Part 23

Sanoin vieväni tämän sanoman perille, jos tapaisin englantilaisia, mutta tietysti en voinut sanoa, hyväksyisivätkö he Dingaanin kutsun Umgungundhlovu'un. Päinvastoin pelkäsin, että mainittu kaupunki oli joutunut niin huonoon maineeseen, että he kernaasti eivät tulisi sinne ilman sotajoukkoa.

Sitten, ennenkuin Kambula ennätti ryhtyä vastahyökkäykseen, puristin hänen ojennettua kättään ja kannustin hevostani jokeen. En koskaan uudelleen tavannut Kambulaa elävänä; Hurmevirran taistelun jälkeen näin hänet kuolleena.

Kerran päästyäni Tugelan toiselle puolelle ratsastin noin puolen mailia pysähtymättä, kunnes olin selviytynyt pensaista ja ruokokasveista, joita kasvoi veden rajaan asti, peläten, että zulut seuraisivat ja veisivät minut takaisin Dingaanin luo selittämään hieman ajattelematonta lausuntoani. Kun en nähnyt merkkiäkään heistä, pysähdyin, -- yksinäinen ihminen yksinäisessä seudussa, jota en tuntenut -- ihmetellen, mitä tekisin ja mihin suuntaan ratsastaisin. Sitten tapahtui kummallisin koko seikkailurikkaan elämäni kokemuksista.

Istuessani alakuloisena hevoseni selässä, joka myöskin oli alakuloinen, keskellä muutamia kivilohkareita, jotka joskus maailmanhistorian kaukaisina aikoina olivat muodostaneet suuren joen rantapenkereen, kuulin äänen, joka tuttavallisesti sanoi minulle:

"Baas, tekö se olette, baas?"

Katselin ympärilleni enkä voinut ketään nähdä, joten luulin, että mielikuvitukseni oli minut johtanut harhaan, enkä antanut sen rauhaani häiritä.

"Baas", sanoi ääni jälleen, "oletteko kuollut vai elättekö vielä? Sillä, jos olette kuollut, en halua olla missään tekemisissä aaveitten kanssa muuten kuin pakosta."

"Kuka puhuu, ja mistä?" vastasin nyt, vaikka todellisuudessa luulin pettyneeni, koska en ketään voinut nähdä.

Seuraavassa hetkessä hevoseni hirnui ja hypähti ankarasti, eikä ihmekään, sillä vajaan viiden askeleen päässä olevasta muurahaiskarhun loukosta ilmestyi näkyviin keltainen naama; päätä koristi musta villa, johon oli pistetty taittunut sulka. Tuijotin naamaan ja naama tuijotti minuun.

"Hans", sanoin, "sinäkö se olet? Luulin, että sinut surmattiin muiden mukana."

"Ja minä taasen luulin, että teidät oli surmattu muiden mukana, baas. Oletteko varma siitä, että olette elossa?"

"Mitä siellä teet, sinä vanha hölmö?" kysyin.

"Olen zuluilta piilossa, baas. Kuulin heidän puheitaan toisella rannalla ja sitten näin miehen hevosen selässä kulkevan joen yli ja kätkeydyin kuin shakaali. Olen saanut tarpeekseni zuluista."

"Tulehan ulos", sanoin, "ja kerro tarinasi."

Hän sukelsi esiin, -- laiha ja likainen olento, jonka ylle ei ollut jäänyt muuta kuin yläosa vanhoista housuista, mutta sittenkin Hans, epäilyksettä Hans. Hän juoksi luokseni, tarttui jalkaani ja suuteli sitä useampaan kertaan, vuodattaen ilon kyyneleitä ja sopertaen:

"Oi, baas, ajatella sitä, että löytäisin teidät, joka olitte kuollut, elävänä, ja itseni myöskin hengissä. Oi, baas, koskaan en enää epäile sitä suurta miestä taivaassa, jota kunnianarvoisa isänne niin rakastaa. Sillä koetettuani kaikkia omia henkiolentojamme, vieläpä esi-isienikin, tuloksetta, lausuin rukouksen, jonka tuo kunnianarvoisa mies opetti meille, pyytäen jokapäiväistä leipääni, koska olin niin nälissäni. Sitten katsoin ulos loukosta ja siinä te olitte. Onko teillä, baas, mitään syötävää mukananne?"

