Part 5

"Mutta", hän jatkoi, "syrjäyttäen omat toivomukseni, kenties ennakkoluulot, olen sitä mieltä, että kosimisesi on toivotonta. Vaikka Henri Marais pitää sinusta ja on kiitollinen sinulle juuri nyt, koska olet pelastanut hänen rakkaan tyttärensä, on sinun muistettava, että hän vihaa englantilaisia katkerasti. Luulen hänen ainakin yhtä kernaasti näkevän tyttärensä menevän naimisiin sekarotuisen kuin englantilaisen kanssa, ja erittäinkin köyhän englantilaisen kanssa, kuten sinä olet ja -- jollet kykene hankkimaan rahaa -- jona sinun täytyy pysyä. Minulla on vähän jätettävänä sinulle, Allan."

"Minä voin ansaita rahaa, isä, vaikkapa esimerkiksi norsunluulla. Tiedäthän, että olen hyvä pyssymies."

"Allan, en usko sinun koskaan saavan paljon rahaa, se ei ole veressä; tai, jos saatkin, et osaa sitä pitää. Olemme vanhaa sukua, ja minä tunnen saavutuksemme, ainakin Henrik VIII:n aikoihin asti. Meistä ei kenelläkään ole koskaan ollut menestystä liikeasioissa. Otaksukaamme kuitenkin, että sinä osoittaisit olevasi poikkeus säännöistä, se ei voi tapahtua yhtäkkiä, tokko voikaan? Omaisuudet eivät synny yhdessä yössä kuten sienet."

"Ei, sitä en luulekaan, isä. Kuitenkin saattaa olla jonkinlaista menestystä."

"Mahdollisesti. Mutta toistaiseksi sinun on taisteltava miestä vastaan, jolla on menestys, tai toisin sanoen rahaa taskussaan."

"Mitä tarkoitat?" kysyin, suoristautuen.

"Tarkoitan Hernando Pereiraa, Allan, Marais'n sisarenpoikaa, jonka sanotaan olevan siirtokunnan rikkaimpia miehiä. Tiedän hänen haluavan naida Marien."

"Kuinka sen tiedät, isä?"

"Koska Marais minulle niin kertoi tänään iltapäivällä, luultavasti tarkoituksellisesti. Hän oli hämmästynyt Marien kauneudesta nähdessään hänet ensi kertaa sinun poistuttuasi -- kun hän viimeiseksi oli Marien nähnyt, oli tämä vielä lapsi, -- ja kun hän jäi suojelemaan taloa muitten lähtiessä ajamaan takaa kvaabeja -- no, voithan arvata. Sellaiset asiat sujuvat nopeasti näiltä etelän miehiltä."

Kätkin kasvoni tyynyyn ja purin huuliani estääkseni nyyhkytyksen, joka oli valmiina puhkeamaan, sillä tunsin tilanteen toivottomuuden.

Kuinka minä voisin kilpailla tämän rikkaan miehen kanssa, jota sitäpaitsi luonnollisesti kihlattuni isä suosisi? Sitten syttyi epätoivoni synkkyyteen toivon tähti. Minä en voisi, mutta mahdollisesti Marie. Hän oli erittäin lujaluontoinen ja erittäin uskollinen. Hän ei ollut ostettavissa, ja epäilin, tokko hän antaisi itseään peloitella.

"Isä", sanoin. "Voi olla mahdollista, etten koskaan saa vaimokseni Marieta, mutta luulen ettei myöskään Hernando Pereira häntä koskaan saa."

"Miksi ei, poikani?"

"Koska hän rakastaa minua, isä, eikä hän ole sellainen, joka voidaan käännyttää. Uskon, että hän ennemmin kuolisi."

