Part 10

"Mitä muuta tämä voi olla kuin kovaa, sietämättömän kovaa?"

"Teille on kotonanne kyllä lohdutus. Mitä minuun tulee", Arletta lisäsi ylpeästi, "elkää luulko, herra kreivi, että kuihdun pois lemmettömänä neitinä teidän tai kenenkään miehen tähden. Kaukana siitä! Tyyssija ja iloinen vastaanotto odottaa minua Chamberyn ursuliininunnien luona. He kaikki ovat hyvistä perheistä lähteneitä neitejä. Siellä saan sitte, kun isoisäni menee Jumalan luo, levätä rauhassa. En unhoita rukoilla puolestanne, herra de Lormayeur. Sitäpaitse on sivullanne miekka, ja maailma on avoinna edessänne. Te saatte kamppailla ja taistella."

"Ja palaat takasin hyljättynä, sydän tyhjänä!"

"Ei --." Mutta Arletta lopetti tähän, sillä jalomielisyys kielsi häntä toivottamasta kreiville onnea geneveläisen morsiamensa kanssa. "Ei; miehen elämässä on useita asioita, jotka täyttävät hänen sydäntään."

"On olemassa ainoastaan yksi, joka täyttää koko elämäni."

"Niin te ajattelette tänään. Mutta, Viktor, tämä puhe on hyödytöntä, ja vielä pahempaakin. Se tuottaa vaan mielipahaa kummallekin. Jos ette ole tarpeeksi mies lopettamaan sitä, teen minä sen. Sana vaan kreiville, teidän isällenne ja ette te, vaan isoisäni ja minä saisimme kestää hänen kostonsa painoa. Jos vielä kerran tulette, täytyy toimittaa hänelle se sana."

Koko tämän ajan Rose, kamarineito, odotti ja vartoi ulkopuolella vapisten lemmikkinsä puolesta. Viimein hän kääntyi pois, hankki viiniä ja leivoksia ja toi ne sisään. Viktor seisoi akkunan edessä kasvot pois käännettyinä, Arletta pöydän ääressä kylmänä, mutta kalpeana kuin marmori.

"Tämä nuori kreivi ei saa paastoten jättää meitä", sanoi Rose asettaen pöydälle hopeatarjottimen, jonka hän oli tuonut mukanaan. Kädellä, joka vaan vähä vapisi, Arletta täytti yhden korkeista venetsialaisista laseista ja tarjosi sen Viktorille. Tämä kohotti sen huulilleen sanoen: "Neitini, juon terveydeksenne ja iloksenne". Ne olivat viimeiset sanat, jotka Rose kuuli jättäessään huoneen. Mitä muita jäähyväisiä nämä kaksi rakastavaa lienevät ottaneet, sitä ei kumpikaan koskaan kertonut. Viimein Viktor tuli ulos kasvot kalpeina, nousi ääneti satulaan ja annettuaan Pietrolle kultarahan ratsasti pois.

Savoijalainen tyttö oli osottaunut yhtä urheaksi kuin hänen tuntematon sisarensa Genevessä. Mutta hänen sielunsa oli valettu lujemmasta aineesta kuin Gabriellen. Geneven tytölle ei olisi käynyt hyvin, jos hän olisi ollut kilpailijattarensa vallassa tänään.

Arletta seisoi vartoen, kunnes Viktor oli kadonnut. Sitten hän tuli takaisin matotettuun vastaanottohuoneeseen, otti kalliin lasin, josta Viktor oli juonut, ja viskasi sen lattialle pirstoiksi. Eivät mitkään huulet saaneet koskettaa sitä Viktorin jälkeen. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän kumartui, otti yhden kappaleen ja kätki sen povelleen.