Sattui niin, että satulapussissani minulla oli hiukan kuivattua lihaa, jota olin hätätilaa varten säästänyt. Annoin sen hänelle, ja hän ahmi sen kuin nälkäinen hyena, repien sitkeän lihan palasiksi ja nielaisten ne puremattomina. Sen tehtyään hän nuoli näppinsä ja huulensa ja jäi tuijottamaan minua.

"Kerro minulle tarinasi", toistin.

"Baas, minä menin noutamaan hevosia muiden mukana, ja meidän hevosemme olivat eksyneet. Kiipesin puuhun nähdäkseni ne. Silloin kuulin melua ja näin zulujen tappavan buureja. Koska tiesin, että he samalla tappaisivat meidätkin, jäin puuhun ja kätkeydyin niin hyvin kuin saatoin erään haikaran pesään. No, he tulivat ja keihästivät kaikki muut hottentotit ja jäivät sitten puun alle seisomaan, puhdistaen keihäitään ja vetäen henkeä, sillä yksi veljistäni oli antanut heille aikalailla juoksemista. He eivät koskaan nähneet minua, vaikka minä olin melkein sairaana pelosta heidän päänsä yläpuolella. Minä olinkin sairas, mutta pysyin pesässä.

"No, istuin siellä pesässä koko päivän, vaikka aurinko paahtoi minua kuin paistia tikun nenässä. Yön tultua hyppäsin alas ja juoksin, sillä tiesin, ettei ollut hyvä jäädä etsimään teitä, ja 'joka mies omasta puolestaan, kun musta paholainen ahdistaa', kuten kunnianarvoisa isänne sanoo. Koko yön juoksin ja aamulla kätkeydyin erääseen koloon. Yön saavuttua jatkoin taasen juoksuani. He olivat pari kolme kertaa melkein saamaisillaan minut kiinni, mutta eivät onnistuneet, sillä minä tunnen kätkeytymisen taidon ja minä pysyttelin paikoissa, missä miehet eivät käy. Mutta nälkäinen minä olin, hyvin nälkäinen. Elätin itseäni etanoilla, madoilla ja ruoholla kuin härkä, kunnes keskiruumiini tuli kipeäksi. Kuitenkin pääsin vihdoin joen yli ja lähelle leiriä.

"Silloin, juuri vähää ennen päivänkoittoa, sanoin itselleni: 'No, Hans, vaikka sydämesi on murheellinen, saa vatsasi iloita ja laulaa', ja mitä näinkään muita kuin noita zulupaholaisia; tuhansittain ne ryntäsivät leiriin ja tappoivat kaikki buuriraukat. Miehiä, naisia ja pieniä lapsia he surmasivat sadoittain, kunnes vihdoin tuli muita buureja, jotka ajoivat heidät pakosalle, vaikkakin he veivät mukanaan kaiken karjan. No, kun olin varma, että he tulisivat takaisin, en pysähtynyt siihen. Juoksin alas joen rantaan ja olen maleksinut päiväkaudet ruovostossa, elättäen itseäni vesilintujen munilla ja muutamilla pienillä kaloilla, joita vangitsin puroista, kunnes tänä aamuna jälleen kuullessani zulujen puhetta matelin tänne loukkoon. Sitten te tulitte, ja pitkän aikaa luulin teitä aaveeksi.

