Part 14

Sillä aikaa enemmistö oli tehnyt päätöksensä lyhempää tietä. Pojan ja isän yhdessä näkeminen, jotka molemmat olivat päässeet varman kuoleman käsistä, noiden kahden, joista isä oli kunnostanut itsensä uskonasiassa ja poika isänsä pelastaessaan, liikutti katsojain sydämiä kuten tuuli metsän puita. Pienestä ja suuresta neuvostosta, penkeiltä, takaa, sivuilta, edestä ja joukosta, joka täytti akkunat, käytävät, ovet ja eteiset, kohosi voimallinen äänten pauhina: Päästäkää heidät menemään! Päästäkää heidät menemään! Kauvan eläköön herra Caulaincourt, tuo kelpo mies ja kunnon kansalainen! Eikä unhoitettu sitäkään, että hän oli etevä ranskalainen pakolainen ja että enemmistö Genevessä taisteli Ranskan pakolaisten puolesta.

Ensimäinen neuvos herra Amblarde Corne ei odottanut enää enempää. "Herra de Caulaincourt", sanoi hän, "te saatte katsoa olevanne velvoitettu tuomaan poikanne, Norbert de Caulaincourtin eteemme, milloin vaan kunnianarvoinen konsistoriumi sitä vaatii. Me uskomme hänet siksi aikaa tällä ehdolla teidän haltuunne."

De Caulaincourt kumarsi kiitokseksi ja ottaen poikaansa kädestä vetäytyi hän tämän kanssa pois, raivaten tiensä joukon halki onnittelu- ja hyvähuutojen myrskyn kestäessä, jossa vaihteeksi oli muutamia vastakkaisiakin huutoja säestettynä vihellyksillä ja alashuudoilla. Nämä tulivat pääasiallisesti vähemmistön puolelta, joka yhä suosi libertinejä ja oli sen takia ranskalaisille pakolaisille vihamielinen. "He ovat auttamattomasti suututtaneet savoijalaiset. He ovat häväisseet kaupunkimme", huusivat tyytymättömät. "Kohdelkaa heitä kuten he ansaitsevat!" Olipa joku uskalias mies kyllin rohkea lisäämään: "Mitenkäs on isä Calvinin oman veljen laita, joka myös oli juttuun sekaantunut. Nämä uudestasyntyneet antavat meille kauniin esimerkin!" Tämä oli liian paljo kokoukselle, josta yhdeksän kymmenettä osaa oli varmoja Calvinin puoltajia. "Alas petturi! Alas libertini!" kuului kaikilta puolin. "Rhôneen hänet!" huusi jo useampi kuin yksi ääni, ja raa'at kädet tarttuivat onnettomaan puhujaan, joka oli rohjennut yhdistää Calvinin suuren nimen alhaiseen petokseen.

"Järjestykseen, järjestykseen, järjestykseen!" kaikui huuto salin halki selvästi kaiken melun ja pauhinan yli. Sitten ensimäinen neuvos nousi seisoalleen paikaltaan pitäen kädessään mustaa virkasauvaansa. "Geneven kansalaiset", hän sanoi, "kunnioittakaa lakeja ja suuren neuvostonne arvoa. Pysyköön kukin paikallaan ääneti ja liikkumatta."

Niin paljon oli uusi hallitus jo saanut aikaan Genevessä, että sen käskyä toteltiin. Muutamien katkerain sananvaihtojen jälkeen kokous jokseenkin tyyntyi ja teki siten asiain käsittelyn jatkamisen mahdolliseksi. Suuret joukot eivät opi heti yhdellä kertaa itsekunnioitusta ja itsensähallitsemista, tuota tervettä järkeä, joka yksinään tekee vapauden siunaukseksi eikä kiroukseksi. Vaikeus on siinä, että ainoastaan vapaus itse oikein voi opettaa sen käyttämistä. Ne yhteiskunnat ovat onnellisia, joilla geneveläisten tavalla on yksi tai useampia, jotka voivat ohjata, hoitaa ja sulattaa yhteen erilaiset, yhteisnimellä kansaksi kutsutut ainekset, lujaksi ja vankaksi kokonaisuudeksi, muuttaen siten mutaisen malmin sitkeäksi raudaksi.

