Part 15

Ei ollut ihmettä, että kun geneveläisillä oli niin paljo ajattelemisen aihetta, niin vähäpätöisen henkilön kuin Norbert de Caulaincourtin kohtalo unhottuisi ainaiseksi. Hän oli velvoitettu ilmoittautumaan kutsuttaessa, mutta muutoin ei häntä häirittäisi. Isänsä kehoituksesta hän alkoi uudestaan koulunkäyntinsä. Se ei kuitenkaan ollut hänelle miksikään hyödyksi. Hän ei ollut koskaan suurestikaan mieltynyt tuohon pikkumaiseen piiriin eikä koulupojan jokapäiväisiin toimiin. Hänen halunsa oli vaaroihin ja seikkailuihin. Hän teki vähän työtä eikä luultavasti olisi tehnyt ollenkaan mitään, jollei hän olisi päättänyt välttää rangaistusta. Hän tunsi ja piti itseään miehenä, vaikkakin käyttäytyi joskus lapsen tavalla.

Hänen suurin murheensa oli, että Gabrielle enemmän kuin kukaan muu antoi hänen tuntea, että piti häntä vielä lapsena. Hän oli päättänyt olla ja katsoi olleensakin koko kummallisen seikkailunsa ajan täydellisesti rehellisenä Louis de Marsacia kohtaan. Kumminkin koko ajan oli pyytämättä, huomaamatta hiipinyt hänen sydämeensä toivo, että hän Gabriellen silmissä voisi olla sankari. Ja kukapa tiesi, mitä vielä voisi tapahtua! Mutta sen sijaan että olisi ollut sankari, kulkeva ritari, voitollinen seikkailija, hän huomasi itseään pidettävän kelpo poikana, ystävällisenä, epäitsekkäänä, nuorena veljenä, joka oli auttanut ja pitänyt Gabriellesta kuten veljen tulee. Kuudennellatoista vuosisadalla, vielä enemmän kuin nyt, oli poika lapsi, kunnes hänestä kumminkin kylliksi aikaiseen tuli mies. Eipä ollut kummaa, että Norbertista oli vastenmielistä tulla lähetetyksi takaisin koululaulun ja kirjojen luo sekä tottua kuriin, sittekun oli näytellyt neitoa ja kohdattuaan Savoijan ritareita heidän omilla alueillaan.

Viimein tuli hänen osakseen hitunen kuuluisuutta, mutta semmoisessa muodossa, että hän vallan hyvin olisi voinut luopua siitä. Hänen asiansa oli lähetetty konsistoriumiin, jolla oli hoidossaan kunnan sekä uskonto, tavat että siveys. Jonkun aikaa tuolla kunnianarvoisella virastolla oli kyllin työtä käsitellessään tuomituita libertinejä ja järjestäessään heidän asioitaan, mutta viimein se sai aikaa muiden asioiden lomassa muistaakseen nuorta Norbert de Caulaincourtia tälle jotenkin epäedullisella tavalla.

Neuvokset olivat aina edustettuina konsistoriumissa yhden jäsenen kautta, joka tällä kertaa sattui olemaan Aubert. Päivänä, jolloin Norbertin asia tuli käsiteltäväksi, hän kävi katsomassa Berthelieriä ja vei uutiset de Caulaincourteille, joille hän kertoi käsiteltävinä olleet asiat.

