Part 12

Norbert de Caulaincourt ratsasti tulisella kiireellä metsän halki, kiihoittaen väsynyttä ratsuaan huudoilla ja kannuksilla. Hän ei tiennyt mitä teki; hän oli kuin juopunut voimakkaasta viinistä, elämän erinomaisesta viinistä. Päättävästi hän oli sysännyt miltei maistamatta maljan syrjään, mutta nyt, miten omituista, sitä tarjottiin hänelle uudelleen. Se viini oli punaista; se antoi värinsä maljaan, se liikkui, kuohui, kimalteli ja pulppusi kuten tuhannet jalokivet. Siten, sydän riemuitsevana ja valoisana, hän ratsasti yhä edelleen hämäriä metsäpolkuja pitkin, joilla pehmeä, tumma toukokuunyö kävi yhä tummemmaksi.

Yht'äkkiä herposi hänen kätensä ohjaksista. Hepokin oli liian halukas hiljentämään vauhtiaan ja alkamaan huolimatonta, laahustavaa käyntiään. Todellisuudessa olivat Norbertin nuoret hermot ja aivot olleet pelkästä tahdon ponnistuksesta äärimäisessä jännityksessä. Nyt ne äkkiä laukesivat ja kieltäytyivät työskentelemästä sen enempää. Suunnaton väsymys tulvi virran tavoin hänen olentoonsa. Hänen täytyi nukkua, tai hän kuolisi.

Paikka oli pimeä, hiljainen ja yksinäinen kuten hauta. Mitä hänellä oli pelättävänä? Hän astui alas, sitoi ratsun puuhun, laskeusi alas ruoholle ja viidessä sekunnissa oli hän sikeässä unessa. Se oli noita unia, jotka rakentavat vahvan rajan menneisyyden ja tulevaisuuden välille. Me heräämme sellaisesta vallan uudella tunteella. Kaikki eilispäivän huolet ja murheet ovat menneet ja mieli ja järki kylpeytyvät raikkaiksi elämän lähteessä. Onhan se vähäinen esimaku siitä, mitä kuoleman uni tekee meidän katoavalle osallemme, joka halajaa ja ikävöi lepoa. Samalla kuolematon henkemme jollain salaperäisellä tavalla yhä pitää elävää yhteyttä Luojansa ja Vapahtajansa kanssa.

Aurinko oli jo ylhäällä kun Norbert heräsi. Hän haukotteli, venytteli ja katseli ympärilleen. Hänen jäseniään pakotti, sillä maaemo ei tarjoa lapsilleen kaikkein pehmeintä makuupaikkaa. Mutta se oli vain pieni ikävyys. Ylhäällä liitelevät pilvet sallivat taivaan sinen näkyä hentojen, vihreiden oksien lomitse. Eräällä oksalla istui ja lauloi lintu. Ei kuulunut muita ääniä kuin hevosen pureksimista lähittyydellä, missä se perin huoletonna ja ilmeisellä tyytyväisyydellä haukkasi aamuateriataan. Norbert toivoi, että hän olisi voinut yhtä huokeasti tyydyttää oman nälkänsä. Hänen ratsuviittansa taskussa oli kukkaro, ei tosin täysi kuten Norbert olisi toivonut, mutta oli siinä kumminkin muutamia kruunuja vielä. Näillä hän saisi ruokaa, kunhan vaan keksisi paikan, mistä sitä ostaa. Mutta miten hän voi mennä ihmisiin tässä puvussa? Hän nousi istualleen ja katseli itseään vallan alakuloisena päästäen pitkän hämmästyksen huudon, joka kumminkin loppui sydämmelliseen naurunpurkaukseen.