Sillä välin kun suuri neuvosto Norbertin tuomien uutisten kiihoittamana lopullisesti päätti Daniel Berthelierin ja hänen huomattavimpien seuralaistensa kohtalon, kulkivat molemmat Caulaincourtit tyynesti kävellen kotiinsa Rue Cornavinille. Isä ja poika olivat taasen tavanneet toisensa ja olivat hyvin tyytyväisiä. Norbert, joka hyvin häpesi pukuaan, olisi halusta tahtonut päästä huomaamatta, mutta se oli mahdotonta. Fransiskaniluostarin portille jätetty ratsu tunnettiin helposti, sillä se oli kuulunut Baudichon de Maisonneuvelle. Hän oli antanut sen Gabriellelle hänen matkaansa varten. Norbertin ollessa sisällä joku vei sen takaisin entiselle omistajalleen samaan aikaan levittäen uutista, että nuori de Caulaincourt oli palannut Lormayeuristä ehjänä ja terveenä. Siten isä ja poika saivat osakseen tervehdyksiä, onnitteluja ja kysymyksiä, joihin harvoja, hyvin harvoja epäsuosionosoituksia sekautui. He olivat iloiset saavuttaessaan viimein Antoine Calvinin oven. Silloin Norbert syöksyi oitis heidän huoneeseensa ja ennätti onneksi pukea oikeat vaatteensa päälleen, ennenkun hänen isäntänsä tai joku toinen perheestä oli nähnyt hänet. Sitten hänen isänsä sanoi: "Minä menen sinun kanssasi ystäviemme luo seuraavalle ovelle, sillä ensimäinen asia, mitä on tehtävissä, on se että kerrot neidille uutisesi herra Berthelieristä."

XVIII LUKU.

Norbert de Caulaincourtia kiitetään.

Berthelierin perheen kolme jäsentä olivat kovin huolissaan hänestä, ja heidän murheensa kasvoi kasvamistaan, kun päivä toisensa jälkeen kului eikä häntä vielä kuulunut. Gabrielle sitäpaitsi suri katkerasti Norbertin takia, jonka kuolemata hän ei enää epäillytkään. Kumminkin hän säästyi siitä, mikä teki molempien toisten surun vielä pahemmaksi, hänellä kun ei ainakaan ollut syytä soimata mistään itseään. Claudine sisar, joka yhä oli heikko ja sairas, puheli vähän ja Margaretakin oli ääneti. Ei kumpikaan halunnut saattaa Gabriellea murheelliseksi puhumalla sellaisesta, jonka olivat tehneet rakkaudesta häneen. He eivät olleet virkkaneet siitä edes toisilleenkaan, sillä niiden vuosien kuluessa, joina he olivat asuneet yhdessä, eivät heidän sydämmensä olleet koskaan kohdanneet toisiaan.

Mutta suuren neuvoston kokousaamuna Margareta, tuodessaan kuten tavallisesti sisar Claudinelle vuoteeseen maljallisen lientä, tapasi tämän kuten näytti nukkuvana. Mutta tarkemmin katsoen hän näki, että kasvot olivat tarkoituksella peitetyt, samalla kun kovat nyyhkytykset pudistivat hentoa vartaloa.

"Tulkaa nyt tolkuillenne, neitini!" sanoi palvelija jotenkin ankarasti. "Onko tämä oikea tapa voimistaa ja vahvistaa itseään ennen herra Berthelierin palaamista, jos nimittäin Jumala näkee hyväksi lähettää hänet luoksemme. Ja jos Hän näkee hyväksi päättää toisin, niin on meidän tyydyttävä ja säästettävä kaikki voimamme sitä varten. Mutta meidän ei tarvitse kohdata surua puolitiessä."

