Part 8

"Keneltäkö? No tietysti missie'lta, baas. Kun kuulin teidän aikovan nukkua vaunuissa, menin hänen luoksensa ja lainasin ne teidän peitteeksenne. Sitä paitsi, olin sen aivan unohtanut, hän antoi minulle kirjeen teille", ja hän koetteli ensin likaista mekkoaan, sitten kainaloaan ja lopuksi kiharaista tukkaansa, josta viimeksi mainitusta kätköpaikasta hän veti esiin pienen paperipalasen, joka oli kierretty kuulan muotoiseksi. Levitin sen auki ja luin seuraavat sanat, jotka oli lyijykynällä kirjoitettu ranskaksi:

"Olen persikkapuutarhassa puolta tuntia ennen auringonnousua. Ole siellä, jos tahdot jättää minulle jäähyväiset. -- M."

"Tuleeko siihen mitään vastausta, baas?" kysyi Hans, kun olin työntänyt paperilapun taskuuni. "Siinä tapauksessa voin sen ottaa mukaani tulematta keksityksi." Sitten eräs ajatus välähti hänen mielessään, ja hän lisäsi: "Miksi ette itse ota sitä mukaanne? Missien ikkuna on helposti avattavissa, ja olen sitäpaitsi varma, että hän mielellään näkisi teidät."

"Ole hiljaa", sanoin. "Aijon mennä nukkumaan. Herätä minut tuntia ennen kukon laulua ja katso, että hevoset pääsevät ulos aitauksesta, ettet voi niitä helposti löytää, jos arvoisan pastorin tekisi mieli lähteä liikkeelle kovin aikaisin. Mutta älä anna niiden vaeltaa kauas, sillä täällä me emme ole tervetulleita vieraita."

"Ymmärrän, baas. Sivumennen sanoen, baas, mynheer Pereira, joka aikoi teitä pettää noiden hanhien suhteen, nukkuu eräässä tyhjässä talossa noin parin penikulman päässä täältä. Herätessään ylös aamulla hän juo kahvia, ja hänen palvelijansa, joka sen valmistaa, on hyvä ystäväni. No, mitä arvelisitte, jos sekoittaisin hiukan jotain siihen? Ei sellaista, joka surmaa hänet, sillä se on raamatun käskyjä vastaan, vaan sellaista, joka tekisi hänet hulluksi, sillä siitä ei raamattu sano mitään. Minulla on sitä varten erittäin hyvää lääkettä, jota te valkoiset ette tunne, ja joka parantaa kahvin makua; se saattaisi säästää paljon huolia. Katsokaahan, jos hän tulee tanssien paikalle ilman mitään vaatteita, kuten tavallinen kafferi, ei mynheer Marais - vaikka hänkin todellisuudessa on hullu -- varmaankaan toivo häntä vävykseen."

"Mene pirun tykö, jollet jo siellä ole", minä vastasin ja käänsin kylkeä ikäänkuin nukkuakseni. -- -- --

Ei ollut mitenkään tarpeellista neuvoa tuota uskollista olentoa, viekasta mutta moraalitonta Hansia, herättämään minut aikaisin, kuten runossa kerrotaan neitosen kehoittaneen äitiään, sillä en luule ummistaneeni silmääni tänä yönä. Säästän mietelmäni, sillä on helppo kuvitella, mitä liikkui vakavaluontoisen pojan mielessä, kun häneltä aiottiin ryöstää hänen ensimmäinen rakkautensa.

Paljon ennen aamun koittoa seisoin persikkatarhassa -- samassa tarhassa, missä ensimmäisen kerran olimme kohdanneet toisemme -- ja odottelin. Vihdoin Marie tuli hiipien puunrunkojen välitse kuin harmaa kummitus, sillä hän oli kietoutunut jonkinlaiseen vaaleanväriseen viittaan. Oi, vielä kerran saimme olla kahden kesken toistemme kanssa. Kahden siinä täydellisessä yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa, mikä vallitsee Afrikassa ennen päivän koittoa, jolloin kaikki elävät olennot, jotka rakastavat yötä, ovat vetäytyneet leireihinsä ja turvapaikkoihinsa, ja ne, jotka rakastavat päivää, vielä nukkuvat parhainta untaan.

