Part 16

"Olen syönyt heidän leipäänsä ja suolaansa ja he ovat kohdelleet hyvin minua ja omaisiani."

"Ovatko he sitte sen arvoisia, että hylkäät iloisen elämän ja sen jälkeen pelastuksen oikeauskoisen kirkon helmassa?"

"En tiedä minkä arvoisia he ovat, herra kreivi. Mutta ajattelen, etten ansaitsisi luottoanne ja suosiotanne, jos minä jättäisin heidät nyt. Olisihan se isäni ja isäni uskon hyljäämistä."

Viktor tunsi, että hän oli voitettu. Hänen kätensä herpautuivat alas ja hänen kasvonsa synkkenivät.

"Koko elämässäni", hän sanoi, "en ole saanut vielä ainoatakaan asiaa, mitä olen halunnut."

"Herra kreivi", sanoi Norbert, jonka ääni värisi kuin tukehtumaisillaan, "minä rukoilen teitä että annatte minun mennä. Minulle käy liian raskaaksi, kun katselen teitä silmiin ja kuulen äänenne. Sillä minä en tahtoisi mitenkään tehdä sitä, mitä minulta pyydätte, enkä voikaan. Mutta jos vaikka milloin hengellänikin voin palvella teitä --"

"Sinä olet vastahakoinen, nuori imartelija", keskeytti kreivi vihanpuuskalla, joka meni ohi yhtä nopeasti. "Mutta -- sepähän se juuri on kohtaloni. En sano sen enempää. Kaikesta päättäen olet ranskalainen. Käy omaa tietäsi. Palaa takaisin Geneveesi, koska se on niin välttämätöntä, ja olkoon Jumala kanssasi! -- Seisahduhan kumminkin!" Hän veti sormestaan timanttisormuksen, joka säihkyi laskevan auringon säteissä. "Ota tämä muistoksi kiintymyksestäni niin kelpo nuorukaiseen. Jos joskus tarvitset ystävää, toimita vain sormus minulle, ja oletpa huomaava, etten ole unhoittanut -- Castelarin kaunista neitoa."

Ja niin he erosivat.

XXI LUKU.

Luopuminen.

"Ei minkäänlaista epäilystä voi oppia tuntemaan muuten kuin toiminnassa."

Carlyle.

Kohtalon järkähtämättömyyttä vastaan ei ole suurempaa apua kuin päättäväisyys. Moni henkinen ristiriita on kerrassaan lopetettu kättä ojentamalla, askeleen ottamalla tai pienimmälläkin toimintaan johtavalla vakaumuksella. Norbert käveli takaisin kaupunkiin pää ylväästi kohotettuna ja sydän rinnassa voimakkaasti sykkien. Kahden vuoden ajan oli hän potkinut Geneven elämän kovia ja tylyjä okaita vastaan, ikävöiden iloja, seikkailuja, vieläpä vaarojakin, jotka olisivat kuuluneet hänen osakseen ranskalaisen aatelismiehen poikana ja perillisenä. Ja kumminkin nyt, kun nuo kaikki hänelle vapaasti tarjottiin, hän käänsi selkänsä niille kaikille ja sitoi kohtalonsa Geneveen.