"Mutta nyt me kerran vielä olemme yhdessä ja kaikki on hyvin, aivan niinkuin kunnianarvoisa isänne sanoi niille käyvän, jotka sunnuntaisin menevät kirkkoon kuten minä, kun minulla ei ollut muuta tekemistä." Ja uudelleen hän alkoi suudella jalkaani.

"Hans", sanoin, "sinä näit leirin. Oliko missie Marie siellä?"

"Baas, kuinka minä sen tiedän, kun en ollenkaan sinne päässyt? Ainakaan vaunuja, joissa hän nukkui, ei ollut siellä; ei myöskään rouva Prinsloon eikä mynheer Meyer'in vaunuja."

"Jumalan kiitos!" huoahdin ja jatkoin: "Minne sinä yritit päästä, Hans, kun juoksit pois leiriltä?"

"Baas, ajattelin, että mahdollisesti missie ja Prinsloon sekä Meyer'in perheet olivat menneet sille kauniille farmille, jonka te valikoitte, ja päätin mennä katsomaan, olivatko he siellä. Olin nimittäin varma, että, jos he olisivat siellä, he ilostuisivat saadessaan tietää teidän todellakin kuolleen ja palkkioksi uutisistani antaisivat minulle jotain syötävää. Mutta pelkään kulkea avoimen lakeuden poikki, peläten zulujen näkevän ja surmaavan minut. Sentähden kiersin joen rannalla kasvavan tiheän pensaikon läpi, missä voi vain hitaasti kulkea, erittäinkin onttona", ja niin sanoessaan hän taputti tyhjää vatsaansa.

"Mutta, Hans", kysyin, "olemmeko sitten lähellä farmiani, minne asetin miehiä rakentamaan asuntoja joen yläpuolella olevalle kukkulalle?"

"Tietenkin, baas. Ovatko aivonne pehminneet, kun ette löydä tietä aavikon poikki? Neljän, korkeintaan viiden tunnin matka hevosen selässä, hiljaa ratsastaen, niin olette perillä."

"Tule, Hans", sanoin, "ja joudu, sillä luulen, etteivät zulut ole kovin kaukana jälessämme."

Sitten me lähdimme, Hans pidellen kiinni jalustimestani ja opastaen minua, sillä tiesin aivan hyvin, että, vaikka hän ei koskaan ollut kulkenut tätä tietä, ei värilliselle miehelle ominainen paikallisuusvaisto häntä pettäisi, hän kun voi löytää tiensä poluttoman aavikon läpi yhtä varmasti kuin pukki tai ilman lintu.

Niin jatkui matkamme yli tasangon, ja matkan varrella minä aivan lyhykäisesti kerroin hänelle tarinani, sillä mieleni oli siksi kauhujen runtelema, etten voinut puhua paljoa. Hän myöskin puolestaan kertoi lisää paostaan ja seikkailuistaan. Nyt ymmärsin, mitä ne uutiset olivat, jotka olivat järkyttäneet Kambulaa ja hänen sotureitaan. Oli ilmeistä, että zulujen armeijat olivat tuhonneet suuren joukon buureja, jotka eivät olleet varustautuneet hyökkäyksen varalta, mutta sen jälkeen muista leireistä saapuneet apujoukot olivat ajaneet heidät pakosalle.

Siinä oli syy, miksi minua koko sen ajan oli pidetty vankina. Dingaan pelkäsi, että minä ennättäisin ajoissa Nataliin varoittamaan hänen uhrejaan.

XX Luku.

SOTAOIKEUS.

Tunti, kaksi tuntia, kolme tuntia, ja sitten äkkiä näkyi erään kukkulan huipulta kaunis Mooi River, joka mutkitteli tasangon poikki kuin suuri hopeakäärme; eräässä sen mutkassa näin tasahuippuisen mäennyppylän, johon olin toivonut saavani itselleni kodin. Olin toivonut! Miksi en vieläkin toivoisi? Mikäli tiesin, saattoi kaikki olla vielä hyvin. Marie oli saattanut päästä teurastusta pakoon, kuten minäkin, ja siinä tapauksessa kenties meitä kaikkien vastuksien jälkeen odotti monien vuosien onnellinen elämä. Se vain tuntui liian hyvältä ollakseen totta.

