Part 3

Sillä meillä oli edessämme viidentoista mailin matka ja kolmekymmentäviisi minuuttia päivänkoittoon.

"Hiljaa ylös rinnettä", sanoin Hansille, "kunnes eläimet ovat ennättäneet vetää henkeä, ja sitten ratsastakaa sellaista vauhtia kuin ette koskaan ennen ole ratsastanut."

Nuo ensimmäiset kaksi mailia ylämaata! Luulin, ettemme koskaan pääsisi sen päähän, ja kuitenkaan en uskaltanut hellittää tamman ohjaksia, peläten, että se tappaisi itsensä ruohon syömisellä. Onneksi se ja sen kumppani, talliori -- erittäin kestävä hevonen, vaikkakaan ei kovin nopea -- olivat seisseet laiskoina viimeiset kolmekymmentä tuntia, ja tietystikään eivät olleet syöneet tai juoneet auringonlaskun jälkeen. Siksipä ne, ollen mainiossa kunnossa, olivat innostuneita hommaan; me olimme myöskin kevyitä painoltamme.

Minä pidättelin tammaa, kun se kapusi ylös jyrkännettä, ja ori asetti askeleensa sen mukaan. Me saavuimme huipulle, ja eteemme levisi laaja tasanko, yksitoista mailia pitkä, ja sitten kaksi mailia kukkulaa alas Maraisfonteiniin.

Tamma kiiti sellaista vauhtia, että kolea yöilma vinkui korvissani, ja sen jäljessä pinnisteli kunnon punertavanharmaa ori hottentottimunkki selässään. Oh, millaista ratsastusta se oli!

Kauemmaksi olen samanlaisesta syystä ratsastanut, mutta en koskaan sellaisella kiireellä, sillä minä tunsin eläinten kestävyyden ja miten kauan sitä riittäisi. Puoli tuntia ne sitä kestäisivät, sen jälkeen ne tällä menolla varmasti kaatuisivat tai kuolisivat.

Ja kuitenkin oli pelkoni aiheuttama tuska niin suuri, että tuntui minusta, kuin matelisin pitkin maata kilpikonnan tavoin.

Kimo oli jäänyt jälkeen, sen kavioitten ääni kuoli pois, ja minä olin yksin yössä pelkoineni. Maili liittyi mailiin, silloin tällöin tähtivalo näytti minulle jonkun kiven tai kuolleen eläimen luurangon. Kerran syöksyin valtavaan eläinlaumaan niin äkkiä, että eräs antiloopi, kykenemättä pysähtymään, hyppäsi suoraan ylitseni. Kerran tamma pisti jalkansa erääseen muurahaiskarhun koloon ja melkein kaatui, mutta pääsi jälleen jalkeilleen -- Jumalan kiitos vahingoittumattomana -- ja minä toimitin itseni takaisin satulaan, josta olin ollut aivan putoamaisillani.

Olimme lähellä tasangon päätä, ja tammani voimat alkoivat olla lopussa. Olin hoputtanut sitä liiaksi; välimatka oli liian kauhea. Sen vauhti väheni tavalliseen nopeaan raviin, kun se katseli sitä töyrästä, joka sen silmien eteen ilmestyi. Ja nyt minä taasen uudelleen kuulin takanani kimon kavioiden kapseen. Sillä se tuli väsymättömänä perässä. Samaan aikaan kun me saavuimme ylätasangon päähän, se oli aivan lähellä, tuskin viidenkymmenen yardin päässä, sillä minä kuulin sen hirnunnan heikosti.

Sitten alkoi laskeutuminen. Aamutähti laski ja itä alkoi käydä harmaaksi valosta. Oi, ennätämmekö sinne ennen aamunkoittoa? Vastaukseksi kaikuivat korvissani hevoseni kavioitten iskut.

