Part 24

Näiden kuuden vasemmalla puolella olivat Prinsloo'n ja Meyerin perheen jäsenet, jotka minä olin pelastanut Delagoasta, ja oikealla puolella olivat muut buurit, jotka sinä aamuna olivat saapuneet leiriin. Ensi silmäyksellä näin, että oli muodostettu sotaoikeus ja että kuusi vanhinta toimi tuomareina, päällikön toimiessa oikeuden presidenttinä.

En mainitse heidän nimiään tarkoituksellisesti, sillä minulla ei ole mitään halua saattaa jälkimaailman tietoon sen kauhean erehdyksen aiheuttaneita syyllisiä, josta aion kertoa. He toimivat joka tapauksessa rehellisesti omalta näkökannaltaan katsoen, ja he olivat vain roistomaisen Hernan Pereiran välikappaleita.

"Allan Quatermain", sanoi päällikkö, "teidät on tuotu tänne tutkittavaksi sotaoikeudessa, joka laillisesti on kutsuttu kokoon emigranttibuurien leirissä julkaistujen asetusten mukaan. Tunnustatko mainitut lait?"

"Tiedän sellaisten lakien olemassaolon, päällikkö", minä vastasin, "mutta en tunnusta teidän sotaoikeudellanne olevan valtaa tutkia miestä, joka ei ole buuri, vaan Ison Britannian kuningattaren alamainen."

"Olemme neuvotelleet tästä kohdasta, Allan Quatermain", sanoi päällikkö, "ja me hylkäsimme sen. Kenties muistatte, että Bushman River'in luona ennen lähtöänne Pieter Retief vainajan kanssa päällikkö Sikonyelan luo te saitte hänen mukanaan seuranneet zulut komennettaviksenne ja vannoitte silloin tulkitsevanne oikein ja olevanne uskollinen joka suhteessa kenraali Retiefille, hänen seuralaisilleen ja hänen asialleen. Sen valan me katsomme antavan tälle oikeudelle tuomiovallan teihin nähden."

"Minä kiellän teidän tuomiovaltanne", vastasin, "vaikkakin on totta, että vannoin tulkitsevani uskollisesti. Pyydän, että kieltoni merkitään pöytäkirjaan."

"Tapahtuman pitää", sanoi päällikkö ja teki vaivaloisesti merkinnän edessään olevalle paperille.

Lopetettuaan hän katsahti ylös ja sanoi:

"Teitä syytetään, Allan Quatermain, siitä, että te ollessanne jäsenenä siinä lähetystössä, joka äskettäin kävi zulukuningas Dingaanin luona edesmenneen käskynhaltijan ja kenraalin Pieter Retiefin johtamana, epärehellisesti ja rikollisesti yllytitte sanotun Dingaanin murhaamaan mainitun Pieter Retiefin ja hänen kumppaninsa, erittäinkin Henri Marais'n, appiukkonne, ja Hernan Pereiran, hänen sisarenpoikansa, joiden molempien kanssa te olitte riidassa. Edelleen, että te myöhemmin panitte täytäntöön sanotun murhan, sovittuanne sitä ennen zulukuninkaan kanssa, että teidät siirrettäisiin sen toimeenpanon ajaksi turvalliseen paikkaan. Onko teillä mitään sanottavana puolustukseksenne?"

Kuullessani tämän väärän ja inhoittavan syytöksen sai raivo ja kiukku minut ääneen nauramaan.

"Oletteko, päällikkö, hullu", huudahdin, "kun puhutte tuollaista? Minkä todistuksen perusteella tämä törkeä vale syytetään minua vastaan?"

"Ei, Allan Quatermain, minä en ole hullu", hän vastasi, "vaikka onkin totta, että minä, jolta zulujen keihäät ovat riistäneet vaimon ja kolme lasta, olen kärsinyt teidän pahoista töistänne kylliksi tullakseni hulluksi. Mitä todistuksiin tulee, saatte ne pian kuulla. Mutta ensin merkitsen pöytäkirjaan, että te ilmoitatte tyytymättömyyttä."

Hän teki niin ja sanoi sitten:

"Jos te tunnustatte erinäisiä seikkoja, voitamme siten paljon aikaa, jota meillä tällä hetkellä on varsin niukasti. Nämä seikat ovat: Tietäen,mitä tulisi tapahtumaan lähetystölle, te yrititte välttää siihen liittymistä. Onko se totta?"

