Part 7

Buurit tulivat rynnäten luokseni, -- Marie liidellen heidän etunenässään kuin pääskynen, ja heidän uljas naisväkensä saapastaen jäljessä, -- ja muodostivat kehän ympärillemme, kaikki puhuen yht'aikaa. En kuunnellut heidän keskusteluaan, jonka yhteydessä käytiin jonkinlaista silmäleikkiä Marien kanssa, kunnes kuulin Pereiran sanovan kovalla äänellä:

"Niin, se oli mainiosti, erittäin mainiosti, mutta kaikesta huolimatta, setä Retief, minä esitän vaatimukseni kilpailun johdosta, koska ammuin kuusi hanhea viittä vastaan."

"Hans", sanoin, "tuo minun hanheni", ja ne tuotiin, jokaisessa säännöllinen reikä läpi ruumiin, ja laskettiin maahan niiden viereen, jotka Pereira oli ampunut. "Nyt", sanoin Retiefille, "tutkikaa näiden lintujen haavoja ja sitten toisen linnun, jonka mynheer Pereira surmasi silloin kun hän pudotti kaksi yhtaikaa. Luulen käyvän ilmi, että hänen kuulansa on täytynyt pirstoutua."

Retief tuli ja tutki kaikkia lintuja kohottaen niitä yksitellen. Sitten hän heitti maahan viimeisen kiroten ja huusi lujalla äänellä:

"Mynheer Pereira, miksi tuotatte meille häpeää näiden kahden englantilaisen nähden? Te olette käyttänyt looper'eita tai muita kuulia, jotka on leikattu neljään osaan ja liimattu tai sidottu langalla yhteen. Katsokaa, katsokaa!" ja hän osoitti haavoja, joita eräässäkin tapauksessa oli kokonaista kolme yhdessä linnussa.

"Miksi ei?" vastasi Pereira kylmästi. "Sopimus oli sellainen, että käytettäisiin kuulia, mutta ei ollenkaan sanottu, etteivät ne saisi olla leikattuja. Epäilemättä herra Allanin olivat samalla tavalla käsiteltyjä."

"Ei", vastasin, "kun minä sanoin ampuvani kuulalla, tarkoitin kokonaista kuulaa, en palasiksi leikattua ja jälleen yhteen kiinnitettyä, joka pyssyn putkesta poistuttuaan hajaantuisi ammuksen lailla. Mutta en halua keskustella asiasta. Mynheer Pieter Retief'in asiana on lausua tuomionsa mielensä mukaan."

Nyt seurasi buurien kesken kiihkeä väittely, jonka kestäessä Marie saattoi kuiskata minulle kuulumattomasti:

"Oi, olen iloinen, Allan, sillä miten tahansa he päättänevätkin, sinä olet voittanut, ja se on hyvä enne."

"En huomaa, mitä tekemistä hanhilla on enteitten kanssa, rakkaani", vastasin, -- "nimittäin jälkeen muinaisten roomalaisten ajan. Pikemmin sanoisin enteitten olevan huonoja, sillä on syntymäisillään meteli juuri parhaillaan."

Juuri silloin Retief kohotti kätensä, huutaen:

"Hiljaisuutta! Olen ratkaissut. Kilpailuehdoissa ei mainita, ettei kuulia saisi leikata, ja senvuoksi Hernan Pereiran linnut on otettava huomioon. Mutta näissä ehdoissa sanotaan, että sattumalta surmattuja lintuja ei oteta huomioon ja sentähden yksi hanhi on poistettava Pereiran kokonaismäärästä, joten molemmat ampujat jäävät tasaväkisiksi. Siten kilpailu joko on ratkennut tai -- koska hanhet ovat lakanneet tulemasta -- se on ratkaistava jonain muuna päivänä."

