Part 17

De Caulaincourt ei häntä heti ymmärtänyt, sillä eihän ollut muodollista kihlausta ollut. Mutta Norbert ymmärsi sen kyllä liiankin hyvin. Juuri tässä samassa paikassa oli Louis uskonut hänen huolekseen sen asian, mikä oli muuttanut hänen elämänsä. Hänen isänsä luki tämän hänen kasvoistaan. Se sai hänet hetkisen perästä lausumaan:

"Ah, on asioita, joissa nuoret tuntevat toisensa paremmin kuin mitä vanhat voivat!"

"Isä, teidän pitää kertoa tästä heille. Kenties herra Berthelierin, vaikkakin hän on sairas, olisi parempi tietää se ensin. Hän sen sitte kertoo Gabriellelie."

"Minusta on soveliaampaa että sinä itse veisit perille sanoman, jonka toimittamisen isä Calvin uskoi sinulle."

"Oi, mutta sitä en voi tehdä. Onhan puhe ystävästäni, Louisista, veljestäni!" Tässä aivan poika äkkiä ja omaksikin hämmästyksekseen heltyi ja itki nyyhkien ääneensä. Onneksi ei ollut ketään näkemässä tai kuulemassa. Tuomiokirkon seutu oli tyhjä, koska oli ehtoollisen aika. De Caulaincourt laski kätensä ystävällisesti poikansa olkapäälle, mutta ei koettanut pidättää omiakaan kyyneleitään. Norbert kumminkin pian hillitsi itsensä. "Meidän pitää mennä kotiin", hän sanoi. "Ja te saatte tästä kertoa Berthelierille."

Liikutettuna hänen surustaan de Caulaincourt ei sen enempää vastustanut, ja he lähtivät yhdessä ääneti kotia.

Heidän vaeltaessaan pitkin tuttavia katuja sai Norbertin nuori sielu, joka oli perinpohjin liikutettu siitä mitä hän oli kuullut ja nähnyt, hämmentyneihin vesiinsä valon välkähdyksen. Kylmältä, voimakkaalta, kiihkottomalta kuten kuolleen miehen kädenanti, oli hänestä näyttänyt. Jean Calvinin tahto, silloin kun tämä oli matkaan lähettänyt hänen isänsä, Louis de Marsacin, Denis Peloquinin ja satoja toisia kärsimään ja kuolemaan. Mutta nyt Norbert tiesi -- sillä hän oli nähnyt Calvinin sielun tuskat -- tiesi hyvin, että tuo voimakas mies tunsi ja kärsi, kärsipä muita paljon enemmän kuten oli muita voimakkaampikin. Hän ei koskaan enää muuta ajatellut, kuin että Calvinista nyt tuntui aivan yhtä vaikealta turvallisessa Genevessä, kuin noista toisista vankilassa ja hengenvaarassa olevista.

Hän kohotti päänsä ja katsoi ylös pilvettömälle iltataivaalle. Koko se voimakas, vakava elämä, johon hän Geneveen saapumisestaan saakka oli ollut pakotettu taipumaan, oli täynnä lujaa uskoa olentoon, joka asui tuolla taivaankannen yläpuolella. Tämä olento toimi oman tahtonsa jälkeen sekä taivaissa että maan päällä. Hänen tahtoaan ei voitu vastustaa. Hän kuoletti ja Hän teki eläväksi. Hän antoi laupeutensa sille, ketä Hän tahtoi armahtaa, ja rankaisi ketä Hän tahtoi, katsoen kunkin rikkomisiin. Hän istui ääneti taivaassaan, kun kaikki meni nurin päin maan päällä, sill'aikaa kun hyvätkin ihmiset, jotka Häneen luottivat -- kuten esim. Louis -- olivat vangittuina, kidutettiin ja poltettiin. Mutta kenpäties yhtä kaikki -- kunhan vaan ihminen kaikki ymmärtäisi. -- Hän tunsi, Hän huoli ja Hän rakasti. Vallan siten kuin isä Calvinkin -- ainoastaan rajattomassa määrässä enemmän. Ja sitte oli olemassa Kristus, risti ja Kristuksen rakkaus, joista ihmiset puhelivat. Norbert ajatteli muuatta lausetta, jonka oli jossakin lukenut: "Kaikissa heidän murheissaan oli Hän murheellinen".

