Part 18

"Oikeaan", sanoi hänen seuralaisensa, kun he tulivat ulos portista. Sitten hän lisäsi vähän myöhemmin: "Vasempaan, pitkin sitä katua, jonka kulmassa on madonnan kuva."

Heidän kääntyessään kulmassa kulki ohitse kaksi herrasmiestä. Toinen heistä tervehti ja huusi: "Halloo, de Marsac, mikä teidät saa ulos näin myöhään?"

"De Marsac!" Norbert miltei ääneen toisti tuon nimen hämmästyksessään. Hän ei kuunnellut vastausta. "Kävelen huvikseni", vastasi de Marsac, "tänä kauniina iltana." Eikä Norbert kuullut uutta kysymystäkään: "Mihin on joutunut teidän varjonne, Grillet?" Mutta hän kuuli uuden ystävänsä sanovan: "Hän on sairas". Samalla hän tunsi tämän kosketuksen käsivarrellaan, mikä nähtävästi tarkoitti: "Pitäkää vaaria!"

Hän totteli, kävellen koneellisesti ajatuksiin vaipuneena. Mitä pitäisi hänen sanoa, mitä tehdä? Miten saisi hän selville, oliko tämä herrasmies vaiko ei hänen ystävänsä sukulainen? Vielä tärkeämpää oli tietää, oliko hän samaa mieltä tämän kanssa? Viimein hän uskalsi huomauttaa: "Luulenpa, jalo herra, että isännälläni on paljo tekemistä erään henkilön kanssa, jolla on sama nimi kuin teilläkin."

"Kuinka sellaista voitte päättää, koska olette vasta äsken tullut hänen palvelukseensa? Jos oikein ymmärsin, niin sanoitte, ettette koskaan ennen ole ollut täällä."

"Siellä, mistä minä tulen, voi olla monta ranskalaista, joilla on ystäviä täällä", sanoi Norbert varovasti.

"En luule St. Gallenissa olevan kovin monta ranskalaista; kenties Bernissä on niitä hiukan enemmän. No, entäpä onneksi olisittekin Genevestä."

"Jos minä, jalo herra, olisin Genevestä, niin en sitä tuskin kuuluttaisi kaduilla. En ainakaan täällä, missä geneveläiset uskontonsa tähden ovat suuresti vihatut."

"Kaikki ihmiset vihaavat teitä -- minun nimeni tähden", sokea lausui hiljaan.

Norbert, jonka tiedot raamatullisista sananparsista eivät olleet suurellisia, kiiruhti vastaamaan:

"Mutta ken loppuun asti kestää, hän tulee autuaaksi."

"Ah, tuo loppuun asti kestäminen!" huokasi hänen seuralaisensa. Sitten hän lisäsi tosin, ei vielä varmana, miten hän voisi tykkänään luottaa häneen: "Teidän Berniläisten, tai muista 'kiitettävistä kanttooneista' kotoisin olevien, ei tarvitse olla suuresti peloissanne, ei ainakaan uskontonne takia. Bern on Ranskan hyvä ystävä ja jos heidän tänne lähettämänsä henkilöt ovat hieman laimeita messussa ja tunnustuksissa, niin ovat mitä tarkkanäköisimmät Lyonilaiset sen suhteen miltei yhtä sokeat kuin minäkin."

"Mutta Geneven miesten suhteen on asian laita aivan toisin", sanoi Norbert. "Erittäinkin ranskalaisten pakolaisten suhteen, jos nämä rohkenevat palata maahansa."

"Sen kyllä tiedän. Onnettomuudeksi on yhdellä niistä minun nimeni. Kaksikin, jotka nimeäni kantavat, par'aikaa kärsivät."

"Kaksiko?" huudahti Norbert.

"Elkää puhuko niin kovaa -- ajatelkaa ohikulkijoita! Niin, se on totta, ja toinen heistä on oma veljeni." Hänen äänensä vaipui hyvin matalaksi ja oli siinä tuskan väre.

