Part 13

"Epäilemättä nuori herra tietää, etten minä voi taistella koska olen rampa", sanoi Ami Berthelier, kun hän nousi ylös, ja tehden kohteliaan jäähyväiskumarruksen herra Perrinille, seuran isännälle, astui hän ovea kohden.

"Pysäyttäkää hänet, pysäyttäkää hänet!" huudettiin joka taholta. Kaikki hypähtivät seisaalleen sanoen mikä mitäkin, mutta yhteinen ajatus oli: "Hän ei saa mennä, hän tietää jo liian paljo." Philibert pysäytti hänet toisten keräytyessä ympärille. Ami kohotti käsivartensa työntääkseen serkkunsa sivulle. Philibertin miekka silloin välähti ja oli seuraavassa silmänräpäyksessä punaisena Amin verestä. Syntyi yleinen hämminki. Ami, joka silloin oli aivan pyörtymäisillään, ei voinut muistaa mitä tapahtui, paitsi että luuli tulevansa paloiksi revityksi. Mutta viimein joku -- se oli sama nuori mies, joka oli moittinut Jacquotia -- tempasi oven auki sanoen: "Mene, joudu, tai he tappavat sinut!"

Ulkoilmassa hänen tajunsa palasi ja hän istahti alas miettimään mitä oli tehtävissä. Mutta hänen ajatellessaan mistä tapaisi hevosensa ratsastaakseen takaisin Geneveen, ovi liikahteli ja hän arveli, että metelöitsijät sisällä aikoivat aukaista sen. Pelon antamalla voimalla hän nousi ja käveli Pregnyn pientä kaupunkia kohden. Matkallaan hän kohtasi talonpojan, joka työskenteli Perrinin tiluksilla. Hän kertoi talonpojalle olevansa geneveläinen, joka oli tullut hänen isäntänsä luo asialle, mutta että häntä oli kohdannut onnettomuus ja oli hän nyt halukas palaamaan kotiin järviteitse. Mies otti hänet majaansa, sitoi hänen haavansa karkealla tavallaan ja kertoi hänelle, että veljensä, joka oli kalastaja, aikoi lähteä Geneveen juuri samana yönä. Mies kysyi vielä, kykenisikö hänen kunnia-arvoisuutensa avustettuna kävelemään rantaan ja astumaan kalapurteen. Berthelierin ainoa halu oli päästä Geneveen ja kertoa tietonsa, vaikka hän kuolisikin seuraavassa silmänräpäyksessä. Siten hänen sielunsa antoi hänen ruumiilleen voimaa työhön. Sitä katkerampi oli hänen tyytymättömyytensä, kun kalastaja kohdattuaan tovereita joihin tahtoi yhtyä, rikkoi sopimuksensa ja asetti matkustajansa maalle Savoijan alueelle, tuskin lähemmäksi Geneveä kuin Pregnykään oli. Sairaana, kuumeisena ja kärsien suuresti haavoistaan kulki hän jotenkuten Babetin majalle ja oli iloinen laskeutuessaan hänen kurjalle vuoteelleen, kuten itsekseen arveli, sillä kuollakseen.

Kumminkin oli se elämä eikä kuolema, joka kuohui hänen sielunsa läpi tuona hämäränä aamuhetkenä, jolloin Norbert jätti hänet. Vielä kerran hän tunsi olevansa yksin. Babet raukan läsnäolo ei ollut häiritsevä, se vaan voi antaa hänelle jonkinlaisen käsityksen ihmisseurasta, joka esti yksinäisyyden ikävää syntymästä. Sitäpaitsi Babet voi vielä nukkua monia tunteja, sillä nyt oli vasta päivän koitto.