Eivät Norbertin hämärät, harhailevat ajatukset kuitenkaan pukeutuneet tällaisiin sanoihin. Pikemminkin tuon hetken hohde, joka loisti hänen sieluunsa, sisälsi vaan yksinkertaisesti: Tunnen nyt että se mies, jota luulin kovaksi kuin timantti, tuntee, rakastaa ja kärsii. Kenpäties saan kerran tietää, että eräs paljoa suurempi olento tuntee, rakastaa -- uskallanko sanoa -- kärsiikin. Mutta kaikissa näissä Hän on muita paljoa suurempi.

Välähdys haihtui, mutta tämä ajatus jäi, eikä se enää koskaan jättänyt häntä kokonaan koko hänen elämänsä aikana.

XXIII LUKU.

Norbertin lähetys.

"Nuorukaiselle on parempi, että hän pyrkii tuntemattomien seikkojen halki toimintaa kohden, kuin levätä mitäkään tekemättä."

R. Browning.

Norbert odotti levottomana isänsä palaamista surulliselta lähetykseltään naapurien luota. Samaa levottomuutta tunsi myöskin Antoine Calvin, jolle kaikki oli kerrottu. Viimein tuli de Caulaincourt.

"Minä tunnen samaa", hän sanoi, "kuin mies, joka on kertonut kuolemantuomiosta."

"Tietääkö Berthelier siitä?" kysyi Antoine.

"Ei vielä. Mutta he eivät voi pitää sitä häneltä salassa. Sisar Claudine itkee ja vanha Margareta rukoilee kalpein huulin."

"Entä Gabrielle, isä, Gabrielle?" sanoi Norbert.

"Kun äänetön olento on ammuttu sydämen läpi, ei se huuda eikä huokaa; niin ei Gabriellekaan."

"Rukoilkaamme", sanoi Antoine Calvin.

"Niin, kaikesta sydämestämme. Se on kaikki, mitä voimme tehdä."

"Onko se kaikki?" kysyi Norbert hyvin hiljaa.

"Veljeni menee sitte heidän luokseen, rukoilee ja puhuu lohdutuksen sanoja", sanoi Antoine, uskoen että senlaatuisesta lohdutuksesta kaiken surun pitäisi väistyä.

Syntyi äänettömyys, jonka Norbert katkaisi. "Isä", hän sanoi lyhyesti, "teidän luvallanne minä lähden Lyoniin."

"Eihän toki", vastasi de Caulaincourt hieman kärsimättömästi, "eihän nyt ole aikaa tyhjän puhumiseen."

"En tosiaankaan puhu niinkään turhia. Minä tarkoitan sitä täydellä todella, ja pyydän teitä, ettette estä minua. Herra Antoine, teillä on vaikutusta isä Calviniin. Hän kirjoittaa mukaani heille kirjeen. Taivuttakaa häntä antamaan siihen."

"Ja henkennekö uhalla?"

"Olenko minä ainoa olento Genevessä, joka ei tahtoisi antaa henkeään vaaraan semmoisen asian tähden?"

"Odota ainakin, kunnes olet mies."

"Sitä olen -- joka tapauksessa tänään."

"Elkää hänestä huoliko", de Caulaincourt välitti, "hänhän on vaan poika, lapsi."

"Olen seitsemännellätoista ikävuodellani", sanoi Norbert. "Mitä tahansa ajattelettekin viimeisen yritykseni laillisuudesta, niin ei se varmaan kumminkaan ollut lapsen leikkiä", hän rohkeasti lisäsi.

"Veljeni luultavasti kirjoittaa lähetin mukana, joka toi kirjeen."