"Sitten hänen täytyy olla hyvin tavallisuudesta poikkeava nainen. Niin, olkoon niinkin, se näkee, ken elää. Minä voin ainoastaan rukoilla ja jäädä luottamuksella odottamaan, että, miten käyneekin, se on teidän kumpaisenkin parhaaksenne. Hän on suloinen tyttö ja minä pidän hänestä paljon, vaikka hän onkin buuri -- tai ranskalainen. Ja nyt, Allan, olemme puhelleet tarpeeksi ja sinun on parasta mennä nukkumaan. Sinun ei pidä kiihdyttää itseäsi, ymmärräthän, tai saat uudelleen tulehduksen haavaasi."

"Mene nukkumaan. Sinun ei pidä kiihdyttämän itseäsi." Mutisin näitä sanoja tuntikaudet, säilyttäen ne muistissani katkerilla ajatuksilla höystettynä. Vihdoin väsymys tai heikkous, valtasi minut, ja minä vaivuin jonkinlaiseen pahojen unien verkkoon, jotka -- Jumalan kiitos! -- olen unohtanut. Kuitenkin, kun jotain erikoista tapahtui sen jälkeen, ajattelin aina -- ja ajattelen vieläkin --, että se tai jotain sen tapaista oli ollut osana noissa pahoissa unissa.

Seuraavana aamuna tämän keskustelun jälkeen minut vihdoinkin sallittiin kuljettaa kuistille, missä minut laskettiin, kiedottuna hyvin likaiseen peitteeseen, rimpi-puusta punotulle penkille eli hyvin alkeelliselle sohvalle. Kun olin ensin tarpeeksi nauttinut katsellen aurinkoa ja hengittäen raitista ilmaa, aloin tutkia ympäristöäni. Talon edustalle -- mikäli talosta nimittäin oli jäänyt jälelle -- oli järjestetty vaunuista kehä siten, että sen kummassakin päässä viimeisenä olevat vaunut liittyivät kuistin päätyihin. Näistä vaunuista oli muodostettu varustus, joka altapäin oli suojattu multavallituksella sekä aidattu mimosan oksilla. Ilmeisesti nämä vaunut, joissa buurien vartiosto ja asestetut alkuasukkaat nukkuivat öisin, oli asetettu siihen puolustukseksi kvaabien tai muiden kafferien mahdollisen hyökkäyksen varalta. Päivisin kuitenkin keskimäinen vaunu vedettiin hiukan sivuun uloskäytävän aikaansaamiseksi. Tästä aukosta näin, että vaunukehän ulkopuolelle oli rakennettu pitkä vallitus, myöskin puoliympyrän muotoon, joka jätti molempien varustusten väliin niin suuren alan, että siinä öisin voitiin pitää mynheer Marais'n jälelle jäänyttä karjaa ja hevosia yhdessä hänen ystäviensä karjan kanssa, sillä nämä eivät ilmeisesti halunneet nähdä härkiensä häviävän vuorten rotkoihin. Keskellä tätä tilapäistä kraalia oli pitkä matala kumpu, johon oli kätketty taloa vastaan tehdyssä hyökkäyksessä kaatuneita. Kaksi orjaa, jotka olivat puolustuksessa kaatuneet, oli haudattu Marien laittamaan pieneen puutarhaan, ja Leblancin päätön ruumis talosta oikealla olevaan pieneen kumpuun, jossa lepäsi muutamia tilan entisistä omistajista sekä pari mynheer Marais'n omaisista, niiden joukossa hänen vaimonsa.

Minun tehdessä huomioitani Marie ilmestyi kuistin päähän, tultuaan talon palaneen päädyn ympäri, Hernando Pereiran seuraamana. Huomattuaan minut hän juoksi lepopaikkani viereen levitetyin käsivarsin ikäänkuin aikoisi hän syleillä minua. Sitten hän, näyttäen muistavan jotain, pysähtyi äkkiä sivulleni, punastuneena hiusmartoaan myöten, ja sanoi hämmentyneellä äänellä:

"Oi, herra Allan", -- hän ei koskaan eläissään ollut aikaisemmin nimittänyt minua herraksi -- "olen kovin iloinen nähdessäni teidät ulkona! Kuinka olette voinut?"