"No, jos siitä on kysymys", sanoi Pereira, joka tunsi yleisen mielipiteen olevan suuresti itseään vastaan, "antaa englantilaisen ottaa rahat. Uskallan väittää hänen niitä tarvitsevan, sillä lähetyssaarnaajien pojat eivät ole rikkaita."

"Siitä ei ole kysymys", sanoin, "sillä, olenpa rikas tai köyhä, en tuhannesta punnasta tahtoisi enään ampua kilpaa sellaisen kanssa, joka käyttää moisia temppuja. Ottakaa rahanne, mynheer Pereira, ja minä otan tammani. Erotuomari on sanonut, että kilpailu on ratkennut, ja sillä on kaikki lopussa."

"Ei aivan", keskeytti Retief, "sillä minulla on sana sanottavana. Allan ystäväni, sinä olet kauniisti kilvoitellut, ja uskon, ettei kukaan koko Afrikassa osaa ampua sinun laillasi."

"Asia on niin", sanoivat ympärillä olevat buurit.

"Mynheer Pereira", jatkoi Retief, "vaikka te olettekin hyvä pyssymies, kuten hyvin olen tiennyt, uskon, että te rehellisesti pelaten olisitte joutunut häviölle, mutta näin ollen te olette pelastanut sata puntaanne. Mynheer Pereira", hän lisäsi kovalla äänellä, "te olette petturi, joka olette tuottanut häpeätä meille buureille, ja minä puolestani en koskaan enään halua pudistaa kättänne."

Kun nämä sanat oli lausuttu -- sillä Retief ei sovitellut sanojaan silloin, kun hänessä heräsi halveksiminen, -- muuttuivat Pereiran verevät kasvot valkoisiksi kuin liinavaate.

"Mein Gott, mynheer", hän sanoi, "mieleni tekee vastata teille sellaisesta puheesta", ja hän tavoitteli kädellään vyössään olevaa veistä.

"Mitä!" kiljasi Retief, "tahdotteko toista ampumakilpailua? No, jos niin on, olen valmis sekä kokonaisilla että pirstotuilla kuulilla. Kukaan ei saa sanoa, että Pieter Retief on pelännyt ketään miestä, kaikkein vähimmin sellaista, joka ei häpeä yrittäessään varastaa palkinnon kuten hyena varastaa luupalan jalopeuralta. Tulkaa pois vain, Hernan Pereira, tulkaa!"

En varmasti voi sanoa, mitä tällä hetkellä olisi tapahtunut, vaikka olenkin varma siitä, ettei Pereiralla ollut mitään halua kaksintaisteluun peloittavan Retiefin kanssa, jonka rohkeus oli muodostunut sananparreksi kautta maan samaten kuin hänen luonteensa ehdoton oikeamielisyys. Joka tapauksessa, nähdessään asioitten olevan hyvin synkällä kannalla, Henri Marais, joka oli kuunnellut tätä kinastelua ilmeisellä huolestumisella, astui esiin ja sanoi:

"Mynheer Retief ja sisarenpoikani Hernan, te olette kumpikin vieraitani, enkä minä salli riitelemistä tällaisesta hullutuksesta, erittäinkin kun olen varma ettei Hernan koskaan aikonut petkuttaa, vaan tehdä sen, minkä luuli luvalliseksi. Miksi hän, joka on siirtokunnan parhaita pyssymiehiä, olisi niin tehnyt, olkoonpa että tämä nuori Allan Quatermain onkin parempi? Etkö sinäkin sano samaa, Retief ystävä, erittäinkin juuri nyt, kun on välttämätöntä meidän kaikkien olla kuin veljet?" hän lisäsi puolustellen.

"En", jyrisi Retief, "en tahdo valehdella miellyttääkseni sinua tai jotakuta muuta."

Nähdessään, että Retief ei ollenkaan antanut perään, Marais meni sisarenpoikansa luo ja kuiskaili hänen kanssaan hetkisen. Mitä hän sanoi, en tiedä. Tulos oli joka tapauksessa se, että Pereira, suotuaan sekä Retiefille että minulle vihasta leimuavan katseen, käänsi selkänsä ja meni hevosensa luo, nousi sen selkään ja ajoi pois kahden jälessä ratsastavan hottentotin seuraamana.

