Part 6

"Hyvästi, Allan", hän sanoi, ojentaen minulle kätensä ja luoden silmistään katseen, jota luullakseni ei nähty. Sitten hän, ollen järjestelevinään peitettä ylläni, kumartui alas ja kuiskasi hiljaa:

"Voita tuo kilpailu, jos minua rakastat. Rukoilen joka yö Jumalaa, että niin kävisi, sillä se olisi hyvä enne."

Luulen, että kuiskaus kuultiin, vaikkakaan ei sanoja, sillä näin Pereiran purevan huuleensa ja tekevän liikkeen ikäänkuin keskeyttääkseen hänet. Mutta Pieter Retief työnsi ison ruhonsa hänen eteensä miltei töykeästi ja sanoi sydämellisesti nauraen:

"Allemachte, ystäväiseni! Antakaahan toki missje'n toivottaa hauskaa matkaa nuorelle miehelle, joka pelasti hänen henkensä."

Seuraavassa hetkessä hottentotti-Hans sivalsi härkiä tavalliseen tapaan, ja vaunut vierivät ulos portista.

Totta tosiaan! Jos ennemmin jo olin pitänyt mynheer Retief'istä, nyt häntä rakastin.

V Luku.

AMPUMAKILPAILU.

Matkani takaisin Lähetysasemalle oli omituinen vastakohta sille matkalle, jonka sieltä olin tehnyt joitakin päiviä aikaisemmin. Silloin vallitsi pimeys ja tamma allani kiiti seudun halki linnun nopeudella; kauhea pelko, että saapuisin liian myöhään, ahdisti sydäntäni, kun kiihkein silmin tähystin kalpenevia tähtiä ja nousevaa päivän koittoa. Nyt härkävaunujen kolinaa, tuttu keto, rauhaisan auringonpaisteen kirkas välke, sydämessäni suuri kiitollisuus ja kuitenkin samalla uusi pelko, että omakseni voittamani puhdas ja pyhä rakkaus varastettaisiin minulta petoksen avulla.

No, kun Jumala toisesta asiasta oli pitänyt huolen, niin pitäisi hän toisestakin, ja tähän tietoisuuteen minun täytyi tyytyä. Ensimmäinen koe oli päättynyt kuolemaan ja voittoon. Kuinka tulisi toinen päättymään? Ihmettelin, ja nuo sanat näyttivät hyppelehtivän mielessäni ja muodostavan ajatuksen, jota en ymmärtänyt. Se oli: "Voitossa on kuolema", mikä, kun sitä rupesin ajattelemaan, ei tietystikään merkinnyt mitään. Kuinka voitosta saattaisi tulla kuolema, en voinut käsittää -- en ainakaan siihen aikaan, jolloin vielä olin ainoastaan vähän kokenut poika.

Ajaessamme edelleen -- tarpeeksi mukavasti kylläkin, sillä tie oli hyvä ja vaunut, ollen vietereillä varustetut, eivät aiheuttaneet jalalleni mitään tuskaa -- kysyin isältäni, mitä hän arveli mynheer Marais'n tarkoittaneen kertoessaan buureilla olevan Maraisfonteinissa puuhaa, jonka aikana meidän läsnäolomme, jotka olimme englantilaisia, ei olisi heistä mieluisaa.

"Tarkoittaneenko, Allan? Hän tarkoitti, että nämä petolliset hollantilaiset ovat salaliittoutuneet hallitsijaansa vastaan ja pelkäävät, että me ilmiantaisimme heidän petoksensa. Joko he aikovat nousta kapinaan sen mitä oikeamielisimmän toimenpiteen johdosta, jonka kautta orjat vapautetaan, ja myös senjohdosta, ettemme halua surmata kaikkia kaffereja, joiden kanssa he ovat joutuneet riitaan, tai on heillä aikomuksena muuttaa pois koko siirtokunnasta. Omasta puolestani luulen jälkimmäisen olevan kysymyksessä, sillä, kuten olet kuullut, jotkut joukkueet ovat jo menneet; ja ellen ole erehtynyt, aikovat monet seurata niiden joukossa. Antaa heidän mennä, -- mitä pikemmin, sitä parempi, -- sillä en ollenkaan epäile, ettei englantilainen lippu seuraisi heitä aikanaan."