"Joka on varmaan jo mennyt, koska kirje odotti häntä monta päivää."

"Tämä on hullu yritys", sanoi de Caulaincourt. "Herra Calvin ja kuka toinen järkevä ihminen hyvänsä sanoo varmaan samoin."

"Siitä otan selvän ensi asiakseni huomenaamulla."

"Norbert", sanoi hänen isänsä vakaasti, "sinä olet tähän asti kaikkine virheinesi ollut hyvä ja kuuliainen poika. Pitääkö minun nyt huomata sinut ynseäksi ja kapinalliseksi?"

Norbert katsoi häneen kiihkeä rukous silmissään.

"Isä, pyydän sinua, anna tämän asian olla!" hän sanoi. "Täällä sydämessäni on jotakin, joka ajaa minua pois. Elämään täällä olen kyllästynyt, väsynyt. Luennoita minä vihaan. Koulu on sen jälkeen kuin Louis jätti sen minulle kauhistus. Rukouksia ja saarnoja -- en sentään luule niitä vihaavani. Joskus ehkä niin teen, joskus taasen, kuten tänään isä Calvinin puhuessa, voin melkein rakastaa niitä. Luulenpa joskus, että niissä on kumminkin jotain ja että minä voin päättää päiväni 'kuoletettuna', 'uudestasynnytettynä' ja niin edespäin, kuten muutkin. Mutta sitten tulevat väsymys ja vastenmielisyys takaisin.

"Ja jos minä jään tänne ja kävelen ikäviä, harmaita katuja pitkin ja kuuntelen uneliaita ääniä, silloin vihaan kaupunkia perinpohjin. Antakaa minun mennä pois ja tehdä jotakin, jotakin auttaakseni Louista, ystävääni."

"Mutta", sanoi hänen isänsä, hämmästyneenä tästä mielenpurkauksesta, "en lainkaan ole ymmärtänyt sinua. Päivä tai pari sitte sinä hylkäsit savoijalaisten houkuttelevat tarjoukset. Kerroithan minulle, että Geneve oli kotisi ja annoit minun ymmärtää, että rakastit sitä. Mikä nyt on muuttanut mielesi niin kummallisesti?"

"Ei mikään -- ja kuitenkin kaikki. Tai paremmin sanoen, en ole muuttunut, olen aina ollut semmoinen. Minussa on kaksi sydäntä. Silloin puhui toinen, nyt puhuu toinen. Mutta minä en tahdo hyljätä Geneveä. Isä, jos te luotatte minuun ja sallitte minun mennä Lyoniin, teidän siunaus mukanani, tulen uskollisesti takaisin tuoden mukanani sen, jonka takia olen mennyt. Mutta jollette luottaisikaan minun täytyy kumminkin mennä. Palaamisestani siinä tapauksessa en kumminkaan voi sanoa mitään." Hänen kasvoillaan oli päättävä ilme, uusi hänen isälleenkin.

Tällöin Antoine Calvin ääneti jätti huoneen. "Kahden isänsä kanssa, jota hän rakastaa, nuorukaisen sydän pian heltyy", hän ajatteli. "Toisten läsnäolo jäädyttäisi sen kovaksi."

Kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, sanoi de Caulaincourt vakavasti:

"Pelkäänpä, poikani, että olet antanut sijaa sydämessäsi paholaiselle."

"Ei, isäni", vastusti Norbert innokkaasti. "Minä taistelen häntä vastaan kaiken aikaa, koetan kukistaa häntä. Vai olisinko se kenties _minä itse_, jota pidän kurissa? Kaikki mitä nyt tiedän on se, että tahdon mennä pois maailmaan, elää, tehdä työtä ja taistella. Toissapäivänä kun sanoin jyrkän 'en' tuolle kelpo nuorelle kreiville, joka tahtoi antaa minulle kaikkea, mitä halusin, luulin että olin voittanut. Mutta se ei ollutkaan niin huokeata. Tuskin oli minulla vielä viholliseni jalkaini alla, kun se hyppäsi jälleen ylös ja kuritti minua jättiläisen tavalla. Mutta minkälainen on hän ja mitä olen minä?"