Sillä välin Viktor palasi Lormayeuriin. Hän oli tuomittu kumartamaan niskansa ikeen alle, vaikkakin se oli vastenmielinen. Tuomio ahdisti häntä joka hetki yhä välttämättömämpänä ja vastustamattomampana. Vastustus ei olisi vaatinut ainoastaan rohkeutta, vaan sankaruutta, eikä Viktor de Lormayeur ollut mikään sankari. Hän oli ainoastaan kohtelias ja kunnollinen nuori savoijalainen aatelismies. Hänen jäätyään varhain yksin äidistään kasvatti hänet ankara, lemmetön isä ja joukko palvelijoita, jotka tottelivat hänen pienintä oikkuansa. Ei hän ollut saanut muuta kasvatusta, paitsi taidon lukea ja kirjoittaa tavan mukaan sekä tarpeellisen taidon sotaisissa ja ritarillisissa harjoituksissa. Hänet oli opetettu erittäinkin vihaamaan reformeerattuja ja kaikista enimmän geneveläisiä. Isänsä toimesta hän oli yhtynyt savoijalaisten aatelismiesten ligaan, jota kutsuttiin "lusikan liitoksi". Sen merkkinä kannettiin povella tai päähineessä kultaista lusikkaa.

Tämä seikka lisäsi sitä pelkoa ja hämmästystä, jolla hän oli kuullut kohtalonsa isänsä huulilta. Hänen piti naida neito, joka oli kasvatettu vääräoppisessa kaupungissa, porvarien, raakalaisten ja konnien joukossa! Mikä kohtalo Lormayeurin perilliselle!

Vielä kerran palattuaan käynniltään Arlettan luota hän uskalsi esittää vastamuistutuksensa. Hänen isänsä lopetti puheen lyhyeen.

"Ole alallasi, poika, jos sinulla on jälellä hitunenkaan järkeä tyhmässä päässäsi! Kaikkien pyhimysten nimessä! Tämä on kylliksi tekemään miehen hulluksi, kun kuulee sinun näyttelevän tyhmyriä kaikkine joutavine väitteinesi. Samalla aikaa tuo lurjus, tuo raaka paholainen pitää hallussaan Castellarin laveita tiluksia, joiden suora perillinen tuo tyttö on. Ei ole muuta keinoa vallata maita mieheltä, kuin saada tyttö haltuunsa. Silloin ainakin ruhtinas on tekevä oikeuden tytölle ja meille. Sitten voimme nakata Santanan takaisin samaan allikkoon, mistä on tullutkin."

"Isäni kreivi, miksi ette ota haltuunne tyttöä ja maita ja jätä minua rauhaan?"

"Kyllä kai! Ja jättää hänet vapaaksi myöskin mennäkseen naimisiin Santanan kanssa, joka vaan olisi kovin iloinen saadessaan siepata tuon omistusoikeuden. Tai ehkä tyttö menisi luostariin ja jättäisi kaiken omaisuutensa äidillemme kirkolle. Kiitoksia vain! En ole eilispäivän lapsia. Neiti Olivie on hyvin sen arvoinen, että samalla ostan mukana noita kerjäläisiä, harhaoppisia."

"Sitä en epäile, herrani. Epäilen vaan, onko hän minulle uhrauksen arvoinen."

"Minkä uhrauksen, sinä tyhmeliini? Naida kaunis morsian? Vanha Muscaut lauloi ylistystä hänen ihanuutensa kunniaksi."

Viktorilla ei ollut rohkeutta sanoa englantilaisen runoilijan kanssa:

"Mitäpä immen sievyydestä, Kun lemmi häntä en sydämestä!"

Hän voi vaan vaijeten kääntyä poispäin.

