Part 19

"Louis, minulla on sinulle lähetys häneltä ja merkki."

"Ah!" sanoi Louis, ja puhdas riemu kaikui hänen äänestään.

"Tässä on merkki!" Norbert laski hänen käteensä pienen norsunluutaulun. Louis tunsi sen koetuksetta ja muisti mikä se oli. "Sinä et voi nähdä mitä hän on kirjoittanut siihen", sanoi Norbert. "Näin siinä on: _jusquà l'aurore_, kunnes aurinko nousee. Hän sanoi nämä sanat: 'Kerro hänelle, että Jumala on hänen kanssaan ja että hän on pian oleva Jumalan luona Hänen ilossaan ja kunniassaan.'"

"Uskollinen sydän!" Louis äänteli. "Tuo kelpo, uskollinen sydän!" Kyyneleet olivat vielä kerran vaarallisen lähellä. Mutta ne menivät ohi kuin auringonpaisteen kuivaamina. Hän pääsi kyynelistä ainaiseksi. "Kerro Gabriellelle että Hän, joka on lohduttanut minua, on myöskin lohduttava häntä. Hän on saava voimakkaamman lohdutuksen, koska hän paremmin sitä tarvitsee ja kantaa kovempaa osaa. Jumala tietää kaikki, eikä Hän huomaamattaan tee erhetyksiä tullessaan jakamaan kruunuja ja palmuja."

Oli hetken äänettömyys. Kumminkin molemmat nuorukaiset tunsivat, että hetket olivat liian kalliita kulutettavaksi sellaisessa äänettömyydessä. Norbert sanoi:

"Onko jotain, mitä voin tehdä puolestasi, Louis?"

"Kun menet takaisin Geneveen, niin kerro heille miten minun laitani on. Jos voit seisattua tänne loppuun asti, niin olen siitä iloinen, sillä tunne inhimillisestä läsnäolosta ja inhimillisestä toveruudesta on suloinen. Mutta jollet voi, elä muistele sitä. En minäkään huolehdi siitä, sillä Yksi on aina kanssani. En pelkää että opas jättää minut, ennenkun pääsen virran poikki." Hän pysähtyi hetkeksi, sitten lisäsi hän: "Ja kerro Gabriellelle että hän on osana jokaisesta ajatuksestani, jokaisesta teostani. Minä otan sen rakkauden mukaani, minne vaan menen. Ja koska en voi hukkua -- parempi osani minusta nimittäin ei voi hukkua -- niin sen täytyy tulla mukaani ijäksi. Sano hänelle ettei hän sure liian paljo, sillä tämä on ainoastaan tie eikä loppu. Kerro myös -- -- Mutta aika on ohi ja minulla olisi vielä tuhansia asioita sanottavana."

Sillä nyt ovi avautui ja soihtu heijasti valoaan sisälle. "Hyvät herrat" sanoi vartija, "aika on kulunut. Ettekä voi sanoa muuta, kuin että minä annoin sitä teille hyvällä mitalla."

Norbert otti nopeasti koristaan esineet, joita oli tuonut Louisille, joka hänen tätä tehdessä pudotti hänelle huomaamatta käteen kirjeen Calvinille. Sitten ystävät syleilivät toisiaan, pitäen kiini toisistaan kuten hukkuvat henkensä edestä oljenkorresta.

"Niin, paljo olisi minulla vielä sanottavaa", mutisi Louis. "Tuhansia terveisiä minulta ja lempeä, rakkautta --; ei, en voi sanoa nimiä -- ehkä muutamat rakkaat voisivat jäädä mainitsematta."

"Tapaamme toisemme jälleen", sanoi Norbert.

"Niin", sanoi Louis. "Täällä tai jossain muualla."

XXVI LUKU

Tuomiokirkossa.

Tuo näky ol' totta, sen vannoa saan, Niin totta kuin taivas on yli maan!

Browning.