"Toivon, etteivät he tekisi sitä", vastasin hermostuneesti nauraen. "Ei ainakaan missään tapauksessa ennemmin kuin olen voittanut takaisin tammani." (Olin jättänyt sen Retiefin haltuun siihen asti kuin ampumakilpailu olisi ohi.)

Lopun tuosta kahden ja puolen tunnin ajomatkasta isäni, hyvin arvokkaan ja isänmaallisen näköisenä, piti minulle arvokkaan esitelmän buurien huonosta käyttäytymisestä, jotka vihasivat ja solvasivat lähetyssaarnaajia, inhosivat ja kammoksuivat brittiläistä hallintoa ja paikallisia viranomaisia, suosivat orjuutta ja tappoivat kaffereja, milloin vain tilaisuuden saivat. Kuuntelin häntä suopeasti, sillä ei ollut viisasta väitellä isääni vastaan, kun hän oli tällä tuulella. Myöskin siitä, että hän sekoitti puheeseensa joukon hollantilaisia sanoja, käsitin, että asialla oli toinenkin puolensa, se nimittäin, että lähetyssaarnaajat toisinaan solvasivat heitä -- kuten asianlaita olikin, -- ja että brittiläinen hallinto, tai pikemmin puoluehallitus, pelasi omituista peliä etäisempien siirtokuntien eduilla, että viranomaiset usein esittivät heidät väärässä valossa ja sortivat heitä, että kafferit rohkaistuina näiden hallitusten ja heidän palvelijainsa kirjavasta politiikasta usein varastivat heidän karjaansa -- ja sopivan tilaisuuden sattuessa murhasivat heidät vaimoineen ja lapsineen, kuten olivat yrittäneet tehdä Maraisfontein'issa, jossa heillä tosin oli siihen jonkun verran aihetta, -- että brittiläinen hyveellisyys oli vapauttanut orjat maksamatta heidän omistajilleen hyvää hintaa heistä, ja niin poispäin.

Mutta, sanoakseni totuuden, en ajatellut näin korkean poliittisia asioita, jotka minun ikäisestäni nuorukaisesta pysyttelivät jokseenkin kaukana. Se mikä minua vaivasi ja teki sydämeni sairaaksi, oli ajatus, että, jos Henri Mairais ja hänen ystävänsä muuttaisivat, Marie Marais'n täytyi suorittaa matka heidän kanssaan, ja että, kun minä englantilaisena en voinut olla tässä seikkailevassa seurassa, Hernando Pereira sekä voi että tahtoi.

Seuraavana päivänä kotiin saapumisemme jälkeen minä -- osittain raittiin ilman ja hyvän ravinnon vaikutuksesta, jota suurella ruokahalulla söin, osittain runsaista annoksista Pontac'ia, erinomaista Kapmaan viiniä, joka on jonkinlainen portviinin ja burgundilaisen välimuoto -- tunsin itseni niin paljon paremmaksi, että kykenin liikkumaan ulkosalla kainalokeppien varassa, jotka Hans oli minua varten kyhännyt kafferien sauvoista. Seuraavana aamuna parantumiseni jatkuessa nopeata vauhtia, kohdistin huomioni vakavasti ampumakilpailuun, jota varten minulla oli vain viisi päivää valmistusaikaa.

