Part 11

"Käytänkö siis totuutta ja puhtautta puhuessani teille, herra kreivi? Ymmärrän nyt täydellisesti teidät ja erinomaisen isänne. Te ette suinkaan ole ryhtyneet tähän asiaan mitenkään rakkaudesta tuntemattomaan geneveläiseen tyttöön. Ilman näitä laveita maita ja suurta omaisuutta hän olisi hyvin saanut elää tuntemattomana ja omassa harhaopissaan. Jos hän nytkin teidän hyväksenne luopuisi oikeuksistaan ja vaatimuksistaan niihin, kukatiesi te olisitte hyvin tyytyväisiä."

"Neitini, te tuomitsette minua väärin", rukoili Viktor posket hämistä palaen ja samalla kiroillen itsekseen omaa kömpelyyttään ja neidin ivaa. Siitä huolimatta hän, ihmeellistä kyllä, ihaili Gabriellea entistä enemmän ja tunsi olevansa halukas omistamaan hänet. "Te tuomitsette minua nurjasti. Kenpä tiesi olen ansainnutkin sen. Myönnän että ennenkun teidät näin, ennenkun lämmittelin kauneutenne loisteessa, taisin mahdollisesti ajatella maita ja valtaa."

"Hyvin luonnollisia ja tavallisia ajatuksenesineitä", neiti sanoi.

Hänen huntunsa oli nyt kohotettu ja hän katsoi Viktoria suoraan kasvoihin. Tuo katse oli, kuten Viktor arvosteli, vallaton, uhmaava ja lumoava yhtä haavaa, niinkuin sen katse, jolla on asema hallussaan ja joka aikoo pitääkin sen. Uusi henki virtasi Viktoriin. Tällä hetkellä tuntui hänestä keveältä se tehtävä, jota hän ennen oli ajatellut vallan sietämättömäksi. Niin, ja mitä pikemmin se oli tehty, sitä huokeampi hänen oli olla. "Parempi tehdä koko synti yhdellä kertaa". Parempi kerrallaan kohdata tuota välttämätöntä asiaa, tyydyttää isänsä ja kiinnittää oma kohtalonsa ijäksi. Ajan tapa ja sikäli kuin hän tunsi ritarillisia sääntöjä ja lauseita, pyhittivät hänen tarkoituksensa.

"Kallis, ihailtava neiti", hän alkoi. Neiti laski jälleen verhonsa ja vetäytyi hiukan kauemmaksi hänestä. Siitä huolimatta Viktor jatkoi urhoollisesti: "Ettekö huomaa, että on muuan oivallinen, kerrassaan erinomainen keino sovittaa kaikkien vaatimukset? Kenties ei ole hyvä eikä oikeinkaan puhua siitä niin pian. Kukaties minun oikeuden mukaan olisi pitänyt jättää teidät vapaaksi, vapaaksi katsomaan ja nauttimaan maailman lauluista, tansseista, matkoista ja juhlista, joista tähän asti olette ollut tykkänään suljettu. Mutta kaikkia näitä ja vielä suuremmassakin määrässä tulette saamaan täydellä mitalla. Tosiaankin, jos uskollinen palvelijanne voi sen vaan tehdä, on elämänne oleva pelkkää yhtämittaista, suloista riemua. Onkohan siis liian varhaista pyytää teiltä sanaa toivoni rohkaisemiseksi? Puhukaa vaan! Neiti, olen jalkainne juuressa!"

"Miten niin voitte sanoa; luulin teidän olevan hevosenne selässä", kuului odottamaton vastaus.

Gabriellen kylmyys kiihoitti Viktoria yhä enemmän. Tukahutettuaan oman sydämensä äänen ja tehtyään sellaista, jota hänen todellinen luonteensa kauhistui, ajoi jo itse yrityksen paino häntä yhä enemmän katkeraa loppua kohti. Oliko se kumminkaan niin katkera? Tunteet kuohahtivat hänessä; jotakin outoa virtasi häneen, niinkuin voimakas viini. He olivat nyt yksin kaukana saattojoukkonsa edellä, ratsastaen metsän halki. Hän hyppäsi ratsultaan ja polvistui ruoholle aivan tosissaan Gabriellen eteen.