Nyt saatoin nähdä paikalla joukon puita. Ja nyt syöksyin johonkin, vaikka vasta sitten, kun olin päässyt lävitse, sain tietää sen olleen miesketjun, sillä heikko valo välkkyi erään keihäästä, joka oli tullut yliajetuksi.

Se ei siis ollut valetta! Kafferit olivat siellä! Kun minä sitä ajattelin, täytti uudelleen kauhu sydämeni; kenties heidän murhatyönsä jo oli tehty ja he olivat poistumassa.

Minuutin epätietoisuus -- tai liekö ollut vain sekunteja -- tuntui ikuisuudelta. Mutta se loppui vihdoin. Olin nyt korkean, ulkorakennuksia talon takana ympäröivän muurin portilla, ja siellä minä innoissani pysäytin tamman -- iloinen se raukka kyllä olikin päästessään seisahtumaan -- sillä minun pisti päähäni, että jos minä ratsastaisin rakennuksen edustalle, minut hyvin luultavasti keihästettäisiin assegailla eikä minusta sitten olisi enempää hyötyä. Koettelin ovea, joka oli tehty lujista hajupuun laudoista. Tarkoituksella tai sattumalta se oli jätetty sulkematta. Kun minä työnsin sen auki, saapui Hans tömisten, lujasti pidellen kiinni hevosesta ja kasvot kätkettyinä sen harjaan. Eläin pysähtyi tamman viereen, jota se oli seurannut, ja heikossa valossa näin, että sen kylkeen oli isketty assegai.

Viisi sekuntia myöhemmin me olimme pihalla sulkien ja teljillä varustaen oven takanamme. Sitten, siepaten ampumatarpeita sisältävät satulapussit hevosten selästä, jätimme ne siihen seisomaan, ja minä juoksin talon takakäytävää kohti, käskien Hansin herättämään alkuasukkaat, jotka nukkuivat ulkorakennuksissa, ja seuraamaan heidän mukanaan. Jos joku niistä osoittaisi uskottomuuden merkkejä, hänen pitäisi ampua hänet heti. Muistan, että tullessani vedin ulos keihään tallioriin kyljestä ja toin sen mukanani.

Nyt minä kolkutin talon takaovelle, jota en voinut aukaista. Hetken kuluttua, joka tuntui pitkältä, avattiin ikkuna, ja ääni -- se oli Marien -- kysyi pelästyneesti kuka siellä oli.

Hän riensi ovelle yöpuvussaan, ja vihdoin olin paikalla.

"Jumalan kiitos, olet vielä vahingoittumaton", läähätin. "Pue päällesi vaatteet sillä aikaa kun kutsun Leblancia. Ei, pysähdyhän, kutsu sinä hänet; minun täytyy odottaa täällä Hansia ja palvelijoitasi."

Hän kiiruhti pois sanaakaan sanomatta, ja samassa Hans saapui, tuoden mukanaan kahdeksan pelästynyttä miestä, jotka siihen asti tuskin tiesivät, olivatko he nukuksissa vai hereillä.

"Onko tässä kaikki?" kysyin. "Siinä tapauksessa avatkaa ovi ja seuratkaa minua arkihuoneeseen, missä baas pitää pyssyjään."

Juuri kun saavuimme sinne, Leblanc astui sisään, puettuna paitaan ja housuihin, ja hänen jälessään tuli samassa Marie kynttilä kädessä.

"Mistä on kysymys?" kysyi Leblanc.

Otin kynttilän Marien kädestä ja asetin sen permannolle lähelle seinää, ettei se osoittaisi paikkaa assegaille tai pyssyn kuulalle. Juuri niinä päivinä kaffereilla oli jonkun verran tuliaseita, jotka he suurimmaksi osaksi olivat valloittaneet tai varastaneet valkoisilta miehiltä. Sitten kerroin heille kaikki muutamin sanoin.

"Ja koska sait tämän kaiken tietää?" kysyi Leblanc ranskaksi.