"Oi poikani, rukoile Jumalaa johdattamaan sinua, sillä minä en voi! Tässä on jotain enemmän kuin mitä minä voin ymmärtää."

"On kyllä jotain enemmän, isäni. Jos minä menen Lyoniin, tapahtuu se palvellakseni isä Calvinia ja asiaa, jota te kaikki täällä rakastatte, niin että voisin tyydyttää siinä jokaista ja itseänikin. Isä, jos sinä minua rakastat, salli minun mennä! On jotakin, joka ajaa minua pois."

"Poikani, tänään ja huomenna tahdon paastota ja rukoilla."

"Ah, isäni, tänään! Huomenna te annatte minun mennä."

* * * * *

Seuraavana aamuna kello kymmenen ja yhdentoista välillä Norbert koputti Berthelierin ovelle ja kysyi Margaretalta, joka sen avasi, saisiko hän tavata neiti Gabriellea.

"Luulen sen käyvän päinsä", sanoi vanha palvelija. "Lapsi on työssään kuten tavallisesti. Hän ei ole vuodattanut kyynelpisaraakaan."

"Tietääkö herra Berthelier siitä?"

"Kyllä. Miten voimme pitää sitä häneltä salassa, kun hänen koko sydämensä on kiintynyt lapseen, ja Gabriellen sydän on perin murtunut? Käykää sisään, herra Norbert. Minä noudan hänet."

Ovi alakerroksen huoneeseen, jossa ulkomaalaisten hedelmien myyjä piti kauppaansa, sattui olemaan auki. Norbert meni sisään ajatellen, että mahdollisuus Gabriellen näkemiseen olisi hänelle parempi, jos hän odottaisi siellä. Kun hän odotti, katselivat hänen silmänsä epävarmoina suurta oranssiryhmää. Juuri eilispäivänä hän oli ostanut yhden sellaisen hedelmäpuodista sillan luota. Mutta miten kauan siitä tuntui olevan! Silloin hän katsoi ylös. Gabrielle oli hiipinyt sisään ja seisoi hänen edessään kalpeana, varjon kaltaisena, tummat renkaat silmien ympärillä.

Norbert oli nähnyt Gabriellen erinomaisen rohkeuden, kun tapaus, jota Gabrielle suuresti oli pelännyt, näytti murtavan hänet väkisinkin. Mutta hän oli kylliksi mies tunteakseen, että sekin oli ollut vaan vähäistä tähän verrattuna. Kumminkin hän oli kylläksi poika tullakseen tästä tiedosta äänettömäksi ja kykenemättömäksi löytämään sanaakaan hänen lohdutuksekseen.

Hän viittasi ääneti Gabriellea istumaan, mutta tämä seisoi yhä, kuivissa, aivan avonaisissa silmissään katse, joka näytti kysyvän: "Miksi olette häirinnyt minua kutsumalla minut esiin surujeni syvyydestä?"

Norbert ei puhunut, vaan otti esiin kirjeen piilosta ja näytti sitä hänelle. Päällekirjoituksena, joka oli kirjoitettu voimakkaalla, selvällä, säännöttömällä käsialalla, täynnä mutkia ja koukeroita, oli:

Herra Jean Lyne St. Gallenista.

Silkki- ja samettikauppias Lyonissa.

"Lyonissako" kysyi Gabrielle melkein vapisten.

"Minä olen menossa sinne tätä viemään."

"Tekö, joka olette poika?"

"Poika voi kulkea turvallisesti, missä mies ei voisi onnistua", vastasi Norbert liian paljo liikutettuna huomatakseen halventavaa sanaa. "Joka tapauksessa", hän lisäsi kuten mies, joka ratkaisee ainaiseksi riitakohdan, "isä Calvin on antanut kirjeensä vietäväkseni."

"Miten tuli hän niin tehneeksi?"