Hänen ajatuksensa kääntyivät takaisin vanhoihin aikoihin Peneyn vankilassa, jossa hän oli virunut, kuten hän nytkin makasi heikkona, väsyneenä ja tuskan vallassa. Silloin kumminkin oli parempi olla kuin nyt, sillä vaikkakin hänen uskonsa moniin asioihin oli pettynyt, oli hänellä kumminkin säilynyt usko yhteen asiaan -- hän luotti vapauteen. Hänestä yhä näytti kannattavan kärsiä ja kuolla, kun hän vaan näkisi Geneven vapaana. Ja ennen kaikkea, miten paljo mieluumminkin sen puolesta? Tarkoittiko vapaus neuvoston valtaa? Siinä istui joukko kiihkoisia pappeja ja ukkoja, jotka yhden ainoan innokkaan, terävä-älyisen ranskalaisen käskyä ja kehoitusta kuulivat. Tämä ranskalainen oli pudistanut pois Rooman ikeen, pannakseen oman ikeensä sijalle. Ami tiesi kumminkin, mitä ei vapaudeksi voitu kutsua. Ei Calvinin ja pyhimysten kukistettua Philibert Berthelierin ja libertinien sijaanasettamista ainakaan! Ei, silloin olisi viimeinen erehdys pahempi kuin ensimäinen. "Tahdon uhrata elämäni estääkseni sitä", hän ajatteli. "Enkä tätä tule koskaan katumaan."

"Miksipä katuisinkaan kaikesta menneestä?" oli hänen seuraava ajatuksensa. "En lainkaan, en kerrassaan mitään itse teossa, mutta kumminkin kaikkea kokonaisuudeksi katsottuna. Miksi hyödyksi on elämäni ollut itselleni tai kellenkään muulle? Jos minua arvostellaan, voidaan sanoa minusta: Kahdesti elämässään hän olisi saattanut tehdä pahaa ja on kieltäytynyt melkoiseksi vahingoksi itselleen. Mikä sitte tulee paraaksi tulokseksi ihmisen toiminnasta täällä maan päällä?"

"Milloin minut tuomitaan?" Oliko siis sellainen seikka kumminkin kuin tuomio kerran tuleva? Berthelieristä tuntui varmalta, että jos niin tuli käymään, olisi hänen paikkansa tuomittujen joukossa. Kumminkin hän ikävöi sitä, rukoili sitä koko sydämmestään, sielustaan, mielestään ja voimastaan. Oli paljoa sietämättömämpää ajatella, ettei totuus koskaan voittaisi, että vääryys aina saisi ylpeillä, kuin että hän, yksilö miljoonien joukossa, seisoisi tuomittuna onnistumattomana henkilönä, jommoinen hän oli. Hänellä oli ollut hyviä tilaisuuksia; se oli hänen oma syynsä, että oli kadottanut ne. Hän oli elänyt omaa elämäänsä. Katsellessa nyt taapäin ei se elämä tuntunut ollenkaan katkeralta. Eikö hänellä ollut nuoruutensa muistoja, muistoja vuosista 'ennen vedenpaisumista', ilon, voiman ja innostuksen vuosista, jolloin kaikki näytti hänestä mahdolliselta? Noina vuosina hän toivoi, odotti ja unelmoi, ja vielä enemmän, hän rakasti. Totta kyllä, ne ajat olivat pian menneet ohitse. Pian häipyi toivo, luottamus petti, unelmat pirstautuivat, vieläpä itse rakkauskin tukehtui hautaan. Kaikki oli mennyttä. Mitä siitä väliä! Hän itsekin oli sinne menossa. Pimeydestä tuli kaikki, pimeyteen kaikki jälleen palasi. Siinä oli loppu.