"Lähetysasemalla vähän enemmän kuin puoli tuntia sitten", vastasin, katsoen kelloani.

"Asemalla vähän enemmän kuin puoli tuntia sitten! Peste! Se ei ole mahdollista. Sinä uneksit tai olet juovuksissa", hän huusi kiihtyneenä.

"Hyvä, monsieur, pohdimme sitä myöhemmin", vastasin. "Sillävälin kafferit ovat täällä, sillä ratsastin heidän keskitsensä; ja jos haluatte säilyttää henkenne, lopettakaa puhuminen ja toimikaa. Marie, montako pyssyä siellä on?"

"Neljä", hän vastasi, "isäni pyssyä; kaksi roeria ja kaksi pienempää pyssyä."

"Ja kuinka moni näistä miehistä" -- osoitin kaffereita -- "osaa ampua?"

"Kolme hyvin ja yksi huonosti, Allan."

"Hyvä", sanoin. "Anna heidän ladata pyssynsä loopereilla" -- se on, särmikkäillä, ei pyöreillä, kuulilla -- "ja anna muiden seistä käytävässä assegait kädessä, siltä varalta, että kvaabit yrittäisivät vallata takaoven."

Nyt tässä talossa oli kaikkiaan vain kuusi ikkunaa, yksi kummassakin arkihuoneessa, yksi kummassakin isommassa makuuhuoneessa, aueten nämä kaikki neljä kuistille, ja yksi talon kummassakin päässä, antamassa valoa kahdelle pienelle makuuhuoneelle, joihin päästiin isompien makuuhuoneiden kautta. Takana onneksi ei ollut yhtään ikkunaa, sillä rakennus oli vain yksikerroksinen ja varustettu käytävällä, joka kulki etupuolelta takaovelle asti, ollen vähän yli viisitoista jalkaa pitkä.

Niin pian kuin pyssyt oli ladattu, jaoin miehet siten, että yksi pyssymies tuli kuhunkin ikkunaan. Oikeanpuoleisen arkihuoneen ikkunan otin haltuuni itse, varustautuneena kahdella pyssyllä, Marien tullessa mukaani lataamaan, jota hän, tämän villin maan kaikkien tyttöjen tavoin, osasi tehdä varsin hyvin. Sitten me asetuimme valmiiseen ampuma-asentoon, ja sitä tehdessämme me olimme erittäin iloisella tuulella kaikki, lukuunottamatta monsieur Leblancia, joka, kuten huomasin, näytti erittäin tyrmistyneeltä.

En tahdo hetkeäkään uskotella, että hän oli pelästynyt, vaikka niin olisi hyvin saattanut ollakin, sillä hän oli tavattoman rohkea ja vieläpä äkkipikainen mies; mutta luulen, että tietoisuus siitä, että hänen juovuspäissään tekemänsä teko oli tuonut tämän kauhean vaaran meille kaikille, painoi hänen mieltään. Myöskin lienee siihen ollut muita syitä; jonkinlainen hieno ennakkotieto sen elämän lähestyvästä lopusta, jota, kun kaikki myönnytykset oli tehty, tuskin saattoi sanoa hyvin vietetyksi. Joka tapauksessa hän liikkui ikkunapaikallaan, kiroten hiljaa, ja pian näin hänen alkavan seurustella rakkaan persikkaviinipullonsa kanssa, jonka hän veti esiin eräästä kaapista.

Myöskin palvelijat olivat apealla mielellä, kuten kaikki alkuasukkaat ovat, kun heidät äkkiä herätetään yöllä; mutta kun tuli valoisa, kävivät hekin iloisemmiksi. Kafferi raukka ei juuri pidä tappelemisesta, erittäinkin, kun hänellä on pyssy ja valkoinen mies tai kaksikin häntä johtamassa.

