Part 4

Leblanciin ja erääseen orjaan, joka oli hänen lähellään, tarttuivat mustat, kynsimäiset kädet, ja vetivät heidät ulos. Miten ranskalaisen kävi, en tiedä, sillä alkuasukkaat laahasivat hänet pois, mutta pelkään hänen loppunsa olleen kauhean, koska hänet otettiin elävänä. Palvelijan näin heidän lävistävän assegailla, joten hän ainakin kuoli heti. Laukaisin viimeisen panokseni, surmaten erään lurjuksen, joka heilutteli sotakirvestään, sitten iskin pyssyn perällä hänen takanaan olevaa miestä naamaan kaataen hänet, ja, tarttuen Marien käteen vedin hänet pohjoispuolella olevaan huoneeseen -- jossa tapanani oli nukkua -- ja suljin sekä telkesin oven.

"Allan", hän huudahti, "Allan rakas, kaikki on lopussa. En tahdo joutua näiden miesten käsiin. Ammu minut, Allan."

"Hyvä", vastasin, "teen sen. Minulla on pistoolini. Yksi laukaus sinulle, yksi minua varten."

"Ei, ei! Ehkä sinä jotenkuten pääset pakenemaan; mutta, näethän, minä olen nainen, enkä uskalla jättäytyä sen mahdollisuuden varaan. Tule nyt, minä olen valmis", ja hän polvistui levittäen käsivartensa ottaakseen vastaan kuoleman syleilyn, ja katsoi ylös minuun armailla, sääliväisillä silmillään.

"Ei voi tappaa rakkauttaan ja elämäänsä", vastasin käheästi. "Me olemme joutuneet kulkemaan yhdessä", ja minä kohotin molempia pistoolin piippuja.

Hottentotti-Hans, joka oli paikalla kanssamme, näki ja ymmärsi sen.

"Se on oikein, se on parasta!" hän sanoi; ja kääntyen poispäin hän peitti silmänsä kädellään.

"Odota hiukan, Allan", huudahti Marie; "on vielä aikaa sitten kun ovi on murskattu, ja kenties Jumala voi vielä auttaa meitä."

"Hän voi", vastasin epäröiden; "mutta minä en tahtoisi jättäytyä sen varaan. Mikään ei voi meitä nyt pelastaa, paitsi jos muut tulevat meidät vapauttamaan, ja on liian paljon toivoa sitä."

Sitten eräs ajatus osui mieleeni, ja minä lisäsin kaameasti nauraen: "Ihmettelen, missä olemme viiden minuutin kuluttua."

"Oh! Yhdessä, rakkaani; ikuisesti yhdessä jossain uudessa ja kauniissa maailmassa, sillä rakastathan minua, eikö totta, niinkuin minä rakastan sinua? Ehkä näin on parempi kuin elää edelleen täällä, missä meillä varmasti olisi murheita ja kenties joutuisimme toisistamme eroon lopulta."

Nyökäytin päätäni, sillä vaikka rakastin elämää, rakastin Marie'ta enemmän, ja tunsin, että päättäisimme hyvin elämämme urhoollisen taistelun jälkeen. Ovelle jyskytettiin nyt, mutta, kiitos taivaan, Marais oli tehnyt vahvat ovet, ja se kesti jonkun aikaa.

Vihdoin kuitenkin puu alkoi antaa perään, assegai ilmestyi särkyneen laudan raosta, mutta Hans pisteli keihäällä, joka hänellä oli kädessään ja jonka minä olin temmannut hevosen kyljestä, ja se sai aikaan huutoa. Mustia käsiä työnnettiin aukosta, ja hottentotti iski niihin keihäällä. Mutta toisia tuli enemmän kuin hän saattoi keihästää, ja koko oven kehys alkoi pullistua ulospäin.

"Nyt, Marie, ole valmis", sanoin tukahtuneesti, kohottaen pistoolia.

"Oi Kristus, ota minut vastaan!" hän vastasi heikosti. "Eihän se tee kipeätä, eihän, Allan?"

"Et ollenkaan tunne mitään", kuiskasin; kylmän hien kihotessa asetin pistoolin suun tuuman päähän hänen otsastaan, ja aloin painaa liipasinta. Jumalani! Minä todellakin aloin painaa liipasinta hiljaa ja vakavasti, sillä en tahtonut erehtyä.