"Seis!" sanoi hänen isänsä. "Nämä porvarit ovat hätäisiä peläten kadottavansa niin hyvän saaliin. Kolmantena päivänä he lienevät valmiita. Sinun pitää mennä ja noutaa tyttö. Muista että näytät paraat puolesi ja koko hilpeytesi. Minä toimitan mukaasi kauneimman saattueen mitä vaan saan kokoon. Samoin lähetän kuorma-aaseja suojateltan kera ynnä hyvän varaston virvokkeita matkaa varten. Ilma on kaunis, ja te voitte yöpyä nuotiolle läheisyydessä, niin että tulette vallan varhain kohtauspaikalle. Siten yhden pitkän päivän ratsastus, jonka pitäisi olla päivän pitkä huvi hänelle, tuo hänet turvassa kotia. Ja sinä olet matkalla hänen kuuliainen ja kohtelias ritarinsa ja palvelijansa. Jollet voi käyttää hyväksesi semmoista tilaisuutta kuin tämä on, olet varmaan vielä suurempi pöhköpää kuin luulinkaan."

XIII LUKU.

Geneveläinen morsian.

Varhain sovitun päivän aamuna kohtasi kaksi seuruetta toisensa Plain palaisissa juuri Porte Neuven ulkopuolella. Ne erosivat suuresti toisistaan. Savoijan viinitarhoista tuleva oli loistava joukko, joka istui ylpeästi rikkaasti satuloiduilla ratsuillaan ja kantoi ylhäisten tapaan verkaisia hopeakirjaisia viittoja. Heillä ei ollut muita aseita kuin miekat, koska olivat tulleet rauhalliselle retkelle, jota todisti valkeata lippua kantava torvensoittaja heidän etunenässään. Johtajana ratsasti nuori Viktor de Lormayeur komeimmassa puvussaan, mutta jäykkänä ja kankeana. Tultuaan lyhyen matkan päähän toisesta seurueesta, hän seisautti ja lausui takanaan tuleville lyhyen komentosanan.

Savoijalaisen joukon kirkkaiden värien keskellä oli kolme tummaa pilkkua. Kolme hevosmiestä kuletti kukin takanaan laihaa ja huonosti puettua olentoa, jotka olivat mustina ja vihreinä pilkkuina punertavan ja valkean seassa. Nämä olivat ne kolme vankia, joiden lunnaat piti Gabriellella maksettaman. Viktorin merkistä heidän piti astua alas hevosten seljistä ja asettua ratsujoukon eteen, joka ajoi sitten käyden. Ratsastajat paljastivat päänsä lähestyessään Geneven miehiä.

Hitaasti eteni joukko siistejä, vakavan näköisiä miehiä, puettuina mustiin, jotkut harvat sinipunervalle vivahtaviin viittoihin. He astuivat jalkaisin, mutta heidän keskessään istui juhlaratsulla hento, tarkasti hunnutettu olento, puettuna yksinkertaiseen, mutta erittäin hienokankaiseen ratsupukuun, joka oli reunustettu kallisarvoisilla näädän eli "Mars-kissan" -- joksi sitä silloin sanottiin -- nahoilla. Hänen takanaan ratsun selkään sidottuna oli pienehkö tavaralaukku. Viktorin ensimmäinen huomio oli, ettei neiti ollut harjaantunut ratsastaja, mikä olosuhteisiin katsoen olikin luonnollista.

Hän astui alas satulasta ja lähetessään teki syvimmän kumarruksensa neidille, samoin tervehtäen hänen seuralaisiaan sopivasti, joskin ylpeästi. Vaikkakin oli lusikkakunnan jäsen, oli hän kumminkin siksi paljo ritari, ettei tahtonut julkisesti osoittaa halveksimistaan, jota tunsi noita kurjia porvareita kohtaan. Sitten seurasi joukko muodollisuuksia. Kumpikin puolue vakuutti juhlallisesti olevansa valmis täyttämään, mitä oli sovittu "kuuluisan" Lormayeurin kreivin ja "kiitettävien" Geneven kansalaisten välillä vaihdetuissa kirjeissä. Sen jälkeen Germain de Caulaincourt ja hänen kaksi seuralaistaan annettiin geneveläisille, jotka ottivat heidät vastaan vilkkailla riemunosoituksilla.

"Ja nyt", sanoi nuori kreivi hymyillen, "on meidän vuoromme tervehtiä erästä teistä, ei suinkaan vangiksemme, vaan siksi joka huomaa meidät vangeikseen ja uskollisiksi palvelijoikseen."