Tämä pidätti hevosensa ja katsoi hetken hämmästyneenä ritariin. Sitten hän sanoi oudolla, kiusaantuneella äänellä:

"Herra kreivi, minä pyydän, nouskaa."

"En nouse, kunnekka olen saanut sanan noilta kauniilta huulilta. Jos tämä sana olisi 'odota', jos asettaisitte minut koetukselle, olisin kumminkin teidän nöyrin ja kuuliaisin palvelijanne."

"Totelkaa siis minua nousemalla ylös. Jos ette tahdo sitä, pakoitatte minut pyytämään teiltä erästä asiaa."

"Pyytäkää mitä vaan tahdotte. Pidän kunnianani ja ilonani myöntää sen."

"Siitä ei ole kunniaa teille eikä minulle." Gabrielle astui alas ratsultaan ja seisoi suorana hänen edessään ruohikolla. "Herra kreivi, palvelus jota pyydän teiltä on se, että vedätte miekkanne ja tapatte minut."

Viktor tuijotti häneen hämmästyksestä jähmettyneenä. Oliko neito äkkiä tullut hulluksi?

Ennenkun hän osasi sanaakaan puhua, oli Gabrielle heittänyt päähineensä, huntunsa ja liinansa maahan sekä antoi sormensa nopeasti kulkea sekaantuneiden kiharoidensa läpi.

"Kuningatar on muuttunut sotamieheksi", sanoi Norbert de Caulaincourt.

Viktorin kauniit, avonaiset kasvot kävivät kuolonkalpeiksi. Kerran, toisen ja kolmannenkin hän risti itseänsä vapisevin käsin, samalla kun hän jotenkuten pääsi jaloilleen.

"Tämä on noituutta", hän mutisi. "Se on ainoastaan noitatemppu pojan puolelta, joka tahtoi pelastaa isänsä, ja ystävän puolelta, joka tahtoi pelastaa nuoren naisen uhkaavasta kohtalosta, -- koska kunnioitti häntä."

"Geneve saa vielä kärsiä tästä!"

"Geneveä ette saa moittia. Kaikki olivat saatetut väärään luuloon. Minulla ei ollut muita liittolaisia eikä auttajia kuin Gabriellen hoitajatar. Ettekä te voi vahingoittaa Geneveä enemmän kuin ennenkään."

"Hyvät pyhimykset! Ajatellapa isäni kiukkua!"

"Olen ottanut sen lukuun ja maksan laskuni."

"Jospa vien teidät hänen luokseen --."

"Teillä on oikeus siihen. Mutta jos te, kuten ajattelen, olette jalomielinen, niin päätätte päiväni oitis tässä paikassa jossa seison. Siitä vain kiittäisin teitä."

"Tämä on kummallisin asia mistä milloinkaan olen kuullut", sanoi Viktor yhä seisoen ja tuijottaen häneen aivan tyrmistyneenä. Kumminkin kuohui hänen hämmästyksensä mukana muuan toinenkin tunne -- se oli ilo. Nyt hän oli vapaa! Ken voi pakoittaa häntä naimaan, neitoa, joka oli turvassa vihamielisen Geneven muurien takana. Samalla hetkellä kun sydämensä keveni, huomasivat hänen silmänsä jotakin purppuranpunaista välähtelevän puiden välissä. Se oli heidän luokseen saapuva saattojoukko. Miehet eivät saaneet tietää mitään. Hän tahtoi seisauttaa ne. "Seiso siinä missä olet", hän nopeaan sanoi Norbertille. Sitten hän hyppäsi hevosensa selkään, ratsasti takaisin, antoi käskynsä ja palasi.

"Sinun ja minun pitää ratkaista tämä asia meidän kahden kesken", hän sanoi.