Mutta nauru loppui ja hämmennys jäi. Miten voi nuori nainen ja lisäksi vielä kaunis nuori nainen kulkea ilman suojaa tai saattojoukkoa Savoijan raa'an ja laista piittaamattoman alueen halki siltä paikalta, missä hän oli, Geneven alueelle asti? Tätä Norbert yksin istuessaan aprikoi. Kunhan vaan Lormayeurin nuori kreivi (jota Luoja suojelkoon!) olisi enentänyt ystävyyttään lahjoittamalla hänelle paashin puvun! Luultavasti hän olisi tehnytkin niin, jos hän olisi tullut pyytäneeksi. Mutta Norbert oli ollut liian sekaisin ja hämmästynyt kysyäkseen sitä.

Hänellä ei ollut mitään muuta jälellä kuin satuloida ratsunsa ja kääntää kasvonsa Geneveä kohti semmoiseksi puettuna kuin hän oli. Hän tunsi ainoastaan suunnan, jota piti seurata. Tietä ei hän tuntenut ollenkaan. Kumminkin oli selvää, että ensimäisenä tehtävänä hänellä oli päästä ulos metsästä. Hän löysi tien, jota oli kulkenut edellisenä yönä, ja arveli ettei paremmin voisi tehdä kuin seurata sitä.

Sen pitkän ja väsyttävän päivän seikkailuista ja vastoinkäymisistä hän ei koskaan jälestäpäin tahtonut mielellään puhua. Jos oli pakko, keskitti hän kokemuksensa näihin sanoihin:

"Ainakin kymmenen kertaa minä kadotin tieni. Turvattomana neitona ollen aristelin mennä lähelle kyliä, peläten että ihmiset tekisivät minulle ikävyyttä, jopa ottaisivat minut vangiksi ja pitäisivät panttivankina. Kerran kohtasin kokoiseni pojan ja pyysin hänen vaihtamaan vaatteita kanssani. Kun hän kieltäytyi, uhkasin häntä kaksinkamppailulla, mutta hän juoksi tiehensä huutaen, että minä muka olin kummitus. Ajoin häntä takaa, saavutin hänet ja kerroin, etten ollut mikään kummitus, vaan kunniallinen nuorukainen, joka oli hauskaa pitämässä ja halusi päästä kotiin. Tällöin hän kutsui minua siksi, jolla ei ollut valkuaista silmissä; tarkoittaen sillä itse paholaista. Sitten hän puikahti käsistäni ja juoksi matkaansa henkensä edestä. Viimein onnettomuuksieni huipuksi ratsuni kadotti kengän yhdestä jalastaan."

Kun tämä viime onnettomuus Norbertia kohtasi, oli yön tulo lähellä ja hän arveli olevansa jo kaukana tieltään. Hänelle oli parempi seisattua siellä, missä hän oli, aamuun asti. Mutta nyt hän ei saattanut turvassa levätä ulkona, koska oli asutulla seudulla; olisihan voinut tulla sivukulkijoita. Tuskitellen senkin sadatta kertaa onnettoman valepukunsa takia hän alkoi katsella ympärilleen eikö löytäisi majaa, jossa voisi saada suojaa.

Viimein illan sammuvassa valossa hän näki hyvin halvan näköisen töllin, luultavasti työmiehen tai viininviljelijän asunnon.

"Yhdestä kruunusta 'harmaajalka' aivan mielellään ruokkii ja suojaa minua", hän arveli, "minä vaan en saa näyttää, että minulla on enemmän rahaa, muutoin hän ryöstäisi ja murhaisi minut."

Hän astui alas, kiinnitti ratsunsa puuhun vähän matkan päähän, meni karkeatekoiselle puuovelle ja kolkutti.

Ensin ei kukaan vastannut, mutta kun hän uusi kolkutuksensa, vastasi matala ääni pyytäen hänen kohottamaan salpaa ja astumaan sisään.

Mutta kun hänen silmänsä tottuivat hämärään, eroitti hän nurkassa kauvimpana ovesta vuoteen ja sairaan miehen lepäävän sillä. Uusi silmäys näytti hänelle valkeat hiukset ynnä sidotun käden ja olkapään.

Hänen vielä epäillessään mitä tehdä kuului vuoteesta ääni, jonka sointu oli kummallisen tuttava.