Nyt sattui niin, että muutamia kuukausia aikaisemmin eräs hyvästä perheestä oleva englantilainen -- hänen nimensä oli Vavasseur Smyth -- joka oli seurannut erästä virkamies-saksalaistansa Kap-maahan, joutui tiellemme etsiessään ajankulukseen riistaa, jota hänelle saatoin näyttää hyvän joukon. Hän oli tuonut muiden aseiden joukossa mukanaan siihen aikaan erittäin kauniina pidetyn pistimellä varustetun kapeaputkisen rihlapyssyn, joka oli silloin aivan uusi keksintö. Sen tekijä oli eräs J. Purdey Lontoosta, ja se oli maksanut hyvin sievoisen summan tekotapansa täydellisyyden vuoksi. Kun kunnianarvoisa V. Smyth -- josta en sen jälkeen ole kuullut -- otti jäähyväiset meiltä lähtiessään Englantiin, niin hän jalosydämisenä nuorena miehenä ystävällisesti lahjoitti muistoksi itsestään minulle tämän rihlapyssyn, joka minulla vieläkin on.

Tämä sattui noin kuusi kuukautta aikaisemmin sitä aikaa, josta kirjoitan, ja noiden kuukausien aikana olin usein käyttänyt tätä rihlapyssyä ampuessani kauriita ja kanakurkia. Havaitsin sen olevan aivan harvinaisen tarkan ja kantavan noin kahdensadan yardin päähän. Tosin en, ratsastaessani epätoivoisella kiireellä Maraisfonteiniin, ottanut sitä mukaani syystä, että se oli yksipiippuinen ja liian kapea ladattavaksi lööpereillä hätätilassa. Kuitenkin, haastaessani Pereiran, päätin käyttää juuri tätä pyssyä eikä mitään muuta. Jos minulla ei olisi sitä ollut, niin enpä totta puhuen luule, että olisin uskaltanut ryhtyä kilpailuun.

Mr Smyth oli lisäksi jättänyt minulle rihlapyssyn mukana suuren varaston erikoisia valettuja kuulia ja uusia nalleja, puhumattakaan erittäin hienosta ruudista. Niinpä, kun minulla oli amputarpeita runsaasti, ryhdyin harjoittelemaan. Istuutuen tuolille erääseen aseman läheisyydessä olevaan rotkoon, jonka yli tunturikyyhkyset tavallisesti lensivät suurin joukoin verrattain korkealla, aloin ampua niitä kohti, kun ne liihoittelivat ylitseni.

Nyt tällä iälläni voinen sanoa, pelkäämättä joutuvani kerskuriksi, että minulla on yksi lahja: olen hyvä pyssymies, -- mikä luullakseni on yhdistys hyvästä arvostelukyvystäni, silmän tarkkuudesta ja käden vakavuudesta. Voin hyvällä omallatunnolla vakuuttaa, etten parhaina päivinäni tavannut miestä, joka minut elävään maalitauluun ampumisessa olisi voittanut. En puhu mitään kilpeen ampumisesta, missä minulla on vähän kokemusta. Kumma kyllä, luulen tässäkin lajissa -- vaikka minulta silloin puuttuikin harjaannus, jota sen jälkeen niin runsaasti olen saanut -- olleeni yhtä hyvä nuorena kuin koskaan myöhempinä päivinäni ja tietystikin paljon parempikin kuin olen nykyään. Sen sain pian kokea, sillä istuessani mainitsemassani rotkossa havaitsin muutamien kokeitten jälkeen voivani pudottaa kokonaisen joukon nopeita turturikyyhkysiä lennosta niiden kiiruhtaessa ylitseni, ja tällöin on muistettava, että tein sen yhdellä ainoalla kuulalla, -- seikka, joka monesta tuntuu uskomattomalta.

Niin kuluivat päivät, ja minä harjoittelin, havaiten joka ilta hiukan kehittyneeni tässä tavattoman vaikeassa urheilussa. Sillä aina opin lisää, mitä tulee pyssyni todelliseen kykeneväisyyteen ja kaikkeen siihen, mikä on otettava huomioon linnun nopeuteen, etäisyyteen sekä tuuleen ja valon vaikutukseen nähden. Noiden päivien kuluessa myöskin paranin niin nopeasti, että niiden lopulla olin melkein tavallisessa terveydentilassa ja saatoin kävellä hyvin yhden kepin varassa.