"Olen teidän vallassanne", vastasi Norbert. Nyt kun hän oli näytellyt osansa ja toimittanut tehtävänsä, näytti hän muuttuneen kiveksi. Hän ei enää juuri piitannut mitä hänelle tapahtui. Norbert luuli että hänen piti kuolla. Siinä oli kaikki. Hän toivoi vaan että se tapahtuisi pian.

"Miten tulitte sellaista koskaan ajatelleeksikaan?" kysyi Viktor laimeasti. Hänessä vallitseva tunne oli edelleen suunnaton hämmästys, mutta sen alla oli jonkinlaista ihailua pojan rohkeudesta ja älystä. Ja kaikkeen tähän sekaantui samalla ihmeellinen, sanomaton huojennuksen tunne.

"Se oli ainoa keino."

Viktor seisoi hämmentyneenä. Viimein hän huudahti: "Minä olen ollut tyhmä, mieletön houkkio! Olen antanut liian helposti pettää itseni. Miten voinkaan kohdata isäni tämän jälkeen -- neuvo minua nyt, Pyhä Viktor, suojeluspyhäni, jos taidat! Eipä paranna asiaani että tuon Lormayeuriin tämän poikanulikan Castellarin perijättären asemasta!"

Sitten hän kohottaen katseensa maasta silmäsi Norbertiin vakavasti ja miettien.

Norbert kohtasi hänen katseensa. Pojan kasvoilla oli miehuullinen, päättävä ja peloton ilme; nuoren miehen katse taasen oli heikko, hämmentynyt ja kiukkuinen. Viimein kumminkin siinä ilmeni ystävällinen välähdys.

"Te olette täydellisin nuori lurjus mitä milloinkaan olen nähnyt, mutta te olette kunnollinen poika. Olen pakotettu tunnustamaan, että rohkeutenne on miekkani arvoinen. Mutta toiselta puolen en voi taistella parrattoman pojan kanssa. Luuletteko kiistan käyvän tasapuoliseksi, jos sidon toisen käsivarteni kupeelleni ja taistelen toisella? Olen nähnyt niin tehtävän. Tahdotteko koettaa sitä?"

"Mitä varten?" kysyi Norbert kärsimättömästi, vieläpä hieman ivallisestikin. "Henkeni on lunnas, joka on teidän otettavissanne. En voisi pelastaa sitä haavoittamalla teitä, jos nimittäin sen voisinkin tehdä."

"Kysyttekö sitä minulta?"

"No niin, olkaa nopea ja tehkää loppu!"

"Sanoitte, että ryhdyitte tähän asiaan pelastaaksenne isänne. Mutta hänhän oli jo pelastettu."

"Toisen henkilön hinnalla."

"Te sanotte sitä tappioksi; minä pidän sitä neidon etuna. Mitä hän oli teille, jotta teitte tämän hänen puolestansa?"

Silloin vasta Norbert oikein tajusi tilansa. Koko hänen nuoren elämänsä romantiikka kulki hänen sielunsa ohitse. Ja hänhän oli lähellä kuolemaa! Hänen katseensa muuttui, ja huulensa alkoivat vavista.

"Ei mitään -- kenenkään tietää", hän vastasi.

Viktor katseli häntä uteliaasti, yhä kasvavalla mielenkiinnolla.

"Haa! uskoni kautta, sitäkö se onkin? Oletko sinä -- poika, melkeinpä lapsi -- jo leikkinyt noiden terävien aseiden kanssa, joilla mies leikkaa itseensä, vallan sydänjuuriin saakka? Miksikäs ei? Olin nuori kuten sinä, kun ensin aloin pitää eräästä -- _vaikken_ neiti Olivie de Castellarista."