"Jospa se olisi ainoastaan surua", nyyhki sisar Claudine, "mutta tämä on syntiä. Minun suostumuksestani petokseen Jumala on mahtanut rangaista minua ottamalla pois veljeni."

Ollen aina valmis jumaluusopilliseen väittelyyn laski Margareta kupin alas, risti kätensä sotilasryhdillä ja alkoi: "Ei ole kummaa, hyvä neiti, että te saatte vaan vähä lohdutusta surussanne, jos tuollainen on teidän käsityksenne kaikkivaltiaasta Jumalasta, joka on ne lähettänyt teille. Mitä isäntäämme tulee, niin olipa hänen laitansa miten tahansa, tietää Jumala sen kumminkin paremmin kuin me. Jumala on järjestänyt kaikki ja ratkaissut sen ennenkun te ja minä olimme syntyneet maailmaan, niin, jo ennenkun maailma oli luotukaan. Se ei ole meidän asiamme. Yksi asia kumminkin on, joka koskee meitä; se on meidän oma syntimme. Ja me voimme olla hyvin varmat siitä, että kun se tulee Jumalan eteen tuomittavaksi, ei ystävä eikä veli voi ottaa syytämme tai kantaa rangaistusta puolestamme."

Onneksi Claudine raukka ei ollut tarpeeksi johdonmukainen viitatakseen siihen, että syntimmekin olisi mahdollisesti edeltäpäin tiedossa ja siis myöskin edeltäpäin määrättyä, ja jos edeltäpäin määrättyä niin myöskin välttämätöntä. Miksi siis ollenkaan mitään rangaistusta kannettavaksemme? Hän tarttui Margaretan viime sanoihin, mieluummin kuin hänen esityksensä sisältöön. "Mitä syyn omakseen ottamiseen tulee", sanoi Claudine, "niin Jumala tietää että minä teen sen."

"Eipä niin, että te tarvitsisitte itse asiassa niin suuren osan siitä", myönsi Margareta anteliaasti. "Se oli minun tekoani. Te ette tahtonut ja minä houkuttelin teidät petokseen."

"Oi, mutta teistä kentiesi se ei näyttänyt niin kovin väärältä. Minä taasen tiesin, että Norbert raukka oli harhaoppinen ja että hänen sielunsa tulisi kadotetuksi aivan ijäksi, ja toiselta puolen Gabrielle olisi voitu voittaa oikealle kirkolle ja tulla pelastetuksi sieluineen ja ruumiineen. Mutta entä sitte veljeni! Amin sydän oli aivan murtumaisillaan, sillä Gabrielle on hänen oikea silmäteränsä."

"Ja se on taivaan totuus, neitini! Minä myös, minäkin ajattelin herraa ja lasta itseään. Savoijalaiset olisivat voineet tehdä hänet onnettomaksi, kukatiesi saattaneet hänelle kuoleman keskuudessaan."

"Me molemmat odotimme omaa hyväämme, eikä suinkaan pahaa toisillemme."

"Me odotimme hyvää loppua, unhottaen keinon kehnouden. Yhtä kaikki on tämä raskaampaa minulle kuin teille."

"Eipä niinkään! Te ette tee sovitusta ettekä pelkää kiirastulta."

"Sovitusta! Kiirastulta!" sanoi Margareta ylenmäärin ylenkatseellisesti. "Mitä ne ovat ollakseen sielun ja Jumalan välillä, joka sen on tehnyt? Ei mitään! Mitä minä pelkään, se on aivan eri asia. Minä, juuri minä, joka kaikella tunnollani ja tiedollani voin siten tehdä syntiä, voinko minä olla todellakaan Jumalan valittuja?"

"Ja kumminkin", sanoi Claudine lempeästi, "on hän hyvin laupias ja hellä armossaan."