Oliko se ainoastaan rakkaudesta ja uskollisuudesta isäänsä kohtaan, vai luuliko hän sen olevan oman itsensä tähden? Oliko olemassa toinenkin syy, jota hän ei koskaan maininnut ajatuksissaankaan, mutta jonka hän tunsi kumminkin aina sormenpäihinsä asti -- se syy nimittäin, että hän Genevessä käveli samoja katuja pitkin, hengitti samaa ilmaa kuin Gabriellekin? Epäilemättä tämä seikka tiedottomasti häntä johti. Mutta samoin vaikutti moni muukin tunnustamaton vaikutin, mieltymys ja taipumus. Kun hän kulki Plain-palaisin yli, muisti hän, että vielä viime lauvantaina hän oli kunnostanut siellä itseään kaarella ampumisessa. Jos hän pitäisi paikkansa vielä kahdessa kilpailussa, saavuttaisi hän palkinnon. Sitten kun hän kulki Porte-Neuven läpi ja vaelsi pitkin tuttuja katuja, tunsi hän yhtäkaikki olevansa kotona. Kun vanha elämä Gourgollessa hälveni etäisyyteen, jäi uusi elämä Genevessä selväksi. No niin, se ei ollut läheskään täydellistä; hyvin olisi se voinut olla parempi, mutta myöskin pahempi. Nämä geneveläiset, niin ankaroita kuin olivatkin puheessaan, olivat kaikessa tapauksessa ystävällisiä toiminnassaan. Häneltä ei ollut puuttunut mitään eikä hänen isältäänkään, siitä saakka kuin he ystävättöminä ja rahattomina tulivat heidän kaduilleen. Ja kun hänen isänsä oli vaarassa ja vankina, eivätkö he olleet tehneet hänen asiataan omakseen? Eikö herra Berthelier ollut halukas uhraamaan -- oi, liiankin paljo! -- pelastaakseen hänet? Herra Berthelier oli kerrassaan oivallinen mies. Kun kaikki vaan olisivat hänen laisiaan!

Nyt hän sivuutti St. Gervaisin kirkon. Hänen täytyi myöntää itselleen, että vaikkei hän ylimalkaan erittäin pitänyt pastoreista, ei hän kokonaan vieronut ystävällistä isä Poupinia, jonka vuoro oli ollut saarnata tässä kirkossa viime sunnuntaina. Kumminkin oli parasta mennä tuomiokirkkoon, sillä siellä saarnasi isä Calvin. Hän se oli vasta mies! Hän oli Geneven kuningas, kuningas reformeeratuille koko maailmassa, hän, tuo maanpakolainen asianajajan poika Noyonista, jonka veli sitoi kirjoja. Norbert ei pitänyt Jean Calvinista, pikemmin päinvastoin. Mutta kieltämättä Norbert oli ylpeä hänestä sekä ranskalaisena että geneveläisenä. Koko sielustaan hän ihaili voimaa, missä hyvänsä löysikään sitä.

Kun hän vaan olisi voinut katsella ja kuunnella Calvinia turvassa kunnioittavan välimatkan päässä! Kun vaan tuo kauhea kuva, josta hänen isänsä päivää ennen oli kertonut, tuo keskustelu kahdenkesken ja nuhteet eivät olisi olleet uhkaamassa häntä! Melkein hän ihmetteli itseään, ettei ollut mennyt pois nuoren kreivin kanssa ainoastaan siitä päästäkseen. Mutta se olisi ollut hyvin raukkamainen menettely, kerrassaan arvoton ranskalaiselle aatelismiehelle. Niinpä niinkin, puhuessaan kreiville oli hän puolittain unhottanut sen. Nyt se palasi hänen mieleensä alakuloisuuden mukana. Hän toivoi kaikesta sydämestään, että isä Calvin sallisi hänen valita nuhtelun asemasta kolme päivää vettä ja leipää Evêchén vankikopissa.

Tähän aikaan loistivat tähdet hänen päänsä yllä. Kaupungin vartijat ripustivat lyhtyjään katujen kulmiin. Useiden myymälöidenkin ulkopuolella riippuivat lyhdyt, tai olivat ne valaistut sisältäpäin. Norbert, jota nälkä vaivasi, arveli että hänen mielikahvilansa näytti hyvin houkuttelevalta. Hän näki selvästi siellä sisällä muutamia maukkaita juustokakkuja, samanlaisia, joita hän kerran oli rohjennut tarjota Gabriellelle. "Ah! Gabrielle! Ajatteleeko hän koskaan", hän kummasteli, "että minä olen uskaltanut hänen tähtensä yhtäpaljon kuin Louis ja ne toiset, jotka menivät Ranskaan, antaen kaikki alttiiksi uskonsa tähden?"

