin yhtä hyvin olla todellisesti sitä, mitä olen näyttänyt olevani. Kahden portaan välillä seisominen, jalka kummallakin, ei ole varmaa eikä hupaistakaan. Jos minä voin pelastaa sieluni Genevessä -- ja minä kallistun aina enemmän ajattelemaan että sen voin -- niin pitää sen tapahtua Geneveläiseen tapaan. Elkäämme hukatko aikaa lähettämällä noutamaan pastoria, jonka tiedämme luotettavaksi ja meille ystävälliseksi mieheksi. Antakaamme hänen kirjoittaa nimemme kirjaansa -- vai miten te kutsutte noita tarpeellisia valmistuksia."

"Norbert meni juuri ovensa ohitse", sanoi Gabrielle, "arvattavasti matkalla kouluun."

Mutta Norbert ei mennytkään enää kauemmin kouluun. Lopun kasvatuksestaan hänen piti saada toisella tavalla. Mutta hänellä oli oma asiansa pastorille. Hän oli jo toisten ikäistensä tavalla ollut valmistettavana ensimmäiselle ehtoolliselleen, mutta joulun ja jälleen pääsiäisen aikaan, kun näitä suuria kristikunnan juhlia vietettiin Genevessä Calvinin toimesta, hänet oli hyljätty kelvottomana. Mutta mitä sitte seurasi, se oli tarpeeksi ainakin tyydyttämään pastori Poupinia, joka ottikin Berthelierin pyynnöstä puolustaakseen tätä ja hänen sisartaan. Pastori oli Berthelierin sairastuttua käynyt jonkun kerran tämän luona, jonka jälkeen hän kertoi vaikutelmistaan isä Calvinille seuraavilla sanoilla:

"Minä luulen, että hän on osa todellisesta viinipuusta, vaikkakin sattumalta muurin yli kulkeva osa." Syyskuun ensimäinen sunnuntai-aamu valkeni kirkkaana ja viehättävänä Geneven tornien ja talojen yli. Berthelier, Claudine ja Gabrielle lähtivät varhain seurakuntansa kirkkoon St. Gervaisiin. Mutta ennenkun he olivat ehtineet montakaan askelta, yhtyi heihin de Caulaincourt ja Norbert.

"Calvinit menevät St. Peteriin, kuten on sopivaa ja oikein", sanoi de Caulaincourt. "Mutta Norbert ja minä haluamme tulla teidän kanssanne."

Huolimatta surusta, joka asui jokaisen sydämessä, hohti de Caulaincourtin kasvoilla suloisen rauhallinen ja tyytyväinen ilme. Ääni, jolla hän lausui "Norbert ja minä", teki hyvää kuulla.

Pastori, joka sinä päivänä saarnasi St. Gervaisissa, ei ollut noita suuria uskonsankareita, joiden ääni yhä kaikuu aikojen halki. Ei hän pitänyt mitään sellaista mainiota historiallista puhetta, jonka kaiku yhä elää seassamme. Hän oli vaan yksinkertainen, uskollinen kristitty ja todellinen pastori, joka rakasti työtään, kansaansa ja ennen kaikkea Herraansa. Kumminkin hänen yksinkertaisissa, tyynissä sanoissaan oli jotakin, joka veti puoleensa kaikkien sydämet ja sai ne sykkimään yhdessä hänen omansa kanssa. Hänen salainen voimansa ei ole vielä hukkunut eikä tulekaan koskaan hukkumaan, ennenkun loppu tulee ja viimeinen Jesuksen nimen rakastaja kootaan pois asumaan Hänen kanssaan ikuisesti. Pastori Poupin puhui Hänestä. Hän sai jokaisen läsnäolevan miehen ja naisen tuntemaan että hänellä Herrassa oli ikuisesti elävä, aina rakastavainen ystävä, joka tuntee jokaisen ajatuksen, ottaa osaa jokaiseen suruumme ja auttaa kaikissa vaaroissa. Tämä ystävä oli kuollut jokaisen puolesta. Eikö kukin tahtonut olla halukas kuolemaan ilolla hänen tähtensä, kuten eräät, heille kaikille hyvin tunnetut henkilöt juuri äskettäin olivat vaaditut tekemään? Astukoot he siis lähemmä ja syökööt Hänen leipäänsä, ja juokoot Hänen kaikkiaan, toveruusmaljaa Hänen kanssaan Hänen kärsimyksissään ja kunniassaan, joka malja samalla yhdisti heidät Hänessä kaikkiin niihin, jotka olivat menneet pois ennen heitä. Varmaan voivat he uskoa, että nämä heidän pöytäkumppaninsa nyt ottivat osaa pyhään ateriaan heidän kanssaan, vaikkakin ne istuivat toisen pöydän ääressä ja ajallinen verho salasi ne heidän näkyvistään. Ylhäällä ja kuitenkin läsnä sekä meidän että heidänkin kanssaan oli juhlan isäntä. Ja nyt samoin kuin vanhaan aikaan teki Hän itsensä tunnetuksi jokaiselle leivän murtamisessa.