Kumminkin oli hän aikoinaan yrittänyt tehdä jotakin, joka voisi käydä miehen työstä maailmassa, joka ei vallan tyyten hukkuisi. Hän oli omistanut elämänsä isänmaanrakkaudelle, mikä merkitsi hänelle harrasta palvelusta sen kaupungin hyväksi, joka oli hänen isänmaansa. Oliko se kuitenkin kaikki rakkaan Geneven tähden? Eikö hänellä ollut omiakin harrastuksia? Eikö hän usein ajatellut Kreikan ja Rooman suuria kansalaisia ja uneksinut nimestä, joka olisi heidän nimiensä veroinen, nimeä jonka ainakaan Geneve ei mielellään sallisi kuolevan? Vaikkakin ollen aivan valmis nuoruutensa sankaria ihaillen peittymään suuren sukulaisensa nimen varjoon, hän kumminkin toivoi olevansa Bertheliereistä toinen, ensimäisen ansiokas ystävä ja auttaja.

Mutta nyt oli Berthelierien jalo nimi tahrattu auttamattomasti. Philibert ja Daniel Berthelier olivat pettureita. Toinen oli vankilassa, toinen maanpaossa, ei isänsä tavalla hyvän asian vuoksi, vaan sangen huonon. Samalla kertaa hän itse seisoi yksin molempain puolueiden hylkäämänä, kaikkien vihaamana, halveksittuna ja hyljättynä.

"Halveksittuna ja hyljättynä?" Sanat olivat tuttavat. Kenestä hän oli ne kuullut? Hän mietti hetkisen. Silloin hän muisti: ne olivat raamatussa. Ne olivat osa tekstiä, josta isä Calvin usein saarnasi, käyttäen pitkiä sanoja, kuten "valitseminen", "edeltäpäinmäärääminen" ja "vanhurskauttaminen". Hänelle ne olivat tyhjiä käsitteitä, ilman mitään tarkoitusta. Kumminkin ne sanat vainosivat häntä. Ne kaikuivat seuraavasti: "Häntä olivat ihmiset halveksineet ja hyljeksineet", kuten puhuttaessa miehestä, jonka kohtalona oli, niinkuin hänenkin kohtalonaan, ollut ylenkatse ja onnistumattomuus.

Vähitellen hänen miettiessään selvenivät hänelle ja saivat muodon inhimillisen Kristuksen hahmopiirteet. Hän oli tottunut ajattelemaan Sokratesta ja muita pakanuuden suuria miehiä samanlaisiksi kuin hän itsekin oli, miksi ei samoin voisi ajatella Natsaretin miestäkin. Ja kumminkin oli se ajatus uusi, hämmästyttävä ja ihmeellinen. Se oli sitä sentähden, että hänen sieluunsa -- niin hän mietti itsekseen -- oli koko hänen elämänsä ajan ollut sekoitettu tyhjänpäiväisyyksiä, joita paavilaiset ja reformeeratut olivat opettaneet. Hän ei uskonut heidän tavallaan, että Kristus oli outo, salaperäinen olento, jota ei kukaan voinut ajatella järjenmukaisesti, vaan ainoastaan osana järjestelmästä, tuosta nerokkaasta järjestelmästä, jonka isä Calvin oli selittänyt niin suurella terävä-älyisyydellä _Kristinuskon perusteissaan_. Tätä kaikkea ei voitu uskoa, mutta jokainen taisi, voi ja jokaisen täytyikin uskoa, että oli kerran henkilö Jesus Kristus, joka aikoinaan koetti tehdä hyvää ihmisille ja jonka oma elämä tuli onnettomaksi.

Se ajatus oli lohduttava ja hyväätekevä. Oli kuin olisi joku hänen yksinäisyydessään tullut seurustelemaan hänen kanssaan, auttamaan häntä. Kenties oli hänen levätessään keveä uni vallannut hänet, sillä käsitys jonkin persoonan läsnäolosta kasvoi kasvamistaan, kunnes se näytti täyttävän koko huoneen. Hän ei nähnyt mitään, hän ei kuullut mitään; mutta kumminkin hän tiesi, että joku toinenkin oli siellä. Tai paremmin sanoen, siellä oli eräs, joka oli ollut halveksittu ja hyljätty ja oli sitä vieläkin. --