Hänen kotinsa, kun hän läheni sitä, näytti enemmän valaistulta kuin tavallista. Joku on varmaan tullut illalliselle herra Antoinen luo. Hän kohotti salvan, astui sisään ja meni suoraan ruokailuhuoneeseen.

Kaikki istuivat tavallisessa järjestyksessä, miehet hatut päässään ja palvelija Jeanette pöydän takana. De Caulaincourt katsahti ylös ja sanoi: "Tulet myöhään, poikani". Jacques, nuorin Calvineista, nousi tuodakseen hänelle tuolin ja asetti sen ainoalle soveliaalle paikalle hänen isänsä tuolin ja vieressä istuvan vieraan väliin pöydän päähän. Hänet Norbert tunsi samaksi henkilöksi, joka oli antanut hänelle nuoren kreivin kirjeen. Herra Muscaut myöskin tunsi hänet ja ilmaisi ilonsa kohdattuaan niin erinomaisen rohkean ja hienotapaisen nuoren herran. "Vaikkakin", hän lisäsi, "ollakseni avomielinen teitä kohtaan, nuori herra, juuri teidän käytöksenne johdosta ovat geneveläiset tulleet hyvin vähän suosituiksi meidän maassamme. Olipa se hirveä leikki, jonka te teitte herrallemme! Ja niin kiukkuiseksi se hänet teki, että hän sai pyörtymiskohtauksen, eikä arvattavasti tule entiselleen enää koskaan. Mutta takaanpa teille, että hänellä on kylliksi järkeä jälellä kieltääkseen jokaista meistä tulemasta lähellekään teidän kaupunkianne. Se on kovaa minunlaisilleni köyhille miehille, joiden on ansaittava leipänsä ja jotka tietävät vallan hyvin, että vaikka Geneven harhaoppisista voidaan sanoa mitä tahansa, Geneven kruunut kumminkin ovat hyvää rahaa ja käyvät korkeimmasta kurssista. Olen uskaltanut tänne salavihkaa, niin sanoakseni. Sillä ihminen ei voi syödä ja juoda vuohennahkoja. Minulla on niitä kylliksi käsissäni peittämään teidän suuren tuomiokirkkonne ja vielä hieman muuta lisäksi."

Arvoisa herra Muscaut elätti itseään ostamalla nahkoja paimenilta ja metsästäjiltä Savoijan vuoristossa ja myömällä niitä taasen hyvällä voitolla Geneven nahkureille. Hänellä oli samoin kuin muutamilla muillakin harvoilla neuvoston turvakirja, jonka nojalla hän tuli ja meni mielensä mukaan, vaikkakin keskinäinen riita Savoijan herrain ja Geneven kansalaisten välillä oli kiivaimmassa toiminnassaan. Se oli hän, joka edellisen vierailunsa aikana nähdessään Gabrielle Berthelierin kyseli hänen vanhempiaan, ja ilmoittamalla vanhalle Lormayeurin kreiville saattoi tämän vaatimaan neitoa takaisin. Aina Norbertin seikkailuihin asti hän oli ollut pikemmin kreivin suosikki. Mutta siitä saakka hän oli hyvin pitänyt varansa pysyäkseen poissa hänen näkyvistään. Hänen ei kumminkaan tarvinnut palata uudestaan Geneveen. Hän arveli, että koska geneveläiset olivat onnistuneet veijauksessaan, jommoiseksi hän sitä luuli, he arvattavasti tulisivat olemaan hyvällä tuulella. Antoine Calvin oli hänen vanha tuttavansa. Tämä, ollen ammatissaan todellinen taiteilija ja aina pyrkien kehittymään täydellisyyteen, valitsi aina itse nahat, jotka työhönsä tarvitsi, vaikka taitava turkkuri jälestäpäin valmisti ne hänelle. Muscaut tunsi ne eri laadut, joita hän suosi, ja piti niitä aina varalla hänelle, välittämättä ollenkaan siitä tosiasiasta, että ne olivat määrätyt kauheiden harhaoppisten kirjojen kansiksi.