Hän käänsi pois kasvonsa, ja äänettömyys syntyi vielä kerran näiden kahden välillä. Hän oli liian hämmentynyt voidakseen ajatella miten vaarallista oli kertoa omista pettymyksistään tälle geneveläiselle pojalle, joka kenties pitäisi häntä valehtelijana ja petturina. Tällä hetkellä ei hän piitannut siitäkään. Hän ei voinut huolehtia mistään, ei nähdä mitään, paitsi Arlettan suloista haamua. Tämä näytti seisovan Viktorin vieressä aivan siinä valloilleen jätettyjen hevosten luona, jotka pureksivat ruohoa illallisekseen niin levollisina kuin lempeä ja kuolemaa ei olisikaan lainkaan maailmassa. Arletta katseli häntä, puhui ja rukoili tuon rohkean pojan hengen puolesta, joka tunsi rakkautta kuten hekin, vaikkakin oli niin nuori.

Tämä näky sitten vähitellen muuttui hänen oman äitinsä himmeäksi kuvaksi, jommoisena hän sen muisti. Äiti oli ollut helläsydäminen nainen, sääliväinen kaikkia kohtaan. Niistä harvoista äitinsä sanoista, joita Viktor muisti, olivat seuraavat kiintyneet hänen mieleensä: "Poikani, Jumala rakastaa laupiaita!" "Ah", hän ajatteli, "Jumala rakastaa laupiaita! Kukapa tietää, jos minä nyt olen laupias tätä poikaa kohtaan, on Hän laupias Arlettalle ja minulle ja antaa meidät toisillemme." Tämä ei tosin ollut mikään erittäin ylevä vaikutin. Kumminkin tuon hämmentyneen, huonosti valaistun sielun syvyydessä taisteli jalompiakin tunteita kuin ne, jotka tulivat itsetietoiseen ajatukseen. Sitäpaitsi ihmisen on niin helppoa olla ystävällinen tuntiessaan itsensä onnelliseksi. Ei käy kieltäminen, etteikö Viktorin huono onni ottaen huomioon hänen isänsä mahdollisen raivostumisenkin, tehnyt häntä onnelliseksi, paljoa onnellisemmaksi kuin miksi hänen lähettilästoimensa menestys hänet olisi tehnyt. Tehden nopeasti päätöksensä hän kääntyi Norbertin puoleen:

"Henkesi on lunnas", hän sanoi. Hänen katseessaan ja äänessään oli jotain, mikä lievensi sanojen ankaruutta.

Norbert kumarsihe.

"Silloin, poika, minä lahjoitan sen sinulle rohkeutesi tähden ja rakkaudesta Jumalaan. Ota ratsusi ja mene takaisin Geneveen, kuten olet tullutkin. Seuraa ensimäistä tienkäännettä vasemmalle, niin vältät mieheni. Odotas! Kerronpa isälleni, että neiti Castellar noiden kataloiden Geneven harhaoppisten loitsuista voi muuntua jänikseksi ja kadota näkyvistämme metsään."

"Jumala palkitkoon teitä, herra kreivi!" sanoi Norbert ihastuneena ja kumartaen syvään juoksi ratsunsa luo.

"Varo itseäsi, kukkopoikaseni!" Viktor virkkoi, "ja jos joskus pälkähtäisi jäniksenpäähäsi pelastaa sielusi ja koettaa onneasi hyvien katolisten joukossa, niin tule luokseni, sillä, kunniani kautta lusikan ritarina, sinussa on ainesta johonkin ja minä pidän sinusta."

XIV LUKU.

Odottamaton kohtaus.

Berthelier ei palannut samana päivänä Geneveen jona oli lähtenyt, eikä edes seuraavanakaan. Jälkimmäinen päivä -- viimeinen kotona kuten luuli -- oli Gabriellestä yhtä ainoata pitkällistä tuskaa. Hän kantoi sitä kuten paraiten voi noina vaikeina hetkinä. Kun yö tuli ja hänen rakas kasvatti-isänsä yhä oli poissa, valtasi hänet yksinäisyyden tunne ja hän puhkesi itkemään, huutamaan ja nyyhkimään ääneensä. Margareta piti seuraa sisar Claudinelle, joka yhä oli vuoteen omana. Kuultuaan itkun äänen muori kiiruhti lemmikkinsä luo. Sanaakaan sanomatta, mutta hellin liikkein ja katsein hän puristi Gabriellen vahvoihin käsivarsiinsa ja antoi hänen nyyhkiä loppuun kaikki surunsa. Ei koskaan vielä ollut tuo ankara Margareta niin lempeä kenellekään. Kun Gabriellen itku ja nyyhkytykset viimein lakkasivat, kuiskasi vanha palvelija hänen korvaansa lohduttavan viittauksen:

"Jumala on hyvä. On paljon asioita, jotka päättyvät paremmin kuin alkoivat."