Vakavan jumalanpalveluksen loputtua hajaantui seurakunta, mennen kukin rauhallisesti kotiinsa. Mutta Genevenkin ankarat tavat suvaitsivat toisen saarnan jälkeen, joka oli kello kaksi, miellyttävän iltapäiväkävelyn Crêtsissä tai Plain-palaisissa. Norbert ja hänen isänsä nauttivat siitä suuresti ja puhelivat keskenään monista asioista. Kotimatkallaan he kävivät katsomassa Norbertin sokeaa ystävää, Ambrose de Marsacia, joka palvelijansa Grilletin kanssa asusti erään kirjanpainajan luona. Herra de Maisonneuve oli kyllä tarjoutunut ottamaan heidät vastaan, mutta kun Ambrose isänsä anteliaisuuden tähden oli kykenevä maksamaan kaikki menonsa, päätettiin että varakkaat Maisonneuvet saisivat säästää vieraanvaraisuutensa monia hyljätyltä varten, jotka sitä tarvitsivat. Berthelierit menivät heti kotiinsa. Claudine ja Gabrielle kertoivat Margaretalle kirkonkuulumiset ja surkuttelivat hänen pakollista poissaoloaan.

"Ainoa olette meistä, joka sitä todella tarvitsi", sanoi Claudine.

"Ja", sanoi Margareta, "se on ainoa pyhä ehtoollinen, jonka olen laiminlyönyt sittekun isä Calvin rupesi sitä jakamaan."

"Mutta minä toivon, että olette meidän kanssamme ensi kerralla", lisäsi Gabrielle ystävällisesti.

Illallisen jälkeen autettiin Margareta vuoteeltaan ja Berthelier, Claudine ja Gabrielle istuivat yhdessä. Berthelier oli ollut hyvin äänetön kaiken päivää, mutta nyt hän näytti olevan halukas puhumaan. "Claudine", hän sanoi, "muistatko vielä vanhoja päiviä, miten me sunnuntaisin usein söimme illallista herra Lévrierin luona?"

"Kylläpä niinkin, muistan hyvin. Muutamat ystävistäsi, Ami, olivat siihen aikaan semmoisia, joita voitiin kutsua hurjapäiksi, tai lievemmin sanoen ja käyttäen teidän omia sanojanne, keikareiksi. Muistatko serkkusi Philibertin laulun, jota me kaikki usein lauloimme. Totta tosiaan jokainen silloin lauloi sitä, jopa katupojatkin?

"'Eläkööt Hugenotit hilpeät nuo, Pojat reimat ne oli joka suhteen, Vaikk' keikareit', tokkopa kenkään voi Heille sentään paiskata nuhteen?'