"Teidän pitää yhtä kaikki olla valmistuneina pahimpaan", hän sanoi (ei kumminkaan Berthelierin huoneessa), "vaikk'en minä puolestani luule mitään vakavaa seuraavan siitä. Itse asiassa tiedän aivan vastaista. Pastori Michael Cop esitti asian sanoen, että nuorukaista Norbert de Caulaincourtia pitäisi rangaista ankarasti sekä omaksi parannuksekseen että esimerkiksi muille. Vaikkakin viimemainittuun seikkaan nähden en näe paljoa syytä, koska ei kukaan muu halua tehdä samaa temppua ilman mitään pakottavaa aihetta. Useat läsnäolevista yhtyivät häneen, maallikkovanhimmat nojautuen painavasti siihen tosiasiaan, että Norbert oli tehnyt kunnioitettavan neuvoston ja koko kaupungin halveksittavaksi saattaessaan heidät näyttämään osakkailta petokseen ja vilppiin. Mutta pastorit, ainakin kolme viidestä saapuvilla olevasta, teroittivat innokkaasti, ettei tämä ollut suinkaan pahin nuoren miehen rikoksista. Hän oli syyllinen silminnähtävään Jumalan lakien rikkomiseen, kuten ne ovat annetut meille pyhässä raamatussa ja selvästi kirjoitetut Moseksen viidennessä kirjassa, sen kahdennessakymmenennessä toisessa luvussa. Siinä puhutaan erittäin miehelle ja vaimolle tehdyistä ja soveltuvista vaatteista."

"Tuo ei ole koskaan hetkeksikään johtunut mieleeni", sanoi de Caulaincourt pelästyneenä. Sitten hetken jälkeen hän sanoi: "Mutta jatkakaa, herra neuvos. Eikö siellä ollut ketään puoltamassa poikaraukkaani ja esittämässä, että jos hän oli tehnyt syntiä, oli se tehty tietämättömyydestä?"

"Minä niin tein. Rohkenin huomauttaa, että kaiken todennäköisyyden mukaan nuori mies ei ollut koskaan kuullutkaan kiellosta, sitä vähemmän aikonut halveksia sitä. Mutta pastorit väittivät, että hänen olisi pitänyt kuulla siitä ja eräs uskalsi lisätä, että teidän, herra de Caulaincourt, olisi pitänyt opettaa häntä paremmin."

"Kentiesi minun olisi pitänyt", myönsi de Caulaincourt nöyrästi. "Vaikka minä en koskaan uneksinutkaan, että hän saisi semmoisia asioita päähänsä; miten minä siis voin älytä kieltää häntä?"

Aubert jatkoi: "Seurasi vilkas väittely. Pastorit, tarkoitan niitä kolmea, jotka ottivat osaa siihen, pitivät tätä raskaimpana poikanne virheistä. Muutamat maallikoista yhtyivät heihin. Mutta suurin osa piti neuvoston häväisemistä ja kaupungin kunnialle tehtyä loukkausta raskauttavimpana asiana. Mutta viimein kaikki yhtyivät siihen, että hänen pitäisi tehdä julkinen synnintunnustus paljain päin ja paljain jaloin, katujan puvussa ja kantaen sytytettyä kynttilää ja siten pyytää anteeksi kaikkivaltiaalta Jumalalta, kunnioitettavalta neuvostolta ja yleensä kaikilta kansalaisilta sitä mielipahaa ja häpeää, jonka hän oli saanut aikaan."

De Caulaincourt kalpeni huomattavasti. Tämä oli vallan kauheaa. Norbert ei koskaan kärsisi sitä. Hän juoksisi pois, hän tappaisikin itsensä, tai tekisi mitä tahansa välttääkseen häpeää. De Caulaincourt tuskin kuuli Aubertin sanoja, kun tämä lisäsi, että muutamat ehdottivat Norbertille lisäksi jonkun aikaa vankeutta. "Tahdon mennä itse heidän luo. Tahdon rukoilla armoa", hän sanoi.