"Se oli minun onneni. Mutta oli siinä hituinen ystävyyttäkin, luulen varmaan. Herra Antoine otti puhuakseen puolestani. Vielä enemmän vaikutti se seikka, että herra Lynen lähettiläs oli lähtenyt kotiaan Berniin, ryhtyäkseen omiin asioihinsa, eikä hänen luultu palaavan. Ei ollut saatavissa ketään muutakaan, joka olisi lähtenyt mielellään."

"Panettehan henkenne vaaraan, Norbert."

Norbertia miltei hymähdytti. "Sitähän teemme joka päivä tavalla tai toisella. Nyt on vaara vaan vähäinen. Menen ensin Gexiin, missä hankin passin berniläisiltä, jotka ovat ranskalaisten ystäviä, voidakseni viedä kirjeitä St. Gallenista kotoisin olevalle herra Lynelle Lyoniin. Kun itse olen ranskalainen, onnistuu se minulle loistavasti. Ei vaarasta puhettakaan, ei lainkaan!" Hän hillitsi itseään hyvissä ajoin, ennenkun ennätti mainita suuremmista vaaroista, joihin ennen oli antautunut Gabriellen tähden.

Mutta surussaankin Gabrielle hänet ymmärsi. Hän päätti tyynesti Norbertin ajatuksen: "Se ei kai ole mitään, minkä viimeksi uskalsitte minun puolestani?"

"Sallitteko tämänkin yrityksen tapahtua teidän tähtenne Gabrielle? Antakaa minulle lähetyksenne, kirjeenne, jos tahdotte, Louisille."

Gabrielle pudisti päätään. "En voi kirjoittaa hänelle, mutta --." Äkkiä hänen kasvonsa väri muuttui, ne hehkuivat alabasterilampun tavoin, jonka sisällä palava valkea muuttaa vaalean kalpeuden pehmeäksi, ruusuiseksi hohteeksi. "Sanokaa hänelle, että Jumala on hänen kanssaan. Ja hän puolestaan on kohtakin Jumalan luona, Hänen ilossaan ja kunniassaan."

"Saanko kertoa hänelle myös, että te pyysitte häntä pysymään lujana?" kysyi Norbert, puhuen ikänsä ja tottumuksensa paraassa valossa. Ja 'valkea, kirkkain valo' se olikin, vakava ja puhdas.

Mutta Gabrielle sanoi: "_Ette!_ Pitäisikö minun käskeä aurinkoa pitämään kiertonsa pilvissä ja kohoamaan säännöllisesti huomenaamuna? Ei teidän edes tarvitse kertoa, että me rukoilemme hänen puolestaan, sillä hän tietää sen. Mutta te voitte kertoa hänelle -- sillä seisommehan hänen hautansa partaalla -- että minä rakastan, olen rakastanut ja tulen rakastamaan häntä. Sanokaa minun myös toivovan, että Jumala pian sallii minun tulla sinne missä hän on."

Ei ollut neidon kasvoissa eikä äänessä mitään arkuutta. Sellaisen kuolema, kun se tulee kyllin lähelle, polttaa pois.

"Antakaa minulle jotakin vietäväksi hänelle."

"Mitä pitää minun antaa?"

"Jotakin, ehkäpä yhden näistä, jos tahdotte", sanoi hän ottaen viereltään kasasta yhden oransseista.

"Tuo katoavainen kappale ei olisi sovelias merkki siitä, mikä ei voi kuolla" sanoi Gabrielle, vaijeten hetkeksi ajatellakseen. Viimein hän otti vyöltään pienen norsunluutaulun, joka riippui siinä avainten, saksien ja veitsen kanssa. "Hänen lahjansa", sanoi Gabrielle. "Odottakaas, minä kirjoitan myös -- sanasen vaan."

Kynää tai lyijykynää hänellä ei ollut. Mutta saksien kärjellä hän piirsi sileälle, kiilloitetulle pinnalle "_jusqu' à l'aurore_" -- kunnes päivä nousee. Ei mitään muuta. Hän antoi taulun Norbertille, joka sanoi: "Minä tulen takaisin niin pian kuin voin ja kerron teille kaikki."