Hoputin hevostani, mutta eläinraukka oli perinpohjin väsynyt ja saattoi vain ponnistautua lyhyeen hölkötykseen, mikä pian hiljeni jälleen kävelyksi. Mutta sekä sen juosta hölköttäessä että kävellessä tuntuivat sen kavioista kajahtelevan sanat: "liian hyvä ollakseen totta!" Toisinaan ne kaikuivat nopeasti, toisinaan hitaasti, mutta aina tuntui niiden sanoma samalta.

Hans oli myöskin uupunut ja nälän heikontama. Sitäpaitsi hänellä oli jalassa haava, joka haittasi häntä niin paljon, että hän vihdoin sanoi, että minun oli parasta jatkaa yksin; hän seuraisi jälessä hitaammin. Minä astuin silloin alas hevosen selästä ja nostin hänet sijalleni, kävellen itse sen sivulla.

Sattui niin, että säteilevä auringonpaiste oli päättynyt ja taivas käynyt harmaaksi, ennenkuin illan suussa saavuimme kukkulan juurelle. Vaipuvan auringon viimeiset säteet olivat ennen riutumistaan kuitenkin näyttäneet minulle jotain. Kukkulan rinteellä kohosi muutamia savi- ja risumajoja, jollaisia olin käskenyt rakentaa, ja niiden läheisyydessä oli muutamia valkotelttaisia vaunuja. En vain nähnyt minkäänlaisen savun kohoavan noista rakennuksista, kuten olisi pitänyt tähän aikaan päivästä, jolloin keitettiin iltaruokaa. Tiesin kuun aivan heti tulevan näkyviin, mutta hetkisen oli pimeätä, ja väsynyt hevonen kompasteli kiviin, joita oli kukkulan juurella.

En voinut kauemmin malttaa.

"Hans", sanoin, "seiso tässä hevosen kanssa. Minä hiivin talojen luo katsomaan, asuuko niissä kukaan."

"Olkaa varovainen, baas", hän vastasi, "ettette tapaisi zuluja, sillä noita mustia paholaisia on kaikkialla."

Nyökkäsin, sillä en voinut puhua, ja sitten aloin kiivetä ylöspäin. Useita satoja yardeja ryömin kiveltä kivelle, tunnustellen tietä, sillä kafferien polku, joka johti pienelle ylängölle lähteen luo, jonka yläpuolella majat sijaitsivat, kulki kukkulan toisessa päässä. Tavoittelin puroa, joka sai alkunsa mainitusta lähteestä, ja veden solina johtikin minut sen luo. Seurasin sen reunamaa pitkin, kunnes kuulin äänen, joka sai minut kyyristymään ja kuuntelemaan.

En voinut saada varmuutta puron lakkaamattoman lorinan tähden, mutta ääni kuulosti nyyhkytykseltä. Odotellessani täysikuu äkkiä ilmestyi tumman pilven liepeiltä, valaen seutuun valoa. Tässä valossa näin jotain, joka pikemmin muistutti taivaallista olentoa kuin naista, näin -- Marien!

Hän seisoi tuskin viiden askeleen päässä minusta, joen partaalla, mistä hän oli tullut ammentamaan vettä, sillä hänellä oli astia kädessään. Hän oli puettu jonkinlaiseen mustaan pukuun, jollaista lesket käyttävät, mutta se oli tehty karkeasta kankaasta. Hänen kasvonsa näyttivät aivan valkoisilta kuun valkoisessa säteilyssä. Katsellessani häntä varjosta saatoin nähdä kyynelten vierivän hänen poskiaan pitkin, sillä hän se oli, joka tuolla yksinäisellä paikalla nyyhkytti, nyyhkytti sen puolesta, joka ei koskaan palaisi.