"Louis de Marsacko -- paras ystäväni", kysyi Norbert liikutettuna; "hänellä ei ollut sisarta eikä veljeä."

"En puhu hänestä, serkustani, vaan Henri de Marsacista, rakkaasta veljestäni."

"Entä Louis, herrani, serkkunne, ettekö tiedä hänestä uutta?"

"Tiedän kyllä hänen olevan vankilassa ja toden näköisesti tulevan tuomittavaksi kuolemaan. Tässäkin, kuten muissa samanlaisissa tapauksissa, on veljeni minulle elämän valo ja riemu."

"Eikö heillä ole toivoa?" kysyi Norbert. Hän ei voinut olla tätä kysymättä, vaikka hän arvasi vastauksen liiankin hyvin.

"Ei lainkaan, sillä he eivät suostu mihinkään ehtoihin." Oli hetken äänettömyys. Sitten hän lisäsi: "Sanoitteko serkkuni olevan paraan ystävänne?"

"Hän on paras ystäväni", sanoi Norbert. "Herrani, huomaan että minun on kerrottava totuus. Olen Geneven lapsi, vaikkakin tulin tänne Gexistä, joka on Bernin piirissä, ja Bernin passilla. Olen tullut tänne toivoen nähdä, vaikkakin se olisi viimeinen kerta, Louis de Marsacin kasvot."

"Samoin haluan minäkin herra Lynen avulla nähdä veljeni."

"Minun kai pitäisi uskoa, että hieno herra, sellainen kuin te --"

"Olen voimaton ilman isääni, joka ei tee mitään, sillä hän vihaa reformeerattua uskontoa ja kiihoittaa vihansa satakertaiseksi nyt kun se on maksamaisillaan hänelle, kuten hän luulee, hänen ensin syntyneen poikansa. Kumminkin hän yhä toivoo, että yksinäisyys, kärsimykset ja puutos ynnä roviokuoleman pelko siten vaikuttaa Henrin sieluun, että hän voisi taipua ja tulla pelastetuksi. Voi minua, minä sen asian tunnen paremmin:"

"Ovatko he yhdessä vankilassa?"

"Sekin mukavuus on heiltä kielletty. Mutta he pääsevät pian yhteen taivaassa, sillä aikaa kuin minä onneton --!" Tässä sokeisiin silmiin tuli kyyneleitä, mutta hän pidätti ne ylenmääräisellä ponnistuksella. Viimein hän toisti: "Minun kai pitäisi kertoa teille, miten tämä kaikki on tapahtunut. Louis tuli tänne ja saarnasi salaisuudessa pienelle harhaoppiselle joukolle. Mutta hän ei lainkaan näyttäytynyt sukulaisilleen, sillä se olisi voinut tehdä häiriötä. Kumminkin veljeni löysi hänet ja piti hänen välttämättä tuoda hänet mukanaan kotiin. Isäni, vaikka hän on kovin hurskas ja tiesi, että Louis tuli Genevestä, ummisti ensin silmänsä tälle tosiasialle, sillä hälle oli veljensä, Louisin isä, ollut hyvin rakas. Meillä de Marsaceilla on omat virheemme kuten muillakin ihmisillä, mutta kumminkin olemme aina hyviä veljeksiä. Siten Louis tuli ja meni usein ja puhutteli paljo minua ja Henriä. Myöskin hän antoi Henrille Uuden testamentin ranskalaisen painoksen. Henrillä oli tapana lukea minulle romaaneita, ritaritarinoita ja muita semmoisia. Nyt hän niiden asemasta luki Herramme ja Hänen apostoliensa sanoja. Ne ovat hyviä sanoja ja me opimme rakastamaan niitä, minä yhtä hyvin kuin veljenikin. Oi Jumalani, miksi hänet pitää otettaman ja minun, sokean ja hyödyttömän, jäämän jäljelle?"

Norbert ei tähän huokaukseen voinut vastata. Jonkun aikaa he kävelivät ääneti, sitten Ambrose de Marsac kysyi:

"Missä olemme?"

Norbert kuvasi paikan.