Juuri tällä hetkellä minä, kohisevien liekkien peloittavasta rätinästä, villien kiljunnan, haavoittuneiden ja kuolevien miesten huutojen ja voihkinan keskeltä kuulin ihanimman äänen, mikä milloinkaan on korviini kaikunut -- pyssyn laukausten äänen, ja aivan lähellä.

"Suuri Jumala!" huudahdin; "buurit ovat tulleet meitä pelastamaan. Tahdon puolustaa ovea niin kauan kuin voin. Jos kaadun, kiipeä ikkunalle -- voit alapuolella olevalta tuolilta tehdä sen -- hyppää maahan ja juokse laukauksia kohti. Sinulla on mahdollisuus, hyvä mahdollisuus."

"Ja sinä, entä sinä", hän voihki. "Tahtoisin mieluummin kuolla sinun kanssasi."

"Tee niinkuin pyydän", vastasin uhkamielisesti ja kiiruhdin huojuvaa ovea kohti.

Se taipui ulospäin, kaatui, ja sen päähän ilmestyi kaksi kookasta villiä heilutellen leveäkärkisiä keihäitään. Kohotin pistoolini, ja kuula, joka oli tarkoitettu Marien otsan varalle, murskasi ensimmäiseltä raakalaiselta otsan, ja kuula, joka oli tarkoitettu minun sydämeni varalle, lävisti toiselta heistä sydämen. He vaipuivat molemmat kuolleina oven edustalle.

Tempasin käteeni yhden heidän keihäistään ja loin silmäyksen taakseni. Marie oli juuri kiipeämässä tuolille; saatoin juuri nähdä hänet sakenevan savun lävitse. Toinen kvaabi hyökkäsi paikalle. Hans ja minä otimme hänet vastaan assegaittemme kärjillä, mutta niin voimakas oli hänen tölmäisynsä, että ne menivät hänen lävitsensä ikäänkuin hän ei olisi ollut mitään, ja koska me sitäpaitsi olimme hyvin keveitä, kaaduimme kumpikin selällemme maahan. Kompuroin jälleen jaloilleni, tällä kertaa ilman puolustusasetta, sillä keihääni oli taittunut kafferin ruumiiseen, ja odotin loppua. Katsahtaessani vielä kerran taakseni näin, että Marie joko oli epäonnistunut koettaessaan päästä ikkunasta ulos tai oli hyljännyt yrityksen. Joka tapauksessa hän seisoi lähellä tuolia nojaten oikeaan käteensä. Epätoivossani tartuin katkenneen assegain teräpuoleen ja vedin sen kafferin ruumiista, ajatellen, että voisin sitä käyttää surmatakseni Marien, ja sitten käännyin pannakseni tekoni täytäntöön.

Mutta juuri kun käännyin, kuulin äänen, jonka hyvin tunsin, huutavan: "Oletko elossa, Marie?" ja ovensuuhun ilmestyi, ei villi, vaan Henri Marais.

Hitaasti vetäydyin taaksepäin hänen edestään, sillä en voinut puhua, ja viimeinen kauhea tahdon ponnistukseni näytti ajavan minua Marieta kohti. Saavuttuani hänen luokseen kiedoin käteni, joka vielä piteli veristä keihään kärkeä, hänen kaulalleen. Sitten ikäänkuin pimeys laskeutui ylleni ja kuulin hänen huutavan:

"Älä ammu, isä. Se on Allan, Allan, joka on pelastanut henkeni!"

Sen jälkeen en muista enempää, eikä myöskään hän muistanut vähiin aikoihin, sillä me molemmat putosimme tiedottomina maahan.

* * * * *

Kun jälleen tulin tajuihini, tapasin itseni makaamasta takapihalla olevan vaunuliiterin lattialla. Luodessani ympärilleni katseen puoliavoimista silmistäni, sillä olin yhä edelleenkin sanaton, huomasin Marien, valkoisena kuin lakana, tukka valuneena epäjärjestyksessä olevan puvun yli. Hän oli istuutunut eräälle niistä laatikoista, joita käytimme vaunujen etuosassa istuimina, niitten nimityksenä oli voorkissies, ja kun hänen silmänsä vartioivat minua, tiesin, että hän eli. Hänen vieressään seisoi pitkä, tummaverinen nuori mies, jota en koskaan ennen ollut nähnyt. Tämä piteli hänen kättään ja katseli häntä tuskallisella ilmeellä, ja juuri silloin tunsin tuota miestä vihaavani. Näin vielä muutakin; esimerkiksi vanhan isäni kumartuneena alas ja katsellen minua huolestuneena, ja ulkopuolella pihalla, sillä vaunuliiteriin ei ollut mitään ovia, joukon miehiä pyssyt kädessä; muutamia heistä tunsin, toiset olivat vieraita. Varjossa, muuria vastaan seisoi tammani pää riipuksissa ja koko ruumis vapisten. Vähän matkaa siitä makasi kimo maassa, kylki aivan punaisena.