Illallisen jälkeen nuori Jacques Calvin saattoi vieraan lamppu kädessä tämän ravintolaan Mustaan Joutseneen. Sillä välin Norbert kertoi isälleen koko keskustelunsa nuoren kreivin kanssa mitään salaamatta ja näytti hänelle sormusta, jonka tämä oli antanut.

De Caulaincourt oli hyvin liikutettu. Hänen harhaan mennyt poikansa oli siis kumminkin ollut uskollinen isälleen ja isänsä Jumalalle! Häntä oli koeteltu, eikä hän ollut langennut, vaikka kiusaus ei ollut vähäinen. Eikä hän kumminkaan todella arvannut, kuinka suuri se itse asiassa oli ollut. Hän ei sanonut paljo. Tämä aika oli paremmin voimakkaan toiminnan kuin monien sanojen aikakausi. Kumminkin hänen tyyni: "Olet tehnyt hyvin, poikani", täydellisesti tyydytti Norbertin sydäntä.

Heidän välillään seurasi tuollainen hiljainen hetki, jotka joskus ovat sanoja paremmat. Norbert keskeytti sen sanomalla:

"Isä, arvelenpa että minun pitäisi kertoa tästä herra Berthelierillekin. Luuletteko hänen olevan kyllin hyvinvoipa tänä iltana?"

"Hän on varmasti parempi tänään. Hän on ollut vapaa kuumeesta ja vaan vähäsen tuntenut tuskia. Menkäämme katsomaan."

Sen he tekivätkin. Berthelier, istuen hyvin kalpeana ja tyynyjen tukemana vuoteessaan, kuunteli heidän kertomustaan suuresti jännitettynä. Kun he olivat lopettaneet, sanoi hän: "Tämä kaikki vakaannuttaa minua päätöksessäni, joka minulla on ollut mielessäni, kun vaan jaksaisin vähääkään ajatella. Gabriellen pitäisi toimittaa kaikkien lakisääntöjen mukainen muodollinen siirto, joka voidaan tehdä testamentiksi, kaikista vaatimuksistaan Castelarin tiluksiin sukulaiselleen Lormayeurin kreiville Viktorille."

"Mutta luuletteko Savoijan tuomioistuinten tunnustavan oikeaksi minkä hyvänsä asiakirjan, jonka me saatamme vahvistaa Genevessä?"

Berthelier hymyili. "Jos me vaatisimme tiluksia, niin eipä meillä taitaisi olla mahdollisuutta tulla kuulluiksi", hän sanoi. "Mutta koska nyt luovumme niistä, niin se muuttaa asian aivan toiseksi. Luulisin tällaisen asiakirjan olevan hyvinkin hyödyksi. Nuori kreivi saa varmasti herttuan suostumuksen, ja jos hän pääsee oikeuksiinsa, katsoo hän kyllä omaa etuaan asiassa. Sitten ajattelen vielä", hän lisäsi hetken vaitiolon jälkeen, "että herra Muscautin pitäisi käydä neuvoksien luona ja pyytää jonkinlainen lupaus heiltä nuorelle kreiville siitä, että nämä asiat täten toimitetaan. Jotenkin myös pitäisi järjestää vankien lunnaat, jotka kaupunki kieltämättä on vanhalle kreiville velkaa."

"Se koskee minua kaikista lähimmin", sanoi de Caulaincourt. "Mutta mitä siinä suhteessa voin tehdä? Elänhän itse täällä olevien veljieni hyväntahtoisuudesta."

"Isä" keskeytti Norbert hänet äkkiä, "onhan meillä sormus, jonka nuori kreivi äsken antoi minulle. Timantti on suuri. Katsokaapas kuinka se loistaa! Sen täytyy maksaa koko joukon kolikoita."

"Sinä et voi erota siitä, poikaseni", sanoi Berthelier vuoteeltaan.

"En voi antaa enkä myödä sitä, mutta varmaan voin pantata sen", vastasi Norbert.