"Ei ole", vastasin. "En tiennyt mitään, mitä lähetystölle tulisi tapahtumaan, vaikka pelkäsinkin jotain, kun juuri olin pelastanut ystäväni" -- osoitin Prinsloon perhettä -- "kuolemasta Dingaanin käsistä. En halunnut seurata lähetystön mukana siitä syystä, että olin lähdön edellisenä päivänä mennyt naimisiin Marie Marais'n kanssa. Menin kuitenkin lopulta, koska ystäväni kenraali Retief pyysi minua tulemaan tulkikseen."

Nyt jotkut läsnäolevista buureista sanoivat:

"Se on totta. Me muistamme kyllä."

Mutta päällikkö jatkoi, ottamatta ollenkaan huomioon vastaustani ja näitä välihuomautuksia.

"Tunnustatteko, että olitte huonoissa väleissä Henri Marais'n ja Hernan Pereiran kanssa?"

"Kyllä", vastasin, "koska Henri Marais teki kaiken voitavansa estääkseen avioliittoani tyttärensä Marien kanssa, käyttäytyen erittäin kehnosti minua kohtaan, joka olin pelastanut hänen ja hänen eloonjääneen väkensä hengen Delagoassa ja myöhemmin Umgungundhlovussa. Hernan Pereira koetti ryöstää minulta Marien, vaikka olin pelastanut hänet kuolemasta hänen sairaana ollessaan, myöhemmin koetti murhata minut ampumalla minua yksinäisellä paikalla. Tässä on siitä merkki." Osoitin ohimossani olevaa pientä naarmua.

"Se on totta. Niin se hätähousu teki", melusi rouva Prinsloo, saaden käskyn pysyä vaiti.

"Tunnustatteko", jatkoi päällikkö, "että lähetitte vaimollenne ja hänen seuralaisilleen kehoituksen poistua Bushman River'iin leiriltä, koska sitä vastaan tehtäisiin hyökkäys, ja samalla käskitte heitä pitämään asian salassa? Tunnustatteko, että myöhemmin sekä te että hottentottipalvelijanne palasitte yksin vahingoittumattomina Zulumaasta, missä kaikki muut mukananne seuranneet lepäävät kuolleina?"

"Tunnustan", vastasin, "että kirjoitin vaimolleni kehoittaen häntä tulemaan tänne, jonne olen rakentanut asuntoja, kuten näette, ja tuomaan mukanaan jonkun seuralaisistamme, joka halusi tänne muuttaa, tai päinvastaisessa tapauksessa tulemaan yksin. Tämän tein siksi, että Dingaan oli minulle kertonut -- joko leikillään tai tosissaan, en sitä tiennyt -- antaneensa määräyksen ryöstää puolisoni, koska hän halusi tämän ottaa vaimokseen; hän oli nimittäin nähnyt vaimoni ja ihastunut häneen. Sen minkä tein, tein käskynhaltija Retief vainajan tieten ja toivomuksesta, minkä osoittaa todeksi hänen kirjoituksensa kirjeeni alareunaan. Tunnustan myöskin, että minä samoin kuin hottentotti Hans, pelastuin, kun sitävastoin kaikki veljeni saivat surmansa. Jos haluatte tietää, miten ja miksi pelastuimme, kerron sen teille."

Päällikkö teki uudelleen muistiinpanoja ja sanoi sitten:

"Kutsuttakoon todistaja Hernan Pereira valalle."

Hänet kutsuttiin ja käskettiin kertomaan, mitä tiesi.

Kuten saattaa kuvitella, oli se pitkä puhe ja suurella huolella valmistettu. Tahdoin vain panna paperille sen mustimmat valheellisuudet. Hän vakuutti oikeudelle, ettei hän tuntenut mitään vihamielisyyttä minua kohtaan eikä ollut koskaan yrittänyt minua tappaa eikä mitenkään vahingoittaa, vaikka totta olikin, että hänen sydämensä oli haavoittunut, kun olin häneltä varastanut hänen kihlattunsa -- nykyisen vaimoni -- rakkauden vastoin tytön isän tahtoa. Hän sanoi jääneensä Zulumaahan, koska hän tiesi minun naivan tytön niin pian kun tämä tulisi täysi-ikäiseksi, ja se olisi ollut hänestä liian tuskallista nähdä. Hän sanoi, että hänen siellä ollessaan, ennen lähetystön tuloa, Dingaan ja muutamat hänen sotapäälliköistään olivat hänelle kertoneet, että minä olin tämän tästä kiihoittanut häntä, Dingaania, surmaamaan buurit, koska nämä olivat pettäneet Englannin hallitsijan; Dingaan kuitenkin oli kieltäytynyt niin tekemästä. Retiefin lähetystöineen tultua hän sanoi varoittaneensa häntä minun suhteeni, mutta Retief oli minun sokaisemani kuten moni muukin -- näin sanoessaan hän katsahti Prinsloo'n perhettä kohti -- eikä halunnut kuulla sellaista puhuttavankaan.