"Olemme melkein perillä", kertoi toinen. "Tämä on etsimänne katu. Katsokaahan kolmannelle ovelle tästä kulmasta."

Mainitun oven yläpuolella riippui kilpi, jossa oli St. Gallenin kanttonin vaakuna ynnä nimi: Jean Lyne, silkki- ja samettikauppias.

"Olette oikeassa, herrani", sanoi Norbert.

"Puoti luonnollisesti on nyt suljettu. Koputtakaa ovelle, ja kun joku vastaa, lausukaa nimeni: Herra Ambrose de Marsac."

Norbert noudatti käskyä, ja molemmat viimein kutsuttiin astumaan sisään. Heidät vietiin matoilla verhottuun huoneeseen ensi kerrassa. Tuskin he olivat odottaneet kolmea minuuttia, ennenkun ilmestyi keski-ikäinen mies, kasvoillaan älykäs, ystävällinen ilme, todella St. Gallenin kelpo kansalainen. Katsomatta Norbertiin, jonka hän luuli olevan ainoastaan kuuntelija, hän kääntyi de Marsacin puoleen osaaottavalla äänenpainolla.

"Minulla on uutisia teille, herra", hän sanoi. "Saanko lähettää palvelijanne eteiseen juomaan lasin viiniä palvelijoitteni kanssa?"

"Hän _on_ teidän palvelijanne, herra Lyne. Uusi kauppa-apulaisenne ja, jollen erehdy, jotakin enemmänkin. Olen kiitollinen hänen avustaan, hän kun saattoi minut tänne, silloin kun ainoa koturimme, johon voin luottaa, oli kipeänä. Voitte puhua vapaasti hänen läsnäollessaan. Ja pyydänpä teidän kertomaan minulle kaikki."

Mutta nähdessään kauppiaan epäröivän, kuten luonnollista olikin, koska sokeaa miestä olisi helposti voitu harhaan johtaa, Norbert tunnollisena kuten aina ymmärsi pyytämättä vetäytyä pois, sulkien oven jälkeensä.

Kului joku aika, jolla välin hän luuli kuulleensa itkun ääntä.

Viimein ovi avattiin, ja herra Lyne lausui kovaäänisesti: "Sylvester!" Harmaatukkainen palvelija ilmautui ja sai käskyn hankkia lyhdyn ja odottaa ovella herra Ambrose de Marsacia.

Kun sokea mies kulki käytävän halki herra Lynen kainalossa, hän kysyi:

"Onko oppaani täällä?"

Norbert huomasi hänen äänensä värisevän. "Täällä, herra", hän vastasi.

"Kiitän teitä", sanoi Ambrose. "Kohtaamme taas pian jälleen. Mutta nyt en voi sanoa enempää, sillä olen kuullut raskaita uutisia."

Hänen mentyään kauppias vei Norbertin matoilla varustettuun huoneeseen.

"Nyt, poikani", hän sanoi, "kuka olet ja mikä on asiasi?"

"Olen Norbert de Caulaincourt, kotoisin Genevestä. Mitä asiaani tulee, on tämä selvittävä sen." Hän otti piilostaan sisäliivinsä alta Jean Calvinin kirjeen ja antoi sen herra Lynelle.

Kauppias tunsi käsialan ja kumarsi tahdottomasti kunnioittaen päätään. Olihan se kuin kuninkaallinen posti. Hän otti veitsen sivultaan ja leikkasi silkkinauhan, jolla kirje oli sidottu, ja mursi sinetin. Sieltä putosi kotelo, josta Norbert voi lukea päällekirjoituksen: "Herroille Louis de Marsacille ja Denis Peloquinille."

Arvokkaalta kauppiaalta meni hiukkasen aikaa ottaessaan selvää isä Calvinin kirjeestä, vaikkakaan se ei ollut pitkä. Viimein hän katsahti ylös ja lausui:

"Isä Calvin sanoo, että olette tullut tänne omasta pyynnöstänne ja että teihin voi luottaa."