Vakava, hiljaisennäköinen mies hyvin vaatimattomassa puvussa talutti neidon ratsun esiin. Yhdessä matkassa tuli ensimäinen neuvos kantaen virkasauvaansa. Häntä seurasi virkaviittaansa puettu kirjuri laukku kainalossa.

"Herra kreivi", sanoi neuvos, "me tuomme ja annamme teille neiti Olivie de Castellarin, joka on toisin tunnettu neiti Gabrielle Berthelierin nimellä, kuten oli sovittu. Kirjuri, joka on tässä läsnä, on käteenne antava neitiä koskevat paperit ja muut selitykset, joita kohtuullisesti voitte vaatia."

Viktor kumarsi vielä kerran neidille, sitten kääntyen kirjuriin otti vastaan tarjotut paperit. Siinä oli arvokas todistus lapsen synnystä ynnä muutamia otteita kaupungin "korttelin" pöytäkirjoista, joissa neiti oli nimitetty kansalaisen Ami Berthelierin kasvatiksi ja ottotyttäreksi.

"Oletan", Viktor sanoi kääntyen henkilöön, joka piti neidin ohjaksia, "että te olette se kunnioitettava kansalainen, jota meidän on kiittäminen nuoren sukulaisemme hoidosta ja kasvatuksesta."

"En suinkaan, herrani", mies vastasi nähtävästi hämmästyneenä. "Herra Berthelier itse poissa ollen antaa minun edustaa itseään neidon naapurina ja lähinnä ystävänä."

"Mutta tietysti", sanoi kirjuri, "te, herra Antoine, olette valmis vannomaan neidon olevan se, miksi hänet on mainittu, vaikkakin se on enemmän muodon asia."

"Minä vannon sen", sanoi Antoine Calvin.

"Samoin teen minäkin", sanoi neuvos Amblarde Corne. "Me voimme tehdä vaikka minkälaisen uskontomme mukaisen valan, joka tyydyttää teidän korkeuttanne."

"On jo puhuttu tarpeeksi", vastasi kohtelias nuori kreivi. "Olen vallan tyytyväinen". Sitten hän kääntyi neitoon. "Kaunis neito ja kallis serkkuni, sallikaa minun toivottaa teidät tervetulleeksi sukulaistenne luo ja maahanne, ja suokaa minun todellisen nöyryyden ja kuuliaisuuden merkiksi suudella kättänne."

Käsi neidon ratsuviitan takana vapisi, ikäänkuin pyrkien esiin, mutta neuvosmies astui väliin.

"Eikö olisi soveliasta, että neito ensin kohottaisi huntuaan, niin että ne, joille me luovutamme, voivat kunnolla nähdä hänet?"

Huntua kohotettiin hiukan. Nähtiin hurmaavan kauniit, alas painuneet ja veresten kyynelten kostuttamat kasvot. Mutta neidon tuska ja vastenmielisyys oli niin ilmeinen, että ritarillinen Viktor kiiruhti sanomaan:

"Elkää olko levoton, ihana neito. Palvelijanne odottaa kärsivällisesti, kunnes suvaitsette ilahduttaa häntä kauneutenne katsomisella. Suvaitsetteko nyt sanoa jäähyväisenne näille kelpo ystävillenne, jota tekoa, kuten toivomme, ei teidän koskaan tarvitse katua."

Mutta puoleksi kohotettu verho oli jo laskeunut ja vaan epäselvä ääni kuului lausuvan: "Kaikki jäähyväiseni ovat jo sanotut". Sentähden Viktor pyytäen anteeksi otti käteensä juhlaratsun ohjakset. Vankien lunnas oli maksettu. Molemmat seurueet tervehtivät toisiaan, kuten kohteliaat viholliset tavatessaan toisensa puolueettomalla alueella. Sitten ne kääntyivät kukin taholleen. Mutta ennenkun erottiin kuuli hunnutettu ratsastajatar de Caulaincourtin kysyvän: "Mutta missä Norbert on? Miksei hän ole tullut kohtaamaan minua?"