Sitten tuli pahin kaikesta. Hän sanoi kerran olleensa korjaamassa Dingaanin pyssyjä eräässä hänen majassaan, ja silloin hän oli kuullut minun ja Dingaanin välisen keskustelun, joka tapahtui majan ulkopuolella, minun tietysti aavistamatta, että hän oli sisäpuolella. Tämän keskustelun aiheena oli se, että minä uudelleen yllytin Dingaania surmaamaan buurit ja myöhemmin lähettämään sotajoukkonsa teurastamaan heidän vaimonsa ja perheensä. Minä vain pyysin aikaa saadakseni toimitetuksi pois tytön jonka heidän joukostaan olin nainut, sekä hänen mukanaan muutamia ystävistäni, jotka tahdoin säästää päästäkseni jonkinlaiseksi johtajaksi heidän keskuudessaan ja -- siinä tapauksessa, että hän suostuisi -- pitääkseni koko Natalin alueen hänen hallintonsa alaisena ja englantilaisten suojeluksessa. Näihin ehdotuksiin Dingaan vastasi, että "ne näyttivät viisailta ja hyviltä, ja hän pohtisi niitä erittäin huolellisesti."

Pereira sanoi edelleen, että tullessaan ulos majasta Dingaanin mentyä hän soimasi minua ankarasti rikollisista puuhistani ja ilmoitti varoittavansa buureja, minkä hän myöskin teki sekä suusanallisesti että kirjeellisesti. Senjälkeen minä olin muka saanut aikaan sen, että zulut pidättivät hänet; itse menin Retiefin luo, ja kerroin tälle jonkun väärän jutun hänestä, Pereirasta, minkä johdosta Retief ajoi hänet pois leiristään ja kielsi ketään buureja edes puhuttelemasta häntä. Sitten hän oli toiminut ainoalla mahdollisella tavalla. Hän meni enonsa Henri Marais'n luo ja kertoi tälle -- ei koko totuutta, vaan että hän oli saanut varman tiedon, että Marieta uhkasi kauhea hengenvaara zulujen aikoessa tehdä hyökkäyksen ja että kaikki buurit, joiden keskuudessa hän asui, myöskin olivat hengenvaarassa.

Sentähden hän antoi Henri Marais'n ymmärtää, että, kun kenraali Retief oli sokaistu eikä tahtonut kuulla hänen puhettaan, paras keino oli ratsastaa pois varoittamaan buureja. Sen he sitten tekivätkin salassa, Retiefin tietämättä, mutta yksi ja toinen seikka -- jotka hän yksityiskohtaisesti selitti -- viivytti heidän matkaansa, joten he saapuivat Bushman River'in leiriin liian myöhään, kun joukkomurha jo oli tapahtunut. Kuten päällikkö tiesi, olivat he, kuultuaan huhun mukaan Marie Marais'n ja muiden buurien muuttaneen tälle seudulle ennen teurastusta, tulleet tänne ja saaneet tietää näiden toimineen siten Allan Quatermain'in varoituksen johdosta: sitten he palasivat ja veivät nämä uutiset Bushman River'iin eloon jääneille buureille.

Siinä oli kaikki, mitä hänellä oli sanottavana.