Yritin nousta, mutta en voinut, ja kun sitten, tuntiessani kipua vasemmassa reidessäni, katsoin, näin että se oli myöskin punainen. Tosiasia oli, että assegai oli tunkeutunut puoleksi sen läpi ja iskenyt luuhun. Tosin en sitä ollenkaan tuntenut silloin, kun tämän haavan minuun iski, arvatenkin kaatuessani se suuri kvaabi, jonka Hans ja minä otimme vastaan keihäittemme kärjillä. Hans, sivumennen sanoen, oli myös siellä, peloittava ja kuitenkin samalla naurettava näky, sillä kvaabi oli kaatunut suoraan hänen päälleen ja maannut tässä asennossa seurauksella, jonka saattaa kuvitella. Siinä hän istui maassa, katsellen ylöspäin ja haukkoen ilmaa kuin kala. Jokainen haukkominen, muistan sen hyvin, muovautui sanaksi "Allemachte!" joka on erittäin suosittu hollantilainen huudahdus ja merkitsee: "Kaikkivaltias".

Marie huomasi ensimmäisenä, että olin jälleen palannut elämään. Vapauttaen itsensä nuoren miehen kädenpuristuksesta hän tuli horjuen minua kohti ja laskeutui polvilleen viereeni, supattaen sanoja, joita en voinut kuulla, sillä ne takertuivat hänen kurkkuunsa. Sitten Hans teki itsestään tilanteen herran ja, laahaten epämiellyttävän olemuksensa toiselle puolelleni, kohotti kättäni ja suuteli sitä. Sen jälkeen isäni puhui, lausuen:

"Kiitetty olkoon Jumala, hän elää! Allan, poikani, olen ylpeä sinusta; olet tehnyt velvollisuutesi kuten englantilaisen pitääkin."

"Miksi englantilainen paremmin kuin jonkun muun lajinen mies, herra saarnaaja?" kysyi pitkä muukalainen, puhuen hollantia, vaikka hän nähtävästi ymmärsi meidän kieltämme.

"Tämä kohta on sellainen, jota en nyt tahdo todistaa, sir", vastasi isäni kohoutuen pystyyn. "Mutta jos kuulemani on totta, oli tässä talossa ranskalainen, joka ei tehnyt velvollisuuttaan; jos kuulutte samaan kansallisuuteen, pyydän teitä suomaan anteeksi."

"Kiitän teitä, sir; sattuu niin, että kuulun puoleksi. Toinen puoli minusta on portugalilaista, ei englantilaista, Jumalan kiitos."

"Jumalaa kiitetään monista asioista, jotka varmasti Häntä hämmästyttävät", vastasi isäni kohteliaalla äänellä.

Tällä hetkellä tämä jotenkin epämiellyttävä keskustelu, joka sekä suututti että huvitti minua suuresti, katkesi, sillä mynheer Marais saapui paikalle.

Kuten saattoi odottaakin niin helposti kiivastuvalta mieheltä, hän oli peloittavan kiihtymyksen vallassa. Kiitollisuus ainoan, rakastetun lapsensa pelastamisesta, raivo kaffereita kohtaan, jotka hänet olivat yrittäneet surmata, ja ääretön suru menetettyään suurimman osan omaisuuttaan -- kaikki nämä vastakkaiset tunteet kiehuivat yhdessä hänen rinnassaan kuin vastakohtaiset alkuaineet sulatuskauhassa.