Niin pian kuin Norbert oli kertonut herra Lynelle lähetyksensä menestyksestä ja antanut hänen haltuunsa kallisarvoisen kirjeen Calvinille, hän meni jälleen ulos ja käänsi askeleensa tuomiokirkkoa kohden. Sen suuruus ja vakavuus, sen majesteetillinen koko ja äänettömyys oli vaikuttanut suuresti häneen, ja sen jälkeen kuin hän oli saapunut Lyoniin, oli hän tarkannut sitä. Mutta tänään hän ei ajatellut sen loistoa. Hänen sielunsa oli jo niin täynnä kummastelua ja kunnioitusta, ettei hänellä ollut ollenkaan sitä säästössä kirkon komealle kuvulle, ristikkokatolle tai moniväristen jalokivikehikköjen tavoin auringossa kimalteleville maalatuille akkunoille. Hän oli nähnyt suurempiakin asioita kuin nämät. Hän meni pieneen, rauhalliseen sivukappeliin, kukaties samaan, missä kauan ennen lempeällä, pyhitetyllä vanhalla ijällään John Gerson -- joka oli auttanut surmaamaan Johan Hussia Herrasta todistamisen tähden, jota he molemmat rakastivat -- opetti pieniä oppilaitaan rukoilemaan. Norbert ei tiennyt siitä mitään eikä -- vaikka olisikin tiennyt -- olisi siitä paljoa välittänyt. Se kuului menneisyyteen. Taistelevalle, kärsivälle ihmissydämelle on nykyisyys kyllin. Kullakin päivällä on omat huolensa. Hän heittäytyi polvilleen alttarin rapulle. Tämä oli ensi kerta elämässään jolloin hän, joka oli niin usein ennen polvistunut, polvistui Jumalansa edessä todellisesta halusta, sillä nyt ei hänen mielestään näyttänyt olevan enää muutakaan tehtävissä.

"Se siis on totta, totta, totta!" kuiskutti hänen sydämensä. "Todellisin asia taivaassa ja maan päällä! Louisilla on seuranaan tuossa vankilassa jotakin, mikä on voimakkaampaa kuin koko maailma, jotakin, mitä ei tuskat, ei pelko eikä kuolemakaan voi voittaa, eipä edes rakkauskaan. Jotakin, mikä tekee hänet ei vaan voimakkaaksi, vaan myös iloiseksikin, täyttäen hänet rauhalla ja ilolla -- rauhalla, joka on käsittämätöntä, sanomattomalla ja kunnialla täytetyllä ilolla. Jotakinko? Ei, vaan Joku. Joku, joka on hänen kanssaan nyt vankilassa ja on oleva pian hänen kanssaan polttolavalla ja tulessa. Se ei ole unta eikä hyvien ihmisten -- kuten isäni ja isä Calvinin -- hurskasta puhetta, siksi että he ovat uskonnollisia. Se on jotakin todellista. Hän tulee siten muutamien luo. Toivon että Hän tahtosi tulla minunkin luokseni!"

Hän katsoi ylös. Aurinko oli tavannut akkunan hänen yläpuolellaan ja lähetti alas tyhjän paikan läpi valokimpun hänen jalkoihinsa. "Anna valon tulla minun luokseni, kuten se on tullut hänenkin luokseen!" hän huusi. Hän ei sanonut sanaakaan enempää, mutta kenties hän nyt oli rukoillut todellisesti ensi kerran elämässään.

Ennen pitkää hän tunsi jonkun tulleen sisään pieneen kappeliin ja seisovan häntä odottavana. Hän nousi ja tuli vastakkain vanhanpuoleisen herraspalvelijan puvussa olevan miehen kanssa. Tämä näytti sairaalta ja surulliselta, mutta tervehti Norbertia kunnioittavalla kumarruksella, joka osoitti, että hän hyvin ymmärsi Norbertin nykyisen puvun olevan vaan valheverhon. Jos hän todella olisi ollut liikemiehen apulainen, olisi kamaripalvelija pitänyt häntä omaa yhteiskuntaluokkaansa alempana.

