Part 2

Silloin, Geneven vielä ottaessa vastaan uskonpuhdistusta, kohosi sen ympärille joukko voimakkaita vihollisia, jotka vallan uhkasivat sen olemassaoloa. Vanha isänmaallisuuden tuli leimahti tuhastaan. Ami, joka luuli etteivät kyyneleet olleet enää häntä varten, pudotti kuumia pisaroita sormilleen. Hän peitti silmänsä nähdessään Geneven kansalaiset järjestettyinä puolustamaan kotejaan, kun hän itse ei voinut käydä taisteluun heidän kanssansa. Hän auttoi kaikesta voimastaan puolustusta, ja ilman Margaretaa olisi hän itse nähnyt puutetta antaessaan vielä enemmän. Kun isänmaalliset kansalaiset hävittivät omat laitakaupunkinsa uhraten omat kauniit huvilansa ja paljo omaisuutta, estääksensä vihollista saamasta tukea siellä, jätti hän ilolla mökkinsä St. Gervaisin esikaupungissa, ja muutti köyhään asuntoon, jota siihen aikaan kutsuttiin La Fusteriaksi. Ahtaassa asunnossaan siellä hän antoi suojaa eräälle talonpojalle vaimoineen, jotka monen muun tavalla olivat jääneet kodittomiksi esikaupunkeja hävitettäessä.

Talonpoika oli yksinkertainen, rehellinen mies, jonkalaisia Geneven kansalaiset tavallisesti tarkoittavat "harmaa-jaloilla". Hän eli ja muokkasi omaa, vähäistä maatilkkuaan. Vaimo oli savojalainen ja paljoa terävämpi. Heillä oli mukanaan lapsi, jonka arveltiin olevan heidän omansa. Kaupungissa vallitseva tavaton tungos pian toi kuumeen, ja sekä mies että vaimo saivat sen ja kuolivat. Kun vaimo sairastui, niin lapsi tuli Margaretan hoitoon. Tuntiessaan kuolevansa vaimo tunnusti ettei se ollut hänen omansa, vaan korkeampisäätyisten vanhempien lapsi, jonka hän oli ottanut hoidettavakseen. Tämän ilmoituksen Margareta huolellisesti kertoi isännälleen, joka kumminkin tuskin kuunteli ja pian unhotti sen kokonaan. Mutta ei hän kieltänyt Margaretan vakavaa pyyntöä, että hän saisi pitää lapsen ja hoitaa sitä. Niihin aikoihin kun he palasivat Rue Cornaville, jota onneksi ei ollut tarvinnut hävittää, oli hänen holhokkinsa tullut suureksi elämän iloksi hänelle.

Aika kului. Pian, kuten näytti, liian pian ei ollut enää lasta, vaan tummasilmäinen, tummatukkainen pikkuneiti, liian vallaton hoitaa ja ohjata, -- vähäinen vartalo elävä sormen nippuihin asti. Piti katsoa ettei hän pudonnut tuleen tai vetänyt tuoleja päälleen. Siinä oli toimiva pieni mieli poistamassa toisia ikävyyksiä, vaan toisia tuottamassa. Ihmeellistä oli, että tämä hämmästyttävä olento sai päähänsä kääntyä Ami Berthelierin puoleen kaikessa. Lapsuuden oikullisuudella hän oli tyranni uskolliselle hoitajallensa, joka piti hänestä huolta yötä ja päivää, ja ihaileva orja valkotukkaiselle miehelle, joka satunnaisesti ikäänkuin lahjana antoi isällisen huomautuksen. Hän odotti katsetta ja hymyä häneltä, käytti kaikki kauniit taitonsa kiinnittääkseen hänen huomiotaan, ja kohosi autuuden tasalle istuessaan hänen polvellansa.