"Ajatukseni harhailevat, -- ah niin -- nyt tiedän. Olen kumminkin iloinen, koska ne tuovat minulle sellaisen unen kuin tämän, Gabrielle."

Ihmeissään ja hämmästyneenä Norbert läheni ja kumartui lähelle sairasta miestä, jolloin tunsi hänet. "Herra Berthelier!" hän huudahti. "Ääni ei ole Gabriellen. Mutta sitten häntä on katsottava." Siten unet ja sairaan miehen mielikuvat muuttuivat ja sulivat vaihtuen toinen toiseensa. "Puku on Gabriellen, tuo kallis, nahoilla reunustettu viitta, jonka minä ostin hänelle matkaa varten."

"Se on totta, herra Berthelier, ja --".

"Niin, näkö on Gabriellen, mutta ääni on nuoren Norbert de Caulaincourtin."

Norbert tiesi että Berthelier oli lähtenyt Geneven rajain ulkopuolelle, ja oli vahvasti aavistanut, että tämä oli mennyt hankkimaan rahaa Gabriellelle. Mikä oli luonnollisempaa kuin että hänet palatessaan rahain kanssa oli ryöstetty ja haavoitettu. Sitä vaan hän ei voinut ymmärtää, miksei hän ollut palannut Bernin vaan Savoijan alueen läpi. Jommankumman heistä täytyi olla kaukana tieltään, muutoin eivät heidän polkunsa olisi sattuneet yhteen.

"Herra Berthelier", hän sanoi, "teillä ei ole mitään pelättävänä. Ette uneksi ettekä houraile, vaan olette selvällä järjellänne."

"Mutta kuinka ja miksi tällä tapaa? Mikä teidät tänne tuo? Miksi olette tuossa puvussa?"

"Ensin sallikaa minun ilahuttaa teitä tiedolla, että sen omistaja on turvassa Genevessä. Minulla taasen puolestani on ollut iloinen päivän ratsastusmatka nuoren Lormayeurin kreivin kanssa, ja hyvä seuratoveri hän onkin."

"En ymmärrä mitään tästä. Minulla on kuume ja minä hourailen."

"Koetelkaa kättäni, herrani. Tulette kyllä huomaamaan, ettei se ole neidon kätönen, vaan nuorukaisen kova nyrkki, joka on antanut monta tuimaa iskua. Ja katsokaa, -- tässä on tarpeeksi valoisaa!" Hän työnsi pois päähineensä ja seisoi avonaisen aukon kohdalla, joka oli akkunan asemasta, paraassa valossa.

"Norbert!"

"Niin, Norbert, neiti Gabriellen puvussa. Miten muutoin voinkaan pelastaa hänet?"

"Hän ei olisi sitä koskaan sallinut."

"Emme lainkaan kysyneet Gabriellen mielipidettä. Annoimme hänelle unijuomaa."

"Me! Kutka sitte?"

"Ainoastaan me kolme tunsimme salaisuuden, neiti Claudine, Margareta ja minä."

"Myöskin Claudine? Se on uskomatonta!"

"Me suostutimme hänet. Mutta se oli kunnon vanha Margareta, joka mietti, suunnitteli ja järjesti kaikki pukua koskevat seikat. Onnikin suosi minua, sillä te olitte poissa. Koska asian laita oli semmoinen, piti herra Anton Calvinin olla isän sijaisena neidille ja jättää hänet savoijalaisille. Siten hän hyvällä tavallaan toimi ammattinsa mukaan. Kun huntu oli kasvoillani, ei hän edes vilaissutkaan niiden sisäpuolelle. Minä taasen puolestani pidin hyvää huolta, että kasvoni olivat hyvin verhottuina hunnulla, kuten kainolle ja suuressa pulassa olevalle nuorelle neidolle sopiikin. Jos tiellä Porte Neuveen joku kunniallisista porvareista puhui minulla sanan, olin aivan liiaksi surun ja pelon valtaama voidakseni tehdä muuta kuin hymistä vastaukseksi katsomatta ylös."