"Haluatteko puhutella minua?" kysyi Norbert hämmästyneenä.

"Kyllä, herrani, sitä haluan. Olen herra Ambrose de Marsacin palvelija."

"Onko teillä sanaa häneltä?"

"Minulla on ilmoitus hänen isältään, herra de Marsacilta."

Tietäessään mitä tiesi, Norbert tunsi itsensä pikemminkin levottomaksi. "En voi käsittää, mitä herra de Marsacilla voi olla minulle sanomista", vastasi hän kylmästi.

"Ei mitään, mikä voisi vahingoittaa teitä tai jotain omaistanne", vastasi mies. "Jos niin olisi, en palvelisi häntä tässä asiassa, sillä todellisuudessa en ole hänen palvelijansa. Mutta olen aina ollut herra Ambrosen seuralainen hänen lapsuudestaan saakka."

"Onko nimenne Grillet?" kysyi Norbert, kun valo alkoi selvitä hänelle.

"Baptiste Grillet, teidän palvelukseksenne, hyvä herra. Minulla oli päänkipu lauantaina enkä voinut kohottaa päätäni tyynyltä; muuten en olisi tahtonut jättää herraani vieraan laupeuden ohjattavaksi. Kumminkin se oli onneksi, koska tämä vieras satuitte olemaan te."

"Voinko nyt tehdä jotakin hänen hyväkseen?" kysyi Norbert. "Sanokaa kaikki mitä on mielessänne, tiedän että hän luottaa teihin."

"Te voitte tehdä paljokin hänen hyväkseen, vaikka nykyään hän ei sitä ajattele eikä haluakaan. Herra de Marsac, joka tähän asti on ollut niin ankara ja katkera harhaoppisia kohtaan, on masentunut nyt täydellisesti. Häneen on sattunut kuin salaman isku, kun hänen poikansa, hänen esikoisensa nyt on kuoltava. Tähän asti hän ei ole tahtonut uskoa sitä. Meidän on ollut vaikea taivuttaa häntä tekemään mitään nuoren herran puolesta. Hän luuli aina että kun kuolema tulee lähelle herra Henriä, tämä kieltäisi uskonsa. Hän tunsi hyvin vähän Henriä, vaikkakin tämä oli oma poika." Tällöin vaikeni Grillet luultavasti tukahuttaakseen liikutustaan, joka olisi voinut hävittää hänen käytöksestään soveliaan arvokkaisuuden. "Nyt hän tietää totuuden", toisti kamaripalvelija, "ja nyt on hän epätoivossa. Hän kauhistuu ei ainoastaan yhden poikansa, vaan molempienkin kadottamista miltei samana päivänä. Herra Ambrose ajattelee samoin kuin herra Henrikin, ja tuskassaan veljensä kadottamisesta, jota hän ihailee, on hän varmaan jotenkuten ilmiantava itsensä ja saattava papit kimppuumme."

"Varmasti", sanoi Norbert, "voinee hänen sokeutensa suojella häntä."

Grillet pudisti päätään. "Ei mikään suojaa harhaoppista", hän sanoi alentaen ääntään varovasti tuossa turmaa tuottavassa sanassa.

"Mutta miten herra de Marsac arvelee minun voivan auttaa häntä?" kysyi Norbert.

"Ottamalla herra Ambrosen mukaanne Geneveen", sano, Grillet vetäytyen lähemmä ja puhuen yhä matalalla äänellä.

"Tahtoisiko hän sitte tulla?"

"Herra Ambroseko? Lähinnä veljensä kohtalon seuraamista, mistä hän enimmän pitäisi, hän tahtoisi mielellään lähteä sinne harhaoppisten pesään -- Suokaa anteeksi, että käytän tätä sanaa, herrani."