Kun sitten olimme tehneet sellaisia pieniä valmistuksia kuin saatoimme, -- joita minä, ohimennen, täydensin kasaamalla muutamia huonekaluja etu- ja takaovia vastaan, -- seurasi väliaika, joka, puhuakseni omasta puolestani -- olin kaikessa tapauksessa silloin vain nuori poika -- minusta tuntui kovin hermoja koettelevalta. Siinä minä seisoin ikkunassani kahden pyssyn kera, joista toinen oli kaksipiippuinen ja toinen yksinkertainen roer, eli elefanttipyssy, johon mahtui tavaton lataus, mutta molemmat olivat, se muistettakoon, piilukkoja; sillä, vaikka nallit jo oli otettu käytäntöön, me olimme Cradockissa vähän ajastamme jälessä. Lisäksi siinä, kyyristyneenä maahan sivullani, ja pidellen ampumatarpeita valmiina uudelleen lataamista varten, pitkä musta tukka valuen hartioille, oli Marie Marais, josta nyt oli tullut hyvin kehittynyt nuori nainen. Syvän hiljaisuuden vallitessa hän kuiskasi minulle:

"Miksi tulit tänne, Allan? Sinä olit siellä turvassa, ja nyt sinä kenties saat surmasi."

"Koettaakseni pelastaa sinut", vastasin yksinkertaisesti. "Miten olisit tahtonut minun menettelevän?"

"Koettaaksesi pelastaa minut? Oi, teit siinä hyvin, mutta sinun olisi pitänyt ajatella itseäsi."

"Sitten minä olisin kuitenkin ajatellut sinua, Marie."

"Miksi, Allan?"

"Koska sinä olet minulle sama kuin oma itseni ja enemmänkin. Jos jotain sinulle tapahtuisi, minkälaiseksi kävisikään elämäni?"

"En oikein ymmärrä, Allan", hän vastasi luoden katseensa maahan. "Sano minulle, mitä tarkoitat?"

"Mitäkö tarkoitan, sinä yksinkertainen tyttö", sanoin; "mitäpä muuta voin tarkoittaa kuin että rakastan sinua, minkä luulin sinun jo kauan sitten tienneen."

"Ah!" sanoi hän, "nyt minä sen ymmärrän." Sitten hän nousi polvilleen, ja kohotti huulensa suudeltaviksi, lisäten: "Kas, tässä on vastaukseni, ensimäinen ja kenties viimeinen. Kiitos, Allan rakas; olen iloinen kuultuani tämän, sillä, katsohan, toinen tai kumpikin meistä saattaa pian kuolla."

Kun hän nämä sanat lausui, lensi ikkuna-aukosta assegai, kulkien aivan päittemme välitse. Niinpä jätimmekin rakastelun ja kiinnitimme huomiomme sotaan.

Nyt alkoi päivä valjeta valon levitessä helmikirkkaalta itäiseltä taivaalta; mitään hyökkäystä ei vielä oltu tehty, vaikka sen uhka olikin olemassa, kuten takanamme olevaan seinään tarttunut keihäs meille selvästi osoitti. Kenties oli kaffereita säikähdyttänyt hevosten ravaaminen pimeässä heidän ketjunsa läpi, kun he eivät tietäneet, montako niitä siinä oli ollut. Tai ehkä he odottivat nähdäkseen paremmin, minne tehdä hyökkäyksensä. Nämä ajatukset johtuivat mieleeni, mutta kumpikin oli väärä.

He pidättyivät mihinkään ryhtymästä, kunnes sumu haihtuisi hiukan sen paikan alapuolelta olevasta notkosta, missä karjakraalit [kraal merkitsee tässä eräänlaista karja-aitausta. Suom. muist.] sijaitsivat, sillä niin kauan kuin sumu säilyi, he eivät nähneet viedä eläimiä ulos. Nämät he halusivat varmuuden vuoksi ajaa pois ennen taistelun alkua, ettei sen kuluessa saattaisi tapahtua jotain, joka riistäisi heiltä heidän saaliinsa.