"Ihmeellistä!" sanoi Berthelier. Oli pitkä äänettömyys, sitten puhui hän jälleen. "Poikani, olet vanhan taistelijan kaltainen, joka yht'aikaa rangaistiin tottelemattomuudesta ja palkittiin loistavasta voitosta. Mitä olet rikkonut, sillä ei ole mitään, ei mitään merkitystä. Mutta se on, se on --." Tässä katkesi hänen äänensä ja hän mutisi vaistomaisesti: "Jumala siunatkoon sinua, Norbert de Caulaincourt!"

XVI LUKU

Ami Berthelier löytää ystävän.

Äkkiä majan ovi lykättiin auki ja kumarainen, kuihtunut ja valkotukkainen vanha vaimo astui sisään. "Äiti", sanoi Berthelier hänelle, "tässä on teille toinen vieras." Berthelier puhui hänelle Savoijan _patois'ta_ keskusteltuaan ennen ranskankielellä Norbertin kanssa, jolle hän nyt vielä kuiskasi samalla kielellä: "Tämä vaimo elää yksikseen. Hänen miehensä tapettiin taistelussa ja poikansa kahakassa ryövärien kanssa. Hänen pojanpoikansa on mennyt pois, eikä hän tiedä minne."

Nähtyään nuoren naisen puvun hämärässä vanha eukko rukka mutisi: "Voi sentään, hieno nuori nainen!" Sitten kääntyi hän kytevään tuleen, lisäsi sitä kalikoilla ja asetti pannun sen päälle.

"Ihmisraukka", sanoi Berthelier, "hän on melkein yhtä tietämätön kuin hevosesi! Sivumennen sanoen, minne olet jättänyt sen koko täksi ajaksi?"

"Sidoin sen puuhun tuonne ulos. Unhotin sen hämmästyksissäni kun teidät näin. Mitä voin sille tehdä?"

"Kysytkö mitä sinun sille pitäisi tehdä? Onko siellä kuutamo?"

"Ei vielä, mutta luulen kuun nousevan tuossa puoliyön aikoina."

"Epäilemättä ratsusi on väsynyt, ja entäs sinä itse, nuori Norbert herra. Pyytäisin sinua nousemaan hevosesi selkään tänä yönä ja ratsastamaan lyöden ja kannustaen Geneveen."

"Geneveen!" Norbert ei voinut pidättää äänestään alakuloisuutta, joka täytti hänet tätä ajatellessa. "Aivan niin!"

"Mutta tietäpä juuri en tunne. Minä lienen kulkenut vallan kauaksi siitä eilen. Missä nyt olemme, herra Berthelier?"

"Lähellä järveä. Ajattelin lähteä vesiteitse Pregnystä Geneveen, mutta konnamainen kalastaja, joka minut otti kulettaakseen, jätti minut sen sijaan tänne. Ja sinun, sinun on täytynyt kulkea kauaksi. Kumminkin joka tapauksessa kolmen tunnin ratsastus tai niille paikoin vie sinut kotia."

"Herra Berthelier, jos tulitte Pregnystä tänne koko matkan veneellä, mitenkä sattui sitten että tulitte ryövätyksi ja haavoitetuksi?"

"Norbert, eräiltä puolilta sinä olet älykäs poika. Voitko antaa suurimman todisteen älystäsi pitämällä suusi kiini?"

"Luulenpa voivani."

"Kuuntele siis. Vakava tahtoni on, ja se on viimeinen tahtoni, ettei kukaan saisi tietää miten sain tämän haavan. Enpä soisi sinunkaan tietävän siitä. Pyydän vielä sinulta, että jos joku sitä kysyy, sanot ainoastaan: hän joutui varkaitten käsiin."

"Ymmärrän teidät. Mutta minä pyydän teitä, herra, elkää puhuko viimeisistä toivomuksista."