Mitä oli Hän nyt? Kysymys herätti hänet täydellisesti. Hän koetti ratkaista sitä. Niin, hän muisti historian, jota hän ei koskaan ennen ollut käsittänyt kertomuksena ihmisestä, vaan ainoastaan osana kirkon opista. Tämä Hän ei onnistunut, sillä juutalaiset eivät uskoneet Häneen; Hän tuli omilleen, mutta Hänen omansa eivät vastaanottaneet Häntä. Ja viimein Hänet oli ristiinnaulinnut juuri se kansa, jota hän oli koettanut auttaa. Miten murtunut, alakuloinen ja miten katkera Hänen sielunsa täytyikään olla! "Niinpä niinkin", jatkoi Berthelier, "jos oikein muistan, niin Hän sanoi: 'Minun sieluni on suuresti murheellinen'", tai sinne päin. Mutta oliko kaikki sillä loppu? Miksi tuli hän ajattelemaan kaikkea sitä jälestäpäin?

Jospa minä voisin puhua Hänelle ja kysyä? Mutta nyt, se on varmaa, puhuvat ihmiset Hänelle joka päivä, sillä he uskovat että Hän istuu Jumalan oikealla kädellä ja onkin itse Jumala. Ja he rukoilevat. Minä en tiedä mitään. Olen pimeydessä vaeltaja, jonka kynttilä on sammunut. Mutta jos nyt voidaan uskoa ja voidaan toivoa ainakin sen verran, ettei Hänen elämän tarinansa halveksimiseen, hylkäämiseen ja ristiinnaulitsemiseen kokonaan loppunut, että oli ainoastaan pimeä käytävä taampana olevaan valoon, miksi ei muillekin siellä voisi olla valoa.

"Mutta sitten", ajatteli Berthelier, "Hänen kukistuksensa, hänen hylkäämisensä olivat aivan ansaitsemattomia." Berthelier koetti muistutella kaikkea mitä hän vaan taisi tuosta kertomuksesta, elämästä ja kuolemasta, jonka hän lopuksi keskitti seuraavaan muotoon: "Niin, Hän olisi ansainnut menestystä ja voittoa, jos koskaan ihminen ansaitsi. Hän ei rikkonut koskaan omaa luontoaan vastaan eikä koskaan luopunut seuraamasta omia tarkoitusperiään. Hänen valkealla viitallaan oli tosin verta, mutta ei synnin tahraa. Tekeepä hyvää ajatella, että ainakin yksi oli osottautunut kaiken luoton ja kunnian ansainneeksi. Kuka tietää vaikkapa ihmiset ovat oikeassa ajatellessaan, ettei semmoinen voinut tulla kuoletetuksi eikä kadonnut. Voiko hän sitä sitte?" Se se oli kysymys. Kaikki toiset liittyivät tähän. "Jos tämmöisen miehen häviö oli lopullinen, jos kaikki loppui siihen, silloin on paha voimakkaampi kuin hyvä, ja se tulee vallitsemaan."

Berthelier ei voinut uskoa sitä mahdolliseksi, enempää kuin että aurinko, joka eilen illalla laskeusi, ei nousisi enää koskaan maan ylitse. "Ei, koko kristikunnan täytyi olla oikeassa sanoessaan, että Hän eli ja nytkin istui voittajana taivaassa. Mutta jos näin on laita, niin on kristikunta myöskin oikeassa sanoessaan, että ihminen voi puhua Hänelle ja pyytää apua Häneltä." Mutta mitä pyytäisi hän, Berthelier, Häneltä? Kaikki ikävöiminen poistui häneltä, se suli pois todelliseen riemuun, suureen, ihmeelliseen iloon hänen uskoessaan, että Hän todella oli olemassa. Hän eli, Hän oli jossakin maailmassa, että Häntä kunnioitettaisiin, rakastettaisiin ja että häneen luotettaisiin. Kentiesi Hän voisi opettaa muille voittonsa salaisuuden, jotta he samanlaisten tappioiden ja tuskien jälkeen, joita Hän oli kärsinyt, ehkä erhetystenkin jälkeen, joita Hän kumminkaan ei ollut tehnyt, voisivat kuitenkin saavuttaa voiton. Mutta voitosta, ainakaan omasta mahdollisesta osastaan siinä, Ami ei pitänyt väliä. Oli kylläksi, että oikeus oli saanut riemuvoittonsa ja Kristus myöskin.