Tämä oli viimeinen kerta pitkäksi ajaksi eteenpäin, jolloin näin Hernan Pereiran, ja sydämestäni toivon, että se olisi ollut ainiaaksi viimeinen kerta. Mutta niin ei tullut käymään.

VI Luku.

LÄHTÖ.

Buurit, jotka näennäisesti olivat tulleet rotkolle katsomaan ampumakilpailua, vaikka todellisuudessa aivan eri tarkoituksessa, alkoivat nyt hajaantua. Muutamat heistä ratsastivat suoraan pois, kun taasen toiset menivät vaunujensa luo, jotka he jonkun matkan päähän olivat irroittaneet valjaista, ja ajoivat eri tahoille kotiinsa. Olen iloinen voidessani sanoa, että suuri joukko heidän parhaimmistaan ennen lähtöään tuli onnittelemaan minua sekä Maraisfonteinin puolustuksen että ampumiseni johdosta. Myöskin hyvin useat lausuivat mielipiteensä Pereirasta erittäin suorasukaisella kielellä.

Oli päätetty, että isäni ja minä nukkuisimme tämän yön Marais'n tilalla, palaten kotiin seuraavana aamuna. Mutta isäni, joka oli koko tätä näytelmää seurannut hiljaa mutta tarkkaavasti, tuli siihen johtopäätökseen, että kaiken tapahtuneen jälkeen me tuskin olisimme tervetulleita sinne, ja että Pereiran seuraa oli vältettävä juuri nyt, ja senvuoksi hän meni Marais'n luo ja sanoi hyvästit, ilmoittaen, että me tahtoisimme lähettää hakemaan minun tammaani.

"Ei niin, ei niin", hän vastasi, "te olette minun vieraitani tämän yön. Myöskin, olkaa pelotta, Hernan on poissa. Hän on matkustanut jollekin liikeasialleen."

Kun isäni epäröi, Marais lisäsi: "Ystäväni, pyydän sinua tulemaan, sillä minulla on muutamia tärkeitä sanoja sinulle sanottavana, joita en voi sanoa tässä."

Silloin isäni myöntyi, ilokseni ja helpoituksekseni. Sillä, jollei hän olisi myöntynyt, mitä mahdollisuutta minulla olisi ollut saada vaihtaa Marien kanssa muutamia vieläkin tärkeämpiä sanoja? Koottuani hanhet ja kaksi haukkaa, jotka lupasin kyniä Marielle, minut autettiin rattaille, ja me ajoimme pois saapuen Maraisfonteiniin juuri yön tullessa.

Sinä iltana, syönnin jälkeen, mynheer Marais pyysi isääni ja minua tulemaan kanssaan arkihuoneeseen puhelemaan. Jollain sivutarkoituksella - siltä ainakin minusta näytti -- hän myös kehoitti tytärtään, joka oli pessyt astioita ja jonka puhuttelemiseen en siihen mennessä ollut saanut tilaisuutta, tulemaan kanssamme ja sulkemaan oven jälkeensä.

Kun me kaikki olimme istuutuneet ja me miehet olimme sytyttäneet piippumme -- vaikka aavistus siitä, mitä oli seuraava, kokonaan vei minulta tupakoimishalun -- Marais aloitti puheen englanniksi, jota hän jossain määrin taisi. Tämä oli isäni hyvittämiseksi, joka piti kunnia-asianaan olla ymmärtämättä hollantia, vaikka hän vastasikin Marais'lle tällä kielellä, kun tämä vakuutti, ettei hän ymmärtänyt englantia. Minulle hän puhui hollantia ja toisinaan ranskaa Marielle. Se oli mitä kummallisinta ja monikielisintä keskustelua.