Hän levitti käsivartensa ja puristi minut rintaansa vasten lausumatta sanaakaan. Hetkistä myöhemmin hän melkein kuiskaten lausui:

"Allan, minä en voi viipyä täällä kauemmin, sillä jos isäni tapaisi meidät yhdessä, hän varmaankin ampuisi sinut kiivaudessaan."

Nyt kuten aina ennenkin hän ajatteli minua, ei itseään.

"Entä sinä, rakkaani?" kysyin.

"Oi", hän vastasi, "ei tee mitään. Jollei se olisi syntiä, toivoisin hänen ampuvan minut, sillä sitten olisin päässyt kaikesta tästä tuskasta. Sanoinhan sinulle, Allan, silloin kun kafferit ahdistivat meitä, että olisi parempi kuolla. Ja katsohan, sydämeni puhui totuuden."

"Eikö sitten ole mitään toivoa?" kysyin huoahtaen. "Tahtooko hän todellakin eroittaa meidät ja viedä sinut mukanaan erämaahan?"

"Aivan varmasti; mikään ei voi muuttaa hänen mieltään. Kuitenkin, Allan, on olemassa toivoa. Kahden vuoden kuluttua, jos elän, olen täysi-ikäinen ja voin mennä naimisiin kenen kanssa haluan. Vannon sinulle, etten ota ketään muuta kuin sinut, en sittenkään, vaikka kuolisit huomenna."

"Siunaan sinua näistä sanoistasi", sanoin.

"Miksi?" kysyi hän yksinkertaisesti. "Miten voisin toisin puhua? Tahtoisitko minun tekevän väkivaltaa omalle sydämelleni ja vaeltavan elämäni läpi uskottomana ja häpeissäni?"

"Minä puolestani vannon myöskin", lausuin.

"Ei, älä vanno mitään. Niin kauan kuin elän, tiedän sinun rakastavan minua, ja jos minut temmattaisiin pois, on toivomukseni, että nait jonkun toisen kunnon naisen, sillä ei ole hyvin eikä oikein, että mies elää yksin. Meidän tyttöjen laita on toisin. Kuulehan, Allan, kukot ovat alkaneet kiekua ja pian on valoisa. Sinun täytyy jäädä tänne isäsi kanssa. Jos mahdollista kirjoitan sinulle aika ajoittain, kertoen, missä olemme ja kuinka voimme. Mutta jollen kirjoita, niin tiedät sen johtuvan siitä, etten voi tai etten saata löytää ketään lähettiä tai että kirjeet ovat joutuneet harhateille, sillä me menemme autioihin seutuihin, raakalaisten keskuuteen."

"Minne päin menette?" kysyin

"Luullakseni suurta Delagoa Bay nimistä lahtea kohti, missä portugalilaiset hallitsevat. Serkkuni Hernan, joka meitä saattaa" -- tässä kohdassa hän värisi jonkunverran käsivarsillani -- "on puoliksi portugalilainen. Hän kertoo buureille, että hänellä on siellä sukulaisia, jotka kirjeissään ovat usein luvanneet antaa meille hyvää maata asuttavaksi siellä, missä eivät meitä voisi seurata englantilaiset, joita hän ja isäni niin suuresti vihaavat."

"Olen kuullut, että se on kaikki aukeata ketoa ja että välillä oleva alue on täynnä villejä kaffereja", sanoin nyyhkyttäen.

"Kenties. En tiedä, enkä liioin välitä. Sitäpaitsi tämä suunnitelma on isäni päässä, vaikka tietysti olosuhteet voivat sitä muuttaa. Koetan antaa sinulle tiedon, Allan, tai jollen sitä voi tehdä, kenties kykenet itse ottamaan selvän. Sitten, jos me molemmat elämme ja sinä vielä pidät minusta, joka olen aina pitävä sinusta, kun minä olen täysi-ikäinen, sinä yhdistät meidät ja, sanokoot tai tehkööt mitä tahansa, minä menen naimisiin sinun kanssasi eikä kenenkään muun miehen. Ja jos kuolen, kuten hyvin saattaa tapahtua, niin silloinkin sieluni sinua vartioi ja odottaa sinua yhtyäkseen sinuun Jumalan siipien suojassa. Katso, valkenee jo. Minun täytyy mennä. Hyvästi, rakkaani, ensimmäinen ja ainoa rakastettuni, hyvästi siksi kunnes elämässä tai kuolemassa toisemme jälleen kohtaamme, kuten varmasti kohtaamme."