Juuri silloin nousevan auringon ensi säteet hiipivät sisään pienen akkunan läpi. "Aurinko on noussut", sanoi Berthelier itsekseen. Vanha Babet heräsi nurkassaan ja oli seuraavassa silmänräpäyksessä polvillaan lukien Pater Nosteriaan.

"Pater Noster -- isä meidän", ajatteli Berthelier, "se on Kristuksen rukous. Se oli Hän, joka opetti ihmiset puhumaan tuolle Iankaikkiselle, Loppumattomalle, meidän Isällemme. Hän tiesi mitä Hän sanoi, eikä opettanut ihmisille valheita. Entä jos tämä olisikin totta? Entä jos kaiken keskuksena olikin Isän sydän, ja Hän, Poika, tuli ilmoittamaan sitä?"

XVII LUKU.

Suuren neuvoston edessä.

Samana toukokuun aamuna Geneven erinomainen kokoussali, jossa Calvin tavallisesti luennoi innostuneille oppilailleen, oli vallan toisellaisen kokouksen näyttämönä. Suuri eli yleinen kansalaisneuvosto piti kokoustaan siellä. Kunniakatoksella varustetussa valtatuolissa, jossa ennen vanhaan fransiskanipriori oli istunut, ei nyt pitänyt paikkaansa isä John Calvin, vaan neuvos Amblarde Corne, musta virkasauvansa edessään pöydällä. Hänen kolme virkaveljeään istuivat virkasauvoineen hänen vieressään, ja heidän lähellään rivissä seinän vieressä olevat pöydät olivat varatut kahdenkymmenen viiden neuvostolle. Heidän vastapäätään tiheään ahdetuissa riveissä etupenkeillä istuivat suuren neuvoston lailliset jäsenet, kaikki Geneven kirjoissa olevia kansalaisia. Mutta heidän takanaan ja ympärillään salin kaikissa kolkissa aaltoili ja tunkeili meluava joukko, joka kasvoi yhä enemmän, kunnes enää tuskin oli ainoatakaan seisomapaikkaa jälellä. Jotkut kiipesivät pylväisiin, toiset pääsivät ikkunoille ja seisoivat syvennyksissä, muutamat olivat pakoitetut pysyttäytymään ovissa tai tunkeilivat käytävissä ja portailla.

Tiheästä väenjoukosta kuului yhtämittainen humina ja kohina kuten mehiläisparvesta, ja lisäksi vaihteen vuoksi tilapäisiä kiljahduksia ja huutoja. "Rutto sinun pyhimyksillesi!" -- "Ooh, libertini! Iskekää hänet maahan, työntäkää ulos!" -- "Alas konsistoriumi!" -- "Rhôneen teidän joukkonne!" Silloin huusi ensimäinen neuvos: "Järjestykseen, järjestykseen! Hiljaa, kansalaiset! Järjestykseen, sanon minä, järjestykseen!"

Viimein palautettiinkin järjestys ja syntyi tarpeeksi hiljaisuutta, jotta suurin osa joukosta voi kuulla Amblarde Cornen äänen. Ja kun he sen kuulivat, lisäytyi äänettömyys, sillä hänen sanansa olivat tärkeitä heille kaikille. Hän puhui viime mellakoista, joita muutamat paha-aikeiset henkilöt, hillittömät kansalaiset ja kelvottomat toverit, olivat panneet toimeen. Hän puhui heidän huonosti verhotuista aikeistaan saattaa Geneven suuruus ja valtiollinen merkitys tyhjiin ja tehdä siitä riidan ja häiriön pesä. Jumalan laupiaasta sallimasta he kuitenkaan eivät olleet onnistuneet, vaan päinvastoin joutuneet sopivalle ja hyvin ansaitulle rangaistukselle alttiiksi. He kuvailivat tekosyyksi vieraasta vaikutuksesta ja erittäinkin niistä Ranskan pakolaisista johtuvaa vaaraa, jotka nyt asuivat heidän seassaan. Mutta jokainen tiesi, että nämä arvoisat ja kunnioitettavat henkilöt --