"Arvelin teidän kenties olevan samaa mieltä herranne kanssa", virkkoi Norbert.

"En tiedä miten ajatella. Ja todella ei minulla asemassan, palvelijana ole oikeutta ajatella ollenkaan vaan tehdä kuten minua paremmat käskevät."

"Jokaisella on oikeus ajatella", sanoi Geneven lapsi.

"Yleensä", jatkoi Grillet, "olen taipuvainen ottamaan aseman, tulevassa maailmassa, kuten teen tässäkin, herra Ambrosen vieressä. Olen palvellut häntä siitä asti kuin hän jätti imettäjänsä sylin. Jos hyvä Jumala näyttää menetelleen ankarasti lähettäessään hänet maailmaan ilman näköä, niin on Hän ainakin tehnyt paraansa korvatakseen sitä antamalla hänelle hyvän sydämen ja hienon älyn."

"No, entäpä jos hän lähtee Geneveen, lähdettekö myöskin te?"

"Varmasti, herra. Mitenkäs muuten? Mutta juuri tässä kohden me tarvitsisimme teidän apuanne. Te voitte vastata herrani puolesta, että hän on todella teidän uskoanne; samoin minusta, etten ainakaan ole uskonne vihollinen. Heidän ei ainakaan tarvitse ryhtyä polttamaan minua jonakuna -- kuinka nyt taasen, herrani, teidän väkenne kutsuukaan katolilaisia?"

"Paavilaisiksi. Mutta me emme polta Paavilaisia Genevessä. Kumminkin on totta, ettemme salli niiden tulla kaupunkiin, kun vaan voimme estää sitä. Se ei kumminkaan aina onnistu. Teidän ei tarvitse peljätä mitään loukkausta, Grillet. Mutta teidän on tultava toimeen ilman messuja ja synnintunnustuksia ynnä muuta sen semmoista."

"Rohkenen sanoa että tulen hyvästikin toimeen", sanoi Grillet kuivasti. "Hyvä siis, herra Norbert (arvelen, että se on teidän arvoisa nimenne?), teidän hyvästä sanastanne Genevessä ja hyvästä seurastanne matkalla ottaa herrani huolekseen kaikki maksut ja tekee parhaansa turvatakseen teidän rauhaanne ja mukavuuttanne. Luonnollisesti hän varustaa sievän matkakassan herra Ambroselle Genevessä oleskelua varten, jottemme tule taakaksi niille, jotka meidät ottavat vastaan. En epäile, etteikö sielläkin ole hyviä asuntoja tai majapaikkoja joko vuokrattavaksi tai ostettavaksi."

"Varmasti", sanoi Norbert. "Mutta minun pitänee kertoa teille, että vaikka te ja herranne tulisitte luoksemme ystävittä ja rahoitta, kuten me, isäni ja minä ja moni muu teki, olisi kumminkin jokainen talo Genevessä avoinna ottamaan teitä vastaan. Jokainen kansalainen olisi valmis antamaan teille ruokaa ja suojaa, niin hyvää kuin hänellä on itselleen ja omille lapsilleen."

"Te olette kummallista väkeä, herrani. Huomaanpa hyvin", hän lisäsi, "kaikkien kulkupuheiden teistä olevan valheellisia. En usko hetkeksikään -- minä en! -- että palvelette paholaista tai harjoitatte salassa hirveitä paheita, tai -- Mutta suokaa minulle anteeksi, hyvä herra, että mainitsen sellaisia asioita." Hän keskeytti varovaisesti puheensa katsottuaan Norbertin nuoriin kasvoihin. Hän kyllä arveli Norbertin pysyvän kärsivällisenä. "Milloin aijotte lähteä?" hän kysyi viimein kyllin levollisesti.

"Herra de Marsac kai halusta lähettäisi meidät oitis matkaan, peljäten Ambrosen ilmaisevan itsensä. Mutta minä tiedän ettei mikään voima maan päällä voi saada herra Ambrosea lähtemään ennenkuin kaikki on ohitse."