Niistä johtuneet tunteenpurkaukset olivat kirjavat ja erittäin valtavat. Hän syöksyi luokseni, siunasi ja kiitti minua (sillä hän oli jonkunverran kuullut kertomusta puolustautumisestamme), nimitti minua nuoreksi sankariksi ja niin edelleen, toivoen Jumalan palkitsevan minut. Sitten hän alkoi raivota Leblancille, joka kaiken tämän kauhean onnettomuuden oli hankkinut hänen talolleen, sanoen, että se oli rangaistus hänelle siitä, että hän oli suojannut ateistia ja juomaria niin monet vuodet vain sentähden, että tämä oli ranskalainen ja älykäs mies. Joku, toisin sanoen isäni, jolla kaikista ennakkoluuloistaan huolimatta oli suuri oikeuden tunto, huomautti hänelle, että ranskalaisparka oli sovittanut tai kenties parhaillaan oli sovittamassa rikoksia, jotka hän mahdollisesti oli tehnyt.

Tämä käänsi hänen hyökkäyksensä kvaabikaffereihin, jotka olivat polttaneet osan hänen taloaan ja varastaneet melkein kaiken hänen karjansa, tehden hänet rikkaasta miehestä köyhäksi yhdessä ainoassa tunnissa. Hän huusi kostoa "mustille paholaisille", ja pyysi kaikkia läsnäolevia auttamaan häntä karjansa takaisinhankkimisessa ja varkaitten surmaamisessa. Useimmat näistä -- heitä oli noin kolmekymmentä kaikkiaan, lukuunottamatta kaffereita ja hottentotteja -- vastasivat olevansa halukkaita hyökkäämään kvaabien kimppuun. Ollen seudun asukkaita he tunsivat, ja myöskin lausuivat sen julki, että mikä tänään oli sattunut hänelle, saattoi huomenna tulla heidän kohtalokseen. Sentähden he olivat valmiit heti lähtemään liikkeelle.

Sitten puuttui puheeseen isäni.

"Hyvät herrat", hän sanoi, "minusta tuntuu siltä että, ennenkuin etsitte kostoa, joka, kuten Sanassa sanotaan, on Herran, olisi hyvä, erittäinkin mynheer Marais'n, kiittää siitä, mitä hänelle on pelastunut. Tarkoitan hänen tytärtään, joka nyt olisi sangen helposti saattanut saada surmansa."

Hän lisäsi, että omaisuus tulee ja menee onnen vaihteluista riippuen, mutta rakastettu ihmiselämä ei, kerran menetettynä, enään voi palautua. Tämä kallisarvoinen elämä oli säilynyt hänelle, hänen mielestään ei miehen avulla -- tässä hän katsahti minuun -- vaan maailman Ohjaajan avulla, joka tämän miehen kautta toimi. Kenties läsnäolevat eivät oikein ymmärtäneet, mitä isäni oli saanut tietää hottentotti-Hansilta, että minä, hänen poikansa, olin vähällä iskeä päähän Marie Marais'ta ja sen jälkeen itseäni, kun niitten ampumien laukausten ääni, jotka olivat kerääntyneet noudattaen antamaani kehoitusta ennen lähtöäni Lähetysasemalta, oli pysäyttänyt käteni. Hän kehoitti sen sanottuaan Hansia ja Marieta itseään kertomaan heille koko jutun, kun minä olin liian heikko tehdäkseni sen.

Tämän kehoituksen kuultuaan pikku hottentotti, vereen tahrautuneena, nousi ylös. Yksinkertaisella, dramaattisella tyylillä, mikä hänen rodulleen on ominaista, hän kertoi kaikki, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kun hän tapasi kedolla vaimon vähän yli kaksitoista tuntia takaperin, pelastusjoukon saapumiseen asti. Koskaan en ole nähnyt mitään kertomusta seurattavan syvällisemmällä mielenkiinnolla, ja kun lopuksi Hans osoitti minua maatessani maassa ja lausui: "Siinä on hän, joka tämän kaiken teki, jota tuskin kukaan mies olisi tehnyt -- hän, vain poika", veltot hollantilaisetkin kohottivat yleisen hurraa-huudon. Mutta, kohottautuen käsieni varaan, minä huusin:

"Mitä hyvänsä teinkin, saman teki myös tämä hottentottiparka, ja jollei häntä olisi ollut, en olisi voinut tehdä mitään -- häntä ja kahta hyvää hevosta."

Sitten he puhkesivat jälleen suosionhuutoihin, ja Marie nousi ylös lausuen:

"Niin, isä; näitä kahta saan kiittää hengestäni."