Nyt salin perältä kuuluva melu minuutti minuutilta kasvaen saavutti semmoisen voiman, ettei sitä voitu jättää huomioonottamatta. Puhuja keskeytti antaakseen yleisölle ankaran moitteen.

Silloin tunkeutui läheisiltä penkeiltä eräs henkilö esiin ja sanoi: "Suvaitkaa kuulla, teidän korkea-arvoisuutenne, täällä on eräs sanantuoja, jonka uutiset tuntuvat olevan tärkeitä. Hän vaatii päästä puhumaan kunnioitettavien neuvosten kanssa, muttei voi päästä ahdingon läpi."

"Tehkää siis tietä hänelle, me tahdomme kaikki kuulla häntä!" sanoi neuvos Corne. "Tehkää tietä, tehkää tietä!" kaikui salin halki.

Se ei ollut niin helppoa tuossa tungoksessa. Kumminkin se viimein kärsivällisyyttä käyttäen saavutettiin. Kaksi miestä kaupungin vartiostosta tuli hennon naisenpukuun puetun olennon kanssa neuvosten eteen.

"Hurskaat pyhimykset! Mitä meillä tässä on? Tyttökö?" huusi eräs neuvoston jäsen, josta ei koskaan saatu selvää, sillä kukaan ei tahtonut omistaa tuota protestantille sopimatonta huudahdusta. Vavahdus ja hämmästyksen liikutus kulki kaikkien kokoutuneiden läpi.

Ensimäinen neuvoksista sai, kuten sopi odottaakin, ensin puhelahjansa. "Mitä tämä kaikki merkitsee?" hän kysyi. "Mitä tarkoitatte, kaupungin vartijat, tuodessanne tämän neidon tänne?"

"Anteeksi, teidän kunnia-arvoisuutenne, se on poika", alkoi eräs.

"Hyvin kunnioitettavat neuvokset, hän on Norbert de Caulaincourt ja hän tulee Pregnystä tuoden meille uutisia", selitti toinen rauhallisemmasti.

"Puhu siis, neito tai nuorukainen, kumpi tahansa lienet", sanoi ensimäinen neuvos. Mutta vielä puhuessaan hän hämmästyen tunsi nahkareunustaisen viitan, jonka kantajan hän itse oli antanut savoijalaisille Porte Neuven luona. Tähän aikaan Norbertin kertomus oli tunnettu kaupungissa, vaikkakin hämmästyksen ja kiihoituksen, jonka se olisi muuten synnyttänyt, nieli uhkaava ja kaikkivoittava libertinien pelko.

Tällä välin Norbert häpeän ja hämmästyksen valtaamana ponnisteli saadakseen ääntä suustaan. "Se on vahdin syy", hän sanoi, "he eivät sallineet minun mennä kotia muuttamaan pukuani."

"Elä huoli ollenkaan puvustasi, vaan vastaa selvään, ken olet."

"Olen Norbert de Caulaincourt." Salin läpi kulki kohina. Tuon uhkarohkean seikkailun sankarin oli jokainen luullut kuolleeksi. Äänten kohinassa oli sekä iloa että ihmettelyä. Muutamat nostivat äänekkäitä tervehdys- ja riemuhuutoja, vaikkakaan ei ollut puutetta toisenlaisistakin huudoista. "Hän petti meidät. Hän on saattanut meidät huonoihin väleihin savoijalaisten kanssa. Hän on rikkonut pyhän raamatun määräykset." Toiset taas huusivat: "Ei, ei, ei! Hän on pelastanut geneveläisen neidon. Hän uskalsi oman henkensä. Hän on rohkea nuorukainen." -- "Hänpäs on ranskalainen pakolainen ja petturi."