Norbert tunsi ylpeyden ja mieltymyksen tunnetta, mutta myöskin hämmästyksen väreitä. "Miten hän voi sellaista sanoa", hän kysyi itseltään. "Tähän asti hän on tuntenut minut ainoastaan ynseäksi, huonosti johdetuksi pojaksi." Se kyllä oli totta; mutta reformatsioniarmeijoiden suuri kenraali oli muiden suurten kenraalien tavalla ihmisluonteiden tarkka tuntija. Hän tunsi Norbertin mieheksi, jonka voi lähettää menetettyäkin toivoa noutamaan.

"Miksi halusitte tänne tulla?" jatkoi kauppias. "Osittain sen vuoksi, että minun pitää tehdä jotakin. Mutta enemmän siksi, että minun täytyy saada nähdä Louis jälleen."

"Jos vaan voitte; tulette juuri paraaseen aikaan. Heidän tuomionsa julistettiin tänään."

Nuo kaksi miestä katsoivat toisiinsa sanaa sanomatta. Kauppias näytti surulliselta, vaan kylmältä, Norbertin nuori sydän taas kiehui kiukusta, säälistä ja surusta. Mutta hän ei kysynyt: "Miten?" -- ainoastaan: "Milloin?"

"Telotuspäivä ei vielä ole määrätty. Denis Peloquin, joka ei kuulu tähän piirikuntaan, on lähetettävä jonnekin muuanne. Nuo kaksi de Marsacia ja eräs uskon veli nimeltä Stephen Gynet saavat loppunsa täällä."

"Oi, herrani, pyydän teiltä lupaa saada nähdä Louista. Hän on paras ystäväni. Sitäpaitsi on minulla kirje hänelle."

"Sukulaisiltako?"

"Ei, vaan eräältä nuorelta neidolta. He eivät olleet kihlatut, mutta -- Oi, pyydän teiltä lupaa nähdä häntä."

"En voi saada sinulle lupaa. Me toimitamme toisella tavalla asioita täällä. Mutta sinun pitää saada nähdä hänet, jos vain jotakin voin toimittaa. Päävanginvartija on erittäin hyvä ystäväni, oman etunsa vuoksi. Minä lähetän sinut hänen luo palvelijanani, ja hän kyllä pyynnöstäni järjestää lopun. Annapas kun mietin. Voisimmehan huomenna, koska on sunnuntai; mutta ei -- Rondel lähtee huomenna katsomaan ystäviään ja ilman häntä olemme voimattomia. Sitten herra Ambrose parkakin pyytää samaa, ja emme voi häntä kieltää. Mutta kukaties nyt, kun tuomio jo on julistettu, isä häntä välittää, eikä minun apuni olekaan tarpeen. Ja meidän on ajateltava herra Louista yhtä paljo kuin hänen serkkuaankin." Sitten hän lisäsi aivan erilaisella äänellä: "Herra, oletteko syönyt?" (Hän sanoi "herra", sillä vieraan nimi ilmoitti, että hän oli ylhäissyntyinen ja hänen omaa yhteiskunnallista asemaansa ylempi.)

"Kyllä", sanoi Norbert, "minä asun Vihreässä louhikäärmeessä."

"Toivon, että kunnioitatte minua asumalla minun luonani. Kun Sylvester tulee takaisin, niin teidän luvallanne lähetän hänet matkalaukkuanne noutamaan."

Norbert kiitti. "Minulla on ainoastaan satulalaukku" hän sanoi.

"Ja entäs hevonen? Koska nyt on myöhä, voimme jättää sen hakemisen huomenaamuun."

Siten sai Norbert mukavan yömajan St. Gallenilaisen kauppiaan vieraanvaraisen katon alle.

"Menkää huomenaamuna", sanoi hänen isäntänsä, "katsomaan kaupunkia. Sillä nykyään ette ole muuta kuin nuori sweitsiläinen kauppa-apulainen, joka vasta on saapunut Lyoniin."

XXV LUKU.

Vankilassa.

Hän rukoili, kunnes taivaasta Jumalan kirkkaus hohti kasvoilla.