Lykkäsin ristikuulusteluni siksi kunnes kuulin kaikki todistukset itseäni vastaan. Pereiran jälkeen kutsuttiin siis valalle Henri Marais, joka vahvisti tyttärenpoikansa todistuksen useassa kohdassa, mitä tuli esimerkiksi suhteisiin hänen tyttäreensä, siihen, että hän vastusti avioliittoani tämän kanssa, koska olin englantilainen, joita hän halveksi ja joihin hän ei luottanut, ja niin edelleen. Hän lisäsi vielä, että Pereira oli ollut oikeassa kertoessaan saaneensa varmasti tietää, että Marieta ja buureja uhkasi vaara, koska Allan Quatermain ja Dingaan olivat päättäneet järjestää hyökkäyksen heidän kimppuunsa. Hän sanoi myös kirjoittaneensa Retiefille ja koettaneensa puhua hänelle, mutta Retief oli kieltäytynyt häntä kuuntelemasta. Sen jälkeen hän oli ratsastanut pois Umgungundhlovu'sta yrittääkseen pelastaa tyttärensä ja varoittaa buureja. Siinä oli kaikki, mitä hänellä oli sanottavana.

Sitten kutsuin omat todistajani, Marien, jonka todistusta he kieltäytyivät kuuntelemasta sillä perusteella, että hän oli minun vaimoni ja niin ollen jäävi, rouva Prinsloon ja hänen perheensä sekä Meyer'it. Kaikki he kertoivat totuuden mukaisesti suhteistani Hernan Pereiran, Henri Marais'n ja Dingaanin kanssa, mikäli niistä tiesivät.

Senjälkeen, kun päällikkö oli kieltäytynyt hyväksymästä Hans'ia todistajaksi, koska hän oli hottentotti ja minun palvelijani, minä käännyin oikeuden puoleen, kertoen tarkoin kaiken, mitä oli tapahtunut minun ja Dingaanin välillä ja miten minä ja Hans pelastuimme toisella käynnillämme hänen kraalissaan. Viittasin myös siihen, että onnettomuudekseni en voinut näyttää toteen sanojani, koska Dingaan ei ollut kelvollinen todistajaksi ja kaikki muut olivat kuolleet. Edelleen vedin esiin Marielle kirjoittamani kirjeen, jonka Retief oli hyväksynyt, ja Marais'n sekä Pereiran allekirjoittaman kirjeen Retiefille, joka jäi haltuuni.

Kun olin lopettanut puheeni, oli aurinko parhaillaan laskemassa ja jokainen oli väsynyt. Minun käskettiin vartijain saattamana poistua siksi aikaa kun oikeus neuvotteli, mikä kesti pitkän ajan. Sitten minut huudettiin jälleen esiin, ja päällikkö sanoi:

"Allan Quatermain, me olemme rukoiltuamme Jumalaa pohtineet tätä asiaa parhaimman arvostelumme ja kykymme mukaan. Toiselta puolelta merkitsemme sen seikan, että olette englantilainen, sen rodun jäsen, joka vihaa ja aina on sortanut kansaamme. Sitäpaitsi oli teidän etujenne mukaista päästä eroon niistä molemmista, joiden kanssa olitte ollut riidassa. Henri Marais'n ja Hernan Pereiran todistukset, joiden luotettavuutta emme voi epäillä, osoittavat, että olitte kylliksi turmeltunut joko tehdäksenne tämän tai, vihamielisenä buureille, liittoutuaksenne raakalaisen kanssa heidän tuhoamisekseen. Tulos on, että noin seitsemänsataa miestä, naista ja lasta on menettänyt henkensä hyvin julmalla tavalla, jota vastoin te, palvelijanne, vaimonne ja ystävänne yksin ovat vahingoittumattomina pelastuneet. Tämän laatuisesta rikoksesta ei sata kuolemanrangaistusta riittäisi sovitukseksi. Kuitenkin vain Jumala yksin voi siitä määrätä oikean rangaistuksen, ja sentähden on velvollisuutemme lähettää teidät hänen tuomittavakseen. Me tuomitsemme teidät petturina ja murhamiehenä ammuttavaksi, ja olkoon Herra sielullenne armollinen."

Nämät kauheat sanat kuullessaan Marie vaipui tiedottomana maahan. Seurasi lyhyt keskeytys, kun hänet kannettiin pois Prinsloo'n majaan, jonne rouva Prinsloo seurasi häntä hoitamaan. Senjälkeen päällikkö jatkoi:

"Vaikka näin olemmekin tuominneet teidät ansioittenne mukaan, pidämme kuitenkin oikeana -- koska olette englantilainen, jota vastaan meillä voidaan väittää olevan ennakkoluuloja, ja koska teillä ei ole ollut tilaisuutta valmistella puolustustanne, eikä teillä myöskään ole ollut yhtään todistajaa, koska kaikki ne, jotka sanojenne mukaan voisivat puolestanne todistaa, ovat kuolleet -- että tämä yksimielinen päätöksemme alistetaan emigranttibuurien pääoikeusistuimen vahvistettavaksi. Sentähden teidät huomenna aamulla viedään Bushman River'in leirille, missä asia tutkitaan ja, tarpeen vaatiessa, mestaus toimitetaan leirin kenraalien ja alapäälliköiden päätöksen mukaan. Siihen mennessä teitä pidetään vartioituna omassa talossanne. Onko teillä nyt mitään sanomista tätä päätöstä vastaan?"