Vielä kerran syleilimme ja suutelimme toisiamme, kuiskaten katkonaisia sanoja, ja sitten hän riistäytyi syleilystäni ja oli kadonnut. Mutta, oi, kun kuulin hänen jalkansa kahinan kasteen peittämässä ruohikossa, oli sydämeni paeta rinnastani. Olen kärsinyt paljon eläissäni, mutta en luule koskaan tunteneeni katkerampaa tuskaa kuin tällä hetkellä erotessani Mariesta. Sillä mikä ilo oikeastaan vetää vertoja puhtaan ensi lemmen tuottamalle ilolle, ja mikä katkeruus on niin katkeraa kuin sen menettäminen?

Puoli tuntia myöhemmin Maraisfonteinin kukkivat puut olivat takanamme, ja edessämme levisi auringonpaahteinen keto, mustana kuin elämäni sillä hetkellä.

VII Luku.

ALLANIN KUTSUMUS.

Kahta viikkoa myöhemmin Marais, Pereira ja heidän seuralaisensa, -- pieni, kaikkiaan noin kaksikymmentä miestä sekä kolmekymmentä naista ja lasta käsittävä joukkue, johon lisäksi tuli viisikymmentä sekarotuista ja hottentotteja jälkiratsastajina -- vaelsi vankkureissaan, kotinsa jättäen, erämaata kohti. Minä ratsastin tasahuippuisen kukkulan harjanteelle ja seurasin katseillani pitkää vaunujonoa, joista yhdessä oli Marie, sen hiljaa liikkuessa pohjoiseen päin poikki kedon, joka oli noin mailin verran tai enemmänkin alapuolellani.

Suruissani tunsin kiusausta karahuttaa heidän jälkeensä ja etsiä tilaisuutta viimeiseen keskusteluun hänen ja hänen isänsä kanssa. Mutta ylpeyteni kielsi. Olihan Henri Marais antanut tietää, että jos lähestyisin hänen tytärtään, hän ajaisi minut takaisin sjambock'eilla eli nahkaruoskilla. Kenties hän oli saanut vihiä viimeisestä hyvästijätöstämme persikkatarhassa. En tiedä. Mutta tiedän, että jos joku olisi kohottanut sjambock'in minua kohti, olisin vastannut kuulalla. Siinä tapauksessa välillemme olisi tullut verta, jonka ylitse on pahempi astua kuin kokonaisten vihan ja kateuden virtojen. Tähystelin siinä vaunuja, kunnes ne olivat kadonneet, ja ratsastin sitten kotia rosoista rinnettä pitkin, toivoen, että hevonen kompastuisi ja taittaisin niskani.

Kun saavuin asemalle, olin kuitenkin iloinen, ettei niin ollut käynyt, tavatessani isäni kuistilla istumassa lukien kirjettä, jonka eräs ratsastava hottentotti oli tuonut.

Se oli Henri Marais'lta, ja kuului seuraavasti:

"Arvoisa herra ja ystäväni Quatermain. -- Lähetän täten jäähyväiseni teille, sillä vaikka olettekin englantilainen ja vaikka meillä toisinaan onkin ollut riitaa, kunnioitan teitä sydämessäni. Nyt kun olemme lähdössä, painavat varoittavat sananne minua kuin lyijy, enkä tiedä, miksi. Mutta mikä on tehty, ei tule tekemättömäksi, ja minä luotan, että kaikki käy oikein. Jollei, tapahtuu se siitä syystä, että Herra Jumala tahtoo toisin."

Tässä isäni katsahti ylös ja sanoi: "Kun miehet kärsivät omasta intohimostaan ja hulluudestaan, he aina asettavat edesvastuun Kaitselmuksen niskoille."

Sitten hän jatkoi kirjeen tavailemista:

"Pelkään, että poikanne Allan, joka on kunnon miehenalku, kuten hyvin tunnen, ja rehellinen, ajattelee minun kohdelleen häntä kovasti ja kiittämättömästi. Mutta minä olen vain tehnyt sen, mikä minun on tehtävä. Totta kyllä, että Marie, joka äitinsä tapaan on hyvin kova ja itsepäinen mieleltään, vannoo, ettei hän tahdo kenenkään muun kanssa mennä naimisiin. Mutta pian luonto saa hänet unohtamaan tämän kaiken, erittäinkin kun sellainen oivallinen mies odottaa hänen kättään. Pyytäkää siis Allania myöskin unohtamaan kaikki hänen suhteensa ja kyllin vanhaksi tultuaan valitsemaan jonkun englantilaisen tytön. Olen juhlallisesti vannonut Jumalalle, että hän ei koskaan minun suostumuksellani saa tytärtäni vaimokseen."