"Niin, uskollisilleen."

"Mutta onko kenkään koskaan voinut olla uskollinen, ellei Hän ole ensin armollinen?" kysyi Claudine. Hänen sanansa olivat viisaammat kuin hän itse tiesikään. "Margareta, kumpikin meistä on tehnyt väärin", hän lisäsi, ojentaen äkillisen mielenliikutuksen valtaamana kätensä palvelijalle.

Karkealla, työn kovettamalla kädellään tämä kosketti sitä lempeästi. "Mikä olen minä halveksimaan Paavilaista", sanoi hän itsekseen, "koska en ole onnistunut tekemään omaa kutsumustani ja vaaliani itselleni varmaksi? Ja tiedänhän minä vallan hyvin, että on olemassa ainoastaan yksi tuomio niin hyvin sidotulle Paavilaiselle kuin päästetylle protestantille."

"Me olemme molemmat tehneet väärin rakkaudesta", sanoi Claudine. "Silloin Jumala armossaan antakoon meille molemmille anteeksi!"

"Amen!" sanoi Margareta.

"Ja te tiedätte, Margareta", lisäsi Claudine, "te tiedätte, että on olemassa siunattu Herramme. Jättäkäämme asia Hänen haltuunsa!"

"Hänen haltuunsa, neitini", vahvisti Margareta. Hän ei tietänyt miksi niin teki, mutta lähin tekonsa oli kumartua alas ja suudella sisar Claudinen kättä.

Gabrielle tuli näkyviin äkkiä temmaten oven auki. Hänen silmänsä leimusivat innostuksesta, poskensa hehkuivat ja koko hänen olentonsa oli muuttunut. "Täti! Margareta!" hän huusi hengästyneenä. "Norbert on tullut takaisin terveenä ja eheänä! Hän tuo uutisia isältäni!"

Norbert itse oli hänen takanaan, ja saatuaan isänsä kanssa luvan astua Claudinen kammioon, he pian antoivat kertomuksensa tulvia molempien naisten korville.

Juuri kun Norbert kertoi miten oli ilmaissut itsensä nuorelle Lormayeurille, kuultiin kova, käskevä koputus katuovelle. Se oli muuan neuvoston lähettiläs, joka vaati häntä oitis lähtemään opastamaan joukkuetta, jonka oli määrä mennä noutamaan takaisin herra Berthelieriä. He aikoivat tuoda haavoitetun miehen kantovuoteessa. Norbertille kerrottiin, että häntä varten oli varattu hevonen.

"Teidän olisi parasta viedä mukananne herran vanha vaippa", sanoi Margareta Norbertille. "Entä, nuori herraseni, milloin lopetitte paastonne?"

"Päivän noustessa sepän majalla, sillä aikaa kuin hän kengitti hevosiani."

"Ruoasta on ensin huoli pidettävä! Messu ja ruoka eivät ole koskaan ketään haitanneet! -- Jumala toki antakoon minulle anteeksi tuon kauhean asian mainitsemisen! Tässä on aamukeitos, joka on pidetty kuumana neitiä varten. Vaikka mikä ruoka-aika tämä on!"

"Ei, ei, en voi odottaa. Käsky on heti lähteä matkalle!"

"Se on käsitettävä järkevästi", keskeytti hänen isänsä. "Heidänhän pitää ensin saada joukkonsa kokoon."

"No, hyvä siis", sanoi Margareta, "minulla on oiva salvukukko jonka eilen paistoin neidille ja johon hän tuskin haluaa koskea. Minä vien sen ynnä leipäsämpylän ja viinimaljan viereiseen huoneeseen, sill'aikaa kun Gabrielle puolestaan kiittää teitä, herra Norbert, kuten on oikein ja sovelijasta, siitä että pelastitte hänet paavilaisten käsistä."