"Sen kyllä tiedän", nyyhki Gabrielle; "mutta tällä asialla on kumminkin vain yksi ainoa -- hyvä päätös. Ja minä, kun olen vielä niin nuori."

Viimein Margareta riisui hänet ja laittoi vuoteeseen.

"Emme saa häiritä tätiäsi", hän sanoi. Sitten hän jätti Gabriellen hetkeksi, mutta palasi takasin kantaen jotakin kupissa. "Tässä, pienokaiseni, on keitettyä viiniä ja vettä, jotka olen kuumentanut sinulle. Juo ne, niin saat unta."

Gabrielle otti nöyrästi kupin ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella.

"Se on erittäin hyvää", hän sanoi. "Maku kumminkin on hieman outo."

Vallan väsyneenä itkusta hän vaipui takaisin tyynylle. Margareta näki pian tyytyväisenä, että hän nukkui sikeästi.

Kun Gabrielle viimein heräsi tuosta pitkästä, syvästä ja rauhallisesta unesta, paistoi aurinko täydeltä terältä huoneeseen. Hänestä tuntui ikäänkuin olisi hän ollut hyvin kaukana poissa ja palaisi hitaasti, kummastellen ja tuskaa tuntien.

Ensimäinen asia minkä hän käsitti, oli että hän makasi Margaretan kamarissa eikä omassa huoneessaan. Silloin todellisuus vähitellen katkeran vesitulvan tavoin virtasi hänen mieleensä. Hänen päänsä oli lyijynraskas ja silmänsä kipeät itkusta. Mutta nyt hän ei enää itkisikään, vaan tekisi kaikki mitä häneltä vaadittiin ja jättäisi lopun Jumalan haltuun.

"Margareta", hän sanoi hiljaan, nähdessään vanhan vaimon varjon vuoteellaan. "Margareta!"

"No, mitä tahdot, lapseni?" vastasi hän tavallisella äänellään, eikä illallisella hyväilevällä tavallaan.

"Onko isäni palannut?"

"Ei merkkiä eikä jälkeäkään hänestä. Nuo pahanilkiset sukulaiset ovat varmaan pidättäneet hänet. Mutta sen suhteen ei ole mitään pelättävää. Vaikkakin he ovat pahoja, uskaltavat he tuskin vahingoittaa herra Ami Berthelieriä."

"Miten täti jaksaa?"

"Aivan kuin ennenkin."

Kun Gabrielle koetti nousta ylös, tunsi hän ylenmääräisen ruumiillisen kurjuuden tunnetta. Ei mikään muu hänestä tuntunut mahdolliselta kuin laskeutua pitkälleen ja panna jälleen maata. Kumminkin muistaen mikä häntä odotti, teki hän voimakkaan ponnistuksen karkoittaakseen raskauden ja sairauden, joka painosti häntä.

"Missä vaatteeni ovat?" hän kysyi.

Hänen matkapukunsa, viitta, huntu ja päähine olivat huolellisesti valmistetut ja asetetut hänelle valmiiksi edellisenä iltana.

"Sinun ei vielä tarvitse pukeutua", sanoi Margareta. "Asetu jälleen vuoteeseesi ja pane nukkumaan."

"Oi ei, ei! Minun on noustava oitis ylös! Nyt jo on myöhäistä, minä tiedän sen. Kiiruhtakaa, Margareta, pyydän teitä, ja tuokaa minulle tavarani. Herra Antoine lupasi, jos isäni ei palaja, tulla hakemaan minua hyvään aikaan. Nyt pelkään kellon olevan lähellä kuutta. Joutukaa, Margareta!"