"Ystäväni, kirjoitan teille kysyäkseni erästä asiaa, koska luotan teihin enemmän kuin näihin kehnoihin asiamiehiin. Puoli hintaa -- vähäinen summa tosin -- on minulla vielä saatavana farmistani Jacobus van der Merveltä, joka jää paikalle ja ottaa haltuunsa kaikki meidän maamme. Se tekee sata Englannin puntaa, langeten maksettavaksi vuoden kuluttua tästä päivästä, ja minä lähetän teille valtakirjan mainitun summan vastaanottamista ja kuittaamista varten. Myöskin minulla on saatavaa Brittiläiseltä hallitukseltanne laskun mukaan 253 puntaa vapautetuista orjista, joiden arvo oli ainakin 1,000 puntaa. Tämä paperi myöskin valtuuttaa teidät nostamaan. Mitä tulee korvausvaatimuksiin, jotka sanotulle kirotulle Hallitukselle olen tehnyt sen häviön johdosta, jonka kafferit minulle tuottivat, ei se tahdo hyväksyä niitä, sanoen ranskalaisen Leblanc'in, joka kuului talouteeni, aiheuttaneen hyökkäyksen."

"Ja hyvällä syyllä kylläkin", huomautti isäni.

'Kun olette saanut nämä rahat, jos koskaan saatte, pyydän teitä valitsemaan jonkun turvallisen tilaisuuden lähettääksenne ne minulle, missä tahansa olenkin, minkä epäilemättä lähitulevaisuudessa saatte tietää, vaikka tällä hetkellä toivon tulevani rikkaaksi jälleen enkä tarvitsevani rahaa. Jääkää hyvästi, ja Jumala olkoon kanssanne, kuten toivon hänen olevan minun ja Marien sekä kaikkien muiden trek-buurien kanssa. Kirjeentuoja ennättää vastauksinenne luoksemme ensimmäisellä levähdyspaikallamme.

Henri Marais.'

"No", sanoi isäni huokaisten, "luulen, että minun täytyy ottaa vastaan hänen luottamustehtävänsä, vaikka en tosiaankaan ymmärrä, miksi hän on valinnut 'kirotun englantilaisen', jonka kanssa hän on ankarasti riidellyt, keräämään saataviaan eikä jotakuta omista rakkaista buureistaan. Menen kirjoittamaan hänelle. Allan, katso, että lähetti ja hänen hevosensa saavat jotain syötävää."

Nyökkäsin myöntymykseksi ja menin miehen luo, joka oli yksi niitä, jotka kanssani puolustivat Maraisfonteinia, kunnon veikko, milloin vain ei päässyt lähelle väkijuomia.

"Mynheer Allan", hän sanoi, katsahtaen ympärilleen nähdäkseen, ettei kukaan meitä kuunnellut, "minulla on pieni kirje myöskin teille", ja hän veti laukustaan esiin paperilipun, joka oli ilman osoitetta.

Levitin sen auki kiihkeästi. Sen sisäpuolelle oli kirjoitettu ranskaksi, jotta kukaan buuri ei ymmärtäisi, jos kirje joutuisi hänen käsiinsä:

"Ole reipas ja uskollinen, ja muista minua niinkuin minä sinua. Oi, sydämeni rakastettu, jääös hyvästi, hyvästi!"

Tämä sanoma oli ilman allekirjoitusta. Mutta mitä allekirjoitusta siinä olisi tarvittukaan?

Kirjoitin vastauksen, jonka sisällön saattaa kuvitella, vaikka en sanoja ehdottoman tarkasti muista näin lähemmäs puolen vuosisadan kuluttua. Kummallista kyllä saatan näin pitkän ajan perästä paremmin muistaa sellaista mitä sanoin kuin sellaista, mitä kirjoitin, -- kenties siitä syystä, että se, mikä oli kerran kirjoitettu, jätti ajatukseni rauhaan eikä vaivannut sitä enempää. Oikeaan aikaan sitten hottentotti lähti vieden mukanaan isäni kirjeen ja omani, ja tämä oli viimeinen suoranainen liikeyhteys, mikä meillä oli Henri tai Marie Marais'n kanssa enemmän kuin vuoden aikana.