Istuessaan sisar Claudinen vuoteen ääressä de Caulaincourt katsoi miettivästi poikaa ja tyttöä, jotka seisoivat lähellä ovea, kuten Margareta oli jättänyt heidät. Sisar Claudine katseli myöskin heitä ja kukatiesi syvemmällä tajunnalla. Viimeinen asia, joka voi kuihtua todellisessa naissydämessä, on osanottava myötätuntoisuus lemmityn ja vaalitun nuoren sisaren, lapsineidon, puhkeavaa elämää kohtaan. Noista kahdesta, jotka seisoivat siinä yhdessä, heräsi hänen ajatuksissaan toiveita, jotka ulottuivat kauaksi tulevaisuuteen. Vaikkakin Claudine paljon piti poissaolevasta Louis de Marsacista, toivoi hän sydämessään kuitenkin tämän nyt unhottuneen.

Hänen mielestään olisi Gabriellen pitänyt punastua ja miettiä sekä olla kykenemätön sanaakaan lausumaan. Mutta sen sijaan tyttö puhui vapaasti, kuten olisi Norbertkin ollut tyttö tai hän itse poika.

"Oi Norbert! Kiittääkkö teitä? Mutta miten voin sitä tehdä? Ei, en voi sitä tehdä, vaikka menisi henkeni. Te olette pelastanut sen, mutta minä --."

Mutta nyt viimeinkin liikutuksen väreet kulkivat hänen kauniiden kasvojensa yli ja hän vaikeni.

De Caulaincourt ja Claudine näkivät ainoastaan kaksi nuorta edessään, mutta kumpikin näistä kahdesta huomasi erään kolmannen, joka seisoi heidän välillään. "Te olette pelastanut minut hänelle", sanoi toisen sydän. "Olenko pelastanut teidät ainoastaan hänelle?" oli toisen ajatus.

De Caulaincourt astui kohteliaasti väliin. "Kallis, nuori neitini, poikani pitää riemunaan ja kunnianaan että on saanut palvella teitä. Säästäkää siis, pyydän teitä, kiitoksenne, joita suvaitsette antaa hänelle -- vaikkeivät ne olekaan tarpeen -- siksi kunnes hänellä on ilo tuoda takaisin isänne, jonka, siihen luotan, hän on tekevä vielä tänä iltana."

XIX LUKU.

Kuuluisa Ami Berthelier.

Ami Berthelier oli lähtenyt matkaan Genevestä yksinäisenä, murtuneena miehenä, sydämestään surullisena ja katkerana ja miltei ystävätönnä. Se oli loistava todistus hänen yksin elämisestään, että hänellä syntymäkaupungissaan, jossa jok'ikinen tunsi toisensa, ei ollut ketään johon hän voi kääntyä, kun hän sattui tarvitsemaan pientä lainaa, vaan täytyi hänen turvautua lainsuojattomaan, maanpakoon ajettuun sukulaiseensa. Ja vieläpä juuri tätä seikkaa voisivat kansalaiset pitää loukkauksena ja todistuksena rikoksellisesta yhteydestä kapinallisten kanssa.