"Hyvä, mutta se ei teille sovi, herra de Caulaincourt. Sellainen toimi ei minun ajatukseni mukaan ole tarpeellinenkaan, koska sattui meille kaikille, jotka olimme läsnä, aivan odottamaton välinäytös. Isä Calvin, joka koko ajan oli istunut ääneti, kuten mies jonka ajatukset ovat muualla, tarttui äkkiä puheeseen. 'Minun ajatukseni mukaan tästä asiasta on ollut liian paljo hälinää', hän sanoi. 'Varmaan on poika tehnyt väärin; kumminkin se on ainoastaan poikamainen rikos, joka on sopivampi isällisesti nuhdeltavaksi ja rangaistavaksi kuin julkisesti oikeudessa käsiteltäväksi. Myöskään ei saa unhoittaa, että neito oli pelastettava.' Tietysti isä Calvinin sanat saavuttivat kunnioittavaa huomiota ja useammat läsnäolevista myöntyivät hänen ajatukseensa. Yksi maallikko kumminkin, jonka nimeä en tahdo ilmaista, koska se saattaisi vahingoittaa häntä ammatissaan, oli kyllin pahanilkinen sanoakseen, että isä Calvinilla oli hyvät syyt menetellä lievästi nuoren Caulaincourtin suhteen, koska hänen oma veljensäkin oli sekoittunut asiaan. Kaksi tai kolme muuta rohkeni yhtyä häneen ja sanoa, että herra Antoine Calvinin käytös vaati tutkimista. Näihin asioihin isä Calvin ei vastannut, kuten hänen tapansa ja tahtonsa onkin itsekohtaisissa syytöksissä. Mutta pastori Abel Poupin lausui julki, että Antoine Calvin oli niiden miesten kaltainen, jotka seurasivat Absalomia yksinkertaisuudessaan, sillä hän ei tietänyt mistään suunnitelmista. Kuului muutamia hyväluontoisia ivasanoja herra Antoinen yksinkertaisuudesta, jolla ei varmaankaan ollut veljensä teräviä silmiä rehellisessä päässään. Ja minä rohkenin huomauttaa konsistoriumille, että oma virkaveljenikin, kunnioitettava herra Corne, myöskin tuli petetyksi ja saatetuksi väärin vannomaan. Sitten herra Poupin ryhtyi puhumaan, että Lormayeurin kreivin pitäisi saada kaupungilta sievät lunnaat kullassa tai hopeassa kolmesta vangista, jotka hän epäilemättä petoksen kautta oli menettänyt. Tämä oli tehtävä kuten pyhät kirjoitukset käskevät, jotta asiat kunniallisesti suoritettaisiin kaikkein ihmisten silmäin edessä."

"Mutta entä poikani kohtalo!" keskeytti häntä de Caulaincourt levottomasti. "Kertokaa minulle, miten hänen suhteensa päätettiin menetellä."

"Minä palaan kyllä häneen. Mutta minun on ensin kerrottava, että kunnianarvoinen herra Baudichon de Maisonneuve, joka on sukua eräälle noista vangeista, otti lunnasasian esille tarjoten käytettäväksi oman kukkaronsa, johon auliuteen hän, antaaksemme hänelle tunnustuksen, on aina valmis. Silloin sanoi kuuluisa lääkärimme ja hyvä ystäväni Bénôit Dexter -- ja ne olivatkin ensimäiset sanat, jotka hänen kuulimme puhuvan: 'Mutta miten on tehtävä nuoren de Caulaincourtin suhteen?' Tällä välin useammat meistä olivat ajatelleet aamiaistaan, sillä kello oli yli yhdentoista. Myönnän että itsekin olin kovalla koetuksella, sillä aamukeitostani en ollut ennättänyt nauttia. Keittäjämme on hajamielinen sulhaisensa, erään kalastajan tähden, joka oli ottanut osaa meteleihin. Luultavasti hän kärsii jatkuvastikin siitä. Hän tyhjensi suola-astian _pot au feu'hön_."

De Caulaincourtin kärsimättömyys näiden asiaankuulumattomien syrjäseikkojen takia oli vähällä voittaa hänen kohteliaisuutensa, mutta hilliten itsensä voimakkaalla ponnistuksella hän kysyi ainoastaan: "Mitä he sitten tekivät?"