Luulen näiden pitkien kuukausien olleen onnettomimmat mitä koskaan olen viettänyt. Se aika elämästä, joka minulla parhaillaan oli kulumassa, on aina ratkaiseva. Tämä siirtymisaika nuorukaisiästä täyteen ja edesvastuulliseen miehuuteen, mikä Afrikassa yleensä tapahtuu aikaisemmin kuin täällä Englannissa, missä nuoret miehet minusta näyttävät usein pysyvän poikina kahdenkymmenenviiden ikäisiksi. Olosuhteet, joista olen kertonut, tekivät tämän aikaisin kehittymisen erittäinkin minun suhteeni mahdolliseksi, sillä minä, jonka olisi pitänyt olla vain iloinen poika, olin surujen ja huolien painama sekä kypsyyden tunteiden kahlehtima.

En voinut saada Marieta mielestäni. Hänen kuvansa seurasi minua päivin ja öin, erittäinkin öin, jonka tähden nukuin huonosti. Tulin ärtyisäksi, liikatunteelliseksi ja helposti suuttuvaksi. Minä aloin yskiä ja ajatella kuten muutkin, että olin menossa perikatoani kohti. Muistan Hansin kerran kysyneenkin minulta, enkö tahtoisi tulla näyttämään oikeata paikkaa, mihin haluaisin tulla haudatuksi, että saisin olla varma, ettei erehdystä tapahtuisi, kun en enään itse voisi puolestani puhua. Tällaisessa tapauksessa potkaisin Hansia, joka on yksi niitä harvoja alkuasukkaita, joihin olen koskenut. Tosiasia oli se, ettei minulla ollut vähintäkään tarkoitusta tulla haudatuksi. Minä halusin elää ja naida Marien enkä kuolla ja joutua Hansin kuopattavaksi. En kuitenkaan nähnyt mitään mahdollisuutta päästä Marien kanssa naimisiin tai edes nähdä häntä jälleen, ja sentähden tunsin itseni alakuloiseksi.

Tietysti meille aika ajoittain saapui tietoja trek-buureista, mutta ne olivat erittäin sekavia. Heitä oli niin monia ryhmiä. Heidän seikkailujaan oli niin vaikea seurata ja, tahtoisin lisätä, usein niin peloittavaa. Vain harvat heistä osasivat kirjoittaa. Luotettavat tiedot olivat kovin niukkoja, välimatkat kovin pitkiä. Joka tapauksessa emme kuulleet mitään Marais'n joukkueesta paitsi huhua, että he olivat tulleet Rustenberg nimiseen seutuun nykyisessä Transvaalissa, ja sieltä Delagoalahtea kohti tuntemattomalle lakeudelle, minne he olivat häipyneet. Marielta itseltään ei saapunut mitään kirjettä, mikä osoitti minulle kyllin selvästi, ettei hän ollut saanut tilaisuutta sen lähettämiseen.

Huomatessaan masentuneen tilani isäni ehdotti parannuskeinona, että menisin Kapkaupungin jumaluusopilliseen korkeakouluun valmistuakseni papiksivihkimistä varten. Mutta kirkko elämänurana ei minua miellyttänyt, kenties siitä syystä, etten tuntenut voivani koskaan olla tarpeeksi hyvä, kenties myöskin siitä syystä, että tiesin minulle pappismiehenä olevan mahdotonta saada tilaisuutta matkustaa pohjoiseen, kun kutsumukseni saapuisi, sillä aina uskoin, että tämä kutsumus saapuisi.

Isäni, joka toivoi minun kuulevan toisenlaista kutsumusta, joutui kanssani riitaan tästä asiasta. Hän halusi vakavasti, että seuraisin tätä elämänuraa, jota hän kaunisteli, eikä tietystikään nähnyt muuta avoinna minulle enempää kuin minä itsekään. Tietysti hän oli tavallaan oikeassa huomatessaan, että loppujen lopuksi en löytäisi mitään, jollei suurta kilpametsästystä ja kafferien kanssa taistelemista voi nimittää elämänuraksi. En tiedä varmasti. Kuitenkin, niin vähäpätöinen juttu kuin se lieneekin, sanon nyt, kun olen menossa kohti elämäni loppua, että olen iloinen, etten seurannut mitään muuta. Se on sopinut minulle. Se oli se vähäpätöinen aukko maailman hommissa, jota täyttämään minut oli määrätty, jonka ainoat lahjat olivat mainio taito ylöspäin ampumisessa ja tavallisempi taito tehdä huomioita, johon sekaantui hiukan harjaantumatonta filosofiaa.