"En minäkään sitä tahdo", sanoi Norbert lyhyesti.

"Mutta tuomiohan pannaan ensi lauantaina täytäntöön", lisäsi Grillet surullisesti.

Norbert säpsähti. "Oletteko siitä varma?" hän kuiskasi miltei henkeä vetämättä.

Grillet nyökkäsi päätään. Syntyi taas äänettömyys heidän välilleen.

Palvelija sen keskeytti. "Voimmeko lähteä sunnuntaina?" hän kysyi.

"Ehkä paremmin maanantaina", sanoi Norbert, ollen Genevestä kotosin, missä lepopäivä pyhitettiin paljoa tarkemmasti kuin romaanisissa tai muissa protestanttisissa seurakunnissa.

Mutta Grillet pani vastaan: "Sunnuntai olisi sopivampi päivä. Kun ihmiset pitävät juhlapäivää, voisimme me muka olla lähtevinämme tervehtimään ystäviä maaseudulla. Ja sitäpaitsi tuo jokainen päivä uutta vaaraa, ja herra de Marsac käy kärsimättömäksi."

"Jos on tarpeeksi syytä lähteä sunnuntaina, niin voimmehan tehdä niin", myönsi Norbert. "Mutta suunnitelmamme kaikista osista on minun kysyttävä neuvoa herra Lyneltä, sillä minä olen suositettu hänen luokseen, jotta hän saisi johdattaa minua kaikissa asioissa."

"Ette olisi voinut tullakaan osoitetuksi kenenkään paremman luo, herra Norbert. Mitä me olisimmekaan voineet tehdä ilman häntä kaikessa tässä sekaannuksessa, sitä en tiedä. Hänellä on ihmeellinen vaikutus kaikkiin vanginvartijoihin ja kaikkiin heidän apulaisiinsa. Epäilemättä hän on maksanut hyvin runsaasti siitä."

"Tulkaa siis tänä iltana kuulemaan mitä hän sanoo", virkkoi Norbert. He olivat tulleet ulos sivukappelista ja kävelivät pitkin keskuskäytävää puhellen keskenään matalalla äänellä, kun urkujen mahtava ääni äkkiä taivaalle kohoten täytti heidän korvansa ja sulki heidän suunsa.

Grillet vaikeni. "Joku toimitus alkaa nyt", hän sanoi. "Minä seisatun sitä odottamaan. Herra Ambrose ei vielä tarvinne minua."

"Sitäpä en minä tee", sanoi Norbert eroten hänestä ja kävellen päättävästi suurelle ovelle, ulos viekoittelevasta hämärästä taivaan vapaaseen auringon paisteeseen. "Olen erossa kaikesta siitä", hän sanoi itsekseen. "Se ei voi koskaan enää lumota minua Sen loihtu lakkasi ainaiseksi Louisin vankilassa."

XXVII LUKU.

Synkkiä pilviä.

Sillä välin kuluivat päivät Genevessä eräitten mielestä hyvinkin hitaasti. Ei kukaan käsittänyt täydellisemmästi kuin Berthelier Lyonin vankien vaaraa. Mutta sen vaikutukset häneen olivat päinvastaiset kuin mitä olisi voinut odottaa. Hän puheli hyvin vähän, Gabriellen kanssa tuskin ollenkaan, mutta hänen käytöstapansa Gabriellea kohtaan, joka aina oli ollut lempeä, sisälsi nyt yhä suurempaa hellyyttä. Mikä kummempaa oli, näytti hänen terveytensä siitä hetkestä asti kuin hän kuuli asiasta todella alkavan parata. Hän söi ruokansa säännöllisesti vaikkei juuri erityisellä ruokahalulla; ja joka päivä oli hän vähä enemmän liikkeessä. De Caulaincourtin käsivarren avustamana hän voi jo kävellä kadun mitan tai kaksikin, vaikka olikin jälestäpäin hyvin väsynyt. Noina päivinä hän oli aina väsynyt ja halu lepoon oli voimakas. "Mutta ei vielä", hän tapasi sanoa itsekseen, "ei vielä, koska Gabrielle tarvitsee minua."