"Muutamat sanoivat yhtä, toiset toista. Mutta isä Calvin lopetti väittelyn lyhyeen ja kuten luulen jokaisen huojennukseksi muutamilla sanoilla. 'Ei ole hyvä antaa tälle asialle', hän sanoi, 'julkista merkitystä ja kuuluisuutta. Kuten olen ennen huomauttanut, vaatii se paremmin yksityistä nuhtelua isällisen kurin ja ojennuksen kanssa, jonka, jos täällä läsnäolevat veljeni niin haluavat, minä itse olen halukas toimittamaan. Kunnioitettavan konsistoriumin luvalla minä lupaan kohdella nuorta miestä siten, että hän on todella nöyryyttävä itsensä, pyytävä anteeksi hairahduksensa ja lupaava tulevaisuudessa pitää yhteiskunnan lait ja pyhien kirjoitusten käskyt.' Se oli hänen puheensa sisältö, vaikken voi muistaa joka sanaa enkä niiden järjestystä ja muotoa. Kaikki suostuivat jättämään asian hänen käsiinsä, ja sillä kannalla, herra de Caulaincourt, se on nykyään. Poikanne pääsee isä Calvinin läksytyksellä ja lupauksella käyttäytyä siivosti ja säädyllisesti tulevaisuudessa. Ja sallikaa minun sanoa, että katson hänen päässeen hyvinkin vähällä."

De Caulaincourt ajatteli samoin. Mutta Norbert, kun hänelle kerrottiin mitä oli tapahtunut, ei ollenkaan ollut samaa mieltä.

XX LUKU

Jälleen lusikan ritari.

Samana päivänä puhutteli Norbertia kotimatkalla koulusta vieras, vanhemmanpuoleinen mies, joka oli puettu arvokkaaseen, harmaaseen kotikutoiseen viittaan ja talutti kauppatavaroilla lastattua muulia. Tämä oli, vaikkei Norbert sitä tiennyt, Muscaut, savoijalainen nahkakauppias, jolla oli maistraatin lupa harjoittaa kaupungissa kauppaa. Hän se oli, joka edellisellä käynnillään oli nähnyt Gabriellen ja tuntenut hänet äitinsä näöstä. Joku nähtävästi oli osoittanut Norbertin hänelle, sillä jätettyään muulinsa erään syrjäisen hoitoon, hän kiiruhti tämän jälkeen ja lausui hänelle:

"Minulla on kirje teille, nuori herra."

"Luulenpa teidän erehtyvän. Kukapa minulle kirjoittaisi?"

"En erehdy. Te olette se nuori herra, joka kulki naamioituna nuoreksi naiseksi. Siis on tämä teille." Hän antoi Norbertille pienen, kokoontaitetun paperipalan, jossa ei ollut sinettiä eikä allekirjoitusta.

"Keneltä se on?"

"Eräältä, jonka te tunnette ja joka tuntee teidät. Kumminkaan ei hän voinut panna nimeänne kirjoitukseen, koska hän ei ollut milloinkaan kuullut sitä."

Norbert avasi paperin ja luki seuraavaa: "Tahdotteko kohdata minua ystävänä juuri ennen auringon laskua Savoijan puolella Plain-palaista sen puuryhmän alla, joka on Amos juutalaisen viinipuodin takana? Te voitte varovaisuuden vuoksi tuoda yhden ystävän mukananne, jos tahdotte. Teille hartaasti hyvää toivova -- Viktor de Lormayeur."

Norbert päätti tavallisella rohkeudellaan mennä oitis ja yksinään. Hän ei tahtonut kertoa tästä isälleen eikä kellekään ystävistään, sillä he olisivat voineet estää häntä epäillen, eikä aivan aiheettomasti, savoijalaisten tahtovan kavaluudella saada Norbert käsiinsä ja kostaa hänelle kepposestaan. Mutta Norbert puolestaan luotti täydellisesti nuoren kreivin kunniantuntoon, sillä olihan tämä lahjoittanut Norbertille hengen niin jalomielisesti. Vanhemman ja varovamman henkilön mieleen olisi voinut johtua, ettei kirje olisikaan ollut Viktor de Lormayeuriltä, jonka käsikirjoitusta hän ei koskaan ollut nähnyt, vaan joltakin vihamieheltä, joka olisi käyttänyt kreivin nimeä. Mutta Norbertin mieleen ei juolahtanut ajatella niin. Nykyisessä yksitoikkoisessa elämässään hän oli iloinen, että jotakin uutta tapahtuisi, ja hän odotti iltaa vilkkaalla jännityksellä.