Berthelier luonnollisesti piti siitä. Lapsen rakkaus on suloisin imarteluista, kuten nähdään siitä tosiasiasta ettei ajanpituuskaan koskaan ole voinut haihduttaa muistoa sen mielestä, jota se on kerran kohdannut. Mutta kun vuodet kuluivat, tuli hän surulliseksi pienen Gabrielien suhteen. Hän tiesi että tätä pitäisi opettaa ja kasvattaa, mutta hänellä ei ollut vähintäkään käsitystä miten sitä olisi tehtävä. Ei Margaretakaan, joka taisi keittää ja pestä erittäin hyvin, mutta jo neulankin käyttelemiseen oli tottumaton, osannut sitä. Tärkeämpiä syitä oli ettei hän kyennyt lukemaan; ja se uskonnollinen opetus, jonka hän hartaana, vaan vähemmän valistuneena Calvinin seuralaisena oli tilaisuudessa antamaan, ei näyttänyt hänen isännästään sopivalta ravinnolta lapsille. Kaikissa näissä asioissa oli hän itsekin avuton. Jalosukuiset neidit, hän mietti, olisivat opetettavat ompelemaan, lukemaan ja rukoilemaan, ja näistä kolmesta tarpeellisesta sivistysvälikappaleesta hän voi antaa ainoastaan yhden.

Tämä se oli syy, selvä hänelle itselleenkin, josta johtui hänen esiintymisensä tuona elokuun aamuna St. Clairen naisluostarin portin luona. Mutta ihmissydämen suuret syvyydet ovat kaukana tietoisuuskuohujen alapuolella. Lapsen käden kosketus oli vähitellen herättänyt hänessä semmoista, jonka hän arveli olevan ijäksi kuolleen. Kaipaus sisareen, jota hän oli niin paljo rakastanut, alkoi ahdistaa kasvaen aina vahvemmaksi ja muuttui viimein vallan sietämättömäksi.

Äkkiä muisti Ami ett'ei hänen sisarensa ollut kuollut, että hän vielä voisi kuulla hänen äänensä, voisi vielä puristaa hänen kättänsä. Miksei hän siis koettaisi tehdä sitä?

Hänen aikomuksensa kasvoi ja vahvistui ja kantoi, kun St. Clairen nunnain karkoitus antoi siihen tilaisuuden, todellisuudessa hedelmiä. Mutta saavuttaisiko hän suotuisan tuloksen? Jonkin aikaa oli hän kiusauksessa epäillä.

Amin sydämessä, kuten unessa, asui kalpea sekaantunut nainen, puettuna ei luostari- vaan tavalliskuosiseen, geneveläiseen naisen-pukuun. Turhaan koetti hän sovittautua uusiin oloihin ja uusi ympäristö häneen, aivan kuin lapsi asettaa kokoon eriosaista, vaikeata ratkaistavaa.

Ulkomuodolta tapasi hän hoitajansa paljoa vähemmän muuttuneena kuin veljensä. Mutta muutos vanhan Margaretan mielessä oli hämmästyttävin kaikista kummallisista ilmiöistä hänen ympärillään. Margareta näet rukoili, mutta ei lukenut rukousnauhaansa kristityn tavalla. Hän puhui uskonnosta käyttäen pitkiä sanoja kuten justificatsioni, regeneratsioni, sanctificatsioni (puhdistaminen, uudestasyntyminen, pyhitys), jotka hänen kuulijalleen yhtä hyvin, tai paremmin olisivat voineet olla latinaa, sillä silloin hän olisi voinut uskoa, että niillä oli tarkoitus, vaikka tuskin olisi tietänyt mikä se oli. Claudine parka (ei kukaan kutsunut häntä nyt sisar Agatha'ksi) oli sitä mielipidettä, että sitten kun hän jätti maailman oli se tullut aivan hulluksi!