Ääneni takertui kurkkuuni. En saanut sanaakaan lausutuksi. Nousten erään kiven takaa astelin häntä kohti. Hän näki minut ja tuli minua vastaan, kuiskaten värisevällä äänellä:

"Oi, mieheni! Onko Jumala sinut lähettänyt minua kutsumaan? Olen valmis, mieheni, olen valmis!" Hän ojensi kätensä rajusti minua kohti, antaen astian kilahtaen pudota maahan.

"Marie!" sain vihdoin sanotuksi. Tämän sanan lausuttuani veri syöksyi hänen kasvoihinsa ja ohimoihinsa, ja näin hänen vetävän henkeä ikäänkuin huutaakseen.

"Hiljaa!" kuiskasin. "Minä olen Allan, joka on päässyt elävänä pakoon."

Muistan, että hän seuraavassa hetkessä lepäsi käsivarsillani. -- -- --

"Mitä täällä on tapahtunut?" kysyin, kun olin kertonut seikkailuni, tai osan siitä.

"Ei mitään, Allan", hän vastasi. "Sain kirjeesi leiriin, ja me lähdimme pois sieltä, kuten pyysit, sanomatta toisille syytä lähtöömme, koska Retief kirjeessään -- kuten muistat -- kehoitti meitä niin menettelemään. Niin pelastuimme siitä suuresta teurastuksesta, sillä zulut eivät tienneet, minne me olimme menneet, eivätkä koskaan seuranneet meitä tänne, vaikka olen kuullut heidän etsineen minua. Isäni ja serkkuni Hernan saapuivat leirille vasta kaksi päivää hyökkäyksen jälkeen ja, saatuaan tietää tai arvattuaan kätköpaikkamme, jatkoivat matkaansa tänne. He sanoivat tulleensa kehoittamaan buureja olemaan varuillaan, sillä he eivät luottaneet Dingaaniin, mutta he tulivat liian myöhään. Siten hekin pelastuivat teurastuksesta, sillä hyvin, hyvin moni, Allan, sai surmansa, -- puheitten mukaan viisi- tai kuusisataa, joista suurin osa naisia ja lapsia. Mutta -- Jumalan kiitos! -- monet myöskin pelastuivat, sillä miehiä tuli toisista leireistä etäämpää sekä ampumaretkiltä, ja nämä ajoivat zulut pakoon, surmaten heitä joukottain."

"Ovatko isäsi ja Pereira nyt täällä?" kysyin.

"Eivät ole, Allan. He saivat kuulla mainitusta joukkomurhasta sekä, että zulut olivat kaikki lähteneet eilen aamulla. Myöskin he kuulivat sen huonon uutisen, että Retief kaikkine seuralaisineen oli surmattu Dingaanin pääkaupungissa, -- erään englantilaisen kavaltamina, kuten sanottiin, joka neuvoi Dingaania tappamaan heidät."

"Se on vale", sanoin, "mutta jatka."

"Sitten, Allan, he tulivat ja sanoivat minun olevan lesken kuten monen muun vaimon, -- minun, joka en koskaan ole ollut vaimo. Heraan sanoi, ettei minun kannattaisi sinua surra, sillä sinä olit kohtalosi ansainnut joutuessasi omaan ansaasi petettyäsi buureja. Rouva Prinsloo vastasi hänelle vasten kasvoja, että hän valehteli, ja minä sanoin, Allan, etten puhuisi hänen kanssaan, ennenkuin Jumalan tuomioistuimen edessä, enkä myöskään aio sitä tehdä."

"Mutta minä aion puhua hänelle", mutisin. "No, missä he nyt ovat?"