Hän saapui kohtauspaikalle hyvin puolta tuntia ennen auringon laskua. Mutta mies, jota hän etsi tai joka etsi häntä, oli jo siellä vastassa hevosen selässä, puettuna sileään, vihreään metsästyspukuun ja hopeatorvi sivullaan. Nähdessään Norbertin hän astui alas satulastaan viskaten ohjat ainoalle seuralaiselleen, jonka oli tuonut mukaansa. "Hyvää iltaa, kunnon poika tai sievä neiti", hän sanoi. "Tule mukaani puiden alle istumaan, sillä minä tahtoisin puhua kanssasi."

Norbert katsoi kirkkaisiin nuoriin kasvoihin, kauniiseen otsaan, ystävällisiin silmiin, hempeään suuhun ja pyöreään poskeen. Hän tiesi, ettei mitään vaaraa tämän miehen puolelta häntä kohtaisi. Mutta hän piti parempana seista, kun Viktor taasen istui nojaten selkä vasten puuta.

"Te geneveläiset olette tehneet meistä oivallisia narreja", hän sanoi.

"Eivät geneveläiset, jotka eivät tietäneet asiasta mitään", vastasi Norbert nopeasti, "vaan se oli minun tekoani, kuten kerroin teille."

"Kumminkin he olivat hyvinkin iloisia saadessaan miehensä takaisin ilman lunnaita. Toivon, että he ovat palkinneet teidät hyvin, kunnon vihamieheni."

Norbert nauroi. "He olivat vähällä palkita minut leivällä ja vedellä vankilassa, jollei pahemmallakin", hän sanoi. "Ja saanko kertoa teille, herra kreivi, että isällenne aijotaan lähettää oivallisissa hopeakruunuissa kauniit lunnaat noista kolmesta vangista."

"Ajattelevatko he siis voivansa riistää hänen kiukultaan aseet? Heidän pitäisi tuntea hänet paremmin."

"He eivät ollenkaan ajattele hänen kiukkuaan. He vaan ajattelevat sitä, mikä on oikein ja kohtuullista", Norbert ylpeästi sanoi.

"Heidän täytyy olla vankemmat kuin me tiedämmekään, jos he voivat olla huomioonottamatta Lormayeurin kiukkua", vastasi Viktor melkein suuttuneena.

"Sepä on se läksy, joka teidän on opittava. Kuinka monta vuotta on siitä, kuin te lusikan ritarit olette liikutelleet maata ja taivasta suunnittelemalla Geneven hävittämistä? Oletteko jo tehneet sen? Voitteko tehdä sitä sen kummemmasti tulevaisuudessa kuin ennenkään olette tehneet? Jos ette, miksi siis enää vaivaatte itseänne?" kysyi Norbert, joka puhui tälle savoijalaiselle kuten ainakin geneveläinen, kun hän taasen geneveläisille usein puhui kuten synnynnäinen ranskalainen.