Vihdoin sitten tuli tuo tapauksista rikas torstai, ja noin puolenpäivän tienoissa -- makasin vuoteessani myöhään tänä aamuna enkä ampunut -- minä kuljin, tai pikemmin minut kuljetettiin, kahden hevosen vetämillä rattailla paikalle, joka tunnetaan nimellä Groote rotko tai Iso kouru. Tämän onkalon yli villihanhet lensivät pan'eistaan eli ruokailupaikoistaan ylämaassa toisiin pan'eihin, jotka sijaitsivat muutamia penikulmia alempana, ja sieltä ne luullakseni lensivät meren rannikolle, mistä palasivat aamun koitteessa.

Saapuessamme Groote rotkon suulle noin kello neljän tienoissa iltapäivällä minä ja isäni hämmästyimme nähdessämme siellä koolla suuren joukon buureja ja heidän joukossaan kirjavina täplinä heidän nuorempaa vaimoväkeään, joka oli tullut hevosen selässä tai rattailla.

"Armias Luoja!" sanoin isälleni, "jos olisin tiennyt tällaisen touhun syntyvän siitä ampumakilpailusta, niin luulenpa, etten olisi voinut tänne saapua."

"Hm", hän vastasi, "luulenpa tuntevani ilmassa muunkinlaista käryä kuin sinun ampumakilpailusi. Jollen pahasti erehdy, on sen varjossa kutsuttu kokoon yleinen kokous syrjäiseen paikkaan, viranomaisten eksyttämiseksi jäljiltä."

Itse asiassa isäni oli aivan oikeassa. Ennen meidän saapumistamme sinne oli noiden buurien enemmistö perinpohjaisen ja pitkän keskustelun jälkeen päättänyt pudistaa jaloistaan Kap-siirtokunnan tomut ja etsiä kotia uusilta alueilta pohjoisessa päin.

Samassa me olimme heidän joukossaan, ja huomasin, kuinka toinen toisensa jälkeen heidän kasvonsa saivat levottoman ja yllätetyn ilmeen. Pieter Retief huomasi minut, kun isäni ja Hans, jonka olin tuonut mukanani lataamaan, auttoivat minua rattailta, ja hetkisen hän katseli minua hämmästyneenä. Sitten hän muisti ja huudahti iloisella äänellään: "No! Tässä on pikku englantilaisemme, joka on tullut suorittamaan ampumakilpailunsa kuten ainakin sanansa pitävä mies. Marais ystäväni, lakkaahan puhumasta häviöstäsi" -- sen hän sanoi varoittavalla äänellä -- "ja toivota hänelle hyvää päivää."

Marais tulikin, ja hänen mukanaan Marie, joka punastui ja hymyili, mutta mielestäni näytti enemmän täysikasvaneelta naiselta kuin koskaan ennen, -- sellaiselta, joka on jättänyt jo tyttövuotensa taakseen ja tapaa itsensä katselemassa kasvoista kasvoihin todellista elämää ja kaikkia sen huolia. Hänen lähellään -- hyvin lähellä, kuten nopeasti saatoin huomata -- seurasi Hernan Pereira. Hän oli vielä hienommin puettu kuin tavallisesti ja piteli kädessään kaunista uutta yksipiippuista rihlapyssyä, jossa kuitenkin arveluni mukaan oli liian laaja putki hanhen ampumista varten.

"Kas, olette taasen terve", hän sanoi kohteliaalla äänellä, joka kuitenkaan ei kuulostanut todelta. Päinvastoin minusta tuntui kuin hän olisi toivonut, ettei mitenkään siten olisi käynyt. "No, mynheer Allan, tässä minut näette valmiina ampumaan vaikka päänne poikki. Voin teille vakuuttaa, että tamma on jo melkein minun, sillä olen harjoitellut -- enkö olekin, Marie? -- kuten ympäristön korppikotkat vahingokseen tietävät."