"Tänä aamuna he ratsastivat takaisin muiden buurien luo. Luulen, että he haluavat tuoda osan heistä tänne asumaan, jos paikka heitä miellyttää, sillä tätä on niin helppo puolustaa. He sanoivat palaavansa huomenna. Sillävälin me voisimme olla rauhallisia, sillä heillä oli varmat tiedot siitä, että kaikki zulut olivat Tugela-joen toisella puolella, jonne he olivat vieneet mukanaan muutamia haavoittuneitaan ja myöskin buurien karjaa lahjaksi Dingaanille. Mutta tule huoneeseen, Allan, -- kotiimme, jonka sinua varten olen laittanut kuntoon niin hyvin kuin olen osannut, kotiimme, jonka kynnykselle en luullut sinun koskaan asettavan jalkaasi. Kun kuu kohosi tuon pilven alta, uskoin niin, ja katso, ne ovat vieläkin aivan lähellä toisiaan. Mutta kuulehan, mitä tuo on?"

Kuuntelin ja eroitin hevosen kavioiden kapseen kivikossa.

"Älä säikähdä", vastasin. "Sieltä tulee vain Hans hevoseni kanssa. Hän pelastui myöskin. Millä tavoin hän pelastui, sen kerron myöhemmin sinulle." Minun vielä puhuessani hän tuli näkyviin surullisen ja nääntyneen näköisenä.

"Hyvää päivää, missie". hän sanoi, koettaen näyttää iloiselta. "Nyt teidän pitäisi antaa minulle kelpo ateria, sillä katsokaahan, minä olen tuonut baasin terveenä takaisin. Enkö sanonut teille, baas, että kaikki kävisi hyvin?"

Sitten hän vaikeni uupumuksesta. Eikä se meitä surettanutkaan, sillä me emme sillä hetkellä halunneet kuunnella tuon miesparan puhetta. -- -- --

Hiukan yli kaksi tuntia oli kulunut sen jälkeen, kun kuu pujahti esiin pilvistä. Olin käynyt tervehtimässä rouva Prinsloo'ta ja kaikkia muita ystäviäni, jotka ottivat minut ihastuksella vastaan ikäänkuin kuolleista nousseen. Jos he jo ennenkin olivat minua rakastaneet, niin nyt liittyi heidän rakkauteensa uusi kiitollisuus, sillä ilman minun varoitustani hekin olisivat saaneet tehdä tuttavuutta zulujen keihäiden kanssa ja tuhoutuneet. Juuri siihen osaan leiriä, jossa he olivat olleet, oli hyökkäys ankarimpana kohdistunut. Siellä olleista vaunuista tuskin ainoakaan pääsi pakoon.

Olin kertonut heille kaikki seikkailuni ja he olivat kuolon hiljaisuuden vallitessa kuunnelleet. Lopetettuani kertomukseni mynheer Meyer, jonka luontainen raskasmielisyys oli lisääntynyt kaikkien näiden tapausten kuulemisesta, sanoi:

"Allemachte! Sinulla oli onnea, Allan, kun yksinäsi kaikista muista jäit jälelle. Jos en tuntisi sinua niin hyvin, niin totisesti luulisin Hernan Pereiran tavoin, että sinä ja tuo Dingaan paholainen olitte liittoutuneet keskenänne."

Rouva Prinsloo kääntyi raivostuneena häneen päin.

"Kuinka uskallattekaan lausua sellaisia sanoja, Carl Meyer?" hän huudahti. "Pitääkö Allania aina solvata vain sentähden, että hän on englantilainen, mitä hän ei voi auttaa? Minä puolestani olen sitä mieltä, että jos joku on liittoutunut Dingaanin kanssa, on se ollut hätähousu Pereira. Kuinka hän muuten olisi osannut poistua ennen murhaamisen alkamista ja tuoda mukanaan hullun Henri Marais'n?"

"En todellakaan tiedä", sanoi Meyer säveästi, sillä, kuten kaikki muutkin, hän pelkäsi rouva Prinsloota.

