Part 9

Mutta, rakas Allan, jollei apua saavu, luulen meistä joka ainoan kuolevan, sillä Jumala yksin tuntee kärsimämme surkeudet ja sen kauhean sairauden ja kuoleman näyn, joka meitä ympäröi. Tällä hetkellä lepää vieressäni pieni tyttö, joka on kuumeeseen kuolemaisillaan.

Oi, Allan, jos voit meitä auttaa, tee se! Sairautemme tähden meidän on mahdoton päästä Delagoa-lahdelle, ja jos pääsisimmekin, ei meillä ole rahaa, millä ostaa mitään siellä, sillä kaikki omaisuutemme oli lastattuna yhteen vaunuun, joka hukkui tulvivaan jokeen. Se oli suuri summa, sillä se sisälsi Hernanin suuren omaisuuden, jonka hän kullassa toi mukanaan Kap-kaupungista. Me emme myöskään voi liikkua muualle, sillä meillä ei ole karjaa eikä hevosia. Me olemme koettaneet Delagoa-lahden seuduilta, missä niitä on myytävänä, saada ostaa niitä velaksi. Mutta serkkuni Hernanin sukulaiset, joista hänen oli tapana niin paljon puhua, ovat kuolleet tai muuttaneet pois, eikä kukaan tahdo meihin luottaa. Naapureinamme olevien kaffereiden kanssa, joilla on runsaasti karjaa, olemme riidelleet siitä asti kun serkkuni ja jotkut muut buurit -- onnettomasti kyllä -- yrittivät ottaa joitakin heidän eläimistään maksutta. Siten olemme aivan avuttomia ja voimme vain odottaa kuolemaa.

Allan, isäni sanoo pyytäneensä sinun isääsi keräämään jotkut rahasummat, jotka hän on saamassa. Jos sinulle tai muulle ystävälle olisi mahdollista tulla tämä raha mukanasi laivalla Delagoaan, luulen, että se tekisi meille mahdolliseksi ostaa muutamia härkiä, jotka riittäisivät muutamien vaunujen vetämiseen. Sitten me kenties vaeltaisimme takaisin ja tapaisimme luullaksemme sen buurijoukon, joka on kulkenut Quathlamba-vuorien yli Natal'iin. Tai kenties me pääsisimme lahdelle ja löytäisimme laivan, joka kuljettaisi meidät jonnekin tästä kauheasta paikasta. Jos voisit tulla, opastaisivat alkuasukkaat sinut tänne, missä olemme.

Mutta on liian paljon toivoa, että sinä tulet, tai jos tulet, että löydät meidät vielä hengissä.

Allan, rakkaimpani, minulla on vielä eräs asia sinulle sanottavana, vaikka minun on sanottava se lyhyesti, sillä paperi on melkein lopussa. En tiedä, -- otaksun, että olet elossa ja terveenä -- pidätkö vielä minusta, joka jätin sinut niin kauan sitten, mutta minun sydämeni on sama kuin se oli silloin, ja jollaisena lupasin sen pysyvän, -- sinun omasi. Tietysti Hernan on ahdistanut minua menemään kanssaan naimisiin, ja isäni on sitä toivonut. Mutta minä olen aina vastannut kieltävästi, ja nyt kurjuudessamme ei avioliitosta tällä hetkellä ole ollut mitään puhetta, mikä on ainoa hyvä asia, mikä minulle on tapahtunut. Ja, Allan, ennen pitkää olen täysi-ikäinen, jos elän. Kuitenkaan en uskalla vaatia sinua kauemmin ajattelemaan avioliittoa kanssani, kun kenties jo olet naimisissa jonkun toisen kanssa, erittäinkin kun nyt minä ja me kaikki muutkaan emme ole parempia kuin vaeltavia kerjäläisiä. Kuitenkin olen katsonut oikeaksi kertoa sinulle nämä asiat, jotka varmaan haluat tietää.

Oi, miksi Jumala johtikaan isäni mieleen ajatuksen jättää Kap-maan vain siitä syystä, että hän vihasi brittiläistä hallitusta ja että Hernan Pereira sekä muut häntä kehoittivat? Minä en tiedä, mutta hän on, mies parka, kylliksi suruissaan nyt. On säälittävää nähdä häntä. Luulen, että hän, jos tätä jatkuu, tulee hulluksi.