Kumminkin hän kuten jokainen muukin voi nyt tehdä Gabriellen puolesta vaan hyvin vähän. Suurella surulla on ikävä yksinäisyytensä, kuten kuolemallakin, jonka varjo se on. Hyvää tarkoittavat, lohduttavat sanat menivät yksinkertaisesti hänen ohitsensa tekemättä mitään vaikutusta. Useita semmoisia sanoja kyllä lausuttiin, sillä tämä aika ei ollut hienotunteisen pidättyväisyyden aikakausi, ja niin likeisesti yhteen liittyneessä yhteiskunnassa kuin Geneve oli, tiedettiin julkisena salaisuutena, että nuori lähetysoppilas Louis de Marsac oli ollut kihloissa Gabrielle Berthelierin kanssa, vaikkakin noudattamatta konsistoriumin antamaa uutta lakia, joka määräsi häät pidettäväksi kuuden viikon jälkeen kihlauksesta. Mutta Gabrielle kuuli kaikkea samalla kohteliaalla välinpitämättömyydellä. Hänen tiedettiin vihastuneen ainoastaan yhden kerran, ja silloin lempeään, kaikille hyvääsuopaan tätiinsä.

"Minä ajattelen, rakkaani", sanoi Claudine hänelle eräänä päivänä, "ettei meidän pitäisi vielä jättää kaikkea toivoa."

Gabrielle katsoi häneen suurilla, surullisilla silmillään, niinkuin lempeä eläin, joka kärsii ilman toivoa, mutta myöskin ilman pelkoa tai vihaa.

"Tiedättehän, lapseni, että jos he tahtovat luopua uskostaan, tulevat he pelastetuksi maan päällä. Tie taivaaseen taasen on aina avoinna."

"Te ette tiedä, mitä sanotte!" tiuskasi tyttö. "Jo tuon sanan lausuminenkin on loukkaus Jumalan siunaamia marttyyreja kohtaan!" Hän lähti huoneesta suuttumuksesta kalpeana, täynnä murtuneen sydämen kiukkua.

Kaiken tämän ajan oli maa kuin raudasta ja taivaat kuin kuparista Gabrielle Berthelierille. Tähän asti oli hänen nuoressa elämässään ollut ainoastaan yksi synkkä hetki, se hetki jolloin hän oli odottanut hirveätä eroa kaikesta mitä hän rakasti ja hyljättyä osaa muukalaisten ja vihamiesten seassa. Hän oli silloin käyttäytynyt perin urhoollisesti. Pahimmassa tapauksessa voi hän kuolla! Mitä on kuolema sille, joka tuntee itsensä "kaikkivaltiaan Herran tyttäreksi", jotta hänen tarvitseisi pelätä sitä? Kuoleman ja kärsimisen itsensä tähden hän olisi voinut kestää. Vasta kun oli kysymys vielä rakkaammasta elämästä, murtui hänen sydämensä, "eikä hänessä enää ollut sielua". Louishan oli hänelle kaikki kaikessa, hänen todellinen sielunsa. Noina ikävinä päivinä, jolloin hän oli kuullut uutiset vangitsemisesta, oli hänen ruumiinsa Genevessä, mutta todellisessa elämässään hän asui Lyonin vankilassa. Kaikki väsymyksen, nälän ja tuskan vaiheet, kaikki tulikuoleman kauhut kulkivat hänen vapisevan sielunsa lävitse, ei vaan yhden kerran, vaan satoja kertoja. Hän kantoi kärsimystä toisen puolesta ja hän kärsi sen yksinään. Hän ei koskaan uneksinut, että kärsimyksen katkerat vedet, jotka kulkivat hänen päänsä yli tunti tunnilta, olivat sitä laatua, joista lupauksen pyhät sanat lausuvat: "Kun sinä olet kulkenut vesien lävitse, olen Minä oleva kanssasi". Tämä lupaus koski Louista. Hänen puolestaan Gabrielle aneli sitä tuskallisella vakavuudella, taistellen kiivaasti Herran kanssa yön unettomina vartioina. Mutta Louisinkaan puolesta hän ei voinut tuntea rukoustaan kuulluksi. Synkkä pilvi ympäröi häntä, eikä siinä ollut halkeamaa, jonka läpi valo voisi tunkeutua. "Miksi Jumala salli tämän tapahtua?" huusi hän aina sydämessään. Sellaisen kasvatuksen hän kuin oli saanut -- ahdasmielisen, ankaran ja ennen kaikkea _todellisen_ -- ja ollen ehdottomasti, nurisematta kuuliainen Jumalan tahdolle, oli hänellä ainoastaan yksi aihe, jonka syyksi hän voi lukea sellaiset kysymykset. Hänellä ei ollut tuota vanhan profeetan juhlallista lohdutusta: "Kumminkin salli minun puhutella Sinua tuomioittesi tähden!" Gabriellella oli ainoastaan tämä elämän opetus -- suuremmoinen, vaan ah, miten ankara: "Herra se on; tehköön Hän, miten Hän hyväksi näkee!"