"Miksi ette sitten voi hillitä kieltänne puhumasta tyhmyyksiä, jotka tuottavat tuskaa?" kysyi rouva. "Ei, älkää vastatko, sillä, sillä se vain pahentaa asioita. Viekää loput tästä lihasta hotttentotti paralle, Hansille", -- minun on selitettävä, että olimme juuri aterioineet -- "joka varmasti voi ajaa sisäänsä naulan tai parin verran, vaikka hän onkin syönyt niin paljon, että kenen tahansa valkoisen miehen vatsa halkeaisi."

Meyer totteli nurisematta, ja toiset haihtuivat myöskin pois, kuten heidän oli tapana rouvan näyttäessä sotaisia merkkejä, joten me jäimme kahdenkesken.

"No", sanoi rouva, "jokainen on väsynyt, ja nyt on mielestäni aika mennä levolle. Hyvää yötä, Allan poikaseni ja Marie lapsukaiseni!" Senjälkeen hän tallusteli pois, jättäen meidät kahdenkesken.

"Mieheni", sanoi samassa Marie, "etkö tule katsomaan kotia, jonka laitoin sinua varten kuntoon, ennenkuin luulin sinun olevan kuollut? Se on vähäpätöinen paikka, mutta rukoilen Jumalaa, että tulisimme siellä onnellisiksi." Hän tarttui käteeni ja suuteli minua kerran, toisen ja kolmannenkin. -- -- --

Puolenpäivän tienoissa seuraavana päivänä minä ja vaimoni nauroimme ja pohdimme eräitä pikku seikkoja, jotka koskivat köyhän asuntomme järjestelyä -- niin pian saa ylitulvehtiva ilo unohtamaan suuret surut --; äkkiä näin hänen kasvojensa muuttuvan ja kysyin syytä siihen.

"Hiljaa!" hän sanoi. "Kuulen hevosten ääntä", ja hän osoitti erääseen suuntaan.

Katsahdin ja näin kukkulan takaa ilmestyvän joukon buureja jälkiratsastajineen, -- kolmekymmentäkaksi tai -kolme kaikkiaan, niistä kaksikymmentä valkoihoista.

"Katso", sanoi Marie, "isäni on heidän joukossaan, ja serkkuni Hernan ratsastaa hänen rinnallaan."

Se oli totta. Siellä oli Henri Marais, ja aivan hänen takanaan, hänen korvaansa supatellen, ratsasti Hernan Pereira. Muistan, kuinka näiden kahden näkeminen johti mieleeni lukemani tarinan miehestä, jonka paha henki oli riivannut, vetäen häntä jotain kauheata tuomiotaan kohti hänen paremman luontonsa kuiskauksista huolimatta. Laiha, kuihtunut ja hurjakatseinen Marais sekä lihavanaamainen ja aistillinen Pereira, kuiskien viekkaasti hänen korvaansa: he vastasivat aivan täydellisesti noita tyyppejä sadun miehestä ja hänen pahasta hengestään, joka veti häntä alas helvettiin. Jonkin mielijohteen vaikutuksesta kiedoin käsivarteni Marien ympäri syleillen häntä, ja sanoin:

"Olemmehan ainakin hetkisen olleet hyvin onnellisia."

"Mitä tarkoitat, Allan?" hän kysyi epäröivästi.

"Sitä vain, että onnen hetkemme ovat tällä kertaa päättyneet."

"Kenties", hän vastasi verkalleen. "Mutta ne ovat joka tapauksessa olleet varsin onnellisia hetkiä, ja jos minun tänään olisi kuoltava, olisin iloinen, että olen saanut niistä nauttia."

Sitten buurien ratsujoukkue saapui perille. Hernan Pereira, jonka aisteja vihan ja mustasukkaisuuden vaistot kenties terästivät, tunsi ensimmäisenä minut.