Paperi on lopussa ja lähetti on lähdössä. Sairas lapsi on juuri kuolemaisillaan ja minun täytyy valvoa hänen luonaan. Ihmettelen mahtaneeko tämä kirje koskaan joutua käsiisi. Lähetän sen mukana sen vähäisen rahan, joka minulla on maksaaksesi sen lunastuksen -- noin neljä englannin puntaa. Jollet voi tulla tai lähettää muita, rukoile ainakin puolestamme. Uneksin sinusta öisin ja ajattelen sinua päivisin, sillä en sanoin voi kertoa, kuinka suuresti sinua rakastan.

Elämässä ja kuolemassa olen

Sinun Mariesi."

Sellainen oli tämä kauhea kirje. Minulla on se vielä tallella. Se lepää edessäni, nuo rypistyneet paperilehdet, joita peittää pehmeä kirjoitus, jonka siellä täällä kyyneltäplät tahraavat, muutamat niistä Marien kyyneliä, joka oli kirjoittanut, muutamat minun kyyneleitäni, joka sitä luin. Ihmettelen, onko olemassa surullisempaa muistomerkkiä trek-buurien julmista kärsimyksistä, erittäinkin niiden, jotka suuntasivat kulkunsa Delagoan ympärillä olevia myrkyllisiä lakeuksia kohti, kuten teki tämä Marais'n retkikunta ja Triechardin komennuksessa olevat. Parempi, että monien maanmiestensä tavoin olisivat kertakaikkiaan tuhoutuneet Umzilikazin ja muiden villiasukkaiden nuolista kuin kestäneet näitä kuumeen ja nälänhädän riuduttavia tuskia.

Kun lopetin lukemiseni, tuli kotia isäni, joka oli ollut erään lähetyssaarnaaja-kafferin luona, ja minä menin häntä arkihuoneeseen tapaamaan.

"Mitä, Allan, mikä sinun on?" hän kysyi huomatessaan kyyneltyneet kasvoni.

Annoin hänelle kirjeen, sillä en voinut puhua, ja vaivoin hän sai siitä selvän.

"Laupias Jumala, miten peloittavia uutisia!" hän sanoi lopetettuaan. "Nuo ihmisraukat! Onnettomat, harhaanjohdetut ihmiset! Mitä voisimme heidän hyväkseen tehdä?"

"Tiedän yhden asian, jonka voimme tehdä, isä, tai ainakin koettaa tehdä. Minä voin yrittää päästä heidän luokseen."

"Oletko hullu?" hän kysyi. "Kuinka on sinulle, yhdelle miehelle, mahdollista päästä Delagoaan, ostaa karjaa ja pelastaa nämä ihmiset, jotka nyt ovat luultavasti kaikki kuolleet?"

"Kaksi ensimmäistä asiaa on kylläkin mahdollista, isä. Joku laiva vie minut Delagoaan. Sinulla on Marais'n rahat ja minulla on ne viisi sataa puntaa, jotka vanha tätini Englannista jätti minulle viime vuonna. Kiitos taivaan! Koska juuri silloin olin pois komennettuna, ovat ne vieläkin koskemattomina Port Elisabethissa. Se tekee noin kahdeksan sataa puntaa yhteensä, jolla voisi ostaa suuren joukon karjaa ja muutakin. Mitä kolmanteen seikkaan tulee, ei se ole meidän päätettävissämme, tokko on? Saattaa olla, ettemme voi heitä pelastaa, saattaa olla, että he ovat kuolleet. Minä voin kuitenkin mennä katsomaan."

"Mutta, Allan, Allan, sinä olet ainoa poikani, ja jos sinä menet, on mahdollista, etten enään koskaan sinua näe."

"Olen läpäissyt muutamia vaaroja äskettäin, isä, ja olen edelleenkin elossa ja terveenä. Sitäpaitsi, jos Marie on kuollut" -- pysähdyin, jatkaen sitten intohimoisesti -- "älä koeta estää minua, sillä sanon sinulle, isä, etten tahdo itselleni asetettavan esteitä. Ajattele tämän kirjeen sanoja ja mikä häpeämätön koira olisin, jos istuisin täällä levollisena, kun Marie on siellä kuolemaisillaan. Olisitko sinä tehnyt niin, jos Marie olisi ollut äitini?"