Sekä sisällä että ulkona oli aivan yhtä pahaa. Kadut olivat täynnä tuntematonta vaaraa. Karkeat myöjätärnaiset huutoineen ja riitoineen pelottivat hänet aivan suunniltaan. Ja härkiä, joita ajettiin teurashuoneisiin, piti hän ensin villeinä eläiminä. Tuskin oli hän kotonakaan paljoa iloisempi. Hänen veljensä oli ystävällinen ja Margareta palveleva, mutta molemmat kohtelivat häntä kuten lasta, joka hän olikin kaikissa käytännöllisissä asioissa. Vieläpä pieni Gabriellekin vieroi häntä, omalla imartelemattomalla tavallaan täysikasvuisia kohtaan, joita hän ei rakastanut tai tarvinnut. Claudine ikävöi hiljaisuudessa luostaria. Jopa hän alkoi kutsua itseään luopioksi ja ajatella että oli tehnyt anteeksiantamattoman synnin.

Hän sai huojennusta, vieläpä niin vähäpätöisen kuin lapsen repeytyneiden koristeiden kautta. Eräänä päivänä juoksi Gabrielle hänen luoksensa hyvin onnettomana sunnuntaipukunsa, hauskan, pienen lyonilaisen silkkihameensa kanssa, joka oli repeytynyt vallan vyötäreestä helmaan. Tyttö selitti leikkineensä viereisessä huoneessa asuvan kirjansitojan pienten poikain kanssa. Jeannot oli sen reväissyt.

"Kelvoton, nulikka!" sanoi Claudine. "Mutta miksi sinä leikit noiden pahojen poikien kanssa, Gabrielle? Se ei sovi pikku tytölle."

Gabrielle pahastui. "Isä sallii minun", hän sanoi ja juoksi pois kutsumaan Margaretaa.

Claudinen sydäntä ahdisti kateellisuuden paha hengetär. Hän sieppasi nopeasti yksinkertaisemman puvun lapselle ja seurasi häntä kyökkiin, jossa tapasi hänet kiipeämässä pöydälle. Siinä tyttö aikoi istua ja odottaa Margaretaa, joka aivan kuin Claudinen hyvän tähden ohjaamana oli juuri silloin torilla.

"Anna panen tämän päällesi", Claudine sanoi. "Ja katsohan, Gabrielle, minä neulon sinisen silkkipukusi, ennenkun isä tulee kotiin. Hänen kanssaan sitte pääset Morland'iin kävelylle, niinkuin hän lupasi sinulle tänä aamuna."

Vähä vielä hyväilyä, ja sininen silkkipuku oli kauniisti hänen käsissään. Repeämä oli paha, mutta luostarissa opetetun neulojan taitavissa käsissä se tuli somasti ja sukkelasti korjatuksi. Claudine työskennellessään ei voinut olla huomaamatta, että puku oli huonosti tehty ja soveltumaton. "Minäpä otan ja muutan sen", hän ajatteli "ja kirjailen helman sillä kauniilla neuloksella, jonka sisar Ursula opetti minulle."

Hänen sitä suunnitellessaan tuli Margareta sisään ja katseli tarkkaavana työtä. Äkkiä hän kääntyi toiseen huoneeseen ja palatessaan toi suuren sylillisen pieniä päähineitä, vaippoja, liivejä, kauluksia ja kaikenlaista tavaraa.

"Sanoakseni totuuden, neiti", hän sanoi, "näiden pienokaisen vaatteiden tähden on paholaisella ollut paljo valtaa ylitseni."

"En mitenkään epäile sitä", vastasi Claudine, harvinaisella pontevuudella; "vaikka puolestani arvelen että hän käyttää paljo enemmän hyödykseen isä Calvin'in harha-oppeja kuin viattoman lapsen pukuja."

"En tahdo väitellä kanssanne, neiti, nähtyäni että te olette yhä vielä kuten sanotaan katkeruuden sapessa ja tietämättömyyden kahleissa. Yhtä kaikki tuo viaton, vihreä kaulusrepale ja sininen vaippa eivät sovi senkään vertaa kuin mamelukit ja hugenotit tapasivat tehdä ennen herätyksen tuloa meille. Ja lisäksi hän kaiken aikaa ylpeilee niistä kuin papukaija pyrstöstään tai paavillinen piispa rististään."