Tässä heidän emäntäparkansa tarttui puheeseen, Hän asetti Berthelierin eteen matalan, ei vallan puhtaan puulautasen, johon hän kaatoi höyryävää _pot au feu'tä_, jonkinlaista sakeaa, pääasiallisesti porkkanoista valmistettua muhennosta. Sitten annettuaan puulusikan pyysi hän sairasta todellisella hyväntahtoisuudella syömään. Norbertin hän puukkasi pöydän luo, jonka keskeen oli koverrettu ontelo, joka yhtä haavaa teki vadin ja lautasen virkaa. Hän oli jo täyttänyt sen liemellä, ja varustettuaan vieraansa lusikalla, oli hän täydellisesti täyttänyt emännänvelvollisuutensa, kykynsä ja varojensa mukaan. Norbert puolestaan oli aivan liian nälkäinen jättääkseen käyttämättä hyväkseen ateriaa, niin kurja kuin se olikin. Kun hän oli lopettanut ateriansa, kysyi hän voisiko emäntä antaa jonkun verran lientä hänen hevoselleenkin.

Vaimo suostui siihen mielellään. Oli vallan hänen ajatuksensa mukaista, että herrasväen hevoset söivät kristittyjen ihmisparkain ravintoa. Niinpä Norbert oli tilaisuudessa viemään ratsulleen kauniin annoksen lämmintä lientä, jota nykyaikaisissa talleissa käytetään. Sitten hän kiinnitti hevosensa yöksi lähelle majaa pylvääseen.

Hänen täten työskennellessään Berthelier selitti vanhalle Babetille, että poika oli hänen ystäviänsä Genevestä. Tämä oli pukeutunut huvin vuoksi nuoren tytön pukuun, mutta Berthelier tahtoi nyt lainata omat vaatteensa ja päästää hänet lähtemään kotiinsa. Poika vuorostaan kertoisi ystävilleen, missä hän itse oli ja lähettäisi heidät tavoittamaan häntä.

Babet oli typerä ja hyvin tietämätön. Kumminkin hänen huonosti valaistussa sielussaan oli pieni akkuna, jonka kautta valonsäde tuikki sisään. Hän koetti aina olla ystävällinen. Hän ei voinut koskaan nähdä puutetta tai tuskaa koettamatta auttaa ja lievittää sitä. Hänellä ei ollut vähintäkään ajatusta ketä hänen vieraansa oikeastaan olivat. Jos he olisivat koettaneet kertoa hänelle, ei hän olisi ymmärtänyt, mutta hän sen vallan hyvin ymmärsi että he olivat nälkäisiä. Siksi piti heidän saada ruokaa. He olivat väsyneet, siksi heidän piti levätä.

Norbert ainakin oli perinpohjin väsynyt. Hän kertoi Berthelierille, että jos hänen piti keskiyöllä matkata Geneveen, kun kuu oli ylhäällä, voisi sattua, että hän väsymyksestä putoisi hevosen selästä. Mutta olettaen, että hän tulisi turvallisesti kotiinsa, niin mitä hyötyä siitä olisi? Hän saapuisi liian aikaiseen tehdäkseen jotain hyötyä. Sitäpaitse hänen hevosensa oli kadottanut kengän jalastaan.

Se seikka ratkaisi asian. Berthelier pyysi häntä nukkumaan päivännousuun asti. Silloin herättäisi hän Norbertin ja tämä voisi viedä ratsunsa seppään, jonka paja oli lähellä, ja saattaisi ratsastaa sieltä Geneveen.

"Aamulla minä annan sinulle sanomia neuvoksille", hän sanoi. "Sinun pitää päästä heidän puheilleen oitis."

Babet osotti Norbertille lämpimän nurkan, missä hän voisi nukkua. Kumminkin ennenkun Norbert kävi maata, kysyi hän Berthelieriltä:

"Voinko tehdä jotakin teidän mukavuudeksenne? Voisin kentiesi vaihtaa siteitä haavoillenne."