Gabrielle sanoi: "Hänen tahtonsa tapahtukoon!" mutta ei sanonut: "Tapahtukoon Sinun tahtosi." Kaiken muun tuskan ohessa hän oli hyvin tietoinen tästäkin tosiasiasta. Tämä tieto lepäsi hänen sydämellään raskaana, kylmänä ja liikkumattomana kuin kivi. Vaikkakaan Jumala ei tämän tähden lakannut siunaamasta Gabriellea, kadotti Gabrielle siitä syystä kumminkin tietoisuutensa siitä että Jumala siunasi häntä. Gabrielle kadotti tuon sanomattoman lohdutuksen: tunnon Hänen kätensä kosketuksesta kaiken ollessa pimeätä.

"Hän on kuin kuollut, joka kävelee ympäriinsä", sanoivat Claudine ja Margareta toisilleen. Mahdollisesti hän olisikin todella kuollut, jollei toki hiukan apua olisi tullut hänen osakseen, kuten ikävyyksistä pelastava apu niin usein tulee meille uuden onnettomuuden muodossa.

Eräänä aamuna hän istui kuontalonsa ääressä kuten tavallisesti koneellisesti työskennellen, siitä kuitenkin oli se viihdytys, että hänen ajatuksensa saivat kulkea vapaina Louis de Marsacin seurassa vankilassa. Berthelier istui huoneessaan näennäisesti lukien, mutta todellisuudessa ottaen osaa hänen surullisiin ajatuksiinsa. Claudine piti huolta jostakin talousasiasta ja Margareta oli mennyt torille.

Katuovella kuului askeleita ja ääniä. Sitten kuului Claudine huudahtavan, saattaen siinä tuokiossa Gabriellen alas portaille, sillä välin kun Berthelier häntä hitaasti seurasi.

Se oli Margareta, jota kannettiin takaisin kotiin paareilla, hänen voihkaessa tuskasta. Vanha vaimo, vaikkakin hyvin ketterä vuosiinsa nähden, oli ollut jonkun aikaa käymäisillään kykenemättömäksi näihin torimatkoihin; kumminkaan hän ei tahtonut millään ehdolla luovuttaa niitä Claudinelle tai Gabriellelle, eipä edes molemmillekaan yhteisesti.