"Niin kyllä, Hernan serkku", sanoi Marie, "sinä olet ollut harjoittelemassa, mutta samaten on kenties Allan ollut."

Tällä hetkellä koko buuriseurue oli kerääntynyt ympärillemme ja alkoi tuntea suurta mielenkiintoa ratkaisematonta riitaamme kohtaan, kuten oli luonnollistakin ihmisten kesken, joitten kädestä pyssy harvoin oli poissa ja joitten mielestä hyvä ampumataito oli kaikista taidoista jumalallisin. He eivät kuitenkaan kauan saaneet seistä, kun kafferit sanoivat, että hanhet alkaisivat iltalentonsa noin puolen tunnin kuluttua. Katselijoita pyydettiin kaikkia etsimään itselleen rotkon paljaiden kalliokielekkeiden alta paikka, mistä heitä takaapäin tulevat linnut eivät voineet nähdä, ja pysymään siinä hiljaa. Sitten Pereira ja minä -- minä lataajani seuraamana, hän yksin, koska hänen sanojensa mukaan toinen mies hänen mukanaan olisi vain vastuksena -- ja meidän kanssamme Retief, erotuomari, asetuimme noin sadanviidenkymmenen yardin päähän rotkon pinnasta. Täällä me kätkeydyimme niin hyvin kuin saatoimme lintujen näkyvistä muutamien korkeiden pensaiden taakse, joita paikalla kasvoi.

Istuuduin pukkituolille, jollaisen olin mukanani tuonut, sillä jalkani oli vielä siksi kipeä, ettei se sietänyt pitkään seisomista ja odottamista. Samassa Pereira ilmoitti Retiefin välityksellä pyytävänsä sellaista suosionosoitusta, että sallisin hänen ampua ensimmäiset kuusi laukausta, koska odotuksen jännitys teki hänet hermostuneeksi. Vastasin: "Tietysti", vaikka hyvin tiesin hänen pyyntönsä johtuneen siitä, että hän luuli etuvartiohanhien, -- "vakoilijahanhiksi" me niitä nimitimme, -- lentävän yli hyvin matalalta ja hitaasti, kun sitävastoin jälessä seuraavat, vaaraa vainuten, saattaisivat lentää korkealta ja nopeaa vauhtia. Niin todella yritti käydäkin, sillä ei ole olemassa neuvokkaampaa lintua kuin huonomaineinen hanhi.

Kun olimme näin neljännestunnin odottaneet, sanoi Hans:

"Hiljaa! Hanhet tulevat."

Hänen sanoessaan tämän en tosin saattanut nähdä lintua, mutta kuulin sen huudon "honk, honk" ja sen vahvojen siipien suhinan.

Sitten ilmestyi vanha jäykkäsiipinen koirashanhi, luultavasti joukkueen kuningas, lentäen niin alhaalla, että se ainoastaan noin kahdenkymmenen jalan päässä sivuutti äärimmäisen kallionkielekkeen ja kulki enintään kolmenkymmenen yardin korkeudessa, -- mikä on helppo ampumaväli. Pereira laukaisi, ja se tuli alas jokseenkin hitaasti, pudoten noin sadan yardin päähän hänen taaksensa, jolloin Retief sanoi:

"Yksi meidän puolellemme."

Pereira latasi uudelleen, ja juuri kun hän oli pyssynsä ladannut, ilmestyi yläpuolelle kolme hanhea -- myöskin matalalla lentäen -- niiden edellä joukko sorsia. Pereira ampui, ja hämmästyksekseni putosi toinen lintu, ei ensimmäinen, -- myöskin hyvän matkaa hänen taaksensa.

"Tähtäsitkö tähän hanheen, vaiko tuohon toiseen?" kysyi Retief.

"Tähän tietystikin", hän vastasi nauraen.

"Hän valehtelee", vastasi hottentotti. "Hän tähtäsi ensimmäiseen, mutta osui toiseen."