"En", vastasi vanha herra, "niin en olisi tehnyt. Mene, ja olkoon Jumala kanssasi, Allan, ja minun kanssani myös, sillä en koskaan odota sinua näkeväni jälleen." Ja hän käänsi päänsä sivulle hetkiseksi.

Sitten palasimme asioihin. Smous kutsuttiin paikalle ja häneltä tiedusteltiin laivaa, joka oli kirjeen tuonut Delagoasta. Kävi ilmi, että se oli englantilaisten omistama priki, joka tunnettiin nimellä "Seitsemän tähteä", ja että sen kapteeni, muuan Richardson, lupasi purjehtia takaisin Delagoaan seuraavana päivänä, eli kolmantena heinäkuuta, toisin sanoen kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua.

Kaksikymmentäneljä tuntia! Ja Port Elisabeth oli sadan kahdeksantoista mailin päässä, ja "Seitsemän tähteä" saattaisi lähteä aikaisemmin, jos se olisi täydentänyt lastinsa ja tuuli sekä sää olisivat suotuisat. Sitä paitsi, jos se lähtisi, saattaisi kulua viikkoja ja kuukausia, ennenkuin joku toinen laiva purjehtisi Delagoaan päin, sillä siihen aikaan siellä ei tietenkään ollut mitään postilaivoja.

Silmäilin kelloani. Se oli neljä iltapäivällä, ja erään kalenterin mukaan, jossa oli lähtöajat Port Elisabethista ja muista etelä-afrikkalaisista satamista, ei näyttänyt luultavalta, että "Seitsemän tähteä" purjehtisi ennenkuin noin kahdeksan aikaan aamulla. Satakaksikymmentä mailia kuljettava neljässätoista tunnissa läpi aution seudun, jossa oli muutamia kukkuloita! No, toiselta puolen tiet olivat varsin hyvät ja kuivat, eikä mitään tulvivia jokia matkan varrella, vaikkakin yhden yli oli uitava, ja sitäpaitsi oli täysikuu. Sen saattoi pelotta tehdä, ja nyt minä tosiaankin olin iloinen, ettei Hernan Pereira ollut tammaani voittanut ampumakilpailussa.

Huusin Hansia, joka kuljeskeli edestakaisin talon ulkopuolella, ja sanoin rauhallisesti:

"Ratsastan Port Elisabeth'iin ja minun on oltava siellä kello kahdeksan huomenaamulla."

"Allemachte!" huudahti Hans, joka oli kulkenut tämän matkan useita kertoja.

"Sinä tulet kanssani ja Port Elisabethista edelleen Delagoaan. Satuloi tamma ja Kimo, ja pistä riimu raudikon päähän sekä taluta sitä mukanasi varalta. Anna niille kaikille rehua, mutta ei vettä. Lähdemme puolen tunnin kuluttua." Sitten lisäsin muita määräyksiä pyssyistä, jotka oli otettava mukaan, satulalaukuista, vaatteista, peitteistä ja muista yksityisseikoista sekä kehoitin häntä puuhassaan pitämään kiirettä.

Hans ei koskaan siekaillut. Hän oli ollut kanssani äsken sotaretkellä ollessani ja oli tottunut äkkinäisiin määräyksiin. Sitäpaitsi luulen, että, jos olisin kertonut hänelle aikovani ratsastaa kuuhun, niin hän tavallista "Allemachte" huudahdusta lukuunottamatta ei olisi tehnyt mitään vastaväitteitä sinne seuraamisen suhteen.

Seuraavan puolen tunnin aikana oli minulla puuhaa. Henri Marais'n rahat oli otettava esiin vahvasta rasiasta ja sovitettava pukinnahkaiseen vyöhön, jonka olin vyölleni sitonut. Isäni oli kirjoitettava kirje Port Elisabethin pankin johtajalle, mikä todentaisi minut sen summan omistajaksi, joka sinne nimelleni oli talletettu. Oli aterioitava ja valmistettava jonkun verran evästä meitä varten matkalle. Hevosten kengät oli tarkastettava, ja muutamia vaatekappaleita sullottava satulalaukkuihin. Tietysti otimme muutakin, jonka nyt olen unohtanut. Kolmenkymmenenviiden minuutin kuluttua pitkä, laiha tamma seisoi oven edustalla. Sen takana oli Hans, pitkä kurjen sulka hatussaan istuen oriin selässä ja taluttaen nelivuotiasta raudikkoa, jonka olin ostanut varsana yhdessä tamman kanssa. Syötettynä varsasta pitäen kauralla se oli erittäin terve ja hyvärakenteinen hevonen, vaikka ei riittänytkään emolleen juoksussa.