"No hyvä, katsokaammepa mitä on tehtävissä", sanoi Claudine, valtioviisaasti kyllä ollen olevinaan huomaamatta Margaretan loukkaavia viittauksia.

"Katsokaas, neitini, tätä palaa ristiraitaista purppurata, jonka Madame de Maisonneuve antoi herralle, jotta siitä tehtäisiin Gabriellelle pieni sunnuntai- ja juhlapuku. Tämä on viehättävää, eikö niin? Tyttö on pitävä siitä nähtyään sen päällään. Minä kumminkaan en koskaan tohdi leikata sitä, sillä jos saksit erehtyisivät, niin se olisi 'syntiä ilman katumusmahdollisuutta'."

Täten Claudine taitavana neulojana löysi kutsumuksensa ja sai rauhan 'anteeksiantamattomien syntien' pelolta. Hän yhä pysyi protestanttisessa kaupungissa sydämmestään uskollisena katolilaisena. Koko sydämensä voimalla hän halusi kirkon sakramenttia, erittäinkin messua, joka silloin oli lakkautettu Genevessä. Kerran tai kahdesti hän sai uskonnollisia lohdutuksia valepukuiselta papilta, jonka hänen veljensä sattumalta löysi. Hyväntahtoisella välinpitämättömyydellään oli Ami kutsunut papin katsomaan Claudinea. Berthelier'n myöntymyksellä opetti Claudine Gabriellelle omat rukouksensa ja uskontonsa alkeet. Se oli loppumattomaksi harmiksi Margaretalle, joka teki kaikki voitavansa estääkseen tätä turmiota, ottaen lapsen milloin vain voi P. Pietarin kirkkoon kuulemaan Calvinia, ja itse koettaen painaa hänen nuoreen mieleensä uusia oppeja. Ami ollen molempien ulkopuolella katseli hiljaa, huvitettuna eri uskontojen taistelua. Hän hyvin tiesi, ettei mikään niin helposti kuin julkinen katolilaisuudesta kiinnipitäminen tulisi Gabriellea vanhempana saattamaan suuriin käytännöllisiin vaikeuksiin, jos hän Geneveen jäisi. Mutta hän aina arveli että sisarensa kaunis taikausko, jona hän piti sitä, haihtuisi pois lapsesta tämän tultua täyteen ikään. Silloin Gabrielle ajattelisi ja uskoisi kuten kaikki muutkin hänen ympärillään. Sitä ennen ei ollut väliäkään, kumpi saavutti voiton. Ami ei käsittänyt, että semmoisessa taistelussa nuoren sielun asema helposti käy tukalaksi, kun siitä juuri taistellaan ja sille kaikki on kovin todellista ja vakavaa.

Gabrielle, jonka lapselliseen mieleen saarna Pietarin kirkossa ei tunkeutunut, alussa taipui "Täti Claudinen", kuten tapasi kutsua häntä, opetukseen. Gabrielle alkoi pitää erittäin paljo hellästä, ystävällisestä naisesta, vaikkakin alusta loppuun "isä" vallitsi hänen sydämmessään ilman kilpailijaa.

Ulkona suuressa maailmassa, samoin kuin Gabriellen vielä nuoressa sydämessä, kilpailevat voimat taistelivat voitosta. On totta että nykyisen käsityksen mukaan se oli maailma pienoiskoossa.