"Elkää tulko ennenkun päivä koittaa -- hänelle."

"Ymmärrän teidät", hän sanoi. "Jääkää hyvästi, Gabrielle!"

"Odottakaa. Tarvitsetteko rahaa?"

"Oi, ei! Sitä on varattu." Norbert ihmetteli, että neito voi ajatella moista asiaa semmoisena hetkenä, ja totta sanoaksemme, hän tunsi itsensä hieman noloksi. Sallisiko Gabrielle hänen mennä lausumatta sanaakaan tunnustukseksi tai kiitokseksi? Niin tämä ei toki tehnyt.

"Hyvästi, kallis Norbert! Jumala siunatkoon -- ja palkitkoon teitä!" hän sanoi antaen Norbertille kätensä, joka oli kylmä kuten kuolema heinäkuun päivänpaisteessa.

Enemmän kohteliaisuudesta kuin hellyydestä Norbert painoi siihen huulensa ja lähti pois.

Kotiaan palattuaan hän sai suureksi huojennuksekseen kuulla, että Antoine Calvin oli saanut hänen isänsä vakuutetuksi siitä, että oli oikein ja viisasta hänen lähteä Lyoniin. Missään tapauksessa de Caulaincourt ei olisi kieltänyt suostumustaan, kun kerran isä Calvin oli myöntynyt ja uskonut kirjeensä Norbertille. Mutta Antoine todisti edelleen, että pojan piti poistua Genevestä vähäksi aikaa, kunnes puhe hänen viime teostaan oli haipunut, ja myöskin sen vuoksi että tämä toimi hyvin ajettuna tuottaisi hänelle kaupungissa paraiden miesten kunnioituksen ja hyväksymisen. Vaara oli vähäinen. Hän oli jo näyttäytynyt neuvokkaaksi ja taitavaksi. Lyonissa hän tulisi olemaan herra Lynen, Calvinin ja marttyyrien hyvin tunnetun ja luotetun ystävän hoidossa. Norbert itse lisäsi varmemmaksi vakuudeksi:

"Jos voin turvallisesti matkustaa Ranskassa, menen toisella kerralla Gourgollesiin ja tuon teille uutisia sukulaisiltamme siellä."

Niin hän lähti matkaan viedäkseen vangituille uskonsankareille koko Geneven rukoukset ja osanoton. Se seikka, että Geneven lapset viruivat ulkomaiden vankiloissa odottaen kuolemaa uskonsa tähden, oli aivan liian jokapäiväinen tapaus häiritäkseen sen elämän tyyntä pintaa, mutta alhaalla syvyyksissä tunne oli todellinen ja syvä. Kenties sen kirkoissa ei koskaan sattunut, ettei julkista rukousta kaikkien vankien puolesta olisi seurannut rakkaat tutut nimet, joita usea jumalanpalvelukseen osaaottava kuiskasi hiljaan vapisevin kuulin.

Mutta kaupungin sisälliset asiat olivat yhä tähän aikaan hyvin ristiriitaiset. Se oli hyvän laivan tapainen, joka myrskyn jälkeen kohottautuu ja alkaa uudestaan, paremmilla ja turvallisemmilla enteillä, keskeytetyn suuntansa. Se oli äskettäin päässyt suuresta vaarasta. Se oli masentanut libertinit, näyttäen siten heille ja maailmalle, että se ei vapaudella tarkoittanut mielivaltaa, ja viskatessaan pois Rooman ikeen ei se tahtonut syrjäyttää siveyden ja uskonnon siteitä. Täst'edes tuo kaunis kaupunki järven rannalla oli joka tapauksessa, mikäli sen lapsista riippui, pyhimysten kaupunki.

XXIV LUKU.

Lyon.