Ohimennessä vanha isäraukkani, joka oli aivan tyrmistynyt tämän jutun nopeudesta ja pikaisuudesta, syleili minua.

"Jumala sinua siunatkoon, rakas poikani", hän sanoi. "Minulla on ollut vähän aikaa ajatella, mutta rukoilen, että kaikki käy parhaiten ja että me vielä maailmassa tapaamme toisemme. Mutta jollei, muista, mitä sinulle olen opettanut, ja jos minä elän sinun jälkeesi, minä puolestani muistan, että kuolit koettaessasi täyttää velvollisuutesi. Oi, mitä huolia on Henri Marais'n sokea mielettömyys tuottanut meille kaikille! No, varoitinhan hänelle niin käyvän. Hyvästi, rakas poikani, hyvästi. Rukoukseni seuraavat sinua, ja muuten --. No, minä olen vanha, ja mitä tekee, jos harmaat hiukseni surusta joutuvat hautaan?"

Suutelin häntä ja tuskallisin sydämin hyppäsin satulaan. Viittä minuuttia myöhemmin lähetysasema oli kadonnut näkyvistä.

* * * * *

Kolmetoista ja puoli tuntia myöhemmin minä ohjasin hevoseni Port Elisabethin rantalaiturille aivan juuri parhaaseen aikaan tavatakseni kapteeni Richardsonin, kun hän aikoi astua veneeseensä ja soutaa "Seitsemän tähteä" laivaa kohti, jossa purjeet jo oli nostettu. Niin hyvin kuin väsyksissä ollen saatoin selitin hänelle asiat ja suostutin hänet odottamaan jonkun aikaa. Sitten, kiitos Jumalalle tamman nopeudesta -- Kimo oli uupuneena jätetty kolmenkymmenen mailin päähän, ja Hans seurasi raudikolla, mutta ei ollut vielä saapunut -- vein eläinraukan lähellä olevaan majataloon. Siellä se kaatui maahan ja kuoli. No, se oli tehnyt tehtävänsä, eikä mikään muu hevonen maailmassa olisi saavuttanut tätä laivaa.

Noin tunnin verran myöhemmin saapui Hans raudikkoaan ruoskien, ja lisättäköön tässä, että sekä se että Kimo tointuivat. Tietysti ratsastin niillä monet vuodet, kunnes ne olivat aivan vanhoja. Syötyäni tai koetettuani syödä jonkunverran ja levättyäni hetkisen menin pankkiin ja onnistuin selittämään asiani johtajalle, niin että joittenkin vaikeuksien jälkeen -- sillä kultaa ei ollut erittäin runsaasti Port Elisabethissa -- sain kolme sataa puntaa kultarahoina. Kahdesta jälelläolevasta sadasta hän antoi minulle maksuosoituksen eräälle asiamiehelleen Delagoassa, sekä suosituskirjeen hänelle ja portugalilaiselle kuvernöörille, joka, kuten selvisi, oli velassa heidän liikkeelleen. Lähemmin ajateltuani kuitenkin, vaikka pidin kirjeet, palautin hänelle maksuosoituksen ja kulutin kaksisataa puntaa ostamalla suuren joukon erilaisia esineitä, en ryhdy niitä luettelemaan, -- joiden tiesin olevan hyödyksi kauppatarkoituksissa itärannikon kafferien keskuudessa. Minä todellakin suoraan sanoen puhdistin tyhjiksi Port Elisabeth'in varastot, ja minulla tuskin oli aikaa, Hansin ja kauppamiesten auttamana, sulloa ja laivata tavarat ennenkuin "Seitsemän tähteä" lähti merelle.

Kaksikymmentäneljä tuntia sen jälkeen kuin olimme jättäneet lähetysaseman, Hans ja minä näimme Port Elisabeth'in takanamme häipyvän etäisyyteen ja edessämme myrskyävän ulapan.

VIII Luku.

TAISTELU KUOLEMASTA.