Tsaari Paul, viidenkymmenen miljoonan hallitsija, ylenkatseellisesti nimitti kansallistaistelua Genevessä "myrskyksi vesilasissa". Vielä purevampi Voltaire ivaili, että jokakerta kun hän puki peruukkinsa, hän samalla puuteroitsi koko tasavallan. Kumminkin pieni valtio oli määrätty oman historiansa kululla valaisemaan tuota teologista opinsuuntaa, jonka sen etevin pappi niin täydellisesti on määritellyt, että se on siitä asti kulkenut hänen nimellään. Vaikkakin ylevä ja yksinkertainen käsite "valittu" -- Jumalan hyväksymä -- on kangistunut opinkaavaan, puristettu järjestelmän siteisiin, ja joskus vääristelty täydelliseksi erhetykseksi, ei se kumminkaan ole vähemmän suuri ja tosi. Pieni, rohkea kaupunki järven rannalla oli todellakin Jumalan valitsema eli hyväksymä kuten ennen vanhaan Sion, jolle Hän antoi oman nimensä. Se oli valittu ottamaan vastaan Hänen sanansa ja näyttämään koko maailmalle, kuinka se, kokonainen yhteiskunta rehellisesti harrasti sen noudattamista. Se oli valittu olemaan turvapaikkana Hänen vainotuille palvelijoillensa koko kristikunnassa. He tunkeutuivat sen kaduille kuin todelliseen levonsatamaan, jossa he voivat oleskella rauhassa pelkäämättä pahaa. "Salli minun tähteni onnettomuuteen joutuneiden asustaa luonasi", oli Jumalan erityinen vaatimus Genevelle; ja Geneve kuuli sen ja totteli.

Pieneltä valtiolta vaadittiin syvää uskonnollista vakaumusta ja samoin sankarillista rohkeutta kohdata voimakkaiden naapuriensa vihaa ottaessaan vastaan ja suojellessaan näitä pakolaisia. Sitä enemmän, koska ei ilman paljoa yksityistä uhraantuvaisuutta sen asukkaiden puolelta, voitu pitää yllä niin suurta paljoutta muukalaisia. Kumminkin ystävällisyys tuli runsaasti maksetuksi. Geneve tuli hyvin havaitsemaan, että on autuaampaa antaa kuin ottaa. Ei ainoastaan, että lempeät ja rehelliset muukalaiset antoivat sen kansottamiseen erittäin sopivaa ainesta, suuresti lisäten sen siveellisiä ja henkisiä voimia, mutta myöskin tekemällä uhrauksia heidän hyväksi, se tuli pelastetuksi tylyyden ja erakkomaisuuden kuolettavista vaaroista. Heidän vakava henkensä johti yhdessä aikalaisten kanssa huomion uskonnon ja elämän tummemmille ja vakavammille puolille. Sen miehen, joka innosti ja johti heitä, voimakas nero johti myöskin samalle suunnalle. Mutta käytännöllinen hyväntahtoisuus vaikuttaa laajentavasti ihmisen luonteeseen. Paastoaminen ilman muuta tarkoitusta johtaa ahdasmielisyyteen, mutta paastoaminen, siinä mielessä että voisi ruokkia tarvitsevia, laajentaa sydäntä. Ja sydän ja mieliala ovat riippuvia toisistaan. Tästä armeliaisuudesta Jumalan onnettomien hyväksi kalvinistisen Geneven ankara aikakausi sai sulouden ja loisteen, jota vailla se muuten olisi ollut. Vaikk'ei se kokonaan voinut pelastaa sitä ankarasta kiihkoilemisesta se kumminkin paransi sen itsekkäisyydestä.

Mutta ennenkun pieni kaupunki voi ottaa vastaan ja täyttää tehtävänsä, se oli ensin kasvatettava ja opetettava, puhdistettava siinä itsessään olevista kelvottomista aineksista. Todellisen järjestyksen ja tosi vapauden pahimmat viholliset ovat väärä järjestys, joka on orjuutta, ja väärä vapaus, joka on mielivaltaa. Heittäessään päältään Rooman ikeen Geneve oli vapautunut ensimäisestä. Toista vastaan sillä kumminkin vielä oli pitkä ja ankara taistelu edessään. Tätä edusti puolue, jonka jäsenet historiassa tunnetaan _libertinien_ nimellä.

Mutta tämä näytöksen loppukohtaus tapahtui vasta vuosia sen jälkeen kun pieni Gabrielle ja St. Clairen nunna liittyivät Ami Berthelier'in huoneen jäseniksi.