"Ei nyt semmoista kiirettä ole, lapsi!"

Pelottava näkö kohosi Gabriellen mieleen. Kaikki Geneven ylimykset olivat odottamassa -- häntä! Kukaties joku onnettomuus sen kautta tapahtuisi vangeille! Hän istui suuren ahdistuksen valtaamana, kauniit kasvot hehkuvina ja tumma tukka valuen siihen aikaan harvinaiseksi ylellisyydeksi katsotun valkean yönutun yli. Nyt koputettiin jo kamarin ovelle! Pääovi oli jätetty lukitsematta. Tulija oli taloon saavuttuaan seurannut puheluääntä. Margareta meni avaamaan oven -- Germain de Caulaincourtille.

Gabrielle voi paikaltaan nähdä ainoastaan harmaan pään, eikä ollenkaan epäillyt, että se oli hänen isänsä. Vavisten riemusta hän huusi:

"Isä; minä olen niin iloinen! Tule lapsirakkasi luo ja siunaa häntä, ennenkun hän lähtee!"

De Caulaincourt astui esiin ja molemmat näkivät toisensa silmästä silmään. Eivät koskaan ole ihmiskasvot ilmaisseet suurempaa äärimmäistä hämmästystä. Kumpikin arveli toisensa varmasti olevan muualla. Toisen pitäisi olla Genevessä, kun vain toinen olisi sen ulkopuolella. Vaan että molemmat olisivat samalla kertaa Genevessä, se tuntui uskomattomalta.

Jännitys oli yhtä suuri, kuin jos joku olisi tavannut toisen itsensä.

"Herra de Caulaincourt!" sammalsi Gabrielle, joka ensin sai takaisin puheenlahjansa. Hän oli nyt kalpea kuin marmori.

"Gabrielle Berthelier!" sanoi de Caulaincourt yhtä hämmästyneenä.

"Oletteko päässyt pakoon -- ja millä tavalla -- miten?" Gabrielle kysyi katkonaisesti.

"Tekö sitä minulta kysytte? Uneksinko minä, vai menetänkö järkeni? Vai onko tämä noituutta? Teidäthän näin kaksi tuntia sitten Porte Neuvellä, matkustavana pois nuoren kreivin seurassa!"

Hän vaikeni ja siveli otsaansa kädellään äkkinäisen pelon valtaamana. Hän oli kärsinyt paljo, ja usea ihminen oli kärsimyksistä tullut mielenvikaan, -- miksi ei hänkin?

"Olen juuri nyt herännyt", selitti Gabrielle, "Liian myöhään, pelkään, liian myöhään!"

"Kenen minä sitten olen nähnyt -- _kenen_ -- vai onko tämä kaikki hullun houretta? Olenko vielä Lormayeurin vankilassa?"

Hämmästyksissään hän astui askeleen taaksepäin, ja nyt tuli Margareta esiin ja asettui molempien väliin.

"Se ei ole unta, herrani", hän sanoi. "Kerron teille koko totuuden. Mutta ensin pyydän teiltä, että sanotte minulle erään asian: Miksi olette tullut tänne juuri nyt?"

"Miten sitä kysytte? Olen luonnollisesti tullut etsimään poikaani. Odotin että hän olisi ensimäinen kohtaamaan minua Porte Neuvellä. Mutta hän ei ollut siellä ja mikä kummallisinta, Calvin sanoo ettei kukaan ole nähnyt häntä sitte eilispäivän. Ajattelin hänen olevan teidän seurassanne."

"Herra de Caulaincourt, tahdon kertoa teille totuuden. Osakin petoksesta on kylliksi ja liiankin suuri taakka kristityn naisen omalletunnolle. Teidän poikanne on mennyt kuolemaan ja minun sieluni kadotukseen."

"Vaimo, mitä tarkoitat?" huusi de Caulaincourt hämmästyneenä ja pelästyneenä.