Jonkinlaisella vaikeudella meteli saatiin tarpeeksi tukahdetuksi, jotta voitiin kuulla Amblarde Cornen ääni.

"On tarpeeksi aikaa tutkia tämän nuoren miehen asiaa, kun olemme kuulleet uutiset, jotka hän vartiomiesten puheen mukaan tuo meille Pregnystä. Norbert de Caulaincourt, miten sinä jouduit Pregnyhin?"

"En ollut Pregnyssä, joka on Bernin alueella, vaan matkallani tänne kohtasin herra Ami Berthelierin. Hän se oli ollut siellä. Uutiset ovat hänen lähettämiänsä."

"Kerro siis nyt kunnianarvoisalle neuvostolle, mitä herra Ami Berthelier on pyytänyt sinun puhumaan."

Onneksi oli Norbert noita luonteita, joita suuri vaara ja suuret tapaukset karkaisevat, sen sijaan että hämmentäisivät. Hän puhui rohkeasti ja lausui sanottavansa selvään, niin että kaikki voivat ymmärtää sen. Hänen nuorilta huuliltansa tulivat ne kohtalon sanat, jotka veivät Daniel Berthelieriltä ja hänen seuralaisiltaan heidän viimeiset elämänmahdollisuutensa. Tämän jälkeen tiesi jokainen läsnäolija, että petturien tuomio oli päätetty asia. Yksin tuo meluava kokouskin vaipui vakavaan äänettömyyteen, joka oli paljoa tenhoavampi kuin suurinkin melu ja huuto.

"Me tahdomme keskustella nyt heti tästä asiasta" sanoi ensimäinen neuvos tyynesti. "Mitä sinuun tulee, Norbert de Caulaincourt, on sinun vastattava toisen kuin tämän tuomioistuimen edessä kunnianarvoisan kahdenkymmenen viiden neuvoston halveksimisesta, petollisesta, julkeasta ja sopimattomasta käytöksestä ja kaikkivaltiaan Jumalan käskyistä poikkeamisesta, kuten ne esiintyvät pyhässä raamatussa. Sentähden kunnes on aikaa ja tilaisuutta asiasi sopivaan tutkimiseen, minä ehdoitan tässä paikalla olevan kansalaisten neuvoston luvalla sinut toimitettavaksi Evêchen vankilaan."

Tämä ankara puhe ei masentanut Norbertia vallan kokonaan. Hän tiesi että kaupungin viranomaiset ja erittäinkin ensimäinen neuvos, jotka hän oli pettänyt ja nolannut, hyvinkin olivat suutuksissaan hänen rohkeasta tempustaan. Ken taas ei ollut suutuksissaan, oli kumminkin pakoitettu teeskentelemään sitä. Mitä hän tosiaankaan voi muuta odottaa asetettuaan heidän korkean arvokkaisuutensa niin naurettavaan, ehkäpä vihattavaankin valoon heidän vihamiestensä savoijalaisten silmissä.

Hän kumarsi päätään kuten ainakin se, ken tyvenesti kuulee tuomionsa. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän kumminkin sen jälkeen kohotti ja katsoi ensimäistä neuvosta rohkeasti silmiin. "Mutta lähetättekö te noutamaan herra Berthelieriä? Hän on vaarallisesti haavoitettu", sanoi Norbert.

Amblarde Cornen vakavat kasvot lauhtuivat melkein hymyyn, joko pojan rohkeudesta tai yksinkertaisuudesta ajatellessaan että hänen tarvitsi neuvoksia muistuttaa niin vakavasta velvollisuudesta. "On jo kylliksi sanottu", vastasi hän, vaikkakaan ei erittäin ankarasti. "Kymmenysmies, viekää pois vanki!"