III LUKU.

"Suuri valkea valtaistuin."

"Se joka on niin uskollinen ollut yhdessä asiassa, Voi olla yhtä uskollinen kaikessa."

Sewell.

Vuodet tulivat ja menivät. Oli jälleen elokuun aamu Genevessä, mutta paljoa herttaisempi kuin se, joka kauan aikaa sitten näki St. Clairen nunnain lähdön. Cornavin portti oli juuri aukaistu päästääkseen sisään maito-, hedelmä- ja kasviskauppiaita, jotka aikoivat tuoda tavaroitaan aikaiseen myötäväksi. Maatuotteilla lastattujen vaunujen jälessä kävellen, kuten niiden ajajat, luikahti sisään huomaamatta kaksi, joilla ei ollut mitään myötävätä. He olivat kookas puseroon puettu mies ja tummatukkainen poika, joka saattoi olla neljäntoista vuotias, mutta sellaiseksi kuitenkin oli pieni ja lapsellisen näköinen. Nämä kaksi astuivat oitis sivuun tungoksesta ja vetäytyivät huomaamatta huoneen varjoon. Silloin äkillisestä mielenjuohteesta vanhempi matkaaja polvistui ja painoi huulensa karkeaan, epätasaiseen maahan.

"Kiitos Jumalan!" hän sanoi innokkaasti. "Tämä on Hänen vapaa kaupunkinsa! Tämä on siunattu Geneven alue!" Kyyneleitä oli hänen voimakkailla kasvoillaan, kun hän jälleen nousi.

"Isä!" huusi poika. "Katso, isä, katso! Tuolla on Jumalan istuin, suuri, valkea istuin!"

Vuoriston haltija kohosi kaupungin yli etäisenä, vaan vallan näkyvänä puhtaan kirkkaassa ilmassa, ei hehkuen auringon nousun hohteessa, vaan valkeana ja tahratonna synkässä ylevyydessään Jumalan ikuisen oikeuden tavalla.

Germain de Caulaincourt kohotti kyynelten himmentämät silmänsä.

"Se on Mont Blanc, hyvin suuri vuori", hän vastasi välinpitämättömästi.

Kuudennentoista vuosisadan sielut eivät usein väreilleet luonnon ihanuuksien kosketuksesta, vaikka moni heistä hyvin käsitti sen hienompiakin sulouksia. Mutta epäilemättä oli poikkeuksia. Katsaus Norbert de Caulaincourt'in nuoriin tuijottaviin silmiin riitti vakuuttamaan, että hän kuului niihin. Hänellä oli suuret, tummat silmät ja kauniit, pehmeän tyttömäiset kasvot.

Isä laski kätensä ystävällisesti poikansa olkapäälle. "Varmasti olet hyvin väsynyt", hän sanoi, "ja hyvin nälkäinen."

"Niin tekin olette, isä", nuori Norbert vastasi vilkkaasti, mutta kääntämättä katsettaan pilvissä olevasta valkeasta ihmeestä.

"En tiedä, ennenkuin myöhempään, mitä sille asialle teemme. Mutta menkäämme neuvosmiesten puheille!" kehotti De Caulaincourt.

"Menemmekö ravintolaan?" ehdotti Norbert, yhä katsellen ylös.

Germain pudisti päätään. "Ravintolat voivat antaa ainoastaan niukan tervehdyksen rahattomille vieraille", hän sanoi.

Hänen puhuessaan avattiin ovi kadun toisella puolen ja valkotukkainen mies tuli esiin hitaasti, sillä hän oli rampa. Hän katsoi hetkisen kahteen vieraaseen, kääntyi pois, otti muutamia askelia katua myöten, kääntyi takasin, katsoi taasen ikäänkuin neuvottomana.

Muukalaiset nostivat talonpoikaisia lakkejaan ja tervehtivät, -- vaan ei talonpoikien tavalla. Ami Berthelier vastasi, ja yhteisestä vaikutteesta he lähestyivät. Ami puhui ensin. "Arvelen, herrat, että olette muukalaisia täällä?"