Ja sitte oli koko homma ollut epäonnistunut. Hän oli nyt palausretkellä, haavoitettuna ruumiiltaan ja sielultaan. Hän oli saanut ivaa, solvauksia, vieläpä väkivaltaakin osakseen noilta, jotka kantoivat hänen nimeään ja joiden isät olivat olleet hänen nuoruudenystäviään ja seuralaisiaan. Kumminkin, omituista sanoa, oli hänen palauksensa pelkkää riemukulkua. Geneven miehet, kuumasydämiset ja nopeat palkitsemaan ystäviä ja rankaisemaan vihamiehiä -- eivätkä he koskaan jättäneet asiataan keskeneräiseksi -- ottivat tarkasti huomioon ne palvelukset, joita hän oli toimittanut heille. Jokainen suuressa neuvostossa läsnäoleva uskoi, että herra Berthelier oli keksinyt suuren libertinien salaliiton ja lähettänyt ilmoituksen siitä kaupunkiin, mikä olikin totta. Mutta enemmistö uskoi myöskin, että hän oli mennyt Pregnyhiin ja saavuttanut serkkunsa luottamuksen juuri tässä tarkoituksessa -- joka ei kumminkaan ollut totta, mutta kaunistukseksi lisätty kertomuksen kulkiessa suusta suuhun. Sentähden, kun samana iltana ylpeä vartio, jonka neuvokset olivat lähettäneet vastaan, toi kotiin haavoitetun kansalaisen Porte de Riven tietä, niin koko kadun asukkaat ja samoin kaikkien muiden katujen, joita hänen oli kulkeminen, tulivat ulos tervehtimään häntä ja osottamaan hänelle kunnioitustaan. Hyvähuudot ja kirkuna täyttivät ilman. "Kauvan eläkööt kaikki hyvät kansalaiset! Kauvan eläköön Berthelier, jolla on uskollinen sydän Geneveä kohtaan! Jumala antakoon teille terveyttä ja paranemista, hyvä herra Berthelier! Te olette uudesti rakentanut vanhan nimen!" Vieläpä joskus kuultiin "hyvän herra Berthelierin" sijasta "ihmeteltävä Ami Berthelier", ja olipa vielä ääniä, jotka antoivat hänelle yhäkin korkeampaa kunniaa, huutaen hänelle: "kuuluisa Ami Berthelier." Kuudennentoista vuosisadan geneveläisistä oli sana "kuuluisa" erinomainen kunnianimitys. Kun hän kulki Port Patin yli, jonka molemmilla puolin oli korkeita rakennuksia, tuli eräästä huoneesta ulos mustaviittainen, ei kovin kookas olento, joka näytti käskemään tottuneelta. Silloin kuului kunnioituksen kohinaa ja hattuja nostettiin, sillä se oli herra Jean Calvin. Hänen viittauksestaan paarinkantajat seisattuivat ja joukko teki tietä. Berthelier, joka näytti hyvin väsyneeltä ja kalpealta, koetti nousta, mutta Calvin viittasi häntä pysymään alallaan ja toivotti hänelle vakavalla ja kunnioittavalla äänellä terveyttä ja paranemista. Sitten hän kättään kohottaen siunasi häntä samalla vanhalla tavalla, millä ennen muinoin Israelin järjestettyjä joukkoja oli tervehditty. Oli ensi kertaa, kun nämä kaksi miestä kohtasivat toisensa niin lähekkäin. Ami Berthelier sanoi hiljaan "amen". Suuri mies kääntyi poispäin ja silloin kohotti silmänsä kiinnittäen ne Norbertiin, joka ratsasti lähellä paareja. Pojan pää vaipui yhä alemmas tuon terävän, läpitunkevan katseen edessä. Hän ainoastaan toivoi, että hänen koko olentonsa voisi vajota sen mukana pois hevosen selästä sillan läpi alas veden alle. Ja kumminkaan ei herra Calvin tehnyt hänelle pahaa, hänen suureksi huojennuksekseen ei edes puhunutkaan.

Viimein Berthelier tuli omalle ovelleen, missä de Caulaincourt, Antoine Calvin ja kaksi hänen poikaansa seisoivat valmiina voimakkaiden käsivarsiensa avulla asettamaan hänet vuoteelleen. Mutta Gabriellen kirkkaat kasvot olivat hänen paras tervehdyksensä. Claudine seisoi Gabriellen vieressä, sillä uutinen Amin tulosta oli antanut hänelle voimia nousemaan ja kohtaamaan häntä ovella. Margareta ainoastaan ei tervehtinyt herraansa. Hänellä oli liian kiirettä auttaessaan ja ohjatessaan kantajia sekä näyttäessään heille tietä huoneeseen, jonka hän oli tehnyt tulijalle valmiiksi. Hän tuskin puhuikaan tai edes näytti katsovankaan Amiin, ennenkun tämä oli mukavasti asetettu pehmeälle patjavuoteelle, hienoille, lumivalkeille liinalakanoille, jotka hän niin oli huolellisesti valmistanut. Sitten Margareta meni ulos ja sanoi sisar Claudinelle: "Neitini, teidän on laittauduttava pian, hyvin pian kuntoon. Veljenne ei vielä voi tulla toimeen ilman apuanne. Mutta kauvan hän ei teitä tarvitse."