"Neiti pyörtyisi, jos hän näkisi kanalta niskat väännettävän nurin", hän sanoi. "Gabrielle taasen antaisi noille varastaville 'harmaajaloille' jokaisen siunatun demierin, mitä heidän päähänsä vain pistäisi vaatia. Onpa siunaus, että isä Calvin on pannut kätensä väliin eikä salli heidän myydä torilla vanhoja kasviksia tai pilaantuneita hedelmiä, muutoin jokainen hölmö noutaisi kotiinsa sellaisia."

Siten tuli hän kulkemaan torilla liian usein. Palatessaan tänään raskas korinsa käsivarrellaan hän kompastui ja lankesi. Myyjättärien oli nostettava hänet pystyyn, ja kun hän langetessaan oli taittanut jalkansa, kannettiin hänet kotiin. Hän pyysi kantajiaan viemään hänet oitis sairaalaan, mutta he eivät tahtoneet tehdä sitä ilman hänen isäntänsä lupaa. Tämä hylkäsi ehdotuksen pahastuen ja pyysi kantajia laskemaan vanhan palvelijan tämän omalle vuoteelle. Sitte lähetettiin heti noutamaan ensimäistä haavalääkäriä. Gabriellen tuskallisesti katsellessa tämä asetti vahingoittuneen jäsenen paikoilleen. Kumminkin kului viikkoja, ennenkun hän jälleen olisi kykenevä laskemaan jalkansa maahan. Ja hänen ikäänsä katsoen tuskin koskaan enää sitä voitiin odottaa.

Tämä oli nyt ikävä asianlaita. Berthelier oli kaikissa maallisissa asioissa yksinkertainen kuten lapsi. Claudine oli luostarielämästään alkaen aivan avuton ja sitäpaitsi perin kivulloinen. Gabriellen tarmo oli menehtynyt hänen surujensa painosta. Naapurit, erittäinkin lähinnä olevat Calvinit, olivat ystävällisiä ja avuliaita ja tilapäinen palvelija saatiin heidän uskollisen Jeannettensa tyttärentyttärestä. Mutta tämä oli Gabriellea nuorempi, kylläkin hyvin hyväntahtoinen vaan heikko älyltään. Erittäinkin hän oli alati valmis unhottamaan asioita. Ken vaan on ollut perheessä, jonka ainoa käytännössä toimiva jäsen on temmattu pois, hän varmaan ymmärtää Berthelierien säälittävän tilan. Heidän vaikeuksiaan vielä lisäsi se seikka, että Margareta, joka itse ollen kykenemätön työhön, sen sijaan antoi työtä jokaiselle. Hän tarvitsi huolellista hoitoa, ja iloista on mainita, että hän saikin sitä.

Hän ei ollut mikään kiltti potilas. Tuskiaan hän kärsi rohkeasti, mutta avuttomuutensa häntä sapetti ja kiukutti. Hän ei ainoastaan uskonut, etteivät muut kyenneet tekemään hänen toimiaan yhtä hyvin kuin hänkin, joka kenties olikin totta, vaan hän ei myöskään voinut uskoa, että he voivat tehdä sitä lainkaan, mikä taasen ei ollut totta. Hänen kärsimättömyytensä ja katkerat sanansa, joilla hän usein puhutteli Gabriellea ja vielä enemmän onnetonta pikku Bênoîtea, saivat Claudinen sanomaan hänelle eräänä päivänä:

"Jos minä olisin niin varma kuin te näytätte olevan, että hyvä Jumala on valinnut minut ennen maailman perustamista ikuiseen kunniaan, en pitäisi arvolleni sopivana tuolla tapaa kiukustua, joskin aamukeitos sattuu olemaan hiukan palanutta."

"Valittuko?" toisti Margareta. "Joka tapauksessa minä olin valittu pitämään huolta, että herrani ruoka on soveliasta hänelle syötäväksi."

Kentiesi hänen jumaluusoppinsa oli parempi kuin hän itsekään huomasi. Valinta kunniaan tarkoittaa myös valintaa velvollisuuksiin nähden. Muuten sillä ei ole mitään merkitystä.