"Nuori Allan", hän sanoi, "ja sinä tyttäreni Marie, olen kuullut kerrottavan teistä, että, vaikka en koskaan ole antanut teille lupaa yövalvomiseen, te olette rakastelleet keskenänne."

"Se on totta, mynheer", sanoin. "Olen vain odottanut tilaisuutta saadakseni kertoa teille, että vannoimme toisillemme uskollisuutta kvaabien tätä taloa vastaan tekemän hyökkäyksen aikana."

"Allemachte! Allan, kummallinen aika valintaa varten", vastasi Marais nykien partaansa. "Uskollisuus, joka on veressä vannottu, voi vereen päättyä."

"Turhaa taikauskoa, johon en voi yhtyä", keskeytti isäni.

"Kenties niinkin", vastasin minä. "En tiedä. Jumala yksin sen tietää. Minä tiedän vain, että vannoimme valamme, kun luulimme olevamme kuoleman partaalla, ja että sen pidämme, kunnes kuolema sen lopettaa."

"Niin, isäni", lisäsi Marie, nojaten eteenpäin yli naarmuisen keltapuisen pöydän, posket käsiä vasten ja tummat kauriinsilmät hänen kasvoihinsa suunnattuina. "Niin, isäni, asia on niinkuin sinulle jo olen kertonut."

"Ja minä sanon sinulle, Marie, mitä jo aikaisemmin olen sanonut, ja sinulle myös, Allan, ettei tästä asiasta tule mitään", vastasi Marais, iskien nyrkillään pöytään. "Minulla ei tietenkään ole mitään sanomista sinua vastaan, Allan. Minä kunnioitan sinua, ja sinä olet tehnyt minulle arvokkaan palveluksen, mutta siitä ei voi tulla mitään."

"Miksi ei, mynheer?" kysyin.

"Kolmesta syystä, Allan, joista jokainen on ratkaiseva. Sinä olet englantilainen, ja minä en halua tyttäreni menevän naimisiin englantilaisen kanssa. Se on ensimmäinen syy. Sinä olet köyhä, mikä ei ole mikään häpeä sinulle, mutta sittenkun olen joutunut taloudellisesti perikatoon, ei tyttäreni voi mennä naimisiin köyhän miehen kanssa. Siinä on toinen syy. Sinä asut täällä, ja tyttäreni sekä minä aiomme jättää tämän paikkakunnan; siksi et voi naida häntä. Tämä on kolmas syy", ja hän pysähtyi.

"Eikö ole vielä neljättä todellista syytä?" kysyin. "Nimittäin se, että haluatte naittaa tyttärenne jollekulle toiselle."

"Kyllä, Allan. Koska minut siihen pakoitat, niin myönnän, että se on neljäs syy. Olen luvannut tyttäreni hänen serkulleen Hernando Pereiralle, joka on varakas ja parhaassa iässä oleva mies; ei mikään poikanen, vaan sellainen, joka kykenee ylläpitämään vaimon."

"Ymmärrän", vastasin kylmästi, vaikka sydämessäni kokonainen helvetti raivosi. "Mutta sanokaahan, mynheer, onko Marie itse lupautunut -- tai kenties saan vastauksen hänen omasta suustaan?"

"Kyllä, Allan", vastasi Marie levolliseen tapaansa, "minä olen lupautunut -- sinulle enkä kenellekään muulle miehelle."

"Te kuulette, mynheer", sanoin Marais'lle.

Silloin hän puhkesi tavallisiin kiivauden purkauksiinsa. Hän raivosi, syytti ja soimasi meitä kumpaistakin. Hän sanoi, ettei hän koskaan sitä sallisi. Ennemmin hän näkisi tyttärensä haudassa. Hän sanoi, että olin väärin käyttänyt hänen luottamustaan ja loukannut hänen vieraanvaraisuuttaan, että hän ampuisi minut, jos lähestyisin hänen tyttöään, että Marie oli alaikäinen ja lain mukaan hän saattoi päättää hänen avioliitostaan, että Marien täytyi seurata häntä minne tahansa, ja että minä varmaankaan en tekisi niin, ja paljon muuta sen tapaista.