"Siis luulette --" Claudine sammalsi.

"En luule mitään. Aika luulemiseen tulee kylläkin pian. Nyt on aika rukoilemiseen, neitini. Olkaa innokas rukouksessa Herralle, jotta Hän ilmaantuisi herra Berthelierille."

Margareta pyytämässä katoolilaista rukoilemaan! Se oli ihmettä! Ennen sitä aamua ei hän olisi voinut niin tehdä. Kentiesi hän ei olisi niin tehnyt nytkään, jos olisi ollut aikaa ajattelemiseen. Mutta mitäpä meistä itsestämmekään tulisi, jollemme joskus onneksi menettelisi ristiriitaisesti periaatteittemme suhteen.

"Aivan varmaan rukoilen veljeni puolesta", Claudine vastasi, "ja vieläkin enemmän sen vuoksi, että hän on tehnyt kunnon työn erotessaan kehnosta sukulaisjoukostaan ja paljastaessaan heidän salaliittonsa."

"Kaikki hyvät työmme ovat vaan repaleisia riepuja", sanoi Margareta, joka oli hyvin väittelyhaluinen. "Mutta nyt -- hän kutsuu minua!"

Se mitä Berthelier halusi, oli että Margareta pyytäisi herra de Caulaincourtia tulemaan hänen luokseen muutamiksi silmänräpäyksiksi. Ami näytti Margaretasta niin heikolta ja sairaalta, että tämä epäili tuon pienenkin ponnistuksen olevan liikaa; hänen sydämensä ei kumminkaan voinut sallia, että hän kieltäisi mitään Amilta. Viimein nuo kaksi ystävystä katselivat toisiaan silmästä silmään ja vaihtoivat lujia kädenpuristuksia, joita miehet toisilleen antavat kun he luottavat toisiinsa sielunsa pohjasta.

"En voi unhoittaa niin kauvan kuin elän, enkä sen jälkeenkään", sanoi de Caulaincourt, "että te minun tähteni uhrasitte oman karitsanne."

"Ja neidon tähden", Berthelier vastasi, "poikanne mieli uhrata henkensä. Se seikka, ettei kumpaakaan uhria vaadittu, ei ollut heidän eikä meidänkään ansiomme. Mutta nyt, herrani ja ystäväni, olen lähettänyt noutamaan teitä, nähdessäni että tulen kuumeiseksi ja ajatukseni voivat mennä sekaisin, kertoakseni teille vielä tunnollani ollessani, että tuossa majassa tien ohessa kohtasin erään ystävänne."

"Mitä, ystävän? Senkö savoijalaisen, jolle puhuin evankeliumista ennenkun priorin miehet ottivat minut kiini?"

"Ei! En sitä ystävää, jota te olette auttanut, vaan sen joka auttaa teitä. Erään, jota etsimään minua usein olette kehoittanut. Mutta minä en silloin vielä ymmärtänyt."

De Caulaincourt käsitti nyt asian ja hänen kasvonsa kirkasti ihmeellinen ja äkillinen riemu. "Oi Jumala, minä kiitän sinua!" hän sanoi.

Mutta Berthelierin täytyi nyt sanoa: "Menkää nyt, ystäväni, sillä minä olen hyvin väsynyt ja voin tuskin nukkua. Kiittäkää kelpo poikaanne puolestani. Arvelen että kun hän kasvaa mieheksi, hän saattaa meidät kaikki varjoon. Hyvää yötä! Jumala olkoon teidän ja hänen kanssaan!"