Norbertin matka oli melkein liian turvallinen, tyyni ja vaaraton, jotta se olisi oikein miellyttänyt häntä. Mitä voisikaan tapahtua nuorelle berniläiselle kauppapalvelijalle matkustaessaan isäntänsä, St. Gallenista kotoisin olevan ja Lyonissa asuvan kunniallisen kansalaisen kauppa-asioissa, paitsi jos jonkun päähän olisi pistänyt ajatus, että hänellä ehkä olisi rahoja mukanaan ja sen vuoksi murhata hänet. Mutta tämä ei ollut todennäköistä hänen matkatessaan paljon kulettuja teitä pitkin ja yöpyessään kunnollisiin majataloihin sekä mikäli mahdollista etsiessään toisten matkustajien seuraa. Saapuessaan Lyoniin hän meni sisään majataloon ei sen vähemmän henkilön kuin Bellayn pormestarin suosittamana, joka vaimonsa ja tyttäriensä kera oli tulossa kaupunkiin ollakseen läsnä erään sukulaisen häissä ja oli mielellään sallinut hänen ratsastaa seurassaan taipaleen eli parikin. Hän piti huolta, että hevosensa tuli hyvin hoidetuksi "Vihreän louhikäärmeen" tallissa. Hän oli hieman ylpeä hevosestaan, joka olikin ensimäinen, paitsi Gourgollen aikaista ponia, jota hän koskaan oli voinut omakseen kutsua. Sen jälkeen hän rupesi syömään illallistaan. Samalla hän kysyi palvelijalta missä St. Gallenilainen silkkikauppias, mestari Jean Lyne mahtoi asua. Nuorukainen sitä ei tietänyt, ja muillakin läsnäolevista oli liian kiirettä kuunnellakseen häntä, koska tällöin oli saapunut seurue pormestarin sukulaisväkeä tervehtimään häntä ja aterioimaan hänen kanssaan. Rohkeasti luottaen kykyynsä löytää mitä tahtoi ja kysyä mitä ei tiennyt, lähti hän iloisena tutkimusmatkalleen.

Mutta tuntematta muita kaupunkeja kuin Geneven, joka ei ollut läheskään niin suuri, huomasi hän Lyonin perin eksyttäväksi. Ei kukaan kaupunkilaisista, joilta hän asiaa tiedusteli, tiennyt St. Gallenilaisesta kauppiaasta Jean Lynestä mitään. Viimein joku kumminkin neuvoi hänet siihen kaupunkikortteliin, jossa silkkikauppiaat asustivat. Mutta hän erehtyi sen kadun nimestä, jota myöten hänen oli kuljettava, koska Lyonissa puhutulla ranskankielellä oli erilainen kaiku kuin Genevessä käytetyllä. Tullen vihdoin vallan sekaantuneeksi hän kuljeskeli ilman päämäärää. Siten saapui hän eräälle avonaiselle paikalle, joka oli suurten kauniiden talojen ympäröimänä, joista jokaisella oli oma pihansa.

"Ah", hän ajatteli, "täällä varmaankin suuret ja ylhäiset asustavat. Jos kolkuttaisin jollekin näistä ovista ja kysyisin silkkikauppiastani, voisi ovenvartija ottaa sen loukkaukseksi ja potkaista minut kadulle. Hyväpä näinkin; joka tapauksessa nyt näen kaupungin. Ihmettelenpä miltä tällaiset talot näyttävät sisältäpäin. Toivoisinpa jonkun portin olevan auki."