Niin kumminkin kävivät todistelumme kirkosta keskusteltaessa, -- sillä, kuten kuvitella saattaa, niiden aikana minä paljastin jonkun verran vääräoppineisuutta, erittäinkin mitä tulee menettelytapoihimme kafferien kristinuskoon käännyttämisessä, -- että olin erittäin kiitollinen, kun tapahtui käänne, joka saattoi minut pois kotoa. Kertomus Maraisfonteinin puolustamisestani oli levinnyt kauaksi, ja samoin ampumataidostani, erittäinkin Hanhirotkossa, vielä kauemmaksi. Lopputulos oli se, että ne, joilla oli valta, komensivat minut palvelemaan yhdessä niistä yhtämittaisista rajasodista, joka oli kaffereja vastaan käynnissä, ja heti antoivat minulle tehtävän jonkinlaisena rajajoukko-luutnanttina.

Nyt tietysti tämän omituisen sodan tapahtumilla ei ole mitään tekemistä kertomani tarinan kanssa, niin että en edes yritä kosketellakaan niitä. Palvelin siinä vuoden ajan, kohdaten paljon seikkailuja, pari kolme menestystä ja useita pettymyksiä. Kerran haavoituin lievästi, kahdesti nipin näpin pelastin henkeni. Kerran minua moitittiin ajattelemattomasta uhkarohkeudesta ja muutamien miesten menettämisestä. Kaksi kertaa minua ylistettiin niin sanotuista urotöistä, sellaisista kuin haavoittuneen toverin tuominen turvaan kuumassa kivääritulessa tai assegaitten lennellessä, ja tunkeutuminen yön aikaan melkein yksin päällikön varustukseen hänet ampumaan.

Vihdoin tämä sota päättyi tuloksettomaan rauhaan ja minun joukkoni hajoitettiin. Minä palasin kotiin, en enään poikasena, vaan miehenä, jolla oli mitä monipuolisin kokemus ja melkein ainoanlaatuinen kafferien, heidän kielensä, historiansa ja ajatus- sekä toimintatapojensa tuntemus. Myöskin olin tullut tuntemaan suuren joukon englantilaisia upseereja, ja heiltä sain tietää paljon sellaista, jonka oppimiseen en ennemmin ollut saanut mitään tilaisuutta, erittäinkin toivoakseni englantilaisten herrasmiesten aatteet ja esikuvat.

En ollut Lähetysasemalla ollut kolmea viikkoa enempää, -- pitkä aika kylläkin minulle, joka aloin ikävystyä työttömyyteen ja toimettomuuteen -- kun se kutsumus, jota olin odottanut, vihdoin tuli.

Eräänä päivänä eräs smous -- siten nimitetään alhaisrotuista valkoista miestä, usein juutalaista, joka matkustaa ympäri, tehden kauppaa yksinkertaisten buurien ja kafferien kanssa sekä pettäen heitä, jos voi -- tuli käymään asemalla rattaat täynnä tavaroita. Olin aikeissa lähettää hänet pois, koska en tuntenut mitään mielenkiintoa moiseen säätyyn, kun hän kysyi minulta, oliko nimeni Allan Quatermain. Sanoin "kyllä", jonka jälkeen hän vastasi, että hänellä oli kirje minulle, ja veti esiin purjekankaaseen kiedotun paketin. Kysyin, mistä hän sen oli saanut, ja hän vastasi saaneensa sen eräältä mieheltä, jonka hän oli tavannut Port Elisabethissa, eräältä itärannikon kauppiaalta, joka kuultuaan hänen tulevan Cradockin piiriin uskoi hänelle kirjeen. Mies kertoi hänelle sen olevan tärkeän, ja että minä palkitsisin hänet hyvin, jos se jätettäisiin vahingoittumattomana.

Kun juutalainen puhui (luulen hänen olleen juutalaisen), avasin purjevaatteen. Sen sisällä oli palanen liinakangasta, joka oli öljytty vedenpitäväksi, ja johon oli jollain punaisella värillä kirjoitettu minun tai isäni osoite. Tämänkin aukaisin, ei tosin ilman vaikeutta, sillä se oli huolellisesti ommeltu, ja löysin sen sisältä kirjelipun, joka myöskin oli Marien käsialalla, osoitettu minulle tai isälleni.