Sen jälkeen isäni luki kiitosrukouksensa hyvin huonolla hollanninkielellä -- sillä, alettuaan sitä vasta vanhemmalla iällään opiskella, hän ei koskaan tainnut täysin hallita tätä kieltä -- ja jäykät buurit polvistuivat hänen ympärillään lausuen "amen". Kuten lukija saattaa kuvitella, oli näytelmä kaikkine yksityiskohtineen, joita en käy toistamaan, sekä erikoislaatuinen että vaikuttava.

Mitä tämän rukouksen jälkeen seurasi, en aivan hyvin muista, sillä heikonnuin rasituksesta ja veren menetyksestä. Luulen kuitenkin, että he sammutettuaan tulen siirsivät kuolleet ja haavoittuneet talon palamatta jääneestä osasta ja kuljettivat minut pieneen huoneeseen, missä Marie ja minä olimme käyneet läpi sen kauhean kohtauksen, jolloin minä olin juuri surmaamaisillani hänet. Sitten buurit ja Marais'n kafferit, tai pikemmin orjat, jotka hän oli koonnut sieltä täältä talonsa lähiseuduilta, luvultaan kolme- tai neljäkymmentä, lähtivät ajamaan takaa tappiolle joutuneita kvaabeja, jättäen joukostaan noin kymmenen suojavahdiksi. Tässä mainittakoon, että seitsemästä tai kahdeksasta miehestä, jotka olivat maanneet ulkorakennuksissa ja taistelleet kanssamme, kaksi oli saanut surmansa taistelussa ja kaksi oli haavoittunut. Loput olivat, tavalla tai toisella, onnistuneet pakenemaan vahingoittumattomina, niin että koko tässä peloittavassa kahakassa, jossa me rankaisimme kaffereita niin kauheasti, me menetimme ainoastaan kolme kaatuneina, ranskalainen Leblanc mukaanluettuna.

Mitä seuraavan päivän tapauksiin tulee, tiedän vain sen, mitä minulle on kerrottu, sillä oikeastaan koko tämän ajan pääni oli sekaisin veren vuodosta, johon tuli lisäksi kokemani kauhean järkytyksen ja ponnistuksen aiheuttama kuume. Kaikki, mitä voin muistaa, on Marie kumartuneena ylitseni ja koettaen saada minut nauttimaan jotain ruokaa -- maitoa tai keittoa, luulen -- sillä näytti siltä, etten tahtonut sitä mistään muusta kädestä ottaa. Myöskin näin ikäänkuin näkynä valkotukkaisen isäni kookkaan vartalon, hänen laitellessaan siteitä reiteni ympärille, sillä hän, kuten useimmat lähetyssaarnaajat, ymmärsi jonkunverran kirurgiaa ja lääkintäoppia. Myöhemmin hän kertoi minulle, että keihäs oli todella raapaissut valtimon seinämiä, mutta onneksi menemättä läpi. Jos se olisi mennyt hiukkaistakin syvemmälle, olisi vereni juossut kuiviin kymmenessä minuutissa.

Kolmantena päivänä muistini palautui harhailuiltaan kuullessani talossa kovaa melua, josta saattoi eroittaa Marais'n äänen, kun hän raivosi ja huusi, sekä isäni äänen hänen koettaessaan edellistä tyynnyttää. Samassa Marie astui huoneeseen vetäen takanaan kiinni kafferilaisen karossin, joka toimitti oviverhon virkaa, sillä on muistettava, että ovi oli lyöty rikki. Nähdessään että olin hereillä ja mietteissäni hän juoksi sivulleni päästäen hiljaisen ilonhuudahduksen, ja alas polvistuneena suuteli minua otsalle.

"Olet ollut hyvin sairas, Allan, mutta tiedän, että nyt paranet. Koska olemme yksin, mikä", hän lisäsi hitaasti ja korostaen, "luullakseni ei usein tapahdu tulevaisuudessa, tahdon sydämeni pohjasta kiittää sinua kaikesta, mitä teit pelastaaksesi minut. Jos sinua ei olisi ollut, ah, jos sinua ei olisi ollut" -- ja hän silmäili veritahroja permannolla, peitti silmänsä käsillään ja värisi.

"Joutavia, Marie", vastasin, tarttuen hennosti hänen käteensä, sillä olin vielä hyvin heikko. "Kuka hyvänsä muu olisi tehnyt saman verran, vaikkakaan ei olisi rakastanut sinua kuten minä. Kiittäkäämme Jumalaa, ettei se tapahtunut turhaan. Mutta mitä kaikki tämä melu tietää? Ovatko kvaabit tulleet takaisin?"