"Sinä olet rohkea lurjus! Mutta juuri siksipä minä rakastankin sinua ja olen tullut etsimään sinua. Tiedä kumminkin, että isäni olisi vaatinut korvausta miekka kädessä Geneven kaduilla jo kauan sitten, jollei muuan tapaturma olisi saattanut hänet auttamattomasti sairasvuoteelle. Kun minä kerroin hänelle teidän kataloiden harhaoppistenne mustista keinoista, joiden avulla kaunis neiti ja hevonen, jolla hän ratsasti, muuttuivat harmaiksi jäniksiksi, hän ensin kieltäytyi uskomasta minua, vaikkakin saattojoukon miehet tukivat kertomustani. Totta kyllä, he eivät itse olleetkaan nähneet muutosta. Semmoisia asioita ei koskaan nähdä kun ne tapahtuvat, paholainen kyllä pitää siitä huolen. Mutta vallan samana päivänä metsästäjät tapasivat ansasta kaksi jänistä ja toinen niistä huusi surkeasti aivan kuin nuoren tytön äänellä, toinen taasen oli ihan ratsunne karvainen. Siten asia oli päivän selvä kaikille järkeville ja miettiville ihmisille. Lopuksi isäni muutti mielensä ja uskoi sen kokonaan. Mutta sitä kiivaampi oli hänen kiukkunsa Geneven noitia kohtaan, mikä olikin hyvin ymmärrettävää, samoin minuakin kohtaan, mikä ei ollut niinkään käsitettävää, sillä mitenkä voisi kukaan taistella noituutta vastaan? Hänen raivonsa oli niin hirveä, että hän viimein lankesi tiedottomaksi." Tässä Viktor antoi äänelleen sopivan määrän mielipahaa ja pysähtyi hetkeksi, ennenkun pitkitti. "Lääkärit sanovat, että hän nyt on parempi ja luultavasti elää, mutta ei missään tapauksessa voi lähteä sotaan, -- tuskinpa koskaan enää, kuten on syytä pelätä. Kumminkin on hän lempeämpi ja helpompi kohdella. Siten minä olen saanut häneltä luvan, jonka hän kauvan epäsi minulta, lähteä Espanjaan ja laskea miekkani todellisen hallitsijani Savoijan herttuan jalkoihin. Hän taistelee nyt Espanjan kuninkaan puolesta, jolle hän on juuri saavuttanut suuren voiton St. Quentiniksi kutsutussa paikassa. Niin pian kuin hän on toimittanut asiat heidän hyväkseen saa hän espanjalaiset auttamaan häntä omassa asiassaan. Sitten tulee hän armeijan kanssa voittamaan Ranskalta takaisin vakinaiset alueensa. Minä tahdon sotia hänen kanssaan tuossa taistelussa", sanoi Viktor de Lormayeur, miehekkään rohkea tuli tuikkaen silmissään.

"Sitten, kreivini, olkoon Jumala kanssanne ja kohdelkoon teitä, kuten te olette kohdellut minua!" sanoi Norbert sydämellisesti.

Viktor katsahti pois hänestä ja repi maasta kourallisen heinää ja ruohoa. "Totuus on se", hän sanoi, silminnähtävästi hämillään, "että minä jätän jälkeeni nuoren neidin, jota minä -- jonka suosion minä omistan --"

Norbert katsahti häneen hämmästyneenä. Varmasti oli kreivi lohduttanut itseään hyvin nopeasti geneveläisen morsiamensa häviöstä. Hän ei tiennyt mitä sanoisi eikä sentähden viisaasti kyllä sanonut mitään. Viimein Viktor jatkoi, vaikkakin yhä silminnähtävästi hämmentyneenä: "Sinä ihmettelet, ja tosiaankin on se vaikeaa selvittää. Minun täytyi taipua isäni tahtoon ja uhrata oma tahtoni. Mutta nyt on se kaikki ohitse. Ja minun on tarpeellista kertoa asia sinulle, koska minua hyvin miellyttäisi saada sinut mukaani Espanjaan."

"Minut! Lähteäkö teidän kanssanne Espanjaan!" Norbert toisti suuresti hämmästyneenä.

"Olen sen sanonut. En ole koskaan nähnyt nuorukaista, jonka niin mielelläni ottaisin seuralaisekseni, -- ehkäpä juuri sinun rohkeutesi tähden. Poika, minä teen sinusta rikkaan tai oikeammin sanoen, ruhtinas ja minä keskenämme toimitamme sen. Voit aluksi ruveta paashikseni -- ei, olet liian hyvä siksi. Luulenpa sinun kasvaneen sitte kun sinut muutama viikko sitte näin."