Tennyson.

Seuraavana aamuna Lyne puhutteli Norbertia, joka kuljeskeli kuin tenhottuna tuomiokirkon seutuvilla. Viitaten tätä lähtemään kanssaan kotia kohden hän sanoi:

"Tämä on ollut hirveä päivä de Marsaceille. Luja vanha isä on viimein vallan murtunut ja tahtoisi antaa kaiken omaisuutensa pelastaakseen poikansa tulesta. Hän ja tuo sokea herra ovat molemmat olleet poikaparan luona, isä kyynelin rukoillen häntä myöntymään, veli koettaen väliajoilla puhua lohduttavia sanoja, vaikka itsekin on aivan lohduton. Teidän puolestanne en ole kyennyt vielä tekemään mitään, mutta olen saanut isä Calvinin kirjeen ehyenä Poquelinin käsiin ja hän kyllä keksii keinon toimittaakseen sen Louisille ennenkun tämä on viety pois."

Yksi päivä kului vielä väsyttävässä odotuksessa. Mutta tiistaiaamuna herra Lyne kutsutti Norbertin puheilleen, kysyäkseen, halusiko tämä vaihtaa vaatteita hänen oppipoikansa kanssa.

"Kernaasti vaihdan vaatteita vaikka pyövelin kanssa, saadakseni tahtoni toteutumaan", sanoi Norbert.

"Suvaitkaa siis mennä Renaudin mukaan, joka antaa teille vaatteet ja pitää suunsa kiini siitä jälestäpäin?"

Norbert meni, ilmestyäkseen jälleen pian mekossa ja paljain päin. Jean Lyne antoi hänelle käteensä suuren vasun täynnä ruokaa ja viiniä.

"Antimia vankiraukoille" hän sanoi. "Te kannatte niitä puolestani", ja he lähtivät yhdessä vankilaan. Norbert käveli kainosti mestarinsa jäljessä. Se ei ollut pitkä kävely. Pian he tulivat synkälle kadulle. Norbert näki kuten unessa herra Lynen soittavan kelloa ja kuuli hänen puhuttelevan portinvartijaa, joka vastasi odottavansa herra Rondelia. Vartija avasi salvan huomattavan nopeasti. Päävanginvartija on kumminkin mies, ja muiden miesten tavalla on hänelläkin ystävänsä, jotka luonnollisesti joskus käyvät katsomassa häntä. Herra Jean Lyne oli hyvin tunnettu kaikille virkamiehille, ja sai nyt seuralaisensa kanssa esteettömästi käydä sisään. Mutta hän itse sanoi, hymyillen ja vilkaisten koriin: "Elkää unhottako velvollisuuttanne, Jacques", jolloin vartija muodon vuoksi pisti kätensä leipien ja pullojen joukkoon, veti sen jälleen pois ja lausui lumoussanan: "Menkää vain!" tyytyväisen ja mahtipontisen näköisenä. Ehkäpä hänen tyytyväisyyttään korotti hauska hämmästys jostakin, joka oli pujotettu hänen käteensä.

Herra Lyne ja Norbert menivät pihan poikki ja koputtivat pienelle yksityisovelle. Täälläkin oli kauppias hyvin tunnettu ja vietiin ilman muuta mukavaan vastaanottohuoneeseen. Norbert surustaan huolimatta huomasi seinillä olevan kuvia: Neitsyt Lapsen kanssa, Johannes Kastaja Kristuslapsen kanssa ynnä Jeremias erämaassa. Hänen niitä katsellessaan astui sisään päävanginvartija, pieni, hinterä ja hermostuneen näköinen mies, aivan toisellainen, kuin mitä Norbert oli odottanut. Hän ja herra Lyne tervehtivät toisiaan kuten vanhat ystävät ainakin ja joutuivat oitis keskusteluun, josta Norbert ei ymmärtänyt muuta kuin että se näytti koskevan rahaa ja kauppaa. Hän hämärästi alkoi aavistaa, että Rondel oli jonkillainen herra Lynen liiketoveri, joka sai osan hänen kauppavoitostaan. Mutta kuten hänen uudessa toimessaan tulikin, seisoi hän kunnioittavan välimatkan päässä eikä siis kuullut aivan selvästi puhelua, jota ei välittänytkään kuunnella. Viimein hänen harhaileva huomaavaisuutensa kumminkin palasi nopeasti. Herra Lyne sanoi nimittäin:

"Jos tahdotte tehdä minulle ystäväntyön, jota en koskaan unhota, niin sallinette tämän nuorukaisen nähdä ja keskustella muutaman minuutin ystävänsä herra Louis de Marsacin kanssa."

"Tiedätte kyllä, herra Jean, etten voi teiltä kieltää mitään järkevää asiaa, enpä muutamia asioita, jotka voivat olla hieman epäjärkeviäkin. Teidän nuorukaisenne voi puhua tuon nuoren herraraukan kanssa, mutta _nähdäkö_ häntä, ah! --" hän kohautti merkitsevästi olkapäitään. "En mene sinne itsekään. Ei ole tarpeen että tässä käytän virkavaltaani, ja onhan eräitä asioita, joita järkevä mies --" Tässä hän katsahti ylös ja hänen silmänsä lepäsivät, ehkäpä sattumalta, Kristuslapsen kuvalla. "On sääli noita ystäviänne, kun eivät älyä valita peruuttamisen tietä", hän sanoi. Sitten hän puhalsi hopeapilliin, joka riippui hänen vyöllään, ja äkkiä ilmautui vartija, joka otti Norbertin huostaansa.

Hänet vietiin ensin suureen, yhteiseen huoneeseen, jossa joukko vankeja -- muutamat kahleissa ja melkein kaikilla ammattirikollisten leima kuparinkarvaisilla kasvoillaan villin, matalan otsan alla -- lojui, pelasi, tappeli ja kiroili. He olisivat pian kiskoneet korin Norbertin kädestä ilman vartijan suojaa, joka kutsui puheilleen erään, jolla näytti olevan jonkinlainen käskyvalta toisten yli.

"Kuulkaas, herraseni", hän sanoi Norbertille, "antakaa tälle miehelle jotakin mieleistä, ja hän jakaa sen toisten kanssa."

Norbert, iloisena päästessään pulasta, antoi heille kolme pulloa viiniä, jonkin verran leipää ja lihaa koristaan, lisäten vielä antimiinsa hieman pikkurahoja; sitten hän kääntyi vartijan puoleen.

"Teidänhän piti viedä minut _salaosastoon_", hän kuiskasi.

Nyt Norbert ei ainoastaan ollut nähnyt salaosastoa eli maanalaista vankilaa Evêché'ssä, vaan oli suureksi mielipahakseen kerran asustanutkin siellä neljäkolmatta elämänsä pisimpää tuntia. Hän arveli sen tähden tuntevansa "suuren pimeyden kauhut" yhtä hyvin kuin kuka muu hyvänsä. Mutta kun hän oli astunut syrjään, liukunut ja kompastellut pitkiä matkoja jyrkissä, kierteisissä ja murtuneissa portaissa, arveli hän olevansa alempana syvyydessä kuin koskaan ennen. Vartijan soihdun himmeässä valossa hän ensin ei nähnyt mitään muuta kuin likaisen lattian ja osan tahmeaa seinää, vaikka hänen katsahtaessaan ylemmäksi jotkut ristikontapaiset antoivat aavistaa ikkunan läheisyyttä, joka epäilemättä aukeni johonkin kaivantoon tai vallihautaan. Koppi näytti tyhjältä.

"Ah", sanoi vartija, "minähän unohdin tämän asian. Vanki, joka ennen täällä oli, on siirretty toisaalle; sillä kulmassa oli reikä, jonka kautta hänen huomattiin voivan pitää yhteyttä alhaalla olevan kopin kanssa."

"_Alhaallako_?" toisti Norbert väristen.