Kun hän viimein oli väsyttänyt itsensä ja iskenyt mielipiippunsa pöytään, lausui Marie:

"Isäni, tiedäthän, että rakastan sinua syvästi, sillä äitini kuoleman jälkeen me olemme olleet kaikki kaikessa toisillemme, eikö niin?"

"Varmasti, Marie, sinä olet minun elämäni ja enemmänkin kuin elämäni."

"Hyvä, isä. Niinollen tunnustan määräysvaltasi suhteeni, mitä hyvänsä laki sanoneekin. Tunnustan, että sinulla on oikeus kieltää minun avioliittoni Allanin kanssa, ja jos sinä minulta kiellät -- koska joka tapauksessa olen alaikäinen -- en velvollisuudesta sinua kohtaan mene hänen kanssaan naimisiin. Mutta" -- hän nousi ylös ja katsoi häntä suoraan silmiin, ja voi! kuinka ylväältä hän tällä hetkellä näytti yksinkertaisessa totisuudessaan ja nuorekkaassa suloudessaan! -- "on yksi seikka, jota en hyväksy -- oikeutesi pakoittaa minut menemään jonkun muun miehen kanssa naimisiin. Naisena, joka on oma määrääjänsä, kiellän tämän oikeuden. Niin paljon kuin kärsinkin siitä, että minun täytyy sinua, isä, jossakin asiassa vastustaa, vakuutan kuitenkin, että mieluummin kuolisin, kuin suostuisin. Olen lupautunut Allanin omaksi myötä- ja vastoinkäymisessä, ja jollen saa mennä Allanin kanssa naimisiin, menen hautaan naimattomana. Jos sanani sinua loukkaavat, pyydän anteeksi, mutta samalla pyydän muistamaan, että nämä sanani eivät tule muuttumaan."

Marais katseli tytärtään ja tytär katseli Marais'ta. Ensin ajattelin, että hän aikoi kirota tytärtään, mutta jos niin olisikin ollut, näytti jokin tämän katseessa muuttavan hänen mielensä, sillä hän sanoi vain:

"Mahdoton, kuten muutkin sukupuolesi jäsenet! No, johtakoon kohtalo niitä, jotka eivät muitten anna itseään ohjata, ja tämän asian minä jätän kohtalon käsiin. Koska olet alaikäinen -- noin kaksi vuotta tai enemmänkin -- et voi ilman suostumustani mennä naimisiin, ja juuri olet luvannutkin, ettet sitä tule tekemään. Tällä hetkellä lähdemme tästä paikasta etäisiin seutuihin. Ken tietää, mitä siellä tapahtuu?"

"Niin", sanoi isäni juhlallisella äänellä, puhuen ensimmäisen kerran, "kukapa sen tietää Jumalaa lukuunottamatta, joka ohjaa kaikki asiat ja joka järjestää nämäkin asiat mielensä mukaan, Henri Marais. Kuulkaahan", hän jatkoi hetken kuluttua, sillä Marais ei vastannut mitään, vaan istui ja tuijotti synkkänä pöytään "Te ette halua poikani naivan tytärtänne useasta eri syystä, joista yksi on se, että luulette häntä köyhäksi ja rikkaampi kosija on tarjoutunut sen jälkeen kun onnen kääntyminen on tehnyt teistä köyhän. Toinen ja tärkeämpi, todellinen syy on hänen englantilainen syntyperänsä, jota te vihaatte niin suuresti, että -- vaikka hän Jumalan avulla pelasti tyttärenne hengen -- te ette halua hänen jakavan elämää tyttärenne kanssa. Eikö se ole totta?"

"Kyllä, se on tosi, mynheer Quatermain. Te englantilaiset olette koiria ja pettureita", vastasi hän kiihtyneenä.