"Kiitos, varsin hyvin", vastasin, purren huuliani, "kuten olisitte havainnut, jos olisitte käynyt minua katsomassa."

Seuraavassa tuokiossa kaduin sanojani, sillä näin hänen silmiensä kyyneltyvän ja hänen rintansa värisevän ikäänkuin nyyhkytyksestä. Tällä kertaa kuitenkin vastasi Pereira eikä Marie, joka tuskin sillä hetkellä olisi voinut puhua.

"Kuulehan, poikaseni", hän sanoi mahtavalla, isäntämäisellä tavalla englannin kielellä, jota hän taisi täydellisesti, "luulen serkullani olleen täyden työn hoitaessaan kaikkia näitä ihmisiä muutamien viime päivien kuluessa, vaikka hän ei olekaan juossut katsomaan sinun sääressäsi olevaa haavaa. Kuitenkin olen iloinen kuullessani arvoisalta isältäsi, että se on melkein terve ja että sinä pian kykenet jälleen leikkimään leikkejäsi muitten ikäistesi lailla."

Nyt oli minun vuoroni käydä sanattomaksi ja tuntea silmieni täyttyvän kyynelillä, raivon kyynelillä, sillä on muistettava, että olin vielä hyvin heikko. Mutta Marie puhui puolestani.

"Niin, Hernan serkku", hän sanoi kylmällä äänellä, "Jumalan kiitos, herra Allan Quatermain pian kykenee jälleen leikkimään leikkejä, sellaisia verisiä leikkejä kuin Maraisfontein'in puolustus kahdeksalla miehellä koko kvaabien laumaa vastaan. Sillä Jumala auttakoon niitä, jotka ovat hänen pyssyään vastassa", ja hän katsahti kumpuun, joka peitti kuolleet kafferit, -- niistä useat tosiaankin minun surmaamiani.

"Oh, ei mitään puolustelua, ei mitään puolustelua, Marie", sanoi Pereira pehmeällä, täyteläisellä äänellään. "Minä en tahtonut tehdä pilaa nuoresta ystävästäsi, joka epäilemättä on yhtä urhoollinen kuin kaikkien englantilaisten sanotaan olevan, ja joka taisteli hyvin, koska hän oli onnellinen saadessaan tilaisuuden puolustaa sinua, rakas serkkuni. Mutta kaiken kaikkiaan hän ei sittenkään ole ainoa, joka osaa tähdätä pyssyllä, kuten näyt luulevan. Tämän olen mielihyvällä ja kaikessa ystävyydessä osoittava hänelle, kun hän on vahvistunut."

Hän astui askeleen eteenpäin ja katsoi alas minuun, sitten lisäsi nauraen: "Allemachte! Pelkäänpä, ettei se tapahdu aivan tällä hetkellä. Totta tosiaan, poika näyttää sellaiselta kuin voisi hänet puhaltaa pois kuin höyhenen."

Vieläkään en sanonut mitään, katselin vain tätä pitkää ja komeata miestä, joka seisoi lähelläni hienossa puvussaan, sillä hän oli puettu loistavasti ajan muodin mukaisesti, ja hänen kasvonsa loistivat terveydestä ja elinvoimasta. Ajatuksissani vertasin häntä itseeni sellaisena kuin olin kuumeen ja verenvuodon jälkeen, kalpeakasvoinen poikaraukka, jonka päässä ruskea tukka pörrötti, alhaalla leuassa oli vain hiukan haivenia, kädet olivat kuin tikut, ja ruumiin verhona likainen peite. Kuinka minä voisin kestää vertailua häneen missään suhteessa? Miten minun olisi mahdollista vastustaa tätä rikasta öykkäriä, joka vihasi minua ja koko minun rotuani, ja jonka käsissä minä olisin vain lapsi, vaikka olisinkin hänen mieleisensä.