"Ole hiljaa", vastasin. "Kuka sellaisessa asiassa valehtelisi?"

Taasen Pereira latasi. Kun hän oli valmis, oli lisää hanhia tulossa, -- tällä kertaa seitsemän lintua kolmiomaisessa ryhmässä, johtaja kolmion kärjessä, ja lentäen korkeammalla kuin ne, jotka olivat aikaisemmin tulleet. Hän laukaisi, ja alas ei pudonnut ainoastaan yksi lintu, vaan kaksi, nimittäin johtaja ja sen oikealla puolella jonkun verran sen takana oleva hanhi.

"Kas, sitä!" huudahti Pereira. "Näittekö noiden lintujen sivuuttavan toisensa, kun laukaisin? Tämä oli minulle onneksi, mutta en tahdo laskea toista, jos mynheer Allan on sitä vastaan."

"En, en nähnyt", vastasi Retief, "mutta epäilemättä on täytynyt niin tapahtua, tai sama kuula ei ole voinut lävistää molempia."

Mutta Hans ja minä vain katsoimme toisiimme ja nauroimme. Emme vieläkään sanoneet mitään.

Kallion alapuolella olevien katsojien suusta kuului suosionosoituksen mumina, johon sekoittui hämmästystä. Uudelleen Pereira latasi, tähtäsi ja laukaisi melko korkealla olevaa hanhea kohti -- se lienee ollut noin seitsemänkymmenen yardin korkeudessa ilmassa. Hän sai juuri parhaiksi osumaan siihen, sillä höyhenet lentelivät sen rinnasta; mutta hämmästyksekseni lintu, liideltyään alas ikäänkuin aikeessa pudota, tointui ja lensi tiehensä näkyvistämme.

"Sitkeitä lintuja nämä hanhet!" huudahti Pereira. "Ne sietävät yhtä paljon lyijyä kuin mursu."

"Hyvin sitkeitä, totta tosiaan", vastasi Retief epäröiden. "Koskaan ennen en ole nähnyt linnun lentävän tiehensä unssi lyijyä keskiruumiissaan."

"Oh, se putoaa kuolleena johonkin", vastasi Pereira.

Neljän minuutin kuluttua Pereira oli laukaissut kaksi jälellä olevaa laukaustansa, valiten, kuten hänellä oli oikeus tehdä, pari nuorta hanhea, jotka hyvin alhaalla ja hitaasti lensivät hänen ylitsensä. Hän ampui kumpaisenkin, vaikkakin jälkimmäinen niistä pudottuaan laahasi itsensä erääseen korkeata ruohoa kasvavaan tiheikköön.

Kuulijakunta puhkesi pidätettyihin suosionhuudahduksiin, joihin Pereira hyväksyväisesti kumarsi.

"Teidän on ammuttava erittäin hyvin, mynheer Allan", sanoi Retief minulle, "jos tahdotte voittaa tämän. Sittenkin vaikka laskisin pois toisen niistä kahdesta linnusta, jotka putosivat yhdellä laukauksella, kuten minun luullakseni on tehtävä. Hernan on kuudella laukauksella surmannut viisi, mikä tulos tuskin on parannettavissa."

"Niin", vastasin; "mutta, mynheer, olkaa hyvä ja pitäkää nuo hanhet yhteen koottuina ja pistäkää ne sivulle. En tahdo niiden sekaantuvan omiini, jos nimittäin onnistun pudottamaan jonkun alas."

Hän nyökäytti päätään, ja muutamia kaffereja lähetettiin tuomaan hanhia. Useat niistä, kuten huomasin, räpyttelivät vielä ja niiltä piti vääntää niskat nurin, mutta sillä kertaa en mennyt niitä lähemmin tarkastamaan. Kun tämä oli tehty, huusin Retiefiä ja pyysin häntä tarkastamaan ruutia ja kuulia, joita aijoin käyttää.