Hänen toivonsa täyttyikin. Hän tuli viimein avonaiselle portille, joka salli hänen vilkaista sisään miellyttävään pihaan, jonka keskellä oli suihkulähde ja sen ympärillä kukkaispenkereitä. Hän seisoi hetkisen nauttien mandolinin suloisista säveleistä, joita joku näkymätön soittaja helkytteli harvinaisella taidolla. Olipa vallan hämmästyttävää, että semmoisia säveleitä voitiin loihtia esiin niin mitättömästä ja laadultaan rajoitetusta koneesta. Norbert rakasti soittoa ja laulua kaikesta sielustaan ja hänen soitannollinen aistinsa oli hyvin kehittynyt Genevessä, missä -- vaikkakin tanssisäveleet ja rivot laulut siellä olivat kielletyt -- arvokkaita ja hartautta herättäviä sävelmiä pidettiin suuressa arvossa. Tämä soitto oli hurmaavaa. Hän sanoi itsekseen, että sen täytyi tulla sopusointuisesta viritetystä sielusta. Huomaamattaan hän soiton sulouden houkuttelemana astui portin sisäpuolelle ja läheni varovasti, toivoen näkevänsä soittajankin. Hän siinä onnistuikin. Asettuneena sillä tapaa penkille, että voi tavata koko hyväätekevän ehtootuulahduksen kasvoilleen, istui siinä nuori mies, puettuna muodikkaasti silkkiin ja samettiin, miekka kupeellaan ja lyhyt viitta riippuen penkin kaiteella. Hän näytti olevan liiaksi kiintynyt soittoonsa huomatakseen häiritsijää.

Siten rohkaistuneena Norbert vetäytyi lähemmäksi ja seisoi kuunnellen, kunnes suloisten sävelten lakkaaminen äkkiä hänet herätti lumouksestaan.

Soittaja laski alas soitinnastansa, kohotti silmänsä ja katsoi -- ei Norbertiin -- vaan suoraan eteensä. Norbertista se oli kummaa, mutta kiittäen onneaan, ettei häntä huomattu, hän kääntyi hiljaan pois mennäkseen.

"Kenen askeleet ne ovat?" kysyi soittaja.

"Olen muukalainen. Tahdotteko, herrani, suoda minulle anteeksi? Portti oli auki ja sävelten houkuttelemana rohkenin tulla sisään kuuntelemaan."

"Siinä ei ole mitään anteeksipyydettävää. Mutta sallikaa minun kysyä, ken se on, joka kanssani puhuu, nuorukainen vaiko neitonen? Näette kai, että olen sokea."

"Olen murheellinen sen takia, herrani", sanoi Norbert. "Minä olen sveitsiläinen nuorukainen, erään St. Gallenilaisen kauppiaan Lynen apulainen ja palvelija. Saavuin tänne vasta tänä iltana ja etsin nyt hänen asuntoaan. Siinä tarkoituksessa kuljin juuri sivuitse, kun soittonne lumosi minut ja minä rohkenin sisään."

Sokea mies laski mandolininsa alas ja sanoi hyvin hämmästyneenä: "Etsittekö herra Lyneä? Kummallista -- kummallista! Varmaan olette lähetetty minun luokseni."

"En, herra, suokaa anteeksi. En koskaan ole lähetetty luoksenne. Minulla sitä paitsi ei ole kunnia tietää, kenen kanssa nyt puhun."

"Ettekö mieluummin tahtoisi löytää tietänne herra Lynen asunnolle? Mikä äsken mielestäni oli kummaa, oli se että minäkin tahdon mennä sinne. Tulkaat siis, auttakaamme toinen toistamme. Minä mainitsen teille kadut sopivassa järjestyksessä ja te johdatatte minua. Antakaa minulle kätenne!" Hän nousi pystyyn istuimeltaan.

Norbert suostui tähän ehdotukseen hyvin tyytyväisenä, vaikkei hän voinut olla kummastelematta, että tällä nuorella herrasmiehellä, joka puvusta päättäen oli varakas, ei ollut saatavissa seuralaisia täyttämään hänen pyyntöään, vaan että hän sen sijaan oli riippuvainen tuntemattoman satunnaisesta ystävyydestä. "Kumpi meistä oikeastaan on opas?" hän ajatteli ottaessaan sokean nuorukaisen käden, joka oli pehmeä ja vaalea kuin tytön. "Tässä tapauksessa on varmaan näkemätön johtajana, vaikka onneksi emme käyne näkymättömiin, mikä voisi olla nurinkurista."