Ja kuitenkin, maatessani siinä masennettuna ja pilkan esineenä, tuli mieleeni vastaus. Minä tunsin, että, miten tahansa olikaan ulkomuotoni laita, urhoollisuudessa, uskaliaisuudessa, päättäväisyydessä ja kykeneväisyydessä, lyhyesti sanoen kaikessa, mikä todella tekee miehen, olin enemmän kuin Pereiran vertainen. Tunsinpa vielä, että näiden ominaisuuksien avulla, niin köyhä kuin olinkin ja niin heikolta kuin näytinkin, löisin hänet lopulta laudalta ja pitäisin itselleni sen, minkä jo olin voittanut, -- Marien rakkauden.

Sellaiset ajatukset risteilivät mielessäni, ja luulen, että jotain niiden sisällöstä siirtyi Marien tietoisuuteen, joka usein saattoi lukea sydämeni aivoitukset, ennenkuin huuleni olivat ne lausuneet. Joka tapauksessa hänen käytöksensä muuttui. Hän nousi ylös. Hänen hienot sieraimensa laajenivat ja ylväs katse ilmestyi hänen silmiinsä, kun hän nyökäytti päätään ja mumisi äänellä niin matalalla, että luullakseni minä yksin saatoin kuulla hänen sanansa:

"Niin, niin, älä ole peloissasi."

Pereira puhui jälleen. Hän oli kääntynyt sivulle päin iskeäkseen tuluksia ja iski parhaillaan kipinää hehkumaan sytyttääkseen suuren piippunsa.

"Sivumennen sanoen, herra Allan", hän sanoi, "teillä on erittäin hyvä tamma. Se näyttää suorittaneen Lähetysaseman ja Maraisfontein'in välisen matkan ihmeellisessä ajassa, kuten muuten kimokin suoritti. Minä olen ihastunut siihen, ratsastettuani sen selässä eilen antaakseni sille hieman harjoitusta, ja vaikka en tiedäkään, onko se aivan painoni mukainen, tahdon ostaa sen."

"Tamma ei ole myytävänä, herra Pereira", sanoin, puhuen nyt vasta ensimmäisen kerran, "enkä muista antaneeni kenellekään lupaa sen harjoittamiseen."

"Ei, isänne sen antoi, tai liekö ollut se ruma hottentotin elukka. Olen unohtanut, kumpiko. Mitä siihen taasen tulee, ettei se olisi myytävänä -- no, tässä maailmassa on kaikki myytävänä, määrätystä hinnasta. Annan sinulle -- odotahan -- niin, mitäpä raha rikkaalle merkitsee! Annan sinulle sata Englannin puntaa tästä tammasta. Mutta älä luule minua hulluksi. Vakuutan, että aion saada sen takaisin, vieläpä enemmänkin, suurissa kilpa-ajoissa etelässä. No, mitä sanot?"

"Sanon, ettei tamma ole myytävänä, herra Pereira." Sitten johtui mieleeni eräs ajatus, ja, kuten aina oli tapani, ryhdyin toteuttamaan sitä heti. "Mutta", lisäsin hitaasti, "jos niin haluatte, niin hiukan vahvistuttuani panemme toimeen kilpa-ammunnan tästä tammasta, te asettaen peliin sata puntaanne ja minä tammani."

Pereira purskahti nauruun.

"Tulkaahan tänne, hyvät ystävät", hän huusi muutamille buureille, jotka tallustelivat taloon aamukahville. "Tämä pikku englantilainen haluaa ampua kilpaa kanssani, pannen tämän hienon tammansa sataa brittiläistä puntaa vastaan, -- minun kanssani, joka olen voittanut kaikki palkinnot ampumakilpailuissa, milloin olen niihin ottanut osaa. Ei, Allan ystäväni, minä en ole varas, minä en tahdo sinulta ryöstää tammaasi."