"Mitä se hyödyttäisi?" hän kysyi, katsoen minuun kummallisesti. "Ruuti on ruutia ja kuula on kuula."

"Ei suinkaan, rohkenen väittää. Vielä kerran siis: täyttäkää pyyntöni ja katsokaa niitä."

Sitten Hans otti käskystäni kuusi kuulaa ja asetti ne hänen käteensä, pyytäen häntä palauttamaan ne meille tarvittaessa.

"Niiden täytyy olla hyvän joukon pienempiä kuin Hernan'in", sanoi Retief, "joka, ollen vahvempi, käyttää raskaampaa pyssyä."

"Aivan niin", vastasin lyhyesti, kun Hans pisti ruutipanoksen pyssyyn. Sitten hän, ottaen kuulan Retiefin kädestä, latasi pyssyn ja ojensi sen minulle.

Samassa hanhet tulivat tihein joukoin, sillä niiden lentoaika oli juuri parhaimmillaan. Tällä kertaa ne kuitenkin lensivät paljon ylempänä ja nopeammin kuin ensimmäiset tulokkaat, joko sitten siitä syystä, että muutamat niistä ohi lentäessään olivat huomanneet kafferien kokoavan kuolleita lintuja ja kohonneet ylemmäksi -- esimerkki, jota toiset kaukaa huomattuaan seurasivat, -- tai siitä syystä, että he jollain tuntemattomalla tavalla olivat saaneet varoituksen heitä uhkaavasta vaarasta.

"Teille jäi pahin puoli, Allan", sanoi Retief. "Olisi pitänyt ampua vuorotellen kukin laukaus."

"Kenties", vastasin, "mutta se ei nyt ole autettavissa."

Sitten nousin tuoliltani pyssy kädessäni. Minulla ei ollut pitkää aikaa odottaa, sillä samassa ilmestyi yläpuolelle hanhiparvi noin sadan yardin korkeuteen. Tähtäsin ensimmäistä, suunnaten noin kahdeksan yardia siitä sivuun varatakseni sen lentovälin, ja painoin liipasinta. Seuraavassa sekunnissa kuulin kuulan naksahduksen, mutta voi! Se oli vain koskettanut nokkaa, josta pieni palanen putosi maahan. Lintu itse kieputtuaan hetkisen otti takaisin paikkansa joukkueen johtajana ja lensi tiehensä näennäisesti vahingoittumattomana.

"Baas, baas", kuiskasi Hans, kun hän tarttui pyssyyn ja ryhtyi sitä uudelleen lataamaan, "te olitte liian kaukana edessäpäin. Nämä vesilinnut eivät kulje yhtä nopeasti kuin tunturikyyhkyset."

Nyökäytin päätäni hyväksymiseksi. Sitten minä mielenliikutuksesta vapisten -- sillä jos ampuisin harhaan seuraavan laukauksen, olisi kilpailu ilmeisesti menetetty -- otin pyssyn hänen kädestään.

Tuskin olin sen tehnyt, kun yksi hanhi ilmestyi yläpuolelleni aivan yhtä korkealle kuin toiset ja rientäen "aivankuin musta piru olisi sitä potkaissut", kuten Retief sanoi. Tällä kertaa jätin saman välimatkan korvaamaan ammuttavan lisääntynyttä nopeutta ja painoin liipaisinta.

Alas se tuli kuin kivi, pudoten vain jonkun matkaa taakseni pää poikki ammuttuna.

"Baas, baas", kuiskasi Hans, "vieläkin liian kauas eteenpäin. Miksi tähdätä silmään, kun on koko ruumis tähdättävänä?"

Taasen nyökkäsin päätäni ja päästin samalla helpoituksen huokauksen. Kilpailu oli sittenkin vielä voitettavissa. Pian ilmestyi yläpuolelle taaja parvi, jossa oli joukossa sorsia. Valitsin oikeanpuoleisessa nurkassa olevan linnun, jotta ei kukaan voisi otaksua, että olin "käristänyt koko lauman", kuten Englannissa sanotaan, jos joku laukaisee koko lintuparvea kohti eikä vain yksityistä lintua. Alas sekin tuli, suoraan läpi rinnan ammuttuna. Silloin huomasin jälleen olevani hermojeni herra enkä enään tuntenut pelkoa.