Kaiken muun kävi hyvin tällä matkalla paitsi minun henkilökohtaisesti. En ole ollut valtamerellä sitten kuin lapsena ja, koska en luonnollisesti ole mikään hyvä purjehtija, sairastuin kovasti, kun päivän toisensa perästä purjehdimme merta, joka kävi yhä aaltoilevammaksi. Myöskin, terveydestäni huolimatta, oli kauhea ratsastus uuvuttanut minut. Näihin fyysillisiin epämukavuuksiin tuli lisäksi kiduttava sielun tuska, jonka jokainen, jolla on mielikuvitusta, voi itsekseen kuvitella. Oli todellakin hetkiä, jolloin toivoin, että "Seitsemän tähteä" vaipuisi keula edellä syvyyden pohjaan ja tekisi lopun minusta ja surkeudestani.

Kuitenkin, mitä tulee näiden tuskien ruumiilliseen puoleen, olivat luullakseni palvelijani Hansin tuskat vielä suuremmat, hän kun ei tosiaankaan koskaan ennen ollut jalallaankaan astunut laivaan. Kenties se oli onneksi, sillä jos hän olisi tuntenut valtameren kauhut, olisi hän varmasti, huolimatta suuresta rakkaudestaan minuun, tavalla tai toisella jättänyt minut yksin matkustamaan "Seitsemässä tähdessä". Siellä hän makasi pienen hyttini lattialla, vierien edestakaisin prikin vahvasti heiluessa, kauhun jähmetyttämänä. Hän oli vakuutettu, että me uppoaisimme ja kauhean merisairauden väliaikoina lausui surkeita valituksia hollannin, englannin ja erilaisten alkuasukkaiden kielillä, sekoittaen joukkoon mitä alkeellisimpia ja realistisimpia kirouksia ja rukouksia.

Ensimäisten kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua hän kovasti nyyhkyttäen ilmoitti minulle, että viimeinen pala hänen sisälmyksistään oli juuri hänestä lähtenyt ja että hän nyt oli aivan ontto "kuin kurpitsa". Myöskin hän selitti, että kaikki nämä paholaiset olivat hyökänneet hänen kimppuunsa, koska hän oli ollut kyllin hullu luopuakseen kansansa uskonnosta -- ihmettelen, mikä se oli -- ja antaakseen isäni hänet "pestä valkoiseksi", se on, kastaa.

Minä vastasin hänelle, että koska hän oli tullut valkoiseksi sen sijaan että olisi pysynyt keltaisena, kehoitin häntä pysymään sellaisena, koska todennäköisesti hottentottijumalat eivät tahtoneet olla missään tekemisissä sellaisen kanssa, joka heidät oli hyljännyt. Sen johdosta hän väänsi naamansa niin kauheaksi, että minun kesken omia tuskiani täytyi nauraa hänelle, päästi pitkän ulvonnan ja kävi sitten niin hiljaiseksi, että luulin hänen kuolleen. Mutta merimies, joka toi minulle ruokaa, vakuutti minulle, ettei niin ollut ja sitoi hänet lujasti makuulavitsaan kiinni käsistä ja jaloista estääkseen häntä heittelehtiessään menemästä kappaleiksi.

Seuraavana aamuna Hansille annettiin annos viinaa, joka hänet, kun hänen vatsansa oli aivan tyhjä, laittoi aivan juovuksiin, niin että hän tästä lähtien alkoi nähdä asiat paljon hauskemmassa valossa. Erittäinkin oli asianlaita silloin niin, kun "viinalääkkeen" aika tuli. Hans, useimpien muiden hottentottien tavoin, piti väkijuomista ja olisi uhrannut paljon saadakseen niitä, isäni jyrkästä halveksumisesta huolimatta.

Neljäntenä päivänä luullakseni vihdoinkin hinasimme itsemme yli Port Natalin tasaisen särkän ja saimme hetkisen nauttia rauhaa sen paikan turvissa tässä kauniissa lahdessa, jonka rantamilla nykyinen Durban'in kaupunki sijaitsee. Silloin se oli surkea paikka, jossa oli vain muutamia hirsimajoja, jotka zulut myöhemmin polttivat, sekä joukko kafferien hökkeleitä. Sillä sellaisilla valkoisilla miehillä, jotka siellä asuivat, oli enimmäkseen alkuasukkaita seuralaisina ja, lisättäköön vielä, vaimoina alkuasukkaita.

