Part 26

"Se on mies naisen vaatteissa. Se on Allan Quatermain", vastasi rouva Prinsloo, "jonka me juotimme ja koetimme kätkeä teurastajiltanne."

"Varjelkoon Jumala!" huudahti päällikkö. "Onko tämä maailma vai helvetti?"

Silloin haavoittunut Pereira kohottautui toisen kätensä varaan.

"Minä kuolen", hän huusi. "Elämäni juoksee kuiviin, mutta ennen kuolemaani minun täytyy puhua. Koko se juttu, jonka englantilaista vastaan kerroin, on väärä. Hän ei ole koskaan vehkeillyt Dingaanin kanssa buureja vastaan. Päinvastoin olin juuri minä se, joka vehkeili Dingaanin kanssa. Vaikka vihasin Retiefiä, koska hän paljasti minut, en toivonut häntä enkä hänen väkeään surmattavaksi. Mutta Allan Quatermain'in surmaa minä halusin, koska hän oli voittanut sen, jota minä rakastin. -- Tapahtui kuitenkin niin, että kaikki muut saivat surmansa ja hän yksin pelastui. Sitten tulin tänne ja sain tietää, että Marie oli hänen vaimonsa, ja minä jouduin vihasta ja mustasukkaisuudesta pois suunniltani. Vannoin väärän valan häntä vastaan, ja te hullut uskoitte minua ja määräsitte minut ampumaan hänet, joka on viaton Jumalan ja ihmisten edessä. Sitten kävi asioitten hullusti. Nainen petti minut taasen -- viimeisen kerran. Hän pukeutui mieheksi, ja aamuhämärässä minä erehdyin. Surmasin hänet, ainoan, jota rakastan. Nyt hänen isänsä, joka myöskin rakasti häntä, on surmannut minut."

Ymmärsin nyt kaiken, sillä pääni oli vihdoinkin juopumuksesta selvinnyt. Juoksin maassa makaavan hirviön luo. Varsin hullunkurisissa naisen pukimissani minä hyppäsin hänen päälleen ja tallasin hänestä viimeisen elonkipinän sammuksiin. Seisoen hänen kuolleen ruumiinsa päällä minä sitten pudistin nyrkkejäni ja huusin:

"Miehet, katsokaa, mitä olette tehneet. Kostakoon Jumala teille kaiken sen mitä olette rikkoneet Marieta ja minua vastaan!"

He astuivat hevostensa selästä ja kerääntyivät ympärilleni; he vakuuttelivat viattomuuttaan, vieläpä itkivätkin. Minä raivosin heitä vastaan toisella puolella, kun taasen hullu Henri Marais raivosi toisella puolella. Rouva Prinsloo heilutti pitkiä käsivarsiaan ja vannoi Jumalan kirouksen sekä viattomasti vuotaneen veren ikuisesti olevan heidän ja heidän lastensa pään päällä.

Senjälkeen en muista mitään.

Kun kaksi viikkoa myöhemmin palasin tajuihini, sillä olin hourinut, makasin yksin rouva Prinsloon talossa. Buurit olivat kaikki menneet itään, länteen, pohjoiseen ja etelään, ja kuolleet oli aikoja sitten haudattu. He olivat ottaneet Henri Marais'n mukaansa -- niin minulle kerrottiin -- ja vetivät häntä härkävaunuissa, joihin hänet oli sidottu kiinni, sillä hän oli raivohullu. Myöhemmin hän rauhoittui ja eli vielä useita vuosia, kuljeskellen ympäri ja kysellen kaikilta vastaantulijoilta, saattoivatko he viedä hänet Marien luo. Mutta riittäköön tämä hänestä, miesraukasta!

Kulkupuheena kerrottiin, että Pereira oli murhannut Marien mustasukkaisuudesta, jonka jälkeen Marien isä oli surmannut hänet. Mutta noina sodan ja murhaamisen päivinä liikkui niin paljon traagillisia tarinoita, että tämä yksi ainoa pian unohdettiin, erittäinkin, kun ne, joita se koski, eivät kovin paljoa puhuneet sen yksityiskohdista. En minäkään siitä puhunut, sillä mikään kosto ei voinut parantaa särkynyttä sydäntäni. -- -- Minulle tuotiin kirje, joka oli löydetty Marien povelta, missä se oli tahraantunut verestä.

Näin se kuului:

'Rakas mieheni!

Kolmasti olet sinä pelastanut henkeni, ja nyt on minun vuoroni pelastaa sinut, sillä muuta mahdollisuutta ei ole. Saattaa käydä niin, että he surmaavat sinut myöhemmin, mutta siinäkin tapauksessa olen iloinen, että olen kuollut ensin, ollakseni valmiina tervehtimään sinua toisessa maailmassa.

Annoin sinulle unijuomaa, Allan. Sitten leikkasin hiukseni ja pukeuduin sinun vaatteisiisi. Rouva Prinsloo, Hans ja minä puimme minun vaatteeni sinun yllesi. Sinut talutettiin ulos, ikäänkuin tajuttomana, ja vartijat päästivät kyselyittä menemään, kun näkivät minun, jota he luulivat sinuksi, seisovan oviaukossa.

Mitä tapahtunee, sitä en tiedä, sillä kirjoitan tätä sinun mentyäsi. Toivon kuitenkin, että sinä pelastut ja alat elää täydellistä ja onnellista elämää, vaikka pelkään, että sen parhaimpiin hetkiin on aina minun muistoni luova varjonsa. Sillä tiedän, että sinä rakastat minua, Allan, ja olet aina rakastava, kuten minäkin olen aina rakastava sinua.

Valo on sammumaisillaan -- kuten minunkin --; siis hyvästi, hyvästi! Kaikki maallinen päättyy kerran ja senjälkeen me jälleen tapaamme toisemme. Siihen mennessä: näkemiin. Olisin mielelläni tahtonut tehdä enemmän puolestasi, sillä kuoleminen sellaisen puolesta, jota rakastaa ruumiineen, sydämineen ja sieluineen, on vain vähäpätöinen asia. Kuitenkin olen ollut vaimosi, Allan, ja vaimonasi olen pysyvä silloinkin, kun maailma on vanha. Taivas ei tule vanhaksi, Allan, ja siellä minä sinua tervehdän.

Valo on sammunut, mutta -- oi! -- sydämessäni syttyy uusi valo!

Sinun Mariesi.'

Tällainen oli hänen kirjeensä.

En luule mitään muuta olevan lisättävänä. -- --

Sellainen on kertomus ensimmäisestä rakkaudestani. Ne, jotka sen lukevat -- jos nimittäin kukaan koskaan lukee, -- ymmärtävät, miksi en koskaan aikaisemmin ole hänestä puhunut, ja miksi en halua sen tulevan tunnetuksi ennen kuin minäkin olen kuollut ja mennyt kohtaamaan Marie Marais'n suurta sielua.