Tehdäkseni jutun lyhyeksi mainitsen, että ammuin seuraavat kolme lintua toisen toisensa perästä -- vaikka niistä kaksi oli äärettömän vaikeasti ammuttavissa, toinen kun oli ainakin satakaksikymmentä yardia yläpuolellani eikä toinenkaan suinkaan helposti osuttavissa -- ja luulenpa tosiaankin, että olisin voinut vielä lisäksi tusinan surmata erehtymättä, sillä minä ammuin nyt kuten en koskaan ennen ollut ampunut.

"Sanohan, Allan poikaseni", kysyi Retief omituisesti viidennen ja kuudennen laukauksen välillä, "miksi sinun hanhesi putoavat niin eri tavalla kuin Hernanin?"

"Kysykää häneltä; älkää minulle siitä puhuko", vastasin ja seuraavassa hetkessä pudotin alas viidennen, joka oli koko sarjan hienoin laukaus.

Ihmetyksen ja hyväksymisen huuto kohosi koko katselijakunnalta, ja minä näin Marien liehuttavan valkoista nenäliinaa.

"Kilpailu on päättynyt", sanoi erotuomari.

"Hetkinen vain, ennenkuin menette", vastasin. "Tahdon ampua johonkin muuhun kilpailun ulkopuolella, nähdäkseni vain, voinko surmata kaksi lintua yhdellä kuulalla, kuten mynheer Pereira."

Hän hyväksyi pyyntöni pään nyökäytyksellä, kohotti kätensä estääkseen yleisöä poistumasta ja kehoitti Pereiraa, joka yritti keskeyttää, pysymään hiljaa.

Kilpailun kuluessa olin huomannut kaksi englantilaisen muuttohaukan kokoista haukkaa lentelemässä edestakaisin korkealla rotkon yläpuolella, jossa niillä epäilemättä oli pesänsä, ilmeisesti aivan ampumisesta häiriintymättä. Tai kenties ne olivat iskeneet silmänsä pudonneisiin hanhiin. Otin pyssyni ja odotin hyvän aikaa, kunnes viimein sopiva tilaisuus sattui. Näin naarashaukan suuntaavan kulkunsa suoraan kumppaninsa kiertämän kehän poikki, heidän välimatkansa ollessa kenties kymmenen yardia. Tähtäsin, arvostelin -- sekunnin ajan aivoni toimivat kuin jonkinlainen laskukone -- lintujen erilaisia kaartoja ja niiden nopeutta, jotka oli otettava huomioon; alinna oleva oli silloin yhdeksänkymmenen yardin korkeudessa. Sitten, huulteni lausuessa jotain rukouksen tapaista, painoin liipasinta jokaisen silmän tähytessä ylöspäin.

Alas putosi matalampana ollut haukka. Puolen sekunnin väliaika, ja alas tuli ylempikin, pudoten kuolleena kumppaninsa päälle.

Nyt nekin buurit, jotka eivät kernaasti nähneet englantilaisen jossain suhteessa olevan etevämmän, puhkesivat voimakkaisiin suosionhuutoihin. Koskaan he eivät olleet tämän kaltaista laukausta nähneet, enkä totta puhuen ollut minäkään.

"Mynheer Retief", sanoin, "annoin teidän huomata, että aikomukseni oli ampua ne molemmat, eikö niin?"

"Niinpä teit. Allemachte, teitpä tosiaankin niin! Mutta sanohan, Allan Quatermain, ovatko sinun silmäsi ja kätesi aivan inhimilliset?"

"Teidän on kysyttävä sitä isältäni", vastasin olkapäitäni kohauttaen istuutuessani tuolilleni ja rypistäen kulmakarvojani.