"Se ei ole tarpeen. Babet on minulle tarpeeksi hyvä ammattilääkäri. Sinä voisit hankkia minulle vähän kirkasta vettä ulkoa virrasta ja panna sen minun viereeni."

Norbert teki niin. Sitten hän kävi nukkumaan nurkkaansa, Gabriellen nahkareunustainen viitta peitteenään. Jo seuraavassa silmänräpäyksessä hän, kuten arveli, kuuli Berthelierin kutsuvan itseään. Hän hypähti seisoalleen, hieroi silmiään, katseli ympärilleen ja tunsi olevansa valmis kaikkeen, mitä kohtalo vaan lähettäisi hänelle.

Tarkemmin mietittyään näytti hänestä paremmalta pitää se puku, mikä hänellä oli, vaikkakin Berthelier tarjoutui lainaamaan omansa hänelle. Hän arveli että ystävänsä voisi tulla suuriin vaikeuksiin, kentiesi vaaraankin ilman omaa pukuaan. Hän taasen tahtoi mennä kaupunkiin hyvin aikaiseen. Sinne saavuttuaan menisi hän heti kotia ja panisi omat vaatteensa päälleen, ennenkun kukaan muu kuin kaupunginvahti hänet näkisi. Hän lupasi Berthelierille lähettävänsä apua niin pian kuin mahdollista.

"Siitä ei ole paljoa väliä", oli vastaus. "Elä anna heidän heittäytyä mihinkään vaaraan. Mutta kumarrahan päätäsi, jotta voin antaa sinulle neuvoksille meneviä tietoja."

Kuuntelijoista ei ollut pelkoa. Vanha Babet majan etäisimmässä nurkassa nukkui sikeästi. Kenties se oli oman äänensä säästämiseksi, että Berthelier puhui hiljaan Norbertin korvaan. Tai mahdollisesti hän oli häpeissään, syvästi häpeissään kertoessaan tarinansa, samoin häpeissään nimestä, joka hänellä oli, tuosta nimestä, josta hän tähän saakka oli ollut niin ylpeä. Kuuntelija, jos semmoinen olisi ollut lähellä, olisi kenties erottanut nimet Philibert, Daniel, Comparet, Hubert d'Audriol. Myöskin olisi hän kuullut mainittavan vankilasta ja pari sanaa venemiehistä ja heidän raskaista kahden käden pidettävistä miekoistaan. "Nyt, poikani, oletko ymmärtänyt kaiken ja voitko sen muistaa?" sanoi Berthelier tuskallisesti puheensa lopussa.

"Luottakaa minuun, herra", sanoi Norbert, nähtävästi suuresti liikutettuna. "Asia on liian outo ja hirveä, jotta sen voisi unhoittaa. Erittäinkin on se sitä ranskalaisen pakolaisen ja semmoisen miehen pojan tekemäksi, joka on saanut kaupungilta kansalaisoikeudet."

"Minä jätän Danielin pyövelille, vaikkakin samaa verta virtaa näissäkin suonissa", sanoi Berthelier liikutettuna. "Voitko kummastella, Norbert, etten suuresti välitä mennä kotia? Eikä minua pahasti sureta, vaikka kuolema minut tapaisi täällä."

"Herra Berthelier, ette saa puhua noin. Ajatelkaas neiti Gabriellea!"

"Minä kyllä häntä ajattelen. Tämän jälkeen taitaa olla parasta, että hän nimittää itseään Gabrielle -- tai paremmin Olivie -- Castelariksi. Sehän on hänen oikea nimensä. Mutta nyt meidän pitää ajatella Geneveä. Sinä kai olet ymmärtänyt kaikki, ei ole silmänräpäystäkään kadotettavissa. Mene sinä neuvoksien luo suoraan valtuustoon ja kerro heille puheeni sanasta sanaan."

"Luottakaa minuun, herra. Ja katsokaas, tässä on kolme kruunua teidän omaa rahaanne asetettuna valmiiksi neidin kukkaroon. Pikkurahoilla voin kyllä maksaa sepän ja saada matkalla vähä leipää."