Tällä hetkellä näistä kraaleista, missä mynheer Marais'n sarvikarjaa ja lampaita säilytettiin öisin, noin sata viisikymmentä edellisiä ja ehkä kaksi tuhatta jälkimmäisiä, -- puhumattakaan hevosista, sillä hän oli varakas ja hyvinvoipa farmari, -- kuului mylvimistä, hirnumista ja määkimistä, ja sen ohella ampumista.

"Ne ajavat ulos karjaa", sanoi Marie. "Oi, isäparkani, hän on tuhoutunut; se murtaa hänen sydämensä."

"Paha kylläkin", vastasin, "mutta on asioita, jotka saattavat olla pahemmin. Kuuntele!"

Puhuessani alkoi kuulua jalkojen töminää ja villiä sotalaulua. Sitten sumusta, joka leijaili sen notkon yläpuolella, missä karjakraalit sijaitsivat, tuli näkyviin olioita, liikkuen hiljaa edestakaisin, aavemaisen ja epätodellisen näköisinä. Kafferit järjestelivät miehiään hyökkäystä varten. Minuuttia myöhemmin se jo oli alkanut. He tulivat ylös rinnettä pitkissä epätasaisissa riveissä, luvultaan useita satoja, viheltäen ja huutaen, heilutellen keihäitään, sotatöyhdöt ja hiuskoristeet tuulessa liehuen, ja murhanhimo silmistä loistaen. Kahdella tai kolmella heistä oli pyssyt, joita juostessaan laukaisivat, mutta minne kuulat menivät, sitä en tiedä; kenties yli rakennuksen.

Huusin Leblancille ja kaffereille, etteivät he ampuisi ennen minua, sillä tiesin, että he olivat huonoja tähtäämään ja että paljon riippui siitä, miten vaikuttava ensimäinen yhteislaukauksemme olisi. Kun sitten hyökkäyksen johtaja tuli kolmenkymmenen yardin päähän paikalta, minä -- sillä nyt valo, vähitellen lisääntyen, oli kyllin voimakas tehdäkseen minulle mahdolliseksi eroittaa hänet hänen puvustaan ja rihlapyssystä, jota hän piti kädessään -- laukaisin häntä kohden roer'ini ja ammuin hänet kuoliaaksi. Vieläpä raskas kuula läpäistyään hänen ruumiinsa haavoitti kuolettavasti erästä toista kvaabia hänen takanaan. Nämä olivat ensimmäiset miehet, jotka taistelussa olen kaatanut.

Kun he kaatuivat, Leblanc ja loput väestämme laukaisivat myöskin, jolloin heidän luotinsa saivat aikaan suurta tuhoa vihollisten rivissä, mikä oli juuri tarpeeksi pitkä salliakseen heidän hajaantua. Kun savu hieman hälveni, näin lähes tusinan miehiä makaavan maassa, ja lopun, tästä vastaanotosta peljästyneinä, pysähtyneen. Jos he olisivat hyökänneet eteenpäin, kun me parhaillaan latasimme, he epäilemättä olisivat vallanneet paikan; mutta, tottumattomina tuliluikkujen peloittaviin vaikutuksiin, he pysähtyivät hämmentyneinä. Osa heistä, noin kaksi- tai kolmekymmentä, kerääntyi kaatuneitten kafferien ruumiitten ympärille, ja, tarttuen toiseen pyssyyni, minä laukaisin molemmat piiput heitä kohti sillä peloittavalla seurauksella, että koko rykmentti sai kintut alleen ja pakeni, jättäen maahan kuolleensa ja haavoittuneensa. Kun he juoksivat, hurrasivat palvelijamme, mutta minä huusin heitä vaikenemaan ja lataamaan hiljalleen, hyvin tietäen, että vihollinen pian palaisi.