Loistava savoijalainen joukko ratsasti eteenpäin. Viktor oli lähellä hänelle määrättyä morsianta, jota hän, vaikk'eikään mielellään häntä semmoiseksi ajatellut, kumminkin kunnioitti erittäin huomaavaisesti. Hänestä tuntui kovin oudolta, että neiti oli tullut aivan yksin. Hän oli odottanut että tämä toisi yhden seuranaisen mukanaan, tai ehkäpä pari kolmekin. Hän ilmaisi kohteliaasti pelkonsa, että neidistä kenties olisi epämukavaa matkustaa ilman palvelustyttöä tai kamarineitoa, lisäten kumminkin, että tämä puute korvattaisiin heidän saavuttuaan Lormayeuriin, jonne hän toivoi tultavan tänä iltana.

Silloin hän ensi kertaa kuuli neidin äänen. Sen sointu miellytti hänen korvissaan. "Me geneveläiset emme suuresti tarvitse palvelustyttöjä. Eikä kukaan geneveläinen olisikaan lähtenyt mukaani erilaisen uskonnon takia".

"Oh, se uskonto!" Viktor sanoi halveksivasti. Sitten hän lisäsi muuttaen ääntään: "Elkää huolehtiko, suloinen neiti, tästä uskonnonasiasta. Olemme kumpikin nuoria, ja te olette hyvin kaunis. Olen varma, että hyvä Jumala tahtoo meidän iloitsemaan nuoruudestamme, vaivaamatta päätämme kuolemalla, kiirastulella, helvetillä, taivaalla ja muilla semmoisilla surullisilla aatteilla."

"Onko taivas surullinen aate?" kysyi nuori neiti.

"Kaikki, minkä kautta meidän on kuljettava sinne päästäksemme, on aivan varmaan surullista. Minä puolestani pidän parempana jättää sen toimen papeille, jotka saavat palkkansa puhumalla siitä. Myönnän että he joskus tekevät sen hyvin huonosti."

"Se on totta, herra kreivi; siksipä olisi hyvä, jos itsekin puolestamme joskus ajattelisimme niitä asioita."

"Kenties; mutta kaikella on aikansa. Nykyinen aika on keveälle ilolle, riemulle ja huvituksille. Niin kauniit kasvot kuin neiti Castellarin ovat aijotut oppaiksi ihaileville silmille, eikä peitettäviksi nunnan hunnun taa, tai kumartumaan tuhmien kirjojen yli."

"Pidättekö kirjoja tuhmina, herra kreivi?"

"No, en kaikkia kirjoja. En 'Amadis Gallialaista' enkä 'Kristikunnan seitsemää ritaria'. Mutta luulenpa, kaunis neiti, ettei teillä ole semmoisia kirjoja Genevessä."

"Ei, tai en ainakaan minä ole niitä nähnyt. Meillä on hyviä kirjoja, kuten raamattu."

"Raamattu! Taivas varjelkoon, neiti! Tai paremmin, taivas auttakoon ihmisraukkoja, jotka yhä siinä riippuvat. Pyhimyksille kiitos, teidän hempeytenne pääsee soveliaammalle näyttämölle. Olen iloinen ajatellessani, että saan viedä teidät huveihin, jotka sopivat teille niin ihmeellisesti ja joista ette ole koskaan uneksineetkaan. Kukapa tietää, vaikkette olisi koskaan oppinut edes tanssimaankaan."

"Luulen", sanoi neiti hiukan värisevällä äänellä, "luulen että voisin tanssia maalaistansseja, jos ne ovat hyvin yksinkertaisia, tai 'virolettia'. Olemme toisinaan huvitelleet niillä."