"Ja sitten te haluatte antaa tyttärenne sellaiselle, joka on osoittaunut alhaiseksi ja epärehelliseksi, tälle hyvälle englantilaisvihaajalle ja kuningasta vastaan vehkeilevälle Hernando Pereiralle, jota te rakastatte, koska hän on yksin elossa vanhasta suvustanne."

Muistellessaan iltapäivän tapahtumaa tämä iva sai Marais'n vaikenemaan.

"No", jatkoi isäni, "vaikka tunnen Marien ja tiedän hänen olevan suloisen ja jalosydämisen tytön, en minäkään toivo hänen menevän Allanin kanssa avioliittoon. Tahtoisin nähdä poikani naivan englantilaisen naisen, eikä joutuvan buurien ja heidän vehkeilyjensä verkkoihin. Kuitenkin on ilmeistä, että nämä kaksi rakastavat toisiaan koko sydämellään ja sielullaan, kuten epäilemättä on heidän kohtalokseen määrätty. Jos niin on, on mielestäni heidän eroittamisensa ja jonkun heistä pakoittaminen toiseen avioliittoon rikos Jumalaa vastaan, jonka Hän varmaan pitää mielessään ja maksaa teille takaisin. Aavistamattomia tapauksia voi sattua niissä seuduissa, minne menette, Henri Marais. Ettekö tahdo sitten tyytyä jättämään lapsenne hyvään turvaan?"

"En koskaan!" kiljaisi Marais. "Hän on seuraava minua uuteen kotiin, joka ei ole teidän kirotun brittiläisen lippunne varjossa."

"Sitten minulla ei ole enempää sanottavaa. Tulkoon se teidän päänne päälle nyt ja vastedes", vastasi isäni juhlallisesti.

Kykenemättä kauemmin itseäni hillitsemään huudahdin:

"Mutta minulla on, mynheer. Marien ja minun eroittaminen toisistamme on synti, ja se tulee murtamaan hänen sydämensä. Mitä köyhyyteeni tulee, on minulla jotain, enemmän kenties kuin luulette, ja tässä rikkaassa maassa voivat kerätä omaisuuksia ne, jotka tekevät työtä, kuten minä hänen tähtensä tekisin. Se mies, jolle tahtoisitte antaa hänet, näytti oikean luonteensa tänään, sillä sellainen, joka voi pelata niin alhaista peliä voittaakseen kilpapalkinnon, pelaa vielä alhaisemmin voittaakseen tärkeämpiä etuja. Kaikesta huolimatta laskelman täytyy pettää, koska Marie ei huoli hänestä."

"Minäpä sanon, että hänen täytyy", vastasi Marais. "Tahtokoon hän tai olkoon tahtomatta, hän seuraa minua eikä jää tänne tullakseen englantilaisen pojan vaimoksi."

"Seurata sinua minä kyllä tahdon, isä, ja jakaa kohtalosi viimeiseen saakka. Mutta mennä avioliittoon Hernando Pereiran kanssa en tahdo", sanoi Marie tyynesti.

"Kenties, mynheer", lisäsin, "on tuleva päiviä, jolloin vielä kerran olette iloinen englantilaisen pojan avusta."

Nämä sanat tulivat lausutuiksi aivan umpimähkään, jonkinlaisesta sydämen pakoituksesta, jonka Marais'n tylyyden ja solvausten tuottamat pistokset aiheuttivat; ne olivat ikäänkuin eläimen huuto sitä lyötäessä. Vähän tiesin silloin, kuinka toteen ne tulisivat käymään, mutta toisinaan on niin, että totuus salaperäisesti pulpahtaa esiin jonkinlaisesta sieluihimme kätketystä salaisen tiedon lähteestä.

"Kun tarvitsen apuanne, pyydän sitä teiltä", raivosi Marais, joka, tuntiessaan olevansa väärässä, koetti peittää sitä ylimielisyydellä.