Pitkään aikaan ei kuitenkaan tapahtunut mitään, vaikka me saatoimme kuulla heidän puhelevan jossain karjakraalin läheisyydessä, noin sadan viidenkymmenen yardin päässä rakennuksestamme. Marie käytti hyväkseen tätä keskeytystä tuodakseen ruokaa ja jakaakseen sen meidän keskemme. Minä omasta puolestani olin kylläkin iloinen sitä saadessani.

Nyt oli aurinko noussut, jonka nähdessäni kiitin Jumalaa, sillä joka tapauksessa meitä ei enään voitu yllättää. Myöskin päivän valjetessa joku määrä pelkoani hävisi, koska pimeys aina tekee vaaran kaksikertaa pelottavammaksi miehelle ja hevoselle. Kun me vielä söimme ja varustimme ikkunapaikkoja parhaamme mukaan tehdäksemme sisäänpääsyn niistä vaikeaksi, ilmestyi näkyviin yksi kafferi, heiluttaen päänsä yläpuolella seivästä, johon oli kiinnitetty valkoinen härän häntä rauhan merkiksi. Määräsin, ettei kukaan saanut ampua, ja kun mies, joka oli rohkea veitikka, oli saapunut sille paikalle, missä kuollut päällikkö makasi, huusin hänelle, kysyen hänen asiaansa, sillä osasin hyvin puhua hänen kieltään.

Hän vastasi, että hän oli tullut tuomaan sanomaa Quabilta. Tämä sanoma oli seuraava: että lihava valkoinen mies, jota nimitettiin Korppikotkaksi ja joka asui mynheer Marais'n talossa, oli julmasti murhannut Quabin vanhimman pojan, ja että hän, Quabi, vaati veren verestä. Lisäksi, hän ei halunnut surmata nuorta valkoista emäntää (se oli Marie) tai muita talon asukkaista, joiden kanssa hänellä ei ollut mitään riitaa. Jos me siis luovuttaisimme lihavan valkoisen miehen, jotta hän antaisi hänen "hitaasti kuolla", tyytyisi Quabi hänen henkeensä ja siihen karjaan, jonka hän jo oli ottanut, ja jättäisi meidät sekä talomme rauhaan.

Nyt, kun Leblanc ymmärsi tämän tarjouksen laadun, joutui hän aivan suunniltaan sekä pelosta että raivosta, ja alkoi kiljua ja kirota ranskaksi.

"Olkaa hiljaa", sanoin; "emme aio teitä luovuttaa, vaikkakin olette kaiken tämän ikävyyden meille saattanut. Teidän elämismahdollisuutenne ovat yhtä hyvät kuin meidänkin. Ettekö häpeä esiintyä tuolla tavoin näiden mustien miesten edessä."

Kun hän vihdoin jonkun verran rauhoittui, huusin sanantuojalle, ettei meillä valkoisilla miehillä ollut tapana luopua toisistamme, ja että me eläisimme tai kuolisimme yhdessä. Vielä pyysin häntä kertomaan Quabille, että jos me kuolisimme, kosto, joka kohtaisi häntä ja koko hänen heimoaan, huuhtelisi heidät pois niin tarkoin, ettei ainoakaan jäisi jälelle, minkätähden hän tekisi hyvin varoessaan, ettei kenenkään meidän veremme tulisi vuotamaan. Myöskin lisäsin, että meitä oli talossa kolmekymmentä miestä (mikä tietysti oli vale) ja meillä oli runsaasti ampumatarpeita ja ruokaa, niin että jos hän pitäisi parempana jatkaa hyökkäystä, se päättyisi onnettomasti hänelle ja hänen heimolleen.

Kuullessaan tämän lähetti huusi takaisin, että me olisimme jokainen kuolleita ennen iltaa, jos asia hänestä riippuisi. Kuitenkin hän lupasi ilmoittaa sanani uskollisesti Quabille ja tuoda hänen vastauksensa.