"Niin olemme, herra. Tulemme Ranskasta pakolaisina evankeliumin tähden."

"Miten on matkanne onnistunut?"

"Pitkillä matkoilla vuoristojen yli olemme piilleet talonpoikien majoissa ja enimmäkseen vaeltaneet öillä. Toin kotoa mukanani vähä rahaa ja muutamia jalokiviä; -- ainoastaan sen verran kuin voin piilottaa luonani. Vuorilla jouduimme ryövärien käsiin ja meiltä rosvottiin aivan kaikki. Olimmepa iloiset päästyämme hengissä. Viime yönä me kävelimme tänne pienestä vuoristokylästä. En tiedä sen nimeä. Tänä aamuna odotimme portin luona, kunnes se avattiin toriväelle, ja tulimme sisään heidän kanssaan."

"Muukalaiset, jotka etsivät suojaa luonamme, menevät kaupungintaloon ja esittävät asiansa valtuusmiehille."

"Minä tiedän sen. Pyydän teitä ystävällisesti sanomaan mistä löydän kaupungintalon."

"Ei kiirettä vielä, herra. Heidän jaloutensa eivät istu ennenkun jumalanpalveluksen loputtua; se on kello kuudelta. Pikemmin tulkaa ensin sisään kanssani ja lopettakaa paasto."

"Mutta te olitte poismenossa. Minä tulen häiritsemään teitä."

"Ette ollenkaan. Minä olen geneveläinen, te olette uskovainen, se on kyllin. Tehkää minulle kunnia ja tulkaa sisään."

He olivat pian Berthelier'in asuinhuoneessa. Siinä he tapasivat yksinkertaisesti puetun naisen, jolla oli suloiset, surulliseen vivahtavat kasvot ja jonka isäntä esitteli heille sisarenaan, Claudine Berthelier'inä. Ami oli jo saanut tietää vieraittensa nimet.

Claudine vastasi kohteliaasti, vaikk'ei sydämellisesti, ja meni ulos kiiruhtamaan aamiaista.

Keitto oli Genevessä yleinen aamiaisruoka. Mutta vieraiden nälkää ajatellen Berthelier kuiskasi sanan Claudinelle, ja pian toi vanha palvelija, Margareta, vadissa kylmää suolattua paistia. Keitoksen, leivän ja valkean hapanviini-maljan kanssa siinä olikin koko ateria. Pöytä oli hyvin siloitettu ja pilkuttoman puhdas, mutta pöytävaatteita ei käytetty silloin, ja kaiverrettu leipäpala oli ainoa suola-astia.

"Missä Gabrielle on?" kysyi Berthelier, kun hänen sisarensa tuli sisään. Hän tuskin oli lopettanut puheensa, kun rakastettava tyttö, puoleksi lapsi, puoleksi neiti, tuli sisään. Hänen hyvin yksinkertaiset liivinsä ja harmaasta puolivillaisesta tehty hameensa eivät voineet salata vartalon kauniita piirteitä, samalla kun kukkeat kasvot näyttivät yhä kauniimmilta erilaisuuden vuoksi. Häntä seurasi vanha palvelija, joka toi tullessaan säätynsä tavan mukaan oman tinalautasensa ja asetti sen kainosti pöydän päähän.

Kaikki kääntyivät pöydän ympärille. Berthelier asettui päähän, molemmat Caulaincourtit yhdelle puolelle ja Claudine ynnä Gabrielle toiselle puolelle. Vieraat seisoivat odottaen pitkää rukousta. Mutta heidän kummakseen Berthelier ainoastaan mutisi "siunatkoon Jumala ruokamme", ja alkoi leikata suolattua paistia. Se oli hänen nälkäisille vierailleen yhtä tervetullut kuin kaunein kiitosluku.

"Onko totta, herra", hän kohta senjälkeen kysyi, "että Henrik kuningas on antanut uuden vainoomiskäskyn?"