Nyt näiden buurien joukossa sattui olemaan kuuluisa herra Pieter Retief, hieno ja jaloluontoinen mies, sekä vielä elämänsä keväässä. Hän oli hugenottilaista syntyperää kuten mynheer Marais. Hallitus oli hänet määrännyt rajakomendantiksi, mutta jouduttuaan joihinkin riitaisuuksiin kuvernöörin, sir Andries Stockenstrom'in, kanssa hän äskettäin oli luopunut virastaan, ja oli tällä hetkellä kiinnitetty järjestämään trek'iä Kap-siirtokunnasta. Minä näin nyt Retief'in ensimmäistä kertaa, -- vähänpä ajattelin, miten ja missä näkisin hänet viimeisen kerran. Mutta kaikki tämä kuuluu tarinaan, josta minun on myöhemmin kerrottava.

Nyt, kun Pereira laski pilaa ja kerskui urhoollisuudestaan, Pieter Retief katsahti minuun, ja silmämme kohtasivat toisensa.

"Allemachte!" hän huudahti. "Onko tämä se nuori mies, joka puolen tusinan kurjan hottentotin ja orjan kanssa piti puoliaan viisi tuntia koko kvaabiheimoa vastaan ja piti ne loitolla?"

Joku sanoi asian niin olevan ja huomautti, että olin ollut ampumaisillani Marie Marais'n ja itseni, kun apu tuli.

"Siinä tapauksessa, mynheer Allan Quatermain", sanoi Retief, "ojentakaa minulle kätenne", ja hän otti laihat sormeni suureen käteensä, lisäten: "Isänne täytyy olla teistä nykyään ylpeä, kuten minä olisin, jos minulla olisi sellainen poika. Hyvä Jumala, minne teidän uranne päättyykään, kun olette niin pitkällä, vaikka olettekin vasta poika? Ystävät, tultuani tänne eilen olen saanut kuulla koko tarinan kaffereilta ja tältä mooi meisje'lta (sievältä nuorelta neitoselta)", ja hän nyökäytti päätään Marie'ta kohti. "Olen myös käynyt läpi pihamaan ja talon sekä nähnyt, mihin kukin mies on kaatunut -- se on helppoa verijälkien avulla -- ja useimmat heistä on tuo englantilainen ampunut, lukuunottamatta yhtä kolmesta viimeisestä, jonka hän surmasi keihäällä. Niin, sanonpa teille, etten koskaan eläissäni ole kuullut paremmin järjestetystä tai mainiommin suoritetusta puolustuksesta niin suunnatonta ylivoimaa vastaan. Kenties parhaana osana siinä oli se tapa, jolla tämä nuori leijona toimi tiedon saatuaan, ja hänen loistava ratsastuksensa Lähetysasemalta. Sanon vielä kerran, että hänen isällään on syytä olla ylpeä hänestä."

"No, jos siitä tulee kysymys, niin minä olenkin ylpeä, mynheer", sanoi isäni, joka juuri silloin yhtyi seuraamme tultuaan aamukävelyltään, "vaikka pyydänkin, ettette sanoisi enempää, jottei poika kävisi itserakkaaksi."

"Joutavia!" vastasi Retief, "hänen tapaisensa miehet eivät ole itserakkaita; itserakkaita ovat teidän suuret suunsoittajanne", ja samalla hän katsahti silmänurkastaan terävästi Pereiraan, "nuo kalkkunakukot, jotka levittelevät pyrstöään. Luulen, että tästä pikku miehestä tulee toinen samallainen kuin teidän suuri merenkulkijanne -- mikä hänen nimensä olikaan, Nelson? -- joka piiskasi ranskalaisia kuin munakuohua ja kuoli, elääkseen ikuisesti. Hän oli myös pieni, sanotaan, ja heikkovatsainen."