Suuri taivas! Kuinka jyskyttikään sydämeni tämän nähdessäni! Käskien Hansin pitää huolta smous'in viihtymisestä ja antaa hänelle ruokaa menin huoneeseeni ja luin siellä kirjeen, joka kuului seuraavasti:

'Rakas Allan! -- En tiedä, ovatko muut aikaisemmin kirjoittamani kirjeet saapuneet käsiisi tai saapuuko tämäkään. Kuitenkin lähetän sen umpimähkään erään vaeltavan sekarotuisen portugalilaisen mukana, joka on menossa Delagoa lahdelle päin, mikä on nykyisestä paikastani luullakseni noin viidenkymmenen mailin päässä, lähellä Krokodiilijokea. Isäni on tämän paikan nimittänyt Maraisfontein'iksi vanhan kotimme mukaan. Jos nuo kirjeeni ovat joutuneet haltuusi, olet saanut tietää niistä kauheita asioita, joita matkallamme olemme kokeneet: kafferien hyökkäykset Zoutansbergin seudulla, jossa yksi joukkueistamme kokonaan tuhoutui, ja niin edespäin. Jollet ole niitä saanut, täytyy tämän jutun odottaa, sillä se on liian pitkä nyt kerrottavaksi, ja sitäpaitsi minulla on ainoastaan vähän paperia eikä paljon kynästäkään tietoa. Riittänee kun sanon, että me noin kolmekymmentäviisi henkeä, miehiä, naisia ja lapsia käsittävänä joukkona lähdimme alkupuolella kesää, kun ruoho alkoi kasvaa, Lydenburgin seudulta -- kauhea matka yli vuorten ja tulvillaan olevien jokien. Monien pysähdysten jälkeen -- jotka toisinaan kestivät kuukausia -- saavuimme tälle paikalle noin kahdeksan viikkoa sitten, sillä kirjoitan tätä sinulle kesäkuun alkupuolella, jos olemme oikein pitäneet laskua ajasta, josta en kyllä ole aivan varma. -- Tämä on kaunis paikka katsella, tasaisella maalla, jossa on laajoja suuria puita kasvavia kenttiä, ja se sijaitsee noin kahden mailin päässä suuresta Krokodiilijoesta. Tänne, hyvän veden lähettyville, isäni ja Hernan Pereira, joka nyt häntä joka asiassa ohjailee, päättivät asettua, vaikka jotkut toiset tahtoivat työntäytyä lähemmäksi Delagoa-lahtea. Siitä syntyi suuri kinastus, mutta lopulta isäni, tai pikemminkin Hernan, sai tahtonsa perille, kun härät olivat lopen väsyneet ja monet olivat jo kuolleet myrkyllisten tsetse-nimisten kärpästen pistoksista. Sitten jaoimme maan, jota täällä on riittävästi sadoille, ja aloimme rakentaa karkeita asuinrakennuksia.

Sitten tuli huolien aika. Kafferit varastivat useimmat hevosistamme, vaikka ne eivät kyllä ole uskaltaneet hyökätä kimppuumme, ja kahta Hernanille kuuluvaa lukuunottamatta muut kuolivat sairaudesta, viimeinen eilen. Härät ovat myöskin kaikki kuolleet tsetse-kärpästen puremiin tai muihin tauteihin. Mutta pahinta on, että tämä maa niin terveelliseltä kuin se näyttääkin, on kuumetaudin myrkyttämä, joka luullakseni nousee joesta sumun mukana. Kolmestakymmenestä viidestä hengestä on jo kymmenen kuollut, useampia on sairaana. Kuitenkin isäni ja minä sekä serkkuni Pereira olemme Jumalan avulla pysyneet aivan terveinä. Mutta vaikka olemmekin aivan virkeitä, en voi sanoa, kunka kauan sitä kestää. Onneksi meillä on runsaasti ampumavaroja ja paikka on sakeanaan riistaa, niin että terveenä olevat miehet voivat ampua kaiken tarvitsemamme ravinnon, ja me naiset olemme tehneet suuren joukon varastoja suolaamalla lihaa ja kuivaamalla sitä auringossa. Tällä hetkellä emme pitkään aikaan tule näkemään nälkää, vaikka riistan saanti loppuisikin.