"Mahdollisesti se ei ole tarpeenkaan", sanoi Berthelier. "Maisonneuvet ovat rikkaita. Onpa olemassa muitakin, jotka tahtovat auttaa. Minun neuvoni on, että lähetämme huomenna nuorelle kreiville herra Muscautin mukana kirjeen, jossa tarkemmin esitämme suunnitelmamme. Sitten, jos hän sen hyväksyy, voimme käydä toimeen oitis."

"Niin, oitis", sanoi Norbert, "sillä minä ymmärsin, että nuori kreivi lähtee heti Espanjaan."

"Useammasta kuin yhdestä syystä", sanoi Berthelier, "haluan Gabriellen asian järjestetyksi niin pian kuin mahdollista. Sillä se tapahtuu enemmän hänen suojeluksekseen kuin kreivin eduksi. Niin kauan kuin hän on Castelarin perillinen, on hän vaarassa. Hänet voidaan vaatia, ryöstää tai siepata väkivallalla niiden toimesta, jotka koettavat saada hyötyä hänen oikeuksistaan. Mutta luovutusvahvistus tekee hänet laillisesti siksi, mikä hän on aina ollut sydämestään, Geneven todelliseksi lapseksi -- ei mitään muuta eikä mitään enempää."

De Caulaincourt myönsi puheen oikeaksi. "Mutta minä näen että olette väsynyt", hän lisäsi, "elkäämme siis enää puhelko enempää. Toivotamme teille tyyntä lepoa ja lähdemme tiehemme."

"Hyvää yötä, ystäväni! Seisattukaahan kumminkin hetkeksi. Kirjeen pitäisi neljän neuvoksen kaupungin puolesta nimikirjoituksillaan vahvistaa varhain huomenaamuna. Huolehtikaa kaikesta, pyydän teitä."

"Minä teen sen. Elkää olko levoton."

"Ah, tuossahan tulee Gabrielle! Lapsi, tervehdi herra de Caulaincourtia ja Norbertia, näitä kelpo ystäviäni, jotka nytkin tekevät sinulle parempaa palvelusta kuin itse haluatkaan."

He tervehtivät häntä ranskalaisella kohteliaisuudellaan, ja kaikki kolme menivät yhdessä katuovelle. Kun Gabrielle palasi, löysi hän Berthelierin jo milt'ei nukkuneena.

Hän pysähtyi hetkeksi, epäröiden mitä hänen pitäisi tehdä. Mutta hänen keveät askeleensa olivat herättäneet Amin. Tämä katsahti Gabrielleen.

"Yolandeko?" hän mutisi. Sitten saavutettuaan täyden tajunnan, hän lisäsi: "Luulenpa uneksuneeni. Gabrielle, sinä varmaan tulet iloiseksi -- tulethan -- saadessasi kokonaan kuulua Genevelle ja minulle."

"Isäni, olen sitä aina ollut. Paitsi luonnollisesti että minä, kuten me kaikkikin, kuulun Jumalalle."

"Kuulummeko Jumalalle? Antakaamme siis omistajan ottaa ja käyttää sitä, mikä Hänen omaansa on. Olkoon niin! En kysy enempää."

XXII LUKU

Pelätty keskustelu.

Eräänä viehättävänä iltapäivänä muutamia päiviä myöhemmin olisi Germain de Caulaincourtin voitu nähdä kävelevän St. Pierren neuvoshuoneen luona edestakaisin Rue de Chanoinesilla, kuten Norbert oli tehnyt joitakuita kuukausia aikaisemmin Louis de Marsacia odotellessaan. Hänen tavallisesti kylmillä kasvoillaan kuvastui nyt huolekas ja tuskainen ilme. Vähän väliä hän seisattui, ja yhä uudestaan sivuuttaessaan numeron 123 katsahti hän vakavasti suljettuun oveen ja ahtaisiin akkunoihin, jotka eivät ilmaisseet hänelle mitään. Milloin loppuisi tuo pelätty keskustelu ja Norbert palaisi kuvaamaan hänelle sen kokonaisuudessaan? Myöhään edellisenä iltana oli isä Calvin palannut toispäiväiseltä matkaltaan. Tänä aamuna oli hän lähettänyt kirjurinsa, nuoren ranskalaisen de Joinvilliersin, pyytämään Norbertia tulemaan hänen luokseen koulutuntien jälkeen. Tämä toivo oli yhtä merkitsevä kuin joku kuninkaallinen käskykirja. De Caulaincourt seurasi poikaansa ovelle, mutta kaikki pojan kehoitukset eivät voineet taivuttaa häntä astumaan sisään. "Se ei olisi millään tavalla oikein", hän sanoi. "Ole mies, poikani. Mitä sinulla on pelkäämistä? Isä Calvin ei lyö eikä surmaa sinua."