"Saanko sen suuren kunnian ja onnen, että opetan teille sitä viehättävää taidetta, jommoisena tanssi esiintyy meillä savoijalaisilla?" kysyi Viktor. Sitten hän lisäsi: "Ehkäpä eivät geneveläiset yhtäkaikki olekaan vallan raakalaisia. En epäile että neiti Castellar rakastaa musiikkia ja on taitava siinä. Niin rakastettaviin kasvoihin täytyy kuulua verraton ääni."

"Osaan laulaa virsiä."

"Semmoisilta huulilta täytyy surullisin Clement Marotin surullisista tuotteista kaikua enkelin laululta."

"On monenlaisia enkeleitä", sanoi neiti vakavasti.

Tällaisia kiusallisia kohteliaisuuksia Viktor lasketteli jonkin aikaa. Neiti, jonka äänessä joskus oli puoleksi tukahdettu nyyhkytys, minkä Viktor luki pidätetyn itkun syyksi ja siksi lisäsi ponnistuksiaan ilahduttaakseen ja lohduttaakseen häntä, vastaili vaan lyhyesti. Viktorin jatkaessa hänen kohteliaisuutensa tulivat yhä sirommiksi ja imartelunsa tuhlaaviksi. Ne olivat täydellisesti ajan maun ja tavan mukaisia. Kumminkin oli ihmeellistä, että kun hänen puheensa lämpeni, samalla kylmeni hänen mieltymyksensä. Hän piti nuoresta neidistä paljo, melkeinpä rajattomasti, mutta ainoastaan toverina. Morsiamekseen hänen oli vaikea neitoa ajatellakaan.

Puolipäivän aurinko alkoi hellittää, mutta varjoa ja virkistystä oli jo varattu matkamiehille. Muutamat Viktorin miehistä olivat menneet edeltäpäin ja asettaneet teltan miellyttävän ahon keskeen kukkaiselle nurmelle. Tänne oli valmistettu päivällinen ja täällä oli neiti tilaisuudessa, jos tahtoi, nauttimaan lepoa.

Ateria oli huolella lajiteltu ja runsas. Viktor näki tyytyväisenä, että neiti otti runsaan osan riistapiirakasta, salvukukon rinnasta valmistetusta mustasta hyytelöstä ja sokeroiduista juustokakuista, joita hän tarjoili neidille. Mutta viiniä joi neiti vähän. Käsi, joka piteli veistä ja lusikkaa, ei ollut niin pieni ja miellyttävä kuin Viktor oli odottanut. "Ei ole epäilemistäkään", hän ajatteli, "että lapsiraukka kasvatettuna tuntematta säätyään on saanut tehdä taloustoimia porvarien vaimojen ja tyttärien tavalla". Neidin kasvot, jotka nyt olivat paremmin nähtävissä, eivät menettäneet mitään kauneudessa, mutta ne lisäsivät ainoastaan hänen toveruustunnettaan, vaikuttamatta mitään lämpimämpää suhdetta.

Heidän nauttiessaan hyvämakuisia leivoksia, jotka lopettivat aterian, ilmoitettiin muuan vieras. Se huomattiin olevan naapuriluostarin Saint Marcaudin priori, joka oli tullut tervehtimään maanomistajan kreivi Lormayeurin poikaa, tämän sattumalta kulkiessa hänen alueensa halki. Viktor esitti luonnollisesti hänet neiti Castellarille. Hän oletti, että kirkonmies herättäisi varmasti vastenmielisyyttä neiti Castellarissa, eikä sentähden hämmästynyt nähdessään tämän käyvän itseensä sulkeutuneeksi ja laskevan alas huntunsakin. Priori puolestaan, syödessään kakkua ja juodessaan Beaume-viiniä sekä kertoessaan nuorelle kreiville luostarinsa vaikeuksia ja puutteita, osotti neitiä kohtaan kunnioittavaa, vaikk'eikaan vallan ystävällistä käytöstä. Tämä huomasi sen. Kun vierailu oli kestänyt noin puolisen tuntia, kääntyi hän kohteliaasti Viktorin puoleen virkkaen: "Kuulin teidän sanovan, herra kreivi, että meillä on pitkä tie kulettavana ennen pimeän tuloa".