"Ettekö voi sitä ymmärtää? Norbert asettui Gabriellen paikalle ja minä autoin häntä siinä."

Silloin de Caulaincourt vanhan patriarkan tavoin vapisi "vallan ylenmäärin". "Poikani, poikani!" hän huusi tuskaisesti. Mutta muistaen yksin tuskassaankin Gabriellen kärsimystä hän käänsi kasvonsa pois, jottei tämä näkisi niitä.

"Oi, Margareta, onko se totta?" tyttö pelästyneenä kyseli.

"Hän ei tahtonut jättää aijettaan. Hän ei tahtonut kuulla mitään. Viimein minä myönnyin ja niin teki tätinnekin."

"Myöntyi siihen! Se oli nurinkurista, julmaa! En luota teihin enää milloinkaan. Nyt tiedän mitä minä teen. Tahdon mennä paikalla neuvoksien luo; kertoa heille kaikki ja pyytää heitä lähettämään minut itseni Lormayeuriin." -- "Herra de Caulaincourt!" huusi Gabrielle.

Vanhus yritti lähteä huoneesta, mutta kääntyi takaisin jälleen. "Lapseni", hän sanoi lempeästi, vaikkakin hänen äänensä kaikui outona hänelle itselleenkin, "teitä ei kenkään saa moittia. Se ei ollut teidän tekoanne. Se on nyt kerran tehty, hyväksikö sitte vai pahaksi. Ja Jumala hallitsee yhtä hyvin Savoijassa kuin Genevessäkin."

Hän meni ulos katsahtamatta Gabrielleen ja vilkaisemattakaan Margaretaan. Hänen sydämessään olivat nämä sanat: "Jos Jumala olisi sallinut, olisin kuollut edestäsi, poikani, poikani! Mutta pelkäänpä, Jumala paratkoon, että hän on kuollut minun hyväkseni!" Sitten tuli toinen ajatus: "Jos minulla vaan olisi ollut luottamusta, olisi poikani Jumalan valittuja!" Tuntematta mitään muita vaikutteita Norbertin toiminnalle kuin että poika oli antanut oman raikkaan, nuoren elämänsä vaihdoksi hänen omasta kuluneesta, melkein sammuneesta elämästään, tunsi hän kaikkea tunteiden katkeruutta. Huono vaihto! ja sitä enemmän, koska hän itse ei ollut ainoastaan halukas, vaan valmiskin menemään Jumalansa luo. Hänellä ei ollut paljoa toivoa, että Norbertin laita oli sama. Noiden aikain vakavat, hartaat sielut, karaistut henkisten ristiriitain ahjossa, kohtasivat rohkeasti äärimmäisyyksiä, joita meidän lempeämmät luonteet väistävät tai asettavat syrjään tyhjillä hyväntekeväisyystoivoilla ja lupauksilla. Hän, joka rakasti Norbertia kuin omaa sieluaan, ei kuvitellutkaan mitään harhaluuloja Norbertin henkisestä tilasta. Kumminkin hän koetti sanoa: "Mitä ikänä Jumala tahtookin tehdä hänen suhteensa, niin tapahtukoon Hänen tahtonsa!" Mutta marttyyrius ei olisi ollut mitään tähän verrattuna.

Antoine Calvin kuunteli hänen kertomustaan kummakseen ja tyytymättömyydekseen. Ja hän oli vastannut neidon persoonasta, jopa vannonutkin siitä! "Mitä veljeni on sanova?" oli hänen ensimäinen ajatuksensa, kuten aina kaikissa yrityksissään. Sitten hänessä heräsi syvä sääli surunsortamaa isää kohtaan. Nähden hänen silminnähtävän väsymyksensä hän toi maljan viiniä ja palan leipää.

"Syökää", hän sanoi, "jotta kykenette ajattelemaan!"

"Ei", sanoi de Caulaincourt, "minun on paastoaminen ja rukoileminen, sillä en tiedä tahtooko Jumala olla suosiollinen minulle ja pojalleni."