Sitten hän kääntyi ja alkoi kävellä poispäin. Juuri kun hän sen teki, ammuttiin talosta laukaus, ja mies kaatui eteenpäin maahan, nousi jälleen ylös ja hoiperteli takaisin seuralaistensa luo, oikea olkapää murskaantuneena ja käsivarsi roikkuen.

"Kuka sen teki?" kysyin savun läpi, joka esti minua näkemästä.

"Minä, parbleu!" huusi Leblanc. "Sapristi! tuo musta paholainen tahtoi kiduttaa minua, Leblancia, suuren Napoleonin ystävää. Hyvä, lopuksi minä olen kiduttanut häntä, jonka aion surmata."

"Niin, te hullu", vastasin; "ja me myöskin joudumme kidutettaviksi teidän kevytmielisyytenne tähden. Te olette ampunut sanansaattajan, jolla oli rauhan lippu, ja sitä kvaabit eivät koskaan anna anteeksi. Sanonpa teille, että olette osunut yhtä hyvin meihin kuin häneen, joka ilman teitä olisi säästynyt."

Nämä sanat lausuin aivan rauhallisesti ja hollannin kielellä, jotta omat kafferimme ymmärtäisivät ne, vaikka todellisuudessa kiehuin vihasta.

Mutta Leblanc ei vastannut rauhallisesti.

"Kuka sinä olet", hän huusi, "sinä kurja pieni englantilainen, joka uskallat antaa neuvoja minulle, Leblancille, suuren Napoleonin ystävälle?"

Nyt minä vedin esiin pistoolini ja astuin miestä kohti.

"Olkaa hiljaa, senkin juopporatti", sanoin, sillä arvasin, että hän pimeydessä oli juonut lisää viinaa. "Jollette ole hiljaa ja tottele minua, joka täällä komennan, joko minä isken aivonne ulos tai annan teidät näille miehille", osoitin Hansia ja kaffereita, jotka olivat kerääntyneet hänen ympärilleen, muristen pahaenteisesti. "Tiedättekö, mitä he teille tekevät? He raahaavat teidät talosta ja jättävät teidät yksin kvaabien kanssa ratkaisemaan riitanne."

Leblanc silmäili ensin pistooliani ja sitten alkuasukkaiden kasvoja, ja näki jotain jommassakummassa niistä, tai molemmissa, mikä saattoi hänet vaihtamaan sävyään.

"Anteeksi, monsieur", hän sanoi. "Olin kiihtynyt. En tiennyt mitä sanoin. Jos olettekin nuori, olette rohkea ja taitava, ja minä tottelen teitä", ja hän palasi paikalleen ja alkoi ladata pyssyään.

Kun hän sen teki, kohosi äänekäs raivon huuto karjakraalista. Haavoittunut lähetti oli saapunut kvaabien luo ja kertoi heille valkoisten miesten petoksesta.

III Luku.

PELASTUS.

Kvaabien toinen hyökkäys ei alkanut, ennenkuin puoli kahdeksan tienoissa. Villi-ihmisetkin rakastavat henkeään ja huomaavat sen tosiasian, että haavat tekevät erittäin kipeätä, eivätkä nämä tehneet poikkeusta säännöistä. Heidän ensimmäinen rynnistyksensä oli antanut heille katkeran opetuksen, josta näkyväisenä hedelmänä olivat raajarikot tai kuolevat miehet, jotka liikkuivat sinne tänne kuumassa auringon paahteessa, puhumattakaan niistä, jotka eivät koskaan nousisi paikaltaan. Nyt, kun paikka talon ympärillä oli aivan avoin ja suojaamaton, oli selvää, ettei sitä voinut valloittaa ilman erittäin raskaita tappioita. Välttääkseen sellaisia tappioita jokin sivistyskansa olisi hyökkäyksessä käyttänyt apunaan juoksuhautoja, mutta niistä kvaabit eivät tienneet mitään ja kaivamiseen tarvittavat työkalut puuttuivat heiltä.