Seuraavana ja useana päivänä jälestäpäin Genevessä muuta tuskin ajateltiinkaan kuin Daniel Berthelierin ja hänen toveriensa tuomiota. Ami Berthelierin veres todistus teki kerrassaan lopun kaikesta heidän toivostaan. Vähä sitä tosin oli ollut ilman tätäkin. Turhaan Daniel Berthelierin ijäkäs ja kunnioitettu äiti oli saapunut Geneveen rukoilemaan polvillaan poikansa armahtamista hänen marttyyri-isänsä tähden. Neuvosto oli taipumaton. Daniel tuomittiin kolmen enimmän syyllisen toverinsa kanssa mestauslavalle. Philibert Berthelier, Ami Perrin ynnä toiset isänmaasta karkoitetut libertinit tuomittiin jatkuvaan maanpakolaisuuteen ja heidän seuralaisensa vähempiin sakkoihin. Pula kaupungin kohtalosta käänsi yleisen huomion pois Gabriellen ja Lormayeurin kreivin asiasta. Tosin muutamissa piireissä paljon pelättiin suuttuneen savoijalaisen kostoa epäämättömän vaikka tarkoittamattoman petoksen tähden.

"Teidän on parempi olla varuillanne", sanoi Ami Berthelier neuvos Aubertille, joka kävi hänen luonaan ammattiasioilla, taitava lääkäri kun oli. "Ennen kuin ennätätte pitää varannekaan, on vanha kreivi jo porttinne luona sadatellen meitä kaikin voimin."

"Mitä hän voi enempää tehdä", sanoi Aubert, "kuin mitä hän on jo tehnyt kahtenakymmenenä vuotena? Tehköön hän mitä tahtoo, te voitte keventää mielenne, sillä emme toista kertaa pyörrä ympäri antaaksemme hänelle tyttöä."

"Ei. Mutta meidän on maksaminen vankien lunnaat hyvissä Geneven kruunuissa kuten kunniallisten miesten tulee."

Aubert ei katsonut asioita aivan tässä valossa. Mutta hän pysyi rauhallisena, haluamatta antautua sen pitempään väittelyyn. Tähän varovaisuuteen olikin syytä, sillä Berthelier oli hyvin sairas. Aikaa myöten ei mitään paranemista tullut, vaan päinvastoin pahenemista. Haavakuume toi mukanaan yhtämittaisen kuumeen, joka, vaikka lievääkin oli, ei koskaan jättänyt häntä kokonaan ja vähitellen kalvoi hänen vähäiset elinvoimansa. Kaikki mitä hellin huoli voi saada aikaan, tehtiin hänen hyväkseen. Margareta ja Gabrielle hoitivat häntä uhraavaisesti ja sisar Claudine auttoi niin paljo kuin voimansa sallivat. Kaupungin paras lääkärinapu oli hänen käytettävänään. Bénôit Dexter, Calvinin oma lääkäri ja harras ystävä, oli alinomaa pitämässä huolta ja usein neuvotteli apulaistensa kanssa. Aubert antoi lääkkeitä, jotka olivat paljoa voimakkaampia ja annettiin paljo suuremmissa annoksissa kuin mitä nyt sallittaisiin.

Sairaan ajatukset harhailivat usein toisaalla ja hänen tiedottomat lausuntonsa ilmaisivat hänen katkeria tunteitaan erilläänolostaan, toiselta puolen kansalaistoverien joukosta, toiselta omista sukulaisistaan ja aikaisemmista ystävistään. Asia, joka antoi hänelle raskasta murhetta, oli rouva Amblarde Berthelierin kieltäytyminen Genevessä ollessaan käymästä katsomassa häntä, koska piti Amia poikansa pettäjänä.

"Elkää sitä surko", oli de Caulaincourt sanonut hänelle. "Nyt on Genevessä jok'ikinen sielu ystävänne."