Minun täytyy tunnustaa, etten luule minkään ylistyksen kaikuneen suloisemmin korvissani kuin nämä komendantti Retief'in sanat, kun ne lausuttiin juuri silloin kun tunsin itseni maahan masennetuksi. Sitäpaitsi, kuten näin Marien ja isäni kasvoista, oli muitakin korvia, joita ne miellyttivät. Buurit myös, urhoollisina ja kunnon miehinä, ilmeisesti antoivat niille arvoa, koska sanoivat:

"Ja, ja! Das ist recht" (Se on oikein).

Ainoastaan Pereira käänsi leveän selkänsä ja puuhaili piippunsa sytyttämisessä, joka oli sammunut.

Sitten Retief alkoi uudelleen.

"Mitä meidän pitikään tulla kuulemaan, mynheer Pereira? Että tämä Allan Quatermain on tarjoutunut kanssanne kilpa-ammuntaan? No, miksi ei? Jos hän osuu kaffereihin, jotka juoksivat häntä kohti keihäineen, niin hän varmaankin kykenee osumaan muunlaisiinkin esineisiin. Te sanotte, ettette tahdo ryöstää häneltä hänen rahojaan -- ei, vaan hänen kaunista hevostaan -- koska olette ottanut niin monta palkintoa maalitauluun ampumisessa. Mutta oletteko te koskaan osunut kafferiin, joka on juossut teitä vastaan assegai kädessä, mynheer, te, joka asutte tuolla etelämpänä, missä kaikki on turvallista? Jos niin on, en ole koskaan siitä kuullut."

Pereira vastasi, ettei hän ymmärtänyt minun ehdottaneen ampumakilpailua, jossa maalitauluina käytettäisiin assegait kädessä hyökkääviä kaffereja, vaan jotain muuta -- hän ei tiennyt, mitä.

"Aivan niin", sanoi Retief. "No, mynheer Allan, mitä sitten ehdotatte?"

"Että seisoisimme tuolla kahden kallion välisessä rotkossa -- mynheer Marais kyllä tuntee paikan -- kun villihanhet lentävät sen yli tuntia ennen auringon laskua, ja että se, joka pudottaa niistä kuusi vähimmällä laukausmäärällä, voittaa kilpailun."

"Jos pyssymme ovat ladatut looper'eilla, ei se ole vaikeata", sanoi Pereira.

"Loopereilla saisitte harvoin linnun hengiltä, mynheer", vastasin minä, "sillä ne lentävät yli seitsemänkymmenen ja sadankin yardin korkeudessa. Ei, tarkoitan rihlapyssyillä."

"Allemachte!" puuttui puheeseen eräs buuri. "Te tarvitsette tavattoman määrän ampumatarpeita tavoittaaksenne hanhen tästä korkeudesta pikku kuulalla."

"Sellainen on tarjoukseni", sanoin, "ja lisään siihen vielä, että kun kumpikin on ampunut kaksikymmentä laukausta, voittaa se, joka on useamman linnun surmannut, vaikkapa hän ei vielä täyttä kuutta olisikaan ennättänyt pudottaa. Suostuuko mynheer Pereira? Myönteisessä tapauksessa rohkenen ruveta hänen vastakilpailijalleen, vaikka hän onkin voittanut niin monet palkinnot."

Mynheer Pereira näytti kovin epäröivältä, -- niin epäröivältä tosiaankin, että buurit alkoivat hänelle nauraa. Lopuksi hän melkein hätääntyi ja sanoi, että hän oli taipuvainen ampumaan kanssani metsäkauriita tai pääskysiä, tai kiiltomatoja, tai mitä tahansa muuta halusin.

"Ampukaamme siis hanhia", vastasin, "sillä todennäköisesti kuluu vielä aikoja, ennenkuin olen kyllin vahva voidakseni ajaa takaa metsäkauriita tai muita villejä otuksia."