Me vietimme muutamia päiviä tällä Durbanin uutisasutuksella, missä kapteeni Richardsonin oli purettava jonkunverran lastia englantilaisille uutisasukkaille, joista yksi tai kaksi oli ryhtynyt kaupantekoon alkuasukkaiden ja muuttaneiden buurijoukkojen kanssa, jotka ylämaasta johtavaa tietä olivat alkaneet tunkeutua heidän alueelleen. Nämä päivät vietin rannikolla, -- vaikka en sallinut Hansin seurata mukanani peläten hänen karkaavan --, kuluttaen aikaani hankkimalla kaikki mahdolliset tiedot asioiden tilasta, erittäinkin mitä zuluihin tulee, joiden kanssa jo hyvin aikaisin jouduin läheiseen tuttavuuteen. Tarpeetonta on sanoa, että sekä alkuasukkailta että valkoisilta tiedustin, tiesivätkö he mitään Marais'n joukkueen kohtalosta, mutta kukaan ei näyttänyt edes kuulleenkaan heistä. Yhden asian kuitenkin sain tietää, että ystäväni Pieter Retief suuren seurueen kanssa oli kulkenut Quathlamba vuorien yli, jotka me tunnemme nimellä Drakensberg, ja astunut Natalin alueelle. Tänne he päättivät asettua, jos he saisivat siihen luvan zulujen kuninkaalta, Dingaan'ilta, tuolta villien valtiaalta, joka sotajoukkoineen näytti pitävän jokaista pelon vallassa.

Kolmantena aamuna suureksi helpoituksekseni -- sillä minua peloitti, että jäisimme sinne lepäämään -- "Seitsemän tähteä" purjehti suotuisan tuulen vallitessa. Kolmea päivää myöhemmin saavuimme Delagoan satamaan. Huolimatta matalasta ankkuroimispaikasta se on kaakkois-Afrikan parhaita luonnon satamia, mutta nyt jo englantilaisilta menetetty.

Kuutta tuntia myöhemmin ankkuroimme vastapäätä erästä hietasärkkää, jolla sijaitsi luhistunut linnoitus ja kehno asutus, tunnettu nimellä Lorenzo Marquez, missä portugalilaiset pitivät muutamia sotilaita, useimmat niistä värillisiä. Pääsin huolistani tullin suhteen, jos sitä sellaiseksi voi nimittää. Riittää kun sanon, että onnistuin saamaan maihin tavarani, joista maksettava tulli oli ilmeisesti tavattoman suuri. Tämän sain aikaan jakamalla kaksikymmentäviisi sovereignia eri virkailijoiden kesken, alkaen virkaatekevästä kuvernööristä ja lopettaen juopuneeseen mustaan nuohoojaan, joka istui jonkinlaisessa vahtikojussa rantaäyräällä.

Aikaisin seuraavana aamuna "Seitsemän tähteä" purjehti edelleen, koska oli syntynyt hieman eripuraisuutta viranomaisten kanssa, jotka uhkasivat sen pidättää -- en muista, mistä syystä. Sen päämääränä olivat itä-Afrikan satamat ja, luullakseni, Madagaskar, jossa oli tilaisuus tuottavaan kaupankäyntiin karjalla ja orjilla. Kapteeni Richardson sanoi olevansa jälleen Lorenzo Marquez'issa noin kahden tai kolmen kuukauden kuluttua, tai sitten hän ei tulisi ollenkaan. Todellisuudessa jälkimäinen otaksuma kävi toteen, sillä "Seitsemän tähteä" tuhoutui jollekin särkälle lähellä rannikkoa, sen miehistön ainoastaan pelastuessa Mombasaan kestettyään suuria vaivoja.

No, se oli pelastanut matkani, sillä kuulin myöhemmin, ettei mikään muu laiva poikennut lahdelle kokonaiseen vuoteen siitä päivästä lukien, kun se jätti sen. Jos siis en olisi saavuttanut laivaa Port Elisabethissa, en olisi ollenkaan päässyt, paitsi tietystikin maitse. Se taasen olisi parhaassa tapauksessa vienyt kuukausia ja oli sitäpaitsi matka, jota ei kukaan mies voisi tehdä yksin.

Nyt palaan takaisin kertomukseeni.