Tämä jotenkin selvä huomautus sai priorin ottamaan jäähyväiset. Viktor meni hänen kanssaan.

"Kummastelen, herra kreivi", sanoi kirkonmies, "onko rouva Castellar vainaja, vieraanne äiti, voinut olla ranskatar?"

"Ei, isä, hän oli italialainen ja kotoisin Piemontista, kuten sattumalta olen kuullut. Hän kuoli nuorena. Kauneutensa, josta hän oli kuuluisa, on hän jättänyt perinnöksi tälle nuorelle neidille. Eikö teistäkin ole niin? Semmoisissa asioissa kirkonmiehet ovat hyviä tuomareita, kuten on tullut sananparreksikin."

"Kyllä maar. Mutta, jos uskallan sanoa, on hän hieman luiseva eikä kovin kursaileva, tai paremmin sanoen ei hän minun mielestäni ole tarpeeksi herttainen. Ranskalaiset kasvonpiirteet muistuttavat minua jostakin henkilöstä, jonka olen hiljattain nähnyt. Ketä, en nyt voi muistaa -- ja se ajatus on niin outo, etten mielelläni sanokaan sitä. Hänhän suosii tuota harhaoppista saarnaajaa, jonka hänen kiini ottajansa toivat luostariin ja jonka minä lähetin isänne luo."

"Minkälaisia huomioita teettekään!" sanoi Viktor nauraen. "Olihan tuo ranskalainen joka tapauksessa aatelismies. Veimme hänet eilen mukanamme Geneveen. Tiellä hän kiitti minua hyvin kohteliaasti, kun välistä toimitin jotakin hyvää hänelle ja hänen tovereilleen. Eikä minun tarvitse mainitakaan hänen herttaisuudestaan vankilassa. Voitteko kaikesta tästä antaa minulle synninpäästön, isä?"

"Ei se ole mikään kuolemansynti", sanoi priori hyväntahtoisesti. "Kumminkin, herra kreivi, on teidän oltava varova, muuten sydämmenne hyvyys hämmentää hyvän arvostelukykynne. Teidän on pidettävä tarkasti silmällä tätä nuorta neitoa ja huolehdittava, että hän tulee oikein käännytetyksi harhaoppisista erhetyksistään. Suokaa anteeksi rohkeuteni, herra de Lormayeur."

Viktor ei pahastunut hänen rohkeasta puheestaan, mutta loukkaantui neiti Castellaria koskevista halventavista huomautuksista. Kumminkin he erosivat ystävinä. Kohtuullisen levähdyksen jälkeen vaeltajat jatkoivat matkaansa. Vielä kohteliaammin kuin ennen Viktor kiintyi kauniiseen seuralaiseensa. Ajan muodin ja maun mukaan hän vaivasi aivojaan imartelevilla puheilla, joita nyt pidettäisiin liian kömpelöinä ja liioiteltuina, mutta jotka silloin katsottiin vallan sopiviksi. Hän ylisteli Gabriellen tukkaa, poskia, huulia, kulmakarvoja, silmäripsiä ja silmiä.

"Mutta en varmaankaan liene ensimäinen, joka täten ylistää noita ihmeen ihania tähtiä", hän sanoi. "Onpa yksin teidän vakavassa kylmässä Genevessännekin täytynyt olla monta, jotka ovat kertoneet teille niiden erinomaisesta kauneudesta."

"Enpä muista juuri kenenkään puhelleen sellaista", kuului epäröivä vastaus.

"Nuo kauniit huulet voivat puhua vaan totta", jatkoi Viktor. "Muuten olisi semmoinen tunteiden ja mielen laimeus aivan uskomatonta, yksinpä harhaoppisten pesäpaikassakin. Mutta suloinen neiti, te tulette nyt maailmaan, joka pian lepää jalkainne juuressa. Siksi on hyvä, että ymmärrätte niiden aseiden voiman, joilla olette varustettu. Niin hämmästyttävän rakastettavat kasvot --."