"On kyllä", vastasin, "senverran, että, vaikka ette sitä tiedä, tämä tuomionne on väärä. Se perustuu sellaisen miehen valheisiin, joka aina on ollut viholliseni, miehen, jonka aivot ovat turmeltuneet. En ole koskaan pettänyt buureja. Jos kukaan on heitä pettänyt, on se juuri Hernan Pereira itse, joka, kuten näytin toteen kenraali Retiefille, oli pyytänyt Dingaania tappamaan minut, jonkatähden Retief uhkasi asettaa hänet syytteeseen tästä suuresta rikoksesta; siitä syystä, eikä mistään muusta, Pereira pakeni kraalista, ottaen mukaansa välikappaleensa Henri Marais'n. Te olette pyytäneet Jumalaa tuomitsemaan minut. No, minä pyydän myöskin Jumalaa tuomitsemaan hänet ja Henri Marais'n, ja tiedän hänen sen tekevän tavalla tai toisella. Minä kyllä puolestani olen valmis kuolemaan, kuten olen ollut jo kuukausia sitten, jolloin teidän buurien hyväksi olen toiminut. Ampukaa minut nyt, jos haluatte, ja tehkää loppu. Mutta vakuutan teille, että, jos teidän käsistänne pelastun, en salli tämän osakseni tulleen kohtelun jäädä rankaisematta. Esitän asiani kansani hallitusmiehille ja, jos niin tarvitaan, kuningattarelleni, vaikka minun sitä varten olisi matkustettava Lontooseen. Te buurit saatte silloin oppia, että te ette voi tuomita viatonta englantilaista väärän todistuksen nojalla joutumatta maksamaan siitä korvausta. Vakuutan sen hinnan tulevan suureksi, jos minä elän, ja kuoltuani siitä tulee vielä suurempi."

Näiden sanojeni -- myönnän, että ne olivat sangen tyhmiä, jotka nuoruuden kokemattomuudessa sanoin englantilaisen ylpeydellä -- näin tekevän mahtavan vaikutuksen tuomareihin. He uskoivat -- ollakseni oikeudenmukainen minun on se myönnettävä, -- että he olivat tuominneet oikein. Ennakkoluulon ja valheellisten puheiden sokaisemina sekä niistä kauheista tappioista tylsistyneinä, jotka olivat kohdanneet heidän kansaansa muutamien viime päivien aikana julmurimaisen raakalaisen taholta, he uskoivat minun yllyttäneen noihin tihutöihin, ja sentähden minun täytyi kuolla. Tosiasia on, että kaikki, tai melkein kaikki buurit olivat vakuutettuja siitä, että Dingaan oli englantilaisten neuvosta toimeenpannut tämän joukkomurhan. Jo yksistään se seikka, että minä ja palvelijani ihmeellisellä tavalla olimme pelastuneet, kun kaikki kumppanini olivat tuhoutuneet, todisti minut heidän silmissään syylliseksi ilman Pereiran todistusta; tämän seikan he myöskin, lakia tuntemattomina, katsoivat riittävän tuomionsa puolustukseksi.

He tunsivat kuitenkin kiusallista epäilyä, ettei tämä todistus ollut ratkaiseva, ja että sen saattaisi pätevämpi oikeus useilla perusteilla hyljätä in toto. He tiesivät myös itse olevansa kapinoitsijoita, joilla ei ollut laillista oikeutta muodostaa tuomioistuinta, ja pelkäsivät Englannin pitkälle ulottuvan käden voimaa, josta he vain joku aika sitten olivat pelastuneet. Jos minä pääsisin kertomaan tietoni Lontoon parlamentille, miten kävisikään silloin heidän, jotka olivat uskaltaneet tuomita kuolemaan Ison Britannian kuningattaren alamaisen? Eikö vaaka silloin saattaisi kääntyä heidän vahingokseen? Eikö saattaisi käydä niin, että Britannia raivostuneena nousisi ja murskaisi heidät, jotka uskalsivat vedota sen lainkäyttöön voidakseen surmata sen alamaisen? Nämä ajatukset -- kuten myöhemmin sain tietää -- risteilivät heidän mielessään.