Lorenzo Marquez'issa ei ollut ainoatakaan majataloa. Erään alkuasukas- tai sekarotuisen vaimon ystävyyden avulla onnistuin saamaan asunnon rappeutuneessa talossa, joka kuului eräälle kevytmieliselle henkilölle nimeltä Don Jose Ximenes, joka todellisuudessa oli sekarotuinen. Hyvä onni teki minut hänen ystäväkseen. Raittiina ollessaan don Jose kävi kauppaa alkuasukkaiden kanssa, ja oli vuotta aikaisemmin saanut heiltä kahdet hyvät härkävaunut. Luultavasti ne oli varastettu joiltakin vaeltavilta buureilta tai löydetty hyljättyinä heidän saatuaan surmansa tai kuoltuaan kuumeeseen. Nämä vaunut hän oli liiankin kernas myymään pilkkahintaan. Annoin hänelle muistaakseni kaksikymmentä Englannin puntaa vankkureista, ja sitäpaitsi kolmekymmentä puntaa kahdestatoista närästä, jotka hän oli samaan aikaan ostanut kuin vaunutkin. Ne olivat erinomaista afrikkalaista rotua, jotka pitkäaikaisessa toimettomuudessa olivat tulleet lihaviksi ja vahvoiksi.

Tietysti ei kaksitoista härkää riittänyt vetämään kahta vaunua, eipä edes yhtäkään. Sentähden, kuullessani sisämaan alkuasukkailla olevan runsaasti karjaa, annoin heti tietää olevani valmis ostamaan ja maksamaan hyvin peitteissä, vaatteissa, koruissa ja niin edespäin. Tulos oli, että minulla kahden päivän kuluttua oli valittavana neljä- tai viisikymmentä pieniä ja kesyttömiä zululaisia lehmiä. Lisäksi ne olivat kestäviä ja tottuneita tähän maaperään ja sen rasituksiin. Tässä tulivat kaksitoista harjaantunutta eläintäni hyvään tarpeeseen. Asettamalla niistä kuusi kumpaistenkin vaunujen eteen, kaksi edelle, kaksi taemmaksi ja kaksi keskelle, Hans ja minä kykenimme pitämään muut kymmenen, jotka tarvittiin täydentämään valjakko kuusitoistalukuiseksi, jonkinlaisen silmälläpidon alaisina.

Voi taivas, kuinka me työskentelimme sen viikon ajalla, joka kului, ennenkuin minulle kävi mahdolliseksi jättää Lorenzo Marquez. Me korjasimme ja lastasimme vaunuja, ostimme varoja, palkkasimme alkuasukkaita palvelijoiksi -- joista minulla oli onni vapauttaa kahdeksan, jotka kuuluivat erääseen zuluheimoon ja halusivat päästä takaisin maahansa, mistä he muutamien buurien mukana olivat vaeltaneet, -- niin että luullakseni emme nukkuneet enempää kuin kaksi tai kolme tuntia kahdestakymmenestä neljästä.

Mutta, saatetaan kysyä, mikä oli tarkoitukseni, minne menin ja mitä tiedusteluja olin toimittanut? Vastatakseni ensiksi jälkimäiseen kysymykseen, olin kaikin mahdollisin tavoin tiedustellut, mutta vähäisellä, tai ei minkäänlaisella menestyksellä. Marien kirje oli ilmoittanut, että he olivat leiriytyneet Krokodiilijoen rantamalle, noin viidenkymmenen mailin päähän Delagoa-lahdelta. Kysyin jokaiselta tapaamaltani portugalilaiselta -- joita ei kylläkään ollut monta -- olivatko he sellaisesta maastasiirtyneiden buurien leiripaikasta kuulleet. Mutta nämä portugalilaiset eivät näyttäneet kuulleen mitään, isäntääni don Jose'ta lukuunottamatta, jolla oli hämärä muisto jostain, mutta mistä, sitä hän ei muistanut.

Asianlaita oli niin, että Lorenzo Marquez'in vähäiset asukkaat olivat niin väkijuomien ja muiden paheiden veltostuttamia kiinnittääkseen mieltään ulkomaailman uutisiin, mikäli ne eivät välittömästi koskeneet heitä. Sitäpaitsi alkuasukkaat, joita he ruoskivat ja sortivat, jos he olivat heidän palveluksessaan, tai taistelivat heidän kanssaan, jos he olivat vapaita, kertoivat heille vähän, ei ainakaan mitään totta, sillä molempien rotujen välillä oli perinnöllinen viha, joka ulottui sukupolvia taaksepäin. Portugalilaisilta hän niinikään ei saanut mitään tietoa.