"Pyydettäessä ja pyytämättä annan apuani, jos elän, tulevaisuudessa yhtä hyvin kuin menneisyydessäkin, mynheer Marais. Jumala antakoon teille anteeksi sen tuskan, jonka tuotatte Marielle ja minulle."

Nyt Marie alkoi hiljaa nyyhkyttää, ja, voimatta kestää tätä näkyä, peitin silmäni kädelläni. Marais, jolla oli hyvä sydän, milloin hän ei ollut ennakkoluulojensa tai intohimojensa vaikutuksen alaisena, oli myöskin liikutettu, mutta koetti kätkeä tunteensa kovuuteen. Hän sadatteli Marieta ja käski hänen mennä vuoteeseensa; ja tytär totteli, yhä vuodattaen kyyneliä. Sitten isäni nousi ylös ja sanoi:

"Henri Marais, emme voi lähteä täältä tänä iltana, koska hevosemme ovat laitumella emmekä helposti voi niitä löytää näin pimeässä, joten meidän täytyy pyytää vieraanvaraisuuttanne aamunkoittoon asti."

"Minä en sitä pyydä", huudahdin. "Minä menen rattaille nukkumaan", ja minä hoipertelin ulos huoneesta ja koko talosta, jättäen molemmat miehet toistensa kanssa.

Mitä heidän keskensä sen jälkeen tapahtui, en oikein tiedä. Kuulin, kuinka isäni -- joka myöskin saattoi kiivastua ja joka henkisesti sekä älyllisesti oli vahvempi -- lausui mielipiteensä hänen jumalattomuudestaan ja mielettömyydestään kielellä, jota toinen ei hevin unohtanut. Luulen hänen pakoittaneen hänet myös tunnustamaan menettelynsä näyttävän julmalta, ja pyytämään sitä anteeksi, kuitenkin huomauttaen vannoneensa Jumalalle, ettei hänen tyttärensä milloinkaan menisi naimisiin englantilaisen kanssa. Myöskin hän vakuutti juhlallisesti luvanneensa Marien Pereiralle, sisarensa pojalle, jota hän rakasti, eikä hän voinut rikkoa sanaansa.

"Ei", vastasi isäni, "koska te vihan sokaisemana, mikä käy ennen perikatoa, ennemmin rikotte Marien sydämen ja kenties joudutte vastuuseen hänen verestään."

Sitten hän jätti hänet.

* * * * *

Pimeys oli läpitunkematon. Etsin sen kautta tieni rattaille, jotka olivat talosta jonkun matkan päässä kedolla, minne ne oli valjaista irroitettu. Sydämestäni toivoin samalla, että kafferit valitsisivat tämän mustan yön toista hyökkäystään varten ja tekisivät lopun minusta.

Kun saavuin rattaiden luo ja sytytin lyhdyn, joka aina oli mukana, hämmästyin havaitessani, että ne häthätää oli laitettu kuntoon makuuta varten. Istuimet oli raivattu pois, takaverhot kiinnitetty ja niin edelleen. Myöskin aisaa oli tuettu siten, että ajoneuvot olivat vaakasuorassa, jotta niissä saattoi nukkua. Kun minä epätietoisena ihmettelin, kuka sen oli mahtanut tehdä, kiipesi Hans astuimelle, kantaen kahta taljapeitettä, jotka hän oli lainannut tai varastanut, ja kysyi, oliko minun mukava olla.

"Kyllä", vastasin. "Mutta kuinka sinä ajattelit tulla nukkumaan rattaille?"