Toinenkin ajatus välähti heidän mieleensä. Jos tuomio heti pantaisiin täytäntöön, ei kuollut mies voisi vedota mihinkään; täällä ei minulla myöskään ollut ketään ystävää, joka ottaisi asiaani ajaakseen ja kostaakseen puolestani. Mutta kaikesta tästä he eivät puhuneet mitään. Annettiin vain merkki viedä minut pois pieneen talooni, jossa minua vartioston silmälläpidon alaisena pidettiin vankina.

Nyt ryhdyn kertomaan loppua tästä traagillisten tapausten historiasta. Yksinkertaisempana ja helpompana pidän kertoa tapaukset siinä järjestyksessä kuin ne tapahtuivat, vaikka muutamat niistä sainkin tietää vasta seuraavana päivänä tai myöhemmin.

XXI LUKU.

VIATONTA VERTA.

Näyttää siltä, että, senjälkeen kun minut oli viety pois, oikeus kehoitti Hernan Pereiraa ja Henri Marais'ta seuraamaan yksinäiselle paikalle jonkun matkan päähän, missä he eivät luulleet kenenkään kuulevan neuvotteluja. Siinä he kuitenkin erehtyivät, sillä he olivat unohtaneet hottentotti Hansin kettumaisen viekkauden. Hans oli kuullut minun tuomioni ja luultavasti pelkäsi joutuvansa osalliseksi samasta tuomiosta, koska hänkin oli tehnyt saman rikoksen, että oli pelastautunut Dingaanin käsistä. Myöskin hän oli halukas tietämään noiden buurien salaisesta neuvottelusta; heidän kieltään hän tietysti ymmärsi yhtä hyvin kuin omaansakin.

Hän kiersi kukkulan ympäri ja ryömi heitä kohti vatsallaan kuin käärme, kiemurrellen edellisen vuoden ruohonpeittämien kuivuneiden mättäiden lomitse, liikuttamatta edes heinän latvoja. Vihdoin hän jäi hiljaa makaamaan erään pensaikon keskelle, joka kasvoi puhujista noin viiden askeleen päässä olevan kiven takana; sieltä hän kuunteli tarkkaavasti jokaista sanaa, joka heidän huuliltaan pääsi.

Heidän keskustelunsa sisältö oli seuraava. Syistä, jotka jo olen maininnut, he pitivät parhaana, että heti kärsisin kuolemantuomioni. Tuomio, sanoi päällikkö, oli langetettu, eikä sitä voitu peruuttaa, ja vaikka peruutettaisiinkin, pysyisi heidän loukkauksensa yhtä raskaana englantilaisten silmissä. Mutta jos he veisivät minut pääleiriinsä suuren neuvostonsa uudelleen tutkittavaksi, saattaisi tapahtua, että tuomio peruutettaisiin ja heidät jätettäisiin yksitellen ja yhdessä vastaamaan siitä, mitä olivat tehneet. He tiesivät minut myöskin erittäin nokkelaksi, joten saattaisin jollain tavoin päästä pakoon ja tuoda englantilaisia tai mahdollisesti zuluja heidän kimppuunsa, sillä heistä oli selvää, että minä ja Dingaan työskentelimme yhdessä heidät tuhotaksemme, ja, koska minussa oli rohkeutta, en missään tapauksessa luopuisi kostoaikeistani.

Kun kävi selville, että he olivat kaikki samaa mieltä tässä asiassa, nousi kysymys: mitä olisi tehtävä? Joku ehdotti, että minut heti ammuttaisiin, mutta päällikkö huomautti, että sellainen teko yön aikana suoritettuna näyttäisi murhalta, erittäinkin kun he siten rikkoisivat sanansa.