"Kaiken tämän asemasta menisin mieluummin vanhan Sangsouen luo ja antaisin hänen vetää kulmahampaan suustani", sanoi Norbert.

De Caulaincourtille kävi odottaminen pitkäksi. Palvelijatar, joka laski Norbertin sisään, ei tiennyt että hänen herransa oli kutsuttu erään ystävän sairasvuoteelle. Sillä sattumalta oli Calvin itse avannut oven lähetille (historiallinen tosiasia on, että hän oli tehnyt sen ei sen halvemmalle henkilölle kuin kardinali Sadoletolle) ja lähtenyt heti tämän mukaan. Sen vuoksi Norbert osoitettiin pieneen, yksinkertaisesti sisustettuun huoneeseen, jossa Calvin tavallisesti luki ja otti vastaan vieraitaan. Tänne hänet jätettiin yksin epämääräiseksi ajaksi hämärine, ei erittäin iloisine mietteineen.

Hänen isänsä ajatukset eivät juuri olleet sen mieluisempia. Hän kun oli ollut tuomiokirkon pihalla Calvinin palatessa kotia, ei hän tiennyt syytä tähän pitkään viipymiseen. Kenties hänkin tunsi hiukan sitä taikamaista kunnioitusta, jolla kykenevät ja älykkäätkin henkilöt katselivat Jean Calvinia. Kumminkin nykyisessä tilassaan hänellä oli ehkä lieväkin, mutta vallan tosiperäinen syy levottomuuteen. Hän tunsi poikansa omituisen, rohkean luonteen -- luonteen jota hän itsekin, kuten hyvin ymmärsi, käsitti vaan osaksi. Voisiko olla mahdollista, ettei ynseä poika ottaisikaan isä Calvinin lempeitä nuhteita vastaan soveliaalla sävyisyydellä ja nöyryydellä? Voisiko hänellä olla rohkeutta antaa sana sanasta, puolustaa itseään, tai ehkäpä osoittaa vallan kuulumatonta uppiniskaisuutta -- ruveta väittelemään? De Caulaincourtin edeltäpäin näkevä sielu antoi hänelle sen kuuluisan vastauksen, jonka parlamentin puheenjohtaja Onslow sanoi kysyttäessä, mitä tapahtuisi jos hän varottaisi erästä tottelematonta jäsentä parlamentissa: "Vain Herra sen tietää!"

Mutta siinäpä oli Norbert viimeinkin! Olikin jo aika. St. Pierren kirkon suuri kello löi juuri viittä. Ah, varmaankin oli pojan käynyt huonosti, hyvin huonosti! Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kyynelten kostuttamat. Hänen huulensa vapisivat, ikäänkuin hänen olisi vaikea pidättyä ääneensä nyyhkimästä.

Hänen isänsä kiiruhti vastaan todella levottomana. Norbert oli pienestä alkaen aina pidättänyt kyyneleitään miehekkään ylväästi. Ei nuhteet eivätkä rangaistukset olleet koskaan puristaneet niitä häneltä.

"Oi isä", hän sanoi, "isä!" Sanat olivat melkein itkua.

"Mikä sinun on, poikani?" Sitten hän sanoi täynnä hämmästystä, aivankuin äkillinen ajatus olisi vallannut hänet: "Ethän vain jätä Geneveä?"