Hän pudisti päätään.

"Eivät ole; buurit ovat palanneet heitä takaa ajamasta."

"No, saivatko he kiinni heidät ja löysivätkö karjansa?"

"Ei. He löysivät ainoastaan muutamia haavoittuneita miehiä, jotka he ampuivat, sekä monsieur Leblancin ruumiin, josta pää oli leikattu irti ja viety pois muitten hänestä leikeltyjen palasten kanssa valmistettavaksi lääkkeeksi, jonka sanotaan antavan sotureille rohkeutta. Kvaabi-päällikkö oli polttanut kraalinsa ja paennut kaikkine joukkoineen yhdistyäkseen muihin kaffereihin Suurilla vuorilla. Eivät ainoatakaan lehmää tai lammasta he löytäneet, lukuunottamatta muutamia, jotka olivat uupumuksesta kaatuneet ja joiden kurkut olivat poikkileikatut. Isäni tahtoi seurata heitä ja hyökätä punakafferien kimppuun vuorilla, mutta muut eivät tahtoneet mennä. He sanoivat, että siellä oli tuhansia, ja että siitä saattaisi tulla onneton sota, josta ei yksikään heistä palaisi elävänä. Hän on surusta ja raivosta hurjistunut, sillä, Allan rakas, olemme joutuneet melkein perikatoon, erittäinkin kun Brittiläinen hallitus aikoo vapauttaa orjat ja antaa meille aivan mitättömän hinnan, ei kolmatta osaa niiden arvosta. Mutta, kuule! Hän huutaa minua, ja sinun ei pidä puhua paljon eikä kiihdyttää itseäsi, jotta et tulisi uudelleen sairaaksi. Nyt sinun on nukuttava ja syötävä sekä voimistuttava. Myöhemmin, rakkaani, saat puhua." Taivuttaen vielä kerran alas päänsä hän hyväili ja suuteli minua, sitten hän nousi ylös ja poistui hiljaa.

IV Luku.

HERNANDO PEREIRA.

Useampia päiviä kului, ennenkuin minut päästettiin ulos siitä sodan jälkiä täynnä olevasta huoneesta, jonka pelkkä näkeminen alkoi minussa nostattaa vihaa. Pyysin isääni viemään minut ulkoilmaan, mutta hän ei sitä tahtonut tehdä, sanoen pelkäävänsä, että kaikenlainen liikunto aiheuttaisi verenvuodon alkamisen jälleen tai vieläpä saisi haavoittuneen valtimon puhkeamaan auki. Haava ei tosiaan vielä ollutkaan parantunut aivan hyväksi, sillä keihäs, joka sen oli aiheuttanut, oli ollut likainen tai kenties sitä oli käytetty kuolleita eläimiä nylettäessä, mikä aiheutti eräänlaisen tulehduksen vaaran, joka niihin aikoihin yleisesti merkitsi kuolemaa. Kuitenkin pääsi nuori ja terve vereni voitolle eikä mitään tulehdusta ilmaantunut, huolimatta siitä, että minua hoidettiin vain kylmällä vedellä, sillä antiseptiset lääkkeet olivat silloin tuntemattomia.

Mikä nämä päivät teki vielä hullummiksi, oli se, että niitten kuluessa näin sangen vähän Marieta, joka nyt tuli paikalle ainoastaan isänsä seurassa. Kerran rohkenin kysyä häneltä, miksi hän ei tullut useammin ja yksin. Hänen kasvoilleen tuli huolestunut ilme ja hän kuiskasi: "Koska minulla ei ole lupa, Allan", ja sitten hän sanaakaan lisäämättä jätti paikan.

Miksi, ihmettelin itsekseni, hänellä ei ollut siihen lupaa, ja vastaus juolahti heti mieleeni. Tietystikin tapahtui se tuon pitkän nuoren miehen tähden, joka oli neuvotellut isäni kanssa vaunuvajassa. Marie ei koskaan ollut puhunut minulle hänestä, mutta hottentotti-Hansilta ja isältäni sain kootuksi hyvän joukon tietoja hänestä ja hänen asioistaan.

Kävi selville, että hän oli Henri Marais'n sisaren ainoa lapsi. Tämän sisaren mies oli Delagoa Bay'sta kotoisin oleva portugalilainen nimeltä Pereira, joka oli tullut Kap-maahan liikeasioissa monta vuotta takaperin ja asettunut sinne asumaan. Sekä hän että hänen vaimonsa olivat kuolleet, ja heidän poikansa Hernando, Marien serkku, oli perinyt kaiken heidän sangen huomattavan omaisuutensa.