"Ah niin! -- nyt me laulamme virsiä ja hymnejä, jotka epäilemättä ovat parempia, erittäinkin nuorelle väelle. Veli, tiedätkös, että muutamia päiviä sitten tyhjentäessäni tuota vanhaa, maalattua kirstua kamarissasi löysin kukonhöyhenesi huolellisesti oheen asetettuina ja käärittyinä silkkipalaseen!"

"Ah, se oli vapauden merkki! No niin, minä en koskaan häikäillyt kantaa sitä, en tyranninkaan kasvojen edessä. Ei Philibertkään sitä aristellut. Hän oli suuri mies -- tuo Philibert Berthelier -- jotenkin samalla tapaa kansan yli kohoova kuin isä Calvinkin, vaikkakin toisissa suhteissa jyrkästi tämän vastakohta. Molemmat olivat syntyneet hallitsemaan. Pyydän sinua sisareni, suomaan anteeksi hupsuuteni ja tuomaan tänne tuon vanhan hattukoristeeni."

Claudine nouti sen hänelle. Vanhus otti sen, katsoi siihen hellästi ja silitteli sitä hyväellen sormillaan.

Hetken vaiti oltuaan hän puheli, mutta kuin itsekseen uneksien: "Se kertoo minulle kadotetuista toiveista, kadotetuista unelmista ja kadotetuista asioista. Mutta enimmän kaikista se muistuttaa minua siitä, jonka sormet sitä koskettelivat, jonka käsi sen pani minun hattuuni. Se oli rakkaampi käsi kuin sinun, Claudine ja" -- hän lisäsi luoden ystävällisen silmäyksen Claudineen -- "se on paljon sanottu."

Claudine palkitsi katseen. "Minä tiedän", hän sanoi lempeästi, "sehän oli Yolande. Mutta, rakas Ami, en koskaan kuullut miten hänen kävi."

"Kun jalon Lévrierin häpeällisesti murhasi julma tyranni, kadotti Yolande rakkaan kasvatusisänsä ja kotinsa. Kaksi vuotta myöhemmin Herramme otti hänet luokseen maailmasta, jota hän ei rakastanut. Se on kaikki mitä minä tiedän tai koskaan olen tiennyt. Mutta viime aikoina olen joskus ajatellut, että me vielä voimme toisemme kohdata. Iankaikkisuus on suuri sana. Se ei ole aikaa eikä varmaankaan avaruutta; mutta kumminkin olen aina ajatellut sitä avarana pylvässalina, jonka toiseen ääreen kukaan ihminen ei voi tulla eikä edes nähdä sitä, vaikkakin hän kulkisi kulkemistaan tuhansia vuosia. Mutta kun hän kulkee, voivat vanhat tutut kasvot -- kasvot, joita hän rakastaa -- sattumalta katsahtaa häneen pylvästen välistä."

"Mutta minä", sanoi Gabrielle lempeästi, "minä ajattelen iankaikkisuutta kodiksi."

Nyt saapui Norbert kysymään herra Berthelieriä ja toivottamaan, ettei pitkän jumalanpalveluksen aiheuttama väsymys olisi vahingoittanut häntä.

Berthelier vastasi, ettei hän sairastumisestaan saakka ollut koskaan tuntenut itseään niin hyvinvoivaksi kuin nyt, ja katsoen kookkaaseen komeaan nuorukaiseen, joka seisoi ovella, lisäsi hän:

"Mutta olettepa te kasvanut, Norbert! Nythän olette täysi mies. Tulkaahan toki sisään ja istukaa joukkoomme."

Norbert ei ollut lainkaan vastahakoinen ja Berthelier jatkoi: "Muistaakseni oli aika, jolloin et kunniallisena kutsumuksenasi, ainakaan mieleisenäsi, pitänyt koulunkäyntiä."

"Minä olen valinnut", sanoi Norbert matalalla äänellä, "tai paremmin sanoen kutsumukseni on valinnut minut."