Geneven ilmassa oli jotakin epämiellyttävää niille, jotka vastustivat Jean Calvinia.

"Minäkö? Oi ei! Ei minusta ole puhetta! Kysymys on -- -- Louis de Marsacista."

"Louisistako!"

"Hänestä ja Peloquinista. He ovat vankeina Lyonissa ehkäpä odottaen kuolemataan."

De Caulaincourt oli hyvin liikutettu. Vielä paremmin kuin Norbert tiesi hän, mitä nuo uutiset merkitsivät. Hän istahti yhdelle pihalla olevista kivistä ja kätki kasvonsa käsiinsä. Vähään aikaan hän ei löytänyt sanaakaan lausuttavaksi.

Viimein Norbert puhkesi puhumaan. Äänettömyyden kerran keskeytettyään oli hän iloinen saadessaan tuoda koko kertomuksensa isän korviin.

"Kas näin se kävi", hän sanoi. "Istuin ja odotin hänen huoneessaan, jossa kaikki seinät ovat kirjoilla verhotut aina katonrajaan asti. Minä tuskin voin luullakaan niin paljon kirjoja olevan maailmassa. Tietysti ne olivat kaikki erilaisia, sillä kukapa tahtoisi kahta samanlaista huoneeseensa? Pöydällä oli kyniä, mustepullo ja useita papereita, muutamat asetetut järjestykseen, toiset maaten hajallaan. Isä Calvinin kaiverruksilla koristetun tuolin vieressä oli pari muuta istuinta. Viimein minä istahdin eräälle niistä ja koetin miettiä, mitä hän todennäköisesti minulle sanoisi ja mitä minun pitäisi vastata. Mutta aika oli pitkä, ja minä tunsin kuolettavaa väsymystä. Vihdoin viimein torkahdin ja olisin nukahtanutkin, mutta silloin ajattelin, että jos hän tulisi ja löytäisi minut nukkuneena, näyttäisi se perin sopimattomalta ja saattaisi hänet vielä enemmän suuttumaan minuun. Niinpä siis nousin ylös ja menin akkunan luo, joka oli huoneen peräseinällä, ja katsoin ulos kauniita kukkia täynnä olevaan puutarhaan. Kukat olivat suloisia katsella ja muistuttivat minua Ranskasta. Kumminkin ihmettelin hieman, että isä Calvin jouti ajattelemaan sellaisia."

"Hän kyllä niin tekee, ja enemmän kuin moni muu. Mutta jatka!"

"Seisoin siellä yhä näkymättömänä, kuten luulen, gobelinikudosten luona, jotka verhosivat akkunaa, kun hän tuli sisään. Katsoin ympärilleni, mutta minua näkemättä hän viimein käänsi minulle selkänsä etsien jotakin papereittensa joukosta pöydällä. Seisoin hiljaan tietämättä mitä tehdä ja uskaltamatta häiritä häntä."

"Sinun olisi pitänyt odottaa, kunnes hän olisi pysähtynyt tai kohottanut päätään ja sitten yskiä varovasti herättääksesi hänen huomiotaan."

"Mutta hän ei seisauttanut, isä, eikä lainkaan kohottanut päätäänkään. Vihdoin hän kuten luulen löysi sen mitä etsi paperikasan alta. Se oli avaamaton kirje --"

"Ah! Ken ties oli se jäänyt huomaamatta eilen illalla, ja tänä päivänä joku luultavasti on kertonut sen saapumisesta."

"Voipa niin olla. Hän katkaisi nauhat vyöveitsellään, mursi sinetin ja alkoi lukea. Silloin, isä, silloin" -- Norbertin ääni vapisi -- "tapahtui ihmeellisin asia mitä koskaan olen nähnyt."

"Mitä sitten?"