"Luonnollisesti. Tehän haluatte, kuten olen ymmärtänyt, saada nähdä herra Louis de Marsacia, eikä toista samannimistä herraa, joka elää paremmissa oloissa asuen hyvässä huoneessa, joka hänelle isänsä takia on annettu. Tulkaa siis! Varokaa rottia!"

Varotus ei ollut tarpeeton, sillä Norbertin jalat olivat kyllä vaarassa. Hän ei voinut ilman raivoisaa potkimista ja polkemista seurata kunnollisesti vartijaa. Sitten hänen oli seurattava vielä murtuneempia kierteisiä portaita, jotka johtivat, kuten hän luuli, aivan maan sisäosiin. Hän ei tuntenut enää hengittävänsä ilmaa, vaan höyryä, todellista kuoleman usvaa, johon sekaantui mädänneen katkua.

Mutta kaikilla asioilla on loppunsa. Niinpä hänkin viimein kuuli vartijan sanovan miltei hellästi: "Nyt olemme perillä." Kuului raskaan avaimen kirisevää ääntä ja vastenmielistä narahtelua, kun se viimein taipui kääntymään. Sitten ovi avautui ja vartija pyysi hänen astumaan sisään. Soihdun valo näytti hänelle ihmishaamun, joka istui tai kyyrötti lattialla; sitten soihdun valo ja haamu katosivat, samassa kun vartija sulki oven ja asettui itse ulkopuolelle. Hän oli luvannut, että ystävät saivat keskustella yksinään, ja hän oli sanansa pitävä mies.

"Louis!" änkytti Norbert, "Louis!"

"Kenen, -- kenen ääni se on?" Sanat kuuluivat hennoilta ja heikoilta, mutta erehtymättä oli se Louis de Marsacin ääni.

"Louis, minä olen Norbert de Caulaincourt, ystäväsi." Pimeässä ensin ohut, kylmä käsi etsi hänen kättään, sitten riutuneet käsivarret pujottautuivat hänen ympäriinsä ja ystävykset sulkeutuivat sydämelliseen syleilyyn.

Oli hetki jännitettyä äänettömyyttä; sitten kuului hiljaista ääntä. Louis de Marsac, tuo luja, peloton uskontunnustaja, joka ei pelännyt miekkaa eikä vankilaa, ei kidutusta eikä liekkejä, nyyhkytti ystävänsä kaulalla.

Mitä Norbert voi tehdä muuta kuin itkeä hänen kanssaan, kuten David ja Jonathan ennen muinoin, 'kunnes David tointui'?

Tällöin sai Louis ensin malttinsa takaisin. "En tiennyt, että olin niin heikko", hän sanoi. "Tämä on outo tervehdys sinulle annettavaksi. Rakas Norbert, kuinka tulit tänne?"

"Tulin Lyoniin isä Calvinin lähettiläänä tuomaan sen kirjeen, jonka herra Lyne sanoo sinun saaneen."

"Niin, se on luettu minulle, ja minä olen kirjoittanut hänelle. Ajatteles sitä, Norbert!"

Hänen äänensä oli nyt aivan luonnollinen, vieläpä helläkin. Jollei se olisi ollut niin heikko ja vankeuden riu'uttama, olisi luullut hänen puhuvan kuten ennen vanhaan Genevessä, koulussa tai Plain-palaisissa.

"Minulle suodaan joskus kynttilä syödessäni ja herra Lyne on lähettänyt minulle paperia, kynän ja mustetta, kätkettynä leipäpalaan; siten olen kirjoittanut tämän, jonka sinulle annan kun menet. Isä Calvinin sanat menevät aivan sydämen syvyyksiin saakka. Mutta mitä mielessäni on, sitä en voi kirjoittaa, en edes hänellekään. Yhä vähäpätöisemmiltä tuntuvat sanat minusta, kun täällä virun ja ajattelen että pian olen pääsevä sinne, missä sanoja ei tarvita, koska meitä siellä ymmärretään ilman niitä. Mutta sinä voit kertoa hänelle kun palaat, että minä kiitän häntä monesta hyvästä asiasta ja ennen kaikkia siitä, että hän lähetti minut tänne."