"Pojallenneko?" sanoi Antoine hyvin lempeästi asettaen kätensä hänen olkapäälleen. "Hän pelasti muita, itseään hän ei pelastanut. Tai oli miten tahansa, poikanne on nyt tekemisissä Hänen kanssaan, josta nämä sanat kerran ovat lausutut."

Suuret kyyneleet kumpusivat de Caulaincourtin silmiin, pimittivät häneltä näön -- ja ennenkun hän desikään, itki hän hillittömästi. Vaikkei hänellä ollut todisteita, että Norbert oli "valittuja", "uudestasyntyneitä", "kuoletettu", oli kumminkin -- voi ehkä olla -- olemassa joku side hänen hairahtuneen poikansa ja Sen välillä, jota hänen oma sielunsa rakasti.

"Keveästi ja kaukaa käsin, Kuin tähti ylhäällä toistaan tapaa" --

hän tällä hetkellä viittauksittain aavisti, että Jumalan tarkoitus armosta on laajempi kuin ihmisten ajatukset siitä.

Mutta viimein hän kavahti ylös ja pyyhki kyyneleensä. "Minun pitää mennä oitis neuvoston luo ja kertoa heille kaikki", hän sanoi. "Onko neuvosto nyt koolla?"

"Kyllä neuvosto istuu paraikaa, mutta heillä on vallan toisia asioita ajateltavana nyt. Herra de Caulaincourt, te ette voi päästä sen puheille tänään. Saanko sanoa suoraan ajatukseni? Vaikka pääsisittekin, niin ei tulla ryhtymään mihinkään toimenpiteisiin. Teidän poissa ollessanne meidän Geneven valtiolaiva, joka on aina myrskyille ja merirosvoille altisna, on huomannut kannellaan vakavamman vaaran, kapinan. Hallitusmiehemme keskustelevat juuri nyt eräitten kapinallisten petturien kohtalosta, jotka onneksemme ovat vartion ja salpain varassa piispanpalatsissa. Näille onnettomille raukoille pelkään käyvän huonosti."

Hän kertoi vaivoin tarkkaavalle de Caulaincourtille libertinien kapinasta, heidän vimmastaan ranskalaisia pakolaisia vastaan ja heidän lopullisesta perikadostaan.

"Olenpa iloinen, ettette ollut täällä tuona aikana, herra de Caulaincourt", hän sanoi.

"Voi, etten nytkään olisi täällä!" vastasi ranskalainen surullisesti. "Mutta varmaan kahdenkymmenenviiden neuvosto joka tapauksessa on kuuleva kertomukseni."

"Saammehan koettaa", sanoi Antoine vaikkei suinkaan rohkaisevasti. Sitten hän lisäsi vähän iloisemmasti: "Joka tapauksessa kerromme asian veljelleni. Jos jotakin voidaan tehdä, niin hän sen tietää."

Seuraavalla ovella Gabrielle odotti sillä aikaa henkeään pidättäen. Ainakaan hän ei voisi tehdä mitään, niin oli herra Antoine hänen kysyessä vakuuttanut. Hänen oli odottaminen isänsä palaamista. Ja miksi -- niin miksi -- ei isä jo palannut? Varmaan oli häntä kohdannut joku hirveä onnettomuus. Hän oli jo neljättä päivää poissa. Kun tunti kului hitaasti tunnin jälkeen, kasvoi hänen kurjuutensa melkein kärsimättömäksi. Ei hänellä ollut edes osanottajaa suruunsa, sillä hän pysyi erillään Claudinesta ja Margaretasta. Gabriellen sydämen valtasi suuri viha näitä kahta uskollista sielua kohtaan, jotka rakastivat häntä ja kumminkin olivat he pettäneet hänet niin kurjasti, niin julmasti, kuten hän sanoi. Totta kyllä, he olivat tehneet niin, koska rakastivat Gabriellea; mutta hän ei vielä voinut tuntea lohduttavaa voimaa.

XV LUKU.

Muuan savoijalainen maja.