Gabrielle nyt ensin puhkesi puheeseen, kalpeilla poskillaan hehku ja äänessä innostus, joka hämmästytti jokaista:

"Lähdettekö saarnaamaan evankeliumia? Oi Norbert --"

"En, minä en voisi saarnata. Minulla ei ole sanoja, ei taitoa eikä oppia. Mutta minä voin palvella niitä, jotka saarnaavat." Hetken äänettömyyden jälkeen hän lisäsi: "Minä olen kunnianhimoinen, en kumminkaan siihen määrään kuin tarvitaan Jumalan asian ajamiseksi. Se kuuluu 'marttyyrien jalolle armeijalle'. Minä olen tyytyväinen lähinnä ylevimpään toimeen -- uhraamaan elämäni marttyyrien palvelijana ja ystävänä."

"Se on suuri kutsumus", sanoi Berthelier.

"Minä olen lupautunut", jatkoi Norbert, jonka nyt kokonaan valtasi äskeisen jumalanpalveluksen hänessä synnyttämä tunne: "Lyonin tuomiokirkossa -- sen jälkeen kuin olin ollut vankilassa -- vannoin valan Jumalan kasvojen edessä. Ja te tiedätte hyvin, että on työtä joka kaipaa tekijöitä. Aina on _meistä_ joku vaarassa tai vankilassa. Isä Calvin pitää huolta heistä -- ah, _hän huolehtii_ -- mutta aina on tarpeen joku -- joku side hänen ja heidän välillä kuljettamassa kirjeitä ja toimittamassa asioita. Se side, tarkoittaa minua."

"Entä isänne? Oletteko kertonut tästä hänelle?" Kysyjä oli Berthelier.

"Olen. Hän on sanomattoman iloinen." Sitten hän kääntyi Gabriellen puoleen ja virkkoi äkkiä epäröiden ja pelokkaasti: "Neitini, hyväksyttekö te aikeeni?"

"Kaikesta sydämestäni. Viekää te lohdutusta monille muille sitä tarvitseville Jumalan palvelijoille." Sitten hän lisäsi lempeästi: "Jumala siunatkoon teitä!"

"Ottakaa minunkin siunaukseni", sanoi Berthelier.

Kun Norbert oli mennyt, istui Berthelier yhä miettien, höyhen kädessä.

"Niin", sanoi hän katsoen siihen, "se on tuonut takaisin vanhan elämän. Tuossa vanhassa elämässä oli hyvääkin, sillä kukaties uusi Geneve ei olisi mahdollinen ilman sitä. Ja kumminkaan en sano, että 'vanha on parempi'. En! Sillä minä, juuri minä, olen saanut vihdoin juoda uutta viiniä, ja minä todistan sen olevan hyvää. Isä Calvinin Geneve ei ole Hugenottien, Philibert Berthelierin, Ami Lévrierin tai iloisen priori Bonivardin Geneve. Se ei ole se Geneve, josta me uneksuimme kuumassa, intohimoisessa nuoruudessamme. Mutta se on jotakin enemmän. Se on uuden uskonnon, uuden maailman ja uuden elämän Geneve. Se on totuuden, vakavuuden, voimakkaiden, korkeiden aatteiden ja oikeiden tekojen koti. Se on onnettoman suoja, turvapaikka kaikille sorretuille kaikista maan ääristä taivaan alla. Jumala on sanonut: 'Salli minun turvattomieni asua luonasi, Geneve'. Geneve on vastannut: 'Kyllä'. Sentähden on Herra siunannut sitä. Ja minä -- myöskin minä -- siunaan sitä; niin, ja se on oleva siunattu!"

"Siunatkoon Jumala meidän kaikkien puolestamme, veljeni!" sanoi Claudine. "Se se kumminkin on aina paras asia."

Psalmin sanat, joita oli luettu päivän jumalanpalveluksen aikana, tulivat Berthelierin huulille. Hän nousi hitaasti, sauvaansa nojaten, ja puhui ylöskäännetyin säihkyvin silmin:

"Siunattu olkoon Hänen pyhä nimensä iankaikkisesta iankaikkiseen! Täyttyköön koko maa Hänen kunniastaan! Amen, ja se tapahtukoon!"