"Kiitos, olen iloinen voidessani antaa jotakin emännälleni. Mene ja joudu! Onnea matkalle!"

"Ei toki ainaiseksi hyvästi, sillä minä palaan", sanoi Norbert itsekseen ulos mennessään.

Berthelier makasi ääneti ja kuunteli, kunnes ratsun kavionkopse oli hälvennyt. "Jumala siunatkoon poikaa!" hän ajatteli. "Mitä ihmeteltäviä asioita hän onkaan tehnyt! Suunnitelma on erinomainen, toimeenpano uskaliaassa rohkeudessaan on aivan uskomatonta. Mutta mitä sanoo isä Calvin, mitä sanovat neuvokset? Ja sitten nuori Lormayeur, mikä hölmö hänen on pitänyt olla, kun ei paremmin tarkastanut lunnaitaan! Jos hänen isänsä, vanha kettu, olisi ollut siellä, ei petos olisi käynyt niin helpoksi. Mutta sepä pelasti Gabriellen. Minä voin vielä nähdä hänet!" Ennenkun hän tiesikään, valahtivat kyyneleet hänen silmiinsä ja tipahtelivat alas.

Sitten hänen ajatuksensa kääntyivät toisaalle. Kaikki mitä oli tapahtunut, sittekun hän jätti Geneven, kulki asianomaisessa järjestyksessä hänen mielessään. Hän muisti kohteliaan, vieläpä sydämmellisenkin vastaanoton Philibert Berthelierin ja tämän ystävän, talon isännän Ami Perrinin puolelta. Philibert oli ollut aulis lupaamaan hankkivansa hänelle tarvittava rahasumman. "Vai sitäkös se on, mitä haluatte, hyvä serkkuni?" sanoi libertinien johtaja. 'Rahaa', sanoo hän, 'kuten kaikki toisetkin maailmassa.' "No niin, minulla ei ole sitä. Milloin, maistelkaapas, kellään Berthelierillä on ollut säästössä kruunuakaan kukkarossaan? Mutta onhan minulla hiukan luottoa, ja hyvällä ystävälläni herra Perrinillä on sitä vielä enemmän. Meidän kesken sanoen, arvelen vaan että lähetämme kauniin kyyhkysenne lentoon siivet hyvin kullattuina. Minä huolehdin asiasta oitis. Se on saatava toimeen ennen illallista, jolloin sinä ja minä tyhjennämme lasin parasta _Beaume_-viiniä kauniin matkustajan terveydeksi ja iloksi. Ken puhuu takaisin maksamisesta? Tuo nuori nainen voi maksaa meille, sittekun saa perintönsä."

Philibertin katse, kun hän näin puhui, muistutti Ami Berthelieristä hänen kuuluisaa isäänsä, joka oli ollut hänelle ennen vanhaan samaa kuin Jonathan Davidille. Nyt kun hän makasi siinä ajatellen menneisyyttä, muuttuivat hänen kyyneleensä tulenkipeniksi hänen tietäessään, että hänen serkkunsa koko ajan oli käyttänyt hyväkseen hänen heikkouttaan, koskapa tarvitsi juuri sellaista lähettilästä pitääkseen yllä petollista yhteyttään liittolaistensa kanssa Genevessä.

Sitten tuli juhla. Ami Berthelier kummasteli, oliko hän edes nuoruudessaan ottanut osaa semmoisiin näytöksiin ja nauttinut niistä. Oliko hänkin tyhjentänyt viinilasinsa useammin kuin tahtoi muistella viime tippaan asti, ja sitten tehnyt viimeisestä pisarasta rubiinin kynnen päälle? Oliko hänkin maljojen kunniaksi -- usein sangen omituisten maljojen -- kohottanut meluavia huutoja ja paukuttanut äänekkäästi pöytää veitsensä päällä? Oliko hänkin säestänyt ryyppyjään kirouksilla, lauluilla ja pilapuheilla, joita hän häpesi nyt ajatella? Hän, joka oli ruvennut Gabriellen viattoman nuoruuden vartijaksi! Nyt hänestä oli koko tuo näytelmä aivan yhtä kauhistava hänen maulleen kuin periaatteilleenkin.