"Kas, mynheer Allan Quatermain", hän sanoi, mistä johtuu, että te olette täällä? Mistä johtuu, että te vielä elätte? Päällikkö, hän lisäsi, kääntyen noin kuusikymmentä vuotiaan tumman ja synkkäkatseisen miehen puoleen, jota en silloin tuntenut, "tämä on kummallinen juttu. Tämä englantilainen, mynheer Quatermain, oli käskynhaltija Retiefin mukana zulukuninkaan pääkaupungissa, kuten mynheer Henri Marais voi todistaa. Nyt tiedämme varmasti, että Pieter Retief ja koko hänen väkensä ovat kuolleet, Dingaanin murhaamina. Kuinka sitten on mahdollista, että tämä mies on pelastunut?"

"Miksi asetatte minulle arvoituksia, mynheer Pereira?" kysyi tumma buuri. "Epäilemättä englantilainen on valmis selittämään."

"Tietysti, mynheer", sanoin. "Haluatteko, että puhun nyt heti?"

Päällikkö epäröi. Kutsuttuaan Henri Marais'n sivummaksi ja puhuttuaan hänen kanssaan hetkisen hän vastasi:

"Ei, ei nyt, luullakseni. Asia on liian vakava. Syötyämme kuuntelemme kertomustanne, mynheer Quatermain, ja siihen mennessä kiellän teitä poistumasta tältä paikalta."

"Tarkoitatteko, että olen vanki, herra päällikkö?" kysyin.

"Niin, jos niin tahdotte, mynheer Quatermain, -- vanki, jonka on selitettävä, kuinka noin kuusikymmentä veljistänne, jotka olivat seuralaisianne, joutuivat eläinten tavoin teurastettavaksi Zulumaassa, kun te sitävastoin pelastuitte. Ei sen enempää sanoja tällä kertaa. Pian epäilemättä saamme kuulla niitä hyvän joukon. Hei, Carolus ja Johannes, vartioikaahan tätä englantilaista, josta kuulen kummallisia juttuja, ladatuin pyssyin; kun lähetämme sanan, tuokaa hänet eteemme."

"Kuten tavallisesti, serkkusi Hernan tuo huonoja lahjoja", sanoin Marielle katkerasti. "No, syökäämme mekin päivällisemme, jonka herrat Carolus ja Johannes kenties suvaitsevat jakaa kanssamme -- tuoden ladatut pyssynsä mukanaan."

Carolus ja Johannes ottivat kutsun vastaan, ja heiltä me kuulimme paljon uutisia, kaikki varsin kauheita; erityisesti saimme kuulla yksityiskohtia teurastuksesta sillä seudulla, joka tämän kauhean tapauksen johdosta nyt ja aina tunnetaan nimellä Weenen eli Itkupaikka. Tarvinneeko sanoa, että ne riittivät viemään meiltä ruokahalun kokonaan, vaikka Carolus ja Johannes, jotka silloin jo olivat jotenkin tointuneet tuon verisen kauhun yön hyökkäyksestä, söivät tavalla, joka olisi täyttänyt Hansinkin kateudella.

Vähän ajan perästä aterioimisemme päätyttyä Hans, joka näytti jotakuinkin tointuneen uupumuksestaan, tuli korjaaman pois astioita. Hän ilmoitti meille, että kaikki buurit pitivät suurta "puhetta" ja että he aikoivat lähettää noutamaan minua. Muutamia minuutteja myöhemmin saapuikin kaksi asestettua miestä ja käski minun seurata mukanaan. Käännyin lausuakseni muutamia jäähyväissanoja Marielle, mutta hän sanoi:

"Menen sinne, minne sinäkin, mieheni", ja, kun vartiosto ei mitenkään estänyt, hän tuli.

Noin kahdensadan yardin päässä tapasimme buurit erään vaunun katoksen alla istumassa. Kuusi heistä oli istuutunut puoliympyrään tuoleille tai mitä kukin oli istuimekseen löytänyt. Synkkäkatseinen päällikkö istui keskellä, ja hänen edessään oli karkea pöytä kirjoitustarpeineen.