Sitten hän kävi nukkumaan. Sinä yönä hän lepäsi hyvin. Hän lepäsi niin hyvin, että kun Gabrielle aamulla tuli hänen luokseen, huomasivat hänen nuoret silmänsä jonkun toisen -- kuninkaan, vaan ei kauhujen kuninkaan -- olleen siellä ennen häntä ja laskeneen hänen tyynille kasvoilleen kuninkaallisen sinettinsä, jossa on kirjoituksena: "Rauha".

XXIX LUKU.

Kantaen vuosien taakkaa.

"Hän tekee omaa työtänsä, minä omaani."

Tennyson.

Ei kukaan olisi tahtonut kutsua Ami Berthelieriä miksikään erittäin onnelliseksi mieheksi. Kumminkin oli hän kuolemassaan onnellisempi kuin moni suurista ja kuuluisista henkilöistä maan päällä. Semmoiset eivät aina jätä jälkeensä surevia, joista maailma ei koskaan enää tunnu samanlaiselta kuin ennen. Claudinelle ja Margaretalle oli vanha hugenotti kaikessa ollut todellinen keskus; ja vaikkakaan hän ei Gabriellelle juuri voinut olla samaa, ei hän kumminkaan tälle ollut siltä vähemmän, vaan enemmänkin, vielä kiihkeämmästi rakastettu. Heille oli jonkinlaisena kehoituksena, että koko Geneve otti osaa heidän suruunsa ja osotti kaikkea kunnioitusta ja mieltymystään kansalaiselle, jota se niin myöhään oli oppinut kunnioittamaan ja rakastamaan. Niin suuri oli joukko, joka seurasi häntä viimeiseen lepopaikkaansa Plain-palaisissa, että Margareta vakuutti jotta itse isä Calvinkaan tuskin olisi voinut saada hienompaa hautausta.

"Jospa ne olisivat olleet _hänen_ hautajaisensa", nyyhki Claudine raukka, "kuinka paljo parempi se olisi ollut _meille_!"

"Ai, neitini, muttei suinkaan Genevelle, ei kirkolle eikä maailmalle, kuten rakas herramme itse olisi ollut ensimäinen sanomaan."

Useiden lohdutusvierailuiden joukossa, joita he saivat vastaanottaa, kunnioitti heitä myöskin itse Geneven kruunaamaton kuningaskin käynnillään. Hän toi Gabriellelle oikein oleellisen lohdutuksen Louis de Marsacin vankilassa kirjoittaman lyhyen kirjeen muodossa, jonka hän pisti Gabriellen käteen sanoen: "Luulen, että teillä on oikeus lukea se."

Ensi sanat luettuaan kävi väristys Gabriellen ruumiin läpi. "En voisi kertoa teille, herra ja veli --" luki Gabrielle ja katsahti ylös noihin voimakkaisiin, syväuurteisiin kasvoihin, jotka myötätuntoisina kumartuivat hänen ylitsensä. Louis kutsui siis _häntä_ "veljeksi!" Ei ollut enää leveää virtaa heidän välillään, ei ollut enää poikaa ja isää, ei enää nuorta, tuntematonta oppilasta ja suurta kuuluisaa mestaria! Niin -- juuri nyt -- Gabriellen lukiessa, oli nuori päässyt vanhan edelle ja oli vanhempi kuin hän iankaikkisuudessa. Hetken jälkeen hän jatkoi lukemistaan. Sanat olivat seuraavat: "En voi kertoa teille, herra ja veli, sitä suurta lohdutusta, jota olen saanut kirjeistänne veljelleni Denis Peloquinille, joka keksi keinon toimittaakseen ne eräälle veljistämme, joka oli maanalaisessa kopissa minun yläpuolellani ja luki niitä minulle, koska en voinut nähdä mitään vankilassani. Minä rukoilen siis teitä alinomaan jatkamaan avustustanne samanlaisella lohdutuksella, joka liikuttaa meidät itkemään ja rukoilemaan."