"Hyvä, herra kreivi, voin vain tuntea itseni imarrelluksi teidän mielipiteestänne. Kumminkin, jos suvaitsette, tahtoisin mieluummin kuulla tällä kerralla itsestäni sellaista kuin todella olen, enkä siitä millaiselta teidän puolueellisen arvelunne mukaan näytän."

"Miten hyvin hän puhuu", ajatteli Viktor itsekseen, "ja kuinka avomielisesti hän vastaakaan minulle! Olen kuullut, että Genevessä opetetaan tyttöjä samalla tavalla kuin poikia. Minä pitäisin häntä rakkaana ja kalliina kuten ystävää tai asetoveria, jos se vaan olisi mahdollista, mutta morsiamena; -- pyhimykset auttakoon minua!" Tässä muistui Arlettan rakastettu ja miellyttävä kuva hänen mieleensä. Hän karkoitti väkisin tuon kumman tunteen, ennenkun vastasi entisellä kohteliaalla ja ystävällisellä tavallaan:

"Kaunis neito, jolle minulla on kunnia puhua, ei ole vähemmän kuuluisa henkilö kuin neiti Olivie de Castellar, jalon sukunsa laveitten tilojen ja runsaitten tulojen ainoa perillinen."

"Periikö hän -- perinkö minä -- joitakin sukulaisuus- tai heimositeitä?"

"Suloinen neiti, äitinne kuoli syntyessänne ja isänne pian jälkeenpäin. Veljiä ja sisaria teillä ei ole yhtään. Isoisäni oli teidän isovanhempainne serkku, niin että te ja minä olemme serkkuja kolmannessa polvessa. Kumminkin ajattelen että jos eräät toiveet, joita olen kyllin rohkea pitämään, menestyvät, asettaa hänen pyhyytensä lupakirja asiat paikalleen."

"Arveletteko todellakin, herra kreivi, että niin käy?"

"Olen varma siitä. Mutta minun pitää kertoa teille, neiti, että teillä on muuan äidinpuoleinen sukulainen nimeltä Santana, joka taisteli ruhtinasvainaan johdolla ja oli hänen suuressa suosiossaan. Tiedätte mikä huono onni nykyisellä ligan johtajalla ruhtinas Emanuel Philibertillä on ollut ja miten hän on kadottanut suurimman osan Savoijaa. Ruhtinas parka! Hän ei voinut pitää itse huolta asioistaan. Hän otti isänsä kehoituksesta Santanan avukseen, ollen kiitollinen vaikka ken hyvänsä esiintyi auttajana hänen pulassaan. Paha oli saanut hänen sormensa ja voitti häneltä liian helposti oikeuden Castellarin perintöön ja tiluksiin, teidän omaisuuteenne, kaunis neiti. Santana esitti hänen korkeudelleen, että suoranainen perintöhaara oli sammunut. Silloin ruhtinas arveli tekevänsä hänelle, kuten jokaiselle muullekin, oikein. Mutta nyt", Viktor lisäsi varomattomasti, "meillä on käsissämme valtti joka tepsii -- --"

"Valtti jättää sen kunnian omaan arvoonsa", sanoi neiti kumartaen.

Viktor sekaantui peräti. Hän oli näyttänyt värinsä liian selvästi. Neiti, jolla nähtävästi oli terävä äly, ei antanut minkään seikan mennä huomaamatta. Viktor kiiruhti parantamaan erhetystänsä. "Valttilehti tässä pelissä on sydämien kuningatar", sanoi hän.

"Olkaa varovainen, kuningatar kädessänne voi muuttua sotamieheksi."

"Kuinka terävä-älyinen hän on!" ajatteli Viktor. "Kuningattaren silmistä", hän vastusti, "ei voi tuikkia muuta, kuin hänen sielunsa totuus ja puhtaus."