"Hän sanoi aivan kuin tietämättään: 'De Marsac -- Peloquin!' ja hetken jälkeen: 'Jumalani!' -- Mutta", lisäsi nuori ranskalainen tottuneena huolimattomasti käyttämään tätä pyhää nimeä, "Calvin ei lausunut sitä kuten muut ihmiset. Paremmin niinkuin hän olisi parahtanut tuskasta ja huutanut Hänen puoleensa, joka kuulee kaikki. Ja hänen kasvonsa, ne olivat vallan harmaat tuskasta ja silmissä oli kyyneleitä. Isä, minä tiedän nyt, että isä Calvin on sääliväinen.

"Mutta minä ajattelin Louista ja luullakseni huokasin tai huudahdinkin, sillä hän katsahti ylös noilla silmillään, jotka tunkevat läpitsemme kuni miekka. Ja sitten jonkinlainen naamio näytti laskeutuvan hänen kasvojensa yli, kuten soturi laskee silmikkonsa alas taistelua varten. Hän näytti samanlaiselta kuin hän aina on pöytänsä takana ja koulussa ja hän kysyi aivan kylmästi: 'Kuka olet sinä, poika, ja miten tulet tänne?'

"'Herra', vastasin minä, olen Norbert de Caulaincourt ja tulen teidän omasta käskystänne.'

"'Mene', hän sanoi, 'ja palaa huomenna samalla tunnilla.'

"Mutta minä en voinut tehdä sitä itse isä Calvininkaan käskystä, de Marsacin nimen kaikuessa korvissani. Sanoin hänelle: 'Herra, anon teiltä anteeksi! Mutta Louis de Marsac oli veli minulle. Kertokaa, pyydän teiltä, miten hänen on käynyt?' Hän katsoi minuun hetken ääneti, sitten sanoi: 'Odota!' Hänen lukiessa kirjettä odotin tuskin uskaltaen hengittää ja katsellen kiinteästi hänen kasvojaan. Viimein hän puhui: 'Louis de Marsac ja Denis Peloquin ovat vangitut Lyonissa, koska ovat julistaneet Jumalan sanaa ja todistaneet Kristuksesta. He ovat täynnä uskoa ja rohkeutta ja luottavat Jumalaan. De Marsac on minulle kirjoittanut. Kerro tästä hänen ystävilleen.' Minä ajattelin että hän tahtoi minun poistumaan, siksi kumarsin ja käännyin pois mennäkseni. Mutta hän kutsui minut takaisin. 'Mitä sinun asiaasi tulee, Norbert de Caulaincourt --'"

"No, mitä sitten, Norbert?" kysyi hänen isänsä, sillä Norbert oli lopettanut lauseensa kesken.

"En voi kertoa hänen sanojaan niinkuin hän ne lausui", sammalsi Norbert. "Mutta ajatus oli, että olin ollut malttamatoin. Mitä muuta hän sanoi, en muista, mutta vakuutan teille, että sillä kertaa tunsin kaikkea."

"Ja mitä on nyt tehtävänä?"

"Ei mitään. Mitä vankien lunnaisiin tulee, maksaa kaupunki ne. Ainoastaan minun pitäisi muistaa, ettemme ole lähetetyt maailmaan palvelemaan itseämme, emmepä edes ystäviämmekään oman mielivaltamme mukaan, vaan tekemään Jumalan tahdon jälkeen kuten Louis de Marsac. Hän pyysi minun rukoilemaan Louisin puolesta ja seuraamaan hänen esimerkkiään, että jos kärsimys tulisi tai kuolema -- oi isä, tiedättehän."

"Sekö oli kaikki?"

"Niin -- ei; hän laski vielä kätensä pääni päälle. En koskaan enää sano, ettei hänellä ole tunteita."

De Caulaincourt huokasi. "Kenellä luulet olevan vaikeimman osan taistelussa, kenraalillako vaiko sotilailla?" hän kysyi. "Norbert, nämä ovat raskaita uutisia, hyvin raskaita." Sitten hetkisen äänettömyyden jälkeen hän lisäsi: "Luullakseni Louisilla ei ole omaisia kaupungissa."

"Ei. Mutta täällä on -- Gabrielle." Norbertin ääni aleni hyvin matalaksi, kun hän lausui tämän nimen.