Kilpailuehdot kirjoitti muodollisesti paperille Marie, kun isäni -- vaikka hän osoittikin vilkasta mielenkiintoa tuloksiin nähden -- ei tahtonut olla missään tekemisissä tuon "rahakilpailun" kanssa, kuten hän sitä nimitti, ja minua lukuunottamatta ei läsnäolijoissa ollut ketään muuta, jolla olisi ollut riittävästi oppineisuutta voidakseen kyhätä pitkän asiakirjan. Sitten me kumpikin allekirjoitimme nämä ehdot, Hernan Pereira jonkinmoisella vastenmielisyydellä, luullakseni. Sillä edellytyksellä, että parantumiseni kävisi kyllin nopeasti, määrättiin kilpailu tapahtuvaksi siitä päivästä lukien viikon kuluttua. Riitaisuuksien varalta valittiin erotuomariksi ja pelikassan hoitajaksi mynheer Retief, joka toistaiseksi tuli oleskelemaan Maraisfonteinissa tai sen läheisyydessä. Järjestettiin myös niin, ettei kumpikaan meistä saisi käydä määräpaikalla eikä ampua hanhia ennen kilpailua. Kuitenkin meillä oli siihen mennessä vapaus harjoitella niin paljon kuin halusimme ampumalla jotain muuta, pyssyn saimme valita sellaisen, mikä parhaiten miellytti.

Kun kaikki nämä järjestelyt olivat päättyneet, vietiin minut takaisin huoneeseeni, sillä tunsin itseni aivan väsyneeksi kaikista aamun mielenliikutuksista. Täällä minulle tuotiin päivälliseni, jonka Marie oli keittänyt. Kun olin lopettanut syöntini -- raitis ilma oli antanut minulle hyvän ruokahalun, -- tuli sisään isäni mynheer Marais'n seuraamana ja alkoi puhua minulle. Jälkimäinen kysyi minulta ystävällisesti, luulinko olevani kyllin voimistunut voidakseni tänään iltapäivällä lähteä ajamaan takaisin lähetysasemalle vietereillä varustetuilla härkävankkureilla, joissa saattaisin maata pitkin pituuttani nahkapäällyksisellä cartel'illa eli matrassilla.

"Tietysti", vastasin, -- ja samoin olisin vastannut, vaikka olisin ollut kuolemaisillani, sillä huomasin hänen haluavan päästä minusta eroon.

"Asia on niin, Allan", hän sanoi kömpelösti, "etten suinkaan ole epävieraanvarainen, kuten kenties luulet, erittäinkin sellaista kohtaan, jolle olen niin suuressa kiitollisuudenvelassa. Mutta sinä ja sisarenpoikani, Hernan, ette näy oikein hyvin sopivan olemaan yhdessä, ja, kuten arvannet, jouduttuani juuri melkein kerjäläiseksi, en halua mitään ikävyyksiä perheeni ainoan rikkaan jäsenen kanssa."

Vastasin, etten suinkaan tahtonut olla syynä mihinkään sellaiseen. Minusta näytti kuitenkin siltä, että mynheer Pereira halusi tehdä minusta pilaa ja saattaa minut käsittämään, mikä kurja raukka olin häneen verrattuna -- minä sairas poika, joka en ollut minkään arvoinen.

"Tiedän kyllä", sanoi Marais pakoitetusti, "sisarenpoikani on ollut liian onnellinen elämässään ja on sen vuoksi jonkun verran vaatelias käyttäytymisessään. Hän ei muista, että taistelu ei aina ole ankaraa tai juoksu nopeaa, hän, joka on nuori, rikas ja kaunis, sekä alusta pitäen hemmoiteltu lapsi. Minua surettaa, mutta en voi asiaa auttaa. Jollen voi saada maissiani keitettynä, minun täytyy syödä se raakana. Sitäpaitsi, Allan, etkö ole koskaan kuullut, että mustasukkaisuus toisinaan tekee ihmiset töykeiksi ja epäoikeudenmukaisiksi?" ja hän katsoi minuun merkitsevästi.