Kun voimakas viini oli kierrellyt vapaasti, joivat he Geneven vapauden maljan. Philibert sanoi tietävänsä, miten sydämestään hänen serkkunsa tervehtisi sitä maljaa. Mutta hän selitti tarkoittavansa todellista vapautta, eikä tuota häpeällistä, joka tarkoitti ainoastaan tyrannien vaihtoa. Minkä puolesta olivat valtuusmiehet parempia kuin papit ja piispatkaan? Siihen toisetkin yhtyvät, selittäen asioiden uuden järjestyksen olevan sangen moitittavan. Kirouksia, tosin ei kovin todella tarkoitettuja moisessa tilaisuudessa, vaan hyvinkin äänekkäitä, syydettiin isä Calvinin eli "Kainin" päälle, kuten he häntä kutsuivat, samoin kaikkien hänen auttajiensa ja yllyttäjiensä päälle. Sitten seurasi päännyökkäyksiä ja käsien huitomista, hämäriä viittauksia ja salaperäistä kuiskutusta. "Aika tulee, ystävät, ah niin, aika tulee! Pian näemme suuria muutoksia." Paljo muuta samanlaista he puhelivat. "Mutta meidän pitää olla viisaita", ehdotti eräs muita jonkin verran selvempi heittäen varottavan katseen Amiin päin. Tällöin Philibert, joka oli hukuttanut viinipikariin senkin vähän varovaisuuden, mikä hänellä joskus oli ollut, asetti kätensä ystävällisesti serkkunsa olkapäälle. "Elkää ollenkaan pelätkö häntä!" sanoi Philibert. "Eikö hänkin ole Berthelier? Hän on meidän hyvä ystävämme, joka auttaa meitä."

Silloin kädenkäänteessä selvitettiin Ami Berthelierille se osa, jota hänen odotettiin näyttelevän, ja se sanoma, jonka hänen piti toimittaa Geneveen. Philibert palaisi sinne ja johtaisi vielä kerran kalastajia ja soutajia. Danielin ja toisten vankien oli määrä murtaa vankilansa ovet ja yhtyä heihin. Yhdessä he herättäisivät kaupungin, tappaisivat tai karkottaisivat ranskalaiset ja tekisivät lopun pyhimyksien hallituksesta. Ei peloton Philibertkään olisi selvin päin tahtonut paljastaa aikeitaan niin äkisti eikä niin täydellisesti.

Ami Berthelier kuunteli tätä kaikkea kauhulla. Hän oli suurella vaivalla välttänyt täydellisen humalan; kumminkin kun oli tottumaton väkevään viiniin, rupesi hänen verensä kuohumaan ja aivoja kuumentamaan. Kun Geneven sankarin ja marttyyrin poika rohkeni kysyä häneltä, häneltä, joka oli ottanut osaa isän kärsimyksiin, tahtoiko hän pettää ja hävittää Geneven, silloin hänen sielunsa heti leimahti tuleen. Halveksivalla ivalla, jota hän ei huolinut peitellä tai laimentaa, hän hylkäsi katalan tarjouksen. Ei ollut kummaa että vihalla vastattiin ylenkatse, sillä hänen sanansa, vaikkei hän itse siitä tiennyt, leikkasivat ja polttivat kuten rikkihappo. Kuului suuttuneita sanoja ja uhaten laskettiin kädet miekankahvoille. Lopuksi muuan aivan päihtynyt, huimapäinen nuori libertini sinkautti lasin viiniä hänen silmilleen. Mutta eräs toinen hillitsi hänet, sanoen: "Se on liian pahoin tehty, Jacquot. Jos herra Ami Berthelier tahtoo hyvitystä, on hänellä täysi oikeus siihen."