Sillä välin nähtiin tunkeilua eräällä takapenkeistä. Jotkut äänet huusivat: "Tehkää tietä, tehkää tietä!" Kookas olento tunkeutui tiheään ahdettujen istuimien lomitse, tuli esiin ja saapui kahdenkymmenenviiden neuvoston luo.

Ihastuen ja hämmästyneenä Norbert näki isänsä. Germain de Caulaincourt, Geneven kansalainen, oli tähän asti kuunnellut ääneti asioita istuen vaatimattomasti salin perällä pylvään takana. Nyt hän otti paikkansa poikansa vieressä, asettaen toisen kätensä hänen olkapäälleen. Äänetön katse vaihdettiin heidän keskensä. Sitten hän kumarsi neuvoksille ja puhui: "Voivatko teidän korkea-arvoisuutenne ja täällä läsnä olevat kunnioitettavat kansalaiset sallia, että minä, Germain de Caulaincourt, syytän poikaani Norbert de Caulaincourtia kahdenkymmenen viiden neuvoston halveksimisesta ja sen aikeiden tyhjiin saattamisesta?"

Hämmästyksen sohina kuului ympäri salia. Neuvokset katselivat toisiaan hämmästyneinä. Ainoastaan molemmat Caulaincourtit seisoivat aivan äänettöminä, vanhempi odottaen neuvoston päätöstä, nuorempi isänsä ystävällisen käden hillitsemänä.

Viimein ensimäinen neuvos katkaisi äänettömyyden.

"Herra de Caulaincourt, me tunnemme teidät todelliseksi mieheksi ja hyväksi kansalaiseksi. Epäilemättä tämä syytöksenne ei olisi ollut tarpeen sen todistamiseksi. Samalla kertaa kuin kunnioitamme teidän alttiuttanne sitä kaupunkia kohtaan, jonka olette omaksenne valinneet, emme olisi tahtoneet teidän kehittävän sitä semmoiseen äärimäisyyteen."

"En sitä tahdokaan, herra. Toimin omasta vapaasta tahdostani. Tiedän teidän lakinne määräävän, että syyttäjän pitää mennä vankilaan yhdessä syytetyn kanssa."

Norbert säpsähti, kääntyi puoliksi ympäri ja katsoi isäänsä suoraan silmiin. Se oli katse, joka sisälsi enemmän kuin kokonaiset kirjat. De Caulaincourt kääntyi; hänen vakava, tyyni äänensä tunkeutui kuulijakuntaan, joka vaikeni sitä kuunnellakseen. "Vielä lisäksi minä pidän vastuunalaisuuden tästä asiasta tulevan osaksi itselleni. Sen mitä poikani on tehnyt -- ja myönnän, että teko oli laiton -- hän teki rakkaudesta minuun." Käsi Norbertin olkapäällä vapisi hiukan. "Sentähden, jos hänen pitää mennä vankilaan, minäkin menen sinne hänen kanssaan joko syyttäjänä tai syytettynä, kummaksi hyvään teidän kunnia-arvoisuutenne sen määrännevät."

Seurasi lyhyt äänettömyys. Sitten neuvos Aubert kääntyen kolmeen virkatoveriinsa sanoi: "Tämä asia, kuten minusta näyttää, kuuluu paremmin konsistoriumille kuin neuvostolle."

Ehdotus oli tervetullut onnellisena keinona suoriutua vakavasta pälkähästä. Ei kukaan tahtonut lähettää vanhempaa Caulaincourtia Evêchéhen; mutta selvää oli, että jos Norbert sinne meni, menisi hänkin. Ei kukaan tiennyt oikein miten Norbertin suhteen oli meneteltävä. Näiden teokratian kannattajain mielestä kirkon pastorit ja vanhemmat olivat oikeita henkilöitä ratkaisemaan asian. Etenkin koska Norbert oli rikkonut raamatun käskyn, tuli hänen asiansa varmasti näiden tuomiovaltaan.