"Liiaksikin totta, herra; vaikka tuskin hänen olisi tarvinnut nähdä vaivaa, koska kerran vanhankin nojalla tulet jo leimusivat kautta kuningaskunnan." Pakolainen kertoili esimerkkejä ja yksityisseikkoja, jotka keskittyivät semmoisiin kauhuihin, että nykyaikaisen pöytäseuran ruokahalu olisi hävinnyt. Tässä joukossa oli Claudine ainoa, jonka ne todella saivat värisemään. Berthelier jo tiesi kaikki ennestään. Margareta taasen ajatteli ainoastaan martyriuden kunniaa ja palkinnoita. Mitä nuoreen Norbert'iin tulee, hänen silmänsä ja ajatuksensa viipyivät aivan kuin lumottuina vastapäätä istuvassa naapurissa. Gabrielle oli tuskin vanhempi kuin hän itse, pojasta kumminkin hän jo näytti kauniilta neidolta, jonka puolesta kuka ritari tahansa olisi ylpeillen käynyt taistelemaan ja samoin häntä palvellutkin. Mutta miksi ei hän ollut puettu niinkuin toiset naiset? Miksi olivat he verhonneet hänet kokonaan tuolla hirveällä, harmaalla aineella? Mutta kumminkin, mitkä silmät, mikä suu, mitkä huulet! Miten vakavan, miten hiljaisen näköinen hän oli! Poika toivoi, että tyttö olisi puhunut, tai ainakin hymyillyt. Päästäkseen alkuun hän tahtoi kaataa vähä viiniä hänelle. Gabrielle kiitti mitä miellyttävimmällä äänellä, mutta sanoi juovansa ainoastaan vettä. Eihän se kovin kummaa ollutkaan pojan mielestä, katsoen viinin laatuun.

Viimein kaikki lopettivat. "Kiitos ruuan jälkeen" lausuttiin hyvin lyhyeen. Sitten vanha palvelija huomautti pojalle: "Nuori herra, kellot soittavat aamurukoukseen. Tahdotko tulla kanssani jumalanpalvelukseen?"

Norbert katsoi isäänsä, joka kumminkin oli niin syventynyt puheisiin Berthelier'in kanssa, että täytyi erittäin huomauttaa häntä. "Tahdotteko te mennä, isä?" hän kysyi.

"Mene sinä, poikani; minä en mene tällä kerralla", Caulaincourt vastasi ja jatkoi keskusteluaan.

Sen jälkeen Norbert ja Margareta menivät kirkkoon ja Claudine Gabrielien kanssa toiseen huoneeseen. Berthelier ja hänen vieraansa jäivät seisomaan akkunan ääreen. He katselivat kadulle, joka nyt oli täynnä aamujumalanpalvelukseen läheiseen St. Gervais'n kirkkoon kiirehtiviä miehiä ja naisia. Miehet olivat viitoissa tai verkatakeissa, paitsi muutamia harvoja, virkamiehiä tai neuvoston jäseniä, joilla oli hienot vaatteet. Naiset kulkivat verkahameissa ja liiveissä ja käyttivät tiukkoja päähineitä. Koska ainekset olivat yksinkertaiset, olivat väritkin koruttomia. Tuskin voi nähdä kirkkaampaa vivahdusta niin pitkältä kuin silmä voi seurata ikävää tietä.

"Herra Berthelier", kysyi ranskalainen äkkiä, "mitä tointa täällä voivat ihmiset saada, jotka tulevat tänne rahattomina, kuten minä?"

"Se riippuu asianhaaroista, herrani. Te olette Ranskan säätyläisiä?"

Caulaincourtin pää painui alas. Berthelier'in katse ilmaisi: "Enkös sinä arvannut!"

"Mieluummin", sanoi Caulaincourt, "tahtoisin olla kunniallinen silkinkutoja, muurari tai nikkari, niin ett'emme poikani kanssa olisi taakkana muukalaisille."