Tehtiin sitten toinen ehdotus, että minut vietäisiin ulos asunnostani ennen aamunkoittoa sillä verukkeella, että oli aika lähteä matkalle; minulle annettaisiin sitten tilaisuus karata ja ammuttaisiin heti maahan. Tai myöskin saatettaisiin väittää minun yrittäneen paeta, samanlaisella tuloksella. Kuka tietäisi sellaisessa puolihämärässä, olinko tosiaan yrittänyt vai enkö paeta tai uhannut heidän henkeään, jollaisissa tapauksissa laki myöntää oikeuden ampua vangin, joka jo muodollisesti on tuomittu kuolemaan?

Tähän mustaan tuumaan he kaikki suostuivat, peläten niin kauheasti vähäistä englantilaista poikaa, jonka elämä riistettäisiin väärän todistuksen perusteella, -- tosin useimpien heistä sitä tietämättä. Mutta sitten nousi uusi kysymys: kenen käden kautta se toimitettaisiin? Ei yksikään heistä näyttänyt haluavan täyttää tätä veristä tehtävää; päinvastoin he kaikki kieltäytyivät siitä. Esitettiin ehdotus, että jotkut alkuasukasorjista pakoitettaisiin toimimaan pyöveleinä. Kun oikeuden yleinen mielipide kuitenkin tämän hylkäsi, oli kaikki neuvot käytetty loppuun.

Sitten, jonkun ajan kuiskailtua, päällikkö lausui seuraavat peloittavat sanat.

"Hernando Pereira ja Henri Marais", hän sanoi, "tämä nuori mies on tuomittu teidän todistustenne perusteella. Me luotamme näihin todistuksiin, mutta jos vähänkin niissä on väärin, ei tapahdu oikeus, vaan törkeä murha, ja hänen viaton verensä olkoon ikuisesti teidän päällänne. Hernando Pereira ja Henri Marais, oikeus määrää teidät vartijoina tuomaan vangin asunnostaan huomenaamuna juuri taivaan alkaessa valjeta. Teitä hän koettaa paeta, ja te saatte hänen kuolemallaan estää hänen pakonsa. Sitten teidän on tultava määräpaikkaan, missä teitä odotamme, ja ilmoitettava ampumisesta."

Nämät sanat kuultuaan Henri Marais huudahti: "Jumalan nimessä vannon, etten sitä voi tehdä. Onko oikein tai luonnollista, että mies pakoitetaan surmaamaan oma vävypoikansa?"

"Saatoittehan te todistaa vävypoikaanne vastaan, Henri Marais", vastasi synkkäkatseinen päällikkö. "Miksi ette sitten voi surmata pyssyllänne miestä, jonka surmaamisessa jo olette kielellänne ollut avullisena?"

"En tahdo, en voi!" sanoi Marais, repien partaansa. Mutta päällikkö vain vastasi kylmästi:

"Olette saanut oikeuden määräyksen. Jos aiotte olla niitä tottelematta, alamme uskoa teidän tehneen väärän valan. Silloin te ja sisarenpoikanne joudutte myös suuren neuvoston eteen, kun englantilaista on uudelleen tutkittu. Meille on kuitenkin yhdentekevää, laukaisetteko te pyssyn vaiko Hernan Pereira. Se on teidän asianne, kuten juutalaiset sanoivat Judakselle, joka oli pettänyt viattoman Herransa."

Sitten hän pysähtyi, ja jatkoi Pereiraan kääntyen: "Kieltäydyttekö tekin, Hernando Pereira? Muistakaa, ennenkuin vastaatte, että, jos kieltäydytte, me vedämme siitä omat johtopäätöksemme. Muistakaa myös, että antamanne todistus, joka osoittaa tämän turmeltuneen englantilaisen vehkeilleen ja aiheuttaneen veljiemme, vainajiemme ja lastemme kuoleman, ja jota me pidämme oikeana todistuksena, -- muistakaa, että tämä todistus punnitaan ja tutkitaan sana sanalta suuressa neuvostossa."

"Todistaminen on eri asia, ja petturin sekä murhamiehen ampuminen eri asia", sanoi Pereira. Sitten hän lisäsi kiroten -- niin vakuutti Hans --: "Mitä syytä olisi minulla, joka tunnen tämän lurjuksen koko syyllisyyden, kieltäytyä panemasta täytäntöön lain määräämää rangaistusta. Älkää pelätkö, päällikkö; kirottu Allan Quatermain ei huomenaamuna onnistu karkaamisyrityksessään."

"Olkoon niin", sanoi päällikkö. "Painakaa mieleenne nämä sanat, te, jotka ne kuulitte."