"Baas", hän vastasi, "en ajatellutkaan tulla. Valmistin sen teille. Kuinka tiesin, että te tulisitte? Erittäin yksinkertaista. Istuin parvekkeella ja kuuntelin, mitä huoneessa puhuttiin. Ikkunaa ei, baas, sen jälkeen ole korjattu, kun kvaabit sen rikkoivat. Herran nimessä, millaista puhetta se oli! En ole koskaan tiennyt, että valkoihoisella olisi niin paljon sanottavaa yksinkertaisesta asiasta. Te tahdotte naida baas Marais'n tyttären. Baas tahtoo hänet naittaa toiselle miehelle, jolla on enemmän karjaa maksaa hänestä. No, meidän kesken se olisi pian päätetty, sillä isä olisi ottanut kepin ja paksummalla päällä hutkien ajanut sinut ulos majasta. Sitten hän olisi kepittänyt tyttöä ohuemmalla päällä, kunnes hän olisi luvannut ottaa toisen miehen, ja kaikki olisi järjestynyt koreasti. Mutta te valkoiset, te puhutte ja puhutte, eikä mitään päätöstä tule. Te yhä ajattelette naida tyttären ja tytär yhä ajattelee olla huolimatta miehestä, jolla on paljon lehmiä. Sitäpaitsi isä ei ole voittanut todellisuudessa mitään muuta kuin sairaan sydämen ja paljon onnettomuutta, joka on tulossa."

"Miksi paljon onnettomuutta on tulossa, Hans?" kysyin innokkaasti, sillä hänen yksinkertainen tapauksen arviointinsa kiinnitti mieltäni epämääräisellä tavalla.

"Oh, baas Allan, kahdesta syystä. Ensiksikin, kunnianarvoisa isänne, joka minusta teki kristityn, sanoi hänelle niin, ja niin hyvä saarnamies kuin hän on kumpu, jota pitkin Jumalan kirous juoksee taivaasta niinkuin salama alas puuta pitkin, ja kaikki me hyvin tiedämme, miten käy sen, joka on puun alla, kun salama siihen iskee. Se on ensimmäinen syyni kristittynä. Toinen syy, jonka mustaihoisena miehenä lausun ja josta ei voi syntyä erehdystä, sillä se on aina pitänyt paikkansa niin kauan kuin musta mies on ollut olemassa, tämä toinen syy on se, että tyttö on veren kautta omanne. Te pelastitte hänen henkensä verellänne", -- ja hän osoitti jalkaani -- "ja siten ostitte hänet ainiaaksi, sillä veri on enemmän arvoinen kuin karja. Sentähden se, joka tahtoo eroittaa hänet teistä, kokoaa verta hänen ja sen toisen miehen päälle, joka hänet koettaa varastaa, ja itselleen -- en tiedä, mitä." Ja hän heilutteli kellertäviä käsivarsiaan, tuijottaen minuun pienillä mustilla silmillään erittäin tuikeasti.

"Joutavia!" sanoin. "Miksi sellaisia pahoja sanoja lausut?"

"Koska ne ovat tosia, baas Allan. Te nauratte Totty raukalle, mutta minä kuulin sen isältäni, ja hän taasen vuorostaan isältään suvusta sukuun, -- ja saattepahan nähdä. Saattepa nähdä niinkuin minä olen nähnyt tätä ennen, ja niinkuin tulee näkemään mynheer Marais, joka -- jollei suuri Jumala olisi tehnyt häntä hulluksi, sillä hullu hän meidän käsityksemme mukaan on -- olisi voinut elää kotonaan vanhaksi asti, kunnon vävypoika olisi kantanut hänet hautaan hänen omaan peitteeseensä käärittynä."

Nyt olin mielestäni saanut tarpeekseni tästä kolkosta keskustelusta. Tietysti on helppoa nauraa alkuasukkaille ja heidän taikauskolleen, mutta pitkän elämänkokemuksen perusteella minun täytyy myöntää, että he eivät aina ole väärässä. Alkuasukkaalla on jonkinlainen kuudes aisti, jonka sivistynyt ihminen on kadottanut, -- niin ainakin minusta näyttää.

"Peitteistä puhuttaessa", sanoin vaihtaakseni puheenaihetta, "keneltä olet saanut nämä taljat?"