"Oi, Louis! Tarkoitat kai, että annat hänelle anteeksi."

"Ah ei, ei anteeksiantamista. Antavatko ihmiset anteeksi niille, jotka heille antavat kunniaa ja valtaa?"

"Todellakin okainen kunnia", sanoi Norbert, ajatellen ainoastaan suurta tuskaa eikä pyhitettyä muistoa.

"Ja suloista, salattua, sanomatonta yhteyttä Hänen kanssaan, joka kantoi okaista kruunua minun puolestani."

"Mitä sillä tarkoitat, Louis? Mitä tämä kaikki tarkoittaa? En voi sitä ymmärtää!" huudahti Norbert puolittain ihaillen, puolittain ihmetellen. "Sinäkö joka olet niin nuori, niin elonvoimainen, jota odottaa niin paljo rakkautta elämässä -- sinäkö hylkäisit kaiken tämän nurisematta! Sinä kärsit kaikki, sinä odotat yksin kuolemaakin -- ja semmoista kuolemaa! -- ja kumminkin sinä et odota ainoastaan kuoleman jälkeistä kunniaa, jonka kyllä voisi ymmärtää, vaan sinulla näyttää olevan jo täälläkin jonkinlaista kunniaa ja riemua. Se on minulle aivan käsittämätöntä."

"Erinomaisen ja ikuisen kunnian tunteminen antaa minulle sen riemun."

"Niin, kun ottelu on taisteltu ja voitto saavutettu; mutta nyt --"

"Nyt jo täälläkin, sillä onhan kanssani Hän, joka sen kunnian synnyttää. Hän on sen oikea sydän ja keskus -- Hän itse."

Norbert oli ääneti tuntien sydämmessään suurta kunnioitusta, aivan kuin hänkin tuntisi Jumalan läsnäoloa tässä vankilassa.

"Olen oppinut rakastamaan tämän paikan pimeyttä", Louis jatkoi. "Se on se huntu, jonka Hän vetää ylitse, muuten tuo kunnia valtaisi minut kokonaan. Hän asustaa synkässä pimeydessä -- vaikkakin Hän on valo -- koska me ainoastaan hitaasti ja asteettain voimme oppia sietämään Hänen näköään. Vaikkakaan en sinua näe, koskettaa kumminkin sinun kätesi minua ja minä tiedän, että sinä olet siinä. Samoin on Hänenkin laitansa."

"Tunnetko koskaan epäilystä tai pelkoa?" Norbert kysyi.

"En koskaan epäilystä Hänestä. Epäilystä itsestäni minulla on joskus ollut ja pelkoakin. Oh, minä olen kulkenut virran yli, ja se oli syvä. Mutta sielläkin Hän oli kanssani eikä sallinut minun hukkua. Kaikista katkerin asia on -- Norbert, sinä joka tunnet sydämeni kokonaan ja muistat asian -- ne sanat, mitkä keskenämme puhuimme ennenkun erosimme Genevessä."

"Minä kyllä ne muistan. Louis, minulla on jotakin kerrottavaa sinulle."

"Puhu siis, sillä minä haluan kuulla." Olipa ollut päiviä, jolloin Louis de Marsac ei olisi voinut lausua sydämelleen tätä kalleinta nimeä ilman ikävöimistä ja kiduttavaa tuskaa, joka oli aivan liian suuri kärsittäväksi. Nyt tuska oli ijäksi mennyt ohitse. Tuon nimen sointu oli nyt suloinen, joskus niinkin suloinen, että hän usein tapasi sanoa sitä ääneensä yhä ja yhä uudelleen. "Se on Gabrielle Berthelier", hän sanoi hellästi äänellä, joka viivähti rakastetun nimen kohdalla. "Hänenkin tähtensä on Jumala antanut minulle rauhan. Hän on ottava vastaan ja siunaava Gabriellen uhraukset niinkuin minunkin. Niin, ja paremminkin kuin minun, koska hänen uhrauksensa ovat suuremmat."