Nyt tosiaankin muistan kuulleeni tästä Hernandosta eli Hernan'ista, kuten buurit häntä lyhykäisyyden vuoksi nimittivät, herra Marais'n aikaisemmin puhuneen. Hän oli maininnut hänet suurten rikkauksien perijäksi, senjälkeen kun hänen isänsä oli hankkinut runsaan omaisuuden tuottamalla maahan viiniä ja väkijuomia hallituksen hänelle myöntämän monopoolin turvissa. Usein hänet oli kutsuttu käymään Maraisfonteinissa, mutta hänen vanhempansa, jotka asuivat jonkun matkaa Kap-kaupungista, hemmoittelivat häntä eivätkä koskaan tahtoneet sallia hänen matkustaa niin kauaksi näissä villiseuduissa.

Heidän kuoltuaan oli kuitenkin asioissa tapahtunut muutos. Kävi ilmi, että vanhan Pereiran poistuttua elämästä siirtokunnan kuvernööri oli peruuttanut viini- ja väkijuomamonopoolin, jonka hän sanoi olevan häpeällistä keinottelua, -- seikka, joka saattoi Hernando Pereiran sangen surulliseksi, vaikka hän ei tarvinnutkaan enempää rahaa, ja sai hänet omistautumaan koko sydämellään ja sielullaan ajamaan tyytymättömien buurien suunnitelmia. Niinpä hänet nyt oli pyydetty olemaan mukana suuren siirtolan järjestämisessä, mikä parhaillaan oli pohdittavana. Tosiasiassa se oli jo alkanut siirtokunnan rajojen ulkopuolella olevalla vain osittain tutkitulla alueella, missä hollantilaiset farmarit ehdottivat muodostettavaksi omia hallintopiirejä.

Tämä oli tarina Hernando Pereirasta, josta oli tulemaisillaan -- ei, josta oli jo tullut -- minun kilpailijani, joka tavoitteli suloisen ja kauniin Marie Marais'n kättä.

Eräänä yönä, kun isäni ja minä olimme yksin pienessä makuuhuonessamme, ja hän oli lakannut lukemasta ääneen iltalukuaan raamatusta, kokosin rohkeuteni kertoakseni hänelle, että rakastin Marieta ja halusin naida hänet, ja että olimme kafferien hyökkäyksien aikana vannoneet toisillemme uskollisuutta.

"Lempi ja sota tietystikin!" hän sanoi, katsoen minua tuimasti, mutta osoittamatta merkkiäkään hämmästyksestä, sillä näytti siltä kuin hän olisi jo ollut salaisuutemme perillä. Tämä ei ollutkaan ihmeellistä, sillä hän ilmoitti minulle myöhemmin, että kuumeeni aikana en ollut muuta tehnyt kuin hourinut Mariesta mitä hellimmin sanoin. Myös Marie itse, minun huonoimmillani ollessa, oli puhjennut kyyneliin hänen edessään ja kertonut peittelemättä hänelle rakastavansa minua.

"Lempi ja sota, niinpä niin!" hän toisti, lisäten hellästi: "Poika parkani, pelkään sinun joutuneen suureen murheeseen."

"Miksi, isä?" kysyin. "Onko väärin, että rakastamme toisiamme?"

"Ei väärin, vaan olosuhteisiin katsoen aivan luonnollista -- minun olisi jo edeltäpäin pitänyt nähdä, että niin varmasti tapahtuisi. Ei, väärin ei se ole, vaan kovin onnettomasti. Ensiksikään en toivo näkeväni sinun naivan muukalaista ja sekaantuvan näihin epälojaalisiin buureihin. Toivoin, että jonain päivänä, useampien vuosien kuluttua, -- sillä sinä olet vielä lapsi, Allan, -- löytäisit englantilaisen vaimon, ja minä toivon sitä vieläkin."

"Ei koskaan!" huudahdin.

"Ei koskaan on pitkä sana, Allan, ja uskallan väittää, että se, minkä mahdottomuudesta olet niin varma, tapahtuu kuitenkin loppujen lopuksi", -- sanat, jotka saivat minut kylliksi surulliseksi sillä kertaa, vaikka myöhempinä vuosina olen usein niitä ajatellut.