Niinpä kävikin, että he keksivät toisen, ja olosuhteisiin nähden kylläkin vaikuttavan apuvälineen. Karjakraal oli rakennettu karkeista, muuraamattomista kivistä. Nämät kivet he ottivat, kukin mies kantaen kaksi tai kolme, ja rynnäten eteenpäin, he kokosivat niistä siellä täällä puolustusasemia, jotka olivat noin kahdeksantoista tuumaa tai kaksi jalkaa korkeita. Nämät puolustusasemat miehitti heti niin monta soturia kuin saattoi saada suojaa niiden takana, maaten peräkkäin. Tietysti ne villit, jotka kantoivat ensimmäisiä kiviä, olivat meidän tulellemme alttiita sillä seurauksella, että usea heistä kaatui, mutta heitä oli aina täydennysjoukko takana. Kun he olivat alkaneet rakentaa noin tusinaan eripaikkaan, ja meillä oli vain seitsemän pyssyä, niin, ennenkuin saatoimme uudelleen ladata, joku yksityinen vallitus, jonka ensimmäiset rakentajat kenties olivat kaatuneet, saattoi kohota niin korkealle, etteivät kuulamme voineet enään haavoittaa sen takana olevia. Myöskin ampumatarvevarastomme oli rajoitettu, ja jatkuva kulutus tyhjensi sitä niin paljon, että viimein jäi jälelle vain noin kuusi latausta miestä kohti. Vihdoin olin todella pakoitettu määräämään ampumisen lopetettavaksi, jotta saatoimme varustaa itseämme sen suuren hyökkäyksen varalta, joka ei enää voinut pitkälle lykkäytyä.

Havaitessaan, etteivät meidän kuulamme enään häirinneet, kvaabit etenivät nopeammin, suunnaten hyökkäyksensä talon eteläpäähän, missä oli ainoastaan yksi ikkuna, ja siten välttäen tulen, joka heitä vastaan olisi voinut suuntautua eri aukoista kuistin katoksen alta. Ensin ihmettelin, miksi he valitsivat tämän pään, kunnes Marie huomautti minulle, että tämä osa asuntoa oli peitetty ruo'oilla, jota vastoin muu osa rakennuksesta, joka oli rakennettu myöhemmin, oli liuskakivillä katettu.

Heidän päämääränään oli polttaa katto. Niin pian kuin heidän viimeinen vallituksensa oli kyllin lähellä (kello oli silloin noin puoli yhdentoista tienoissa), he alkoivat heittää ruokokatolle assegaita, joihin oli kiinnitetty palavia ruohokimppuja. Monet niistä menivät harhaan, mutta vihdoin, kuten heidän huudoistaan saatoimme päättää, yksi osui. Kymmenessä minuutissa tämä osa rakennusta oli tulessa.

Nyt asemamme kävi toivottomaksi. Me peräydyimme keskikäytävää pitkin, etteivät palavat kattoparrut putoaisi alkuasukkaittemme niskaan, jotka alkoivat kadottaa rohkeutensa eivätkä tahtoneet enään seistä niiden alla. Mutta kvaabit, rohkaistuneina, kiipesivät sisään eteläisen ikkunan kautta ja ahdistivat meitä isomman arkihuoneen oven edustalla.

Tässä alkoi ratkaiseva ottelu. Kun he ryntäsivät kimppuumme, me ammuimme, kunnes he syöksyivät alas epäjärjestyksessä. Melkein viimeisellä laukauksellamme he peräytyivät, ja juuri silloin katto putosi heidän päälleen.

Oh, mikä kauhea näky se olikaan! Tiheät savupilvet, alle hautautuneiden ja palavien miesten tuskanhuudot, hämminki, kuolinkamppailu!

Etuovi murtui sivustahyökkäyksestä.