"Se on puvun syy", virkkoi Norbert väliin.

"Saat siis alkaa uskottuna aseenkantajanani. Minä tarvitsen sinua useihin toimiin, mutta ennen kaikkea luultavasti ylläpitämään yhteyttäni erään linnan kanssa, jonka minä tunnen."

"Mutta", sanoi Norbert, "unhoitattehan uskonnolliset eroavaisuutenne!"

"Mitäpä siitä? Eivät kaikki meistä ole pyhimyksiä ja munkkeja. En halua rukouksiasi, poikaseni; minä tarvitsen hienoa älyäsi, rohkeuttasi ja uskollisuuttasi ystäviäsi kohtaan. Kun sinä olet aseenkantajani ja uskollinen asetoverini, niin luulenpa voivani hankkia itselleni jonkin verran omaisuutta ja nimelleni kylliksi arvoa, laskeakseni ne unelmieni neidon jalkain juureen."

Norbert unhoitti sen hämmästyttävän nopeudenkin, jolla nuori kreivi näkyi vaihtavan mieltymyksensä esinettä, miettiessään toivehikkaita suunnitelmia, jotka siten levitettiin hänen eteensä. Saada osaa urhotöissä, tekoja toimitettavaksi, nimi hankittavaksi suuressa maailmassa -- tuossa loistavassa maailmassa, jossa miehet ottelivat ja taistelivat, kosivat ja voittivat kauniita naisia ja vuoroon elivät ilossa ja huvituksissa, vuoroon seikkailuissa ja vaarallisissa yrityksissä -- sitä hänelle nyt tarjottiin. Vaahtoava elämänmalja hänelle tarjottiin. Yhdellä voimakkaalla siemauksella hän voisi tyhjentää sen, jos vaan tahtoisi. Hänen poskensa hehkuivat, hänen silmänsä säihkyivät ja hänen pojanvartalonsa suoristui. Hän näytti tuossa ainoassa silmänräpäyksessä kehittyneen mieheksi.

Hän polvistui toiselle polvelleen, ojensi kätensä ja laski sen kreivin käteen kuten vasalli, joka vannoo herralleen uskollisuutta. Hänen kätensä mukana seurasi hänen sydämensäkin. Mutta seuraavassa tuokiossa hän veti sen pois, ja tumma varjo pimensi hänen kasvonsa.

"Mutta --" hän sanoi.

"Ei mitään 'muttia' minulle", sanoi Viktor iloisesti. Heikot kasvot katsahtivat voimakkaisiin. Ja niin ystävällinen, niin voittava oli se katse, että heikkous melkein kukisti voiman.

Norbertin silmät painuivat alas. "Mutta entä Ranska!" hän viimein sanoi. "Olenhan ranskalainen. En voi käyttää miekkaani Ranskaa vastaan."

"Se asia kyllä voidaan järjestää", sanoi Viktor.

"Ja entä isäni?"

"Jos hän on järkevä mies, -- ja sitä en voi epäilläkään -- niin tulee hän varmaan iloiseksi saadessaan sinulle niin hyvän tulevaisuuden."

"Ei niin. Hän tulee vastaamaan: 'Mitä hyödyttää ihmistä, vaikka hän koko maailman voittaisi, ja kumminkin kadottaisi itsensä?'"

"Kadottaisiko itsensä?" toisti Viktor näyttäen samallaiselta kuin älykäs koira, joka turhaan koettaa saada selville herransa tarkoitusta. Juuri silloin laskevan auringon punertavat säteet hiipivät puiden lehvien läpi, koskettaen hopeakehikköä Norbertin vyössä ja saaden timanttisormuksen Viktorin kädessä kimaltelemaan monivärisellä loisteella. Hän nousi ylös ja siirtyen vähä sivulle viittasi merkitsevästi suureen tulikehään, joka juuri silloin kosketti taivaanrantaa.