En vastannut mitään, -- sillä kun ei oikein tiedä mitä vastata, on usein parasta olla vaiti -- ja hän jatkoi:

"Levottomuudella olen kuullut siitä typerästä ampumakilpailusta, josta on sovittu ilman minun tietoani ja suostumustani. Jos hän voittaa, hän nauraa sinulle vain entistä enemmän, ja jos sinä voitat, suuttuu hän."

"Se ei ollut minun vikani, mynheer", vastasin. "Hän tahtoi pakoittaa minut myymään tammani, jolla hän oli ratsastanut minun luvattani, ja rupesi kerskumaan ampumataitoaan. Lopuksi suutuin ja annoin hänelle haasteen."

"Eihän siinä mitään ihmeellistä, Allan. En moiti sinua. Kuitenkin olet hyvin yksinkertainen, sillä hänelle ei merkitse mitään rahojensa menettäminen; tuo kaunis tamma sitävastoin on sinun lampaankaritsasi, ja minua surettaisi nähdä sinut eroitettuna eläimestä, josta meille on ollut niin paljon hyötyä. No, siinä sitä ollaan. Kenties kuitenkin olosuhteet tekevät lopun tästä kokeilusta. Toivon sitä."

"Minä taasen en toivo, että niin kävisi", vastasin itsepintaisesti.

"Rohkenen väittää, että toivot, sillä juuri tällä hetkellä olet väsynyt kuin haavoitettu hevonen. Mutta kuulehan, Allan, ja te myös, saarnaaja Quatermain. On olemassa muita tärkeämpiä syitä kuin tämä vähäpätöinen riita, miksi olisin iloinen, jos toistaiseksi poistuisitte. Minun on neuvoteltava maanmiesteni kanssa muutamista salaisista asioista, joista hyvinvointimme ja tulevaisuutemme riippuvat, ja tietystikään ei heille olisi mieleen, jos paikalla olisi koko ajan läsnä kaksi englantilaista, joita he saattaisivat pitää vakoojina."

"Älkää sanoko enempää, mynheer Marais", puuttui puheeseen kiivaasti isäni. "Kaikkein vähimmin haluaisimme olla täällä, missä emme ole haluttuja vieraita ja missä meitä katsellaan epäluulolla, -- rikoksemme on se, että olemme englantilaisia. Jumalan siunauksesta poikani on kyennyt tekemään eräänlaisen palveluksen teille ja omaisillenne, mutta nyt on kaikki loppunut ja unohdettu. Antakaa valjastaa vaunut, jotka ystävällisyydessänne lainaatte meille. Me lähdemme heti paikalla."

Silloin Henri Marais, joka pohjaltaan oli kunnon mies, vaikkakin -- erittäinkin juuri niihin aikoihin -- kiivas ja harkitsematon, milloin hän sattui olemaan kiihtynyt tai milloin rotuennakkoluulot saivat hänet valtoihinsa, alkoi puolustella aivan säyseästi. Hän vakuutteli isälleni, ettei hän mitään ollut unohtanut eikä ollut tarkoittanut mitenkään loukata. Siten he kuittasivat asian, ja tuntia myöhemmin me lähdimme.

Kaikki buurit tulivat meitä lähtiessämme saattamaan, lausuen minulle useita ystävällisiä sanoja ja ilmaisten hartaan halunsa olevan tavata minut jälleen seuraavana torstaina. Pereira, joka oli heidän joukossaan, oli myöskin erittäin rakastettava sekä kehoitti minua olemaan huoleton ja parantumaan, sillä hän ei halunnut voittaa sellaista, joka oli vielä rampa, -- ei edes hanhien ampumiskilpailussakaan. Vastasin tekeväni parhaani. Omasta puolestani en halunnut tulla voitetuksi missään pelissä, jonka vakaasti olin päättänyt voittaa, olipa sitten kysymyksessä suuri tai pieni voitto. Sen jälkeen käänsin päätäni, sillä makasin koko ajan selälläni, lausuakseni jäähyväiset Marielle, joka oli hiipinyt talosta ulos pihalle vaunujen luo.