"Pyydän, antakaa minun ajatella", sanoi Norbert.

"Kyllä", vastasi kreivi, "siksi kunnes aurinko on laskenut."

Norbert käänsi kasvonsa hehkuviin lännen pilviin. Aika oli lyhyt. Jos hän ei ollut ajatellut koskaan ennen, täytyi hänen ajatella nyt. Kumminkin hän, vaikka kuinka olisi koettanut, ei voinut ajatella mitään muuta kuin nuorta kreiviä, hänen kasvojaan, hänen pukuaan, hänen sotavarusteitaan ja ennen kaikkea sitä kummallista horjuvaisuutta, jota hän oli osottanut puhuessaan uudesta rakkaudestaan heti sen hartaan kosimisen jälkeen, jonka hän niin hiljattain oli tehnyt oletetulle neiti Castelarille. Sillä tapaa epäilemättä ihmiset menettelivät suuressa maailmassa, tuossa yllätyksiä ja seikkailuita ja kaikenlaisia muutoksia täynnä olevassa paikassa, joka oli niin erilainen kuin kylmä, jokapäiväinen ja yksitoikkoinen Geneve! Ja kumminkin Genevessä pitivät ihmiset sanansa ja olivat uskollisia ystävilleen. Sitä todisti heidän menettelynsä häntä itseään ja hänen isäänsä kohtaan, sen jälkeen kun he olivat tulleet heidän joukkoonsa. Koko tämän ajan teki aurinko laskuaan. Oh, kuinka nopeasti! Kumminkaan hän ei vielä ollut tehnyt päätöstään eikä ollut kyennytkään sitä tekemään. Hän ainoastaan tunsi, että hänelläkin kenties oli lupaus pidettävänään. Eikö hän ollut sanonut: "Sinun Jumalasi pitää oleman minun Jumalani, sinun kansasi on oleva minun kansani?" Hän sanoi ylpeästi itsekseen: "Olen Germain de Caulaincourtin, ranskalaisen ritarin poika. Se sisältää enemmän kuin olla Lormayeurin kreivin aseenkantaja". Mutta nyt oli suuresta laskevasta auringosta vaan reuna enää jälellä, kapea, punainen tuliviiva. Tuossa tuokiossa olisi sekin hävinnyt. Kaikki mitä hänellä nyt oli, olisi kadotettu, jos hän näin lähtisi, -- hänen uskontonsa, hänen kotinsa, ah, myöskin tämä koti Genevessä, josta hän kumminkin niin piti. Heittääkö nämä kaikki -- se olisi oman itsensä kadottamista. Hän ei voinut tehdä sitä.

Käsi laskeutui hänen olkapäälleen. Nuori kreivi seisoi hänen vierellään. "Tule, aseenkantajani", hän sanoi hymyillen.

Norbert äkkinäisen liikutuksen valtaamana heittäytyi hänen jalkoihinsa.

"En rupea teidän aseenkantajaksenne, herra kreivi", hän sanoi. "Niin en _voi_ tehdä. Mutta aina olen teidän kiitollinen palvelijanne, jonka elämän te olette pelastanut ja joka tuntee itsensä sidotuksi teihin kaikilla laillisilla tavoilla, niin kauan kuin henkeä minussa on."

"Jos niin on laita, niin tee miten tahdot. Mutta miksi et voi taipua?"

"Onhan minulla isäni. Olen vannoutunut hänen omakseen ja hän Geneven omaksi."

"Geneven harhaoppiset voivat tulla hirteen kuten he vallan hyvin ansaitsevatkin! Minä lupaan sinulle sellaista, jota ei kenkään heistä voi taata sinulle. Eikä sitä voi miksikään elämäksi kutsua, jota vietät heidän keskuudessaan."

Norbert oli uskollinen sydämmessään. Hän ei olisi tahtonut kokonaisten maailmoidenkaan tähden sanoa Geneven viholliselle, mitä hän oli usein sanonut itselleen. Hän vastasi ylpeästi: