Part 22

Sen alareunaan oli joku -- olen unohtanut, kuka -- kirjoittanut hollanniksi: "De merk van Koning Dingaan" (Kuningas Dingaanin merkki). Sanojen "merk" ja "van" välille jätettyyn aukkoon Dingaan teki ristin kynällä, joka hänelle annettiin, Thomas Halstead'in pitäessä hänen kädestään ja osoittaessa, mitä hänen oli tehtävä.

Tämän jälkeen kolme hänen indunaansa eli ylhäistä neuvosmiestään nimeltä Nwara, Yuliwana ja Manondo todistivat sen zulujen puolelta ja M. Oosthuyzen, A. C. Greyling ja B. J. Liebenberg, jotka seisoivat lähinnä Retief'iä, buurien puolelta.

Kun tämä oli tehty, määräsi Dingaan yhden isibongo'n eli ylistäjän juoksemaan edes takaisin rykmenttien ja muiden sinne kokoontuneiden edessä ja kuuluttamaan, että hän oli luovuttanut Natalin buureille heidän ikuiseksi omaisuudekseen, minkä ilmoituksen zulut ottivat kiljuen vastaan. Sitten Dingaan kysyi Retiefiltä, eikö hän halunnut syödä, ja suuret lautaselliset keitettyä härän lihaa tuotiin esiin ja kuljetettiin ympäri. Buurit siitä kuitenkin kieltäytyivät, selittäen jo syöneensä aamiaista. Siihen kuningas vastasi, että heidän ainakin oli juotava, ja maljallisia twala'a eli kafferien olutta tuotiin esiin ja tarjoiltiin yltympäri, ja kaikki buurit nauttivat sitä.

Heidän juodessaan Dingaan antoi Retiefin tehtäväksi viedä hollantilaisille farmareille sana, että hän toivoi heidän pian tulevan ja ottavan Natalin haltuunsa, joka tästälähtien oli heidän maatansa. Myöskin tuo mustasydäminen roisto toivotti heille hauskaa kotimatkaa. Senjälkeen hän antoi molemmille rykmenteille käskyn tanssia ja laulaa sotalauluja huvittaakseen vieraitaan.

He aloittivat tanssin ja siirtyivät sen kestäessä yhä lähemmäksi.

Tällä hetkellä eräs zulu ilmestyi, tehden itselleen tietä päällikköjen välitse, jotka olivat kerääntyneet labyrintin portille, ja jätti jonkun sanoman eräälle indunalle, joka vuorostaan ilmoitti sen kuninkaalle.

"Oho! Onko niin?" sanoi kuningas huolestunein katsein. Sitten hänen silmänsä ikäänkuin sattumalta osuivat minuun, ja hän lisäsi: "Macumazahn, eräs vaimoistani on äkkiä vaikeasti sairastunut ja sanoo, että hänen on saatava jotain valkoisten miesten lääkettä, ennenkuin he menevät pois. No, sinä sanot olevasi vastanainut mies, joten voin uskoa vaimoni sinun haltuusi. Pyydän sinua menemään ja ottamaan selvän, mitä lääkettä hän tarvitsee, sillä sinähän osaat puhua meidän kieltämme."

Minä epäröin, sitten käänsin hänen sanansa Retiefille.

"Sinun on parasta mennä, poikaseni", sanoi päällikkö, "mutta tule pian takaisin, sillä me lähdemme heti."

Vieläkin epäröin, sillä tämä tehtävä ei minua miellyttänyt. Silloin kuningas alkoi suuttua.

"Mitä!" hän sanoi. "Kiellättekö te, valkoiset miehet, minulta tämän pienen suosionosoituksen, kun minä olen juuri antanut niin paljon teille, -- te, joilla on ihmeellisiä lääkkeitä sairaan parantamiseksi?"

"Mene, Allan, mene", sanoi Retief, kun hän ymmärsi hänen sanansa, "tai hän tulee vihaiseksi ja kaikki menee myttyyn."

Kun ei siis mitään valinnan varaa ollut, lähdin portin kautta labyrinttiin.

Seuraavassa silmänräpäyksessä syöksyi kimppuuni miehiä, ja ennenkuin saatoin sanaakaan lausua, heitettiin vaate suuni eteen ja sidottiin lujasti pääni ympäri.

Olin vankina ja suukapulalla mykäksi tehtynä.

XIX Luku.

LÄHTEKÄÄ RAUHASSA!

Kookas kafferi kuninkaan vartioväestä tuli assegai kädessä luokseni ja kuiskasi:

"Kuule, pieni Yrjön Poika. Kuningas tahtoisi pelastaa sinut, jos vain voi, koska et ole hollantilainen, vaan englantilainen. Tiedä kuitenkin, että olet kuoleman oma, jos yrität huutaa tai jos teet vastarintaa", ja hän kohotti assegaitaan ikäänkuin valmiina upottamaan sen sydämeeni.

Nyt ymmärsin, ja kylmä hiki kihosi koko ruumiistani. Seuralaiseni joutuisivat joka ainoa murhattaviksi. Oi, ilomielin olisin antanut henkeni voidakseni varoittaa heitä. Mutta, voi! En voinut, sillä suuni edessä oleva vaate oli niin paksu, ettei mikään ääni läpäissyt sitä.

Eräs zuluista pisti seipään aitauksen ripojen väliin. Sitten hän väänteli sitä sivullepäin edestakaisin, tehden aukon juuri silmieni kohdalle. Nyt minun täytyi nähdä jotain.

Jonkun aikaa -- kymmenen minuuttia arviolta -- tanssiminen ja oluen juominen jatkui. Sitten Dingaan nousi tuoliltaan ja puristi lämpimästi Retiefin kättä, lausuen "hamba gachlé" eli lähtekää rauhassa. Hän vetäytyi labyrintin porttia kohti ja hänen poistuessaan buurit ottivat hatut päästään ja heiluttaen niitä ilmassa hurrasivat hänelle. Hän oli jo melkein portin toisella puolella, ja minä aloin jälleen hengittää.

Epäilemättä olin erehtynyt. Mitään petosta ei sittenkään suunniteltu.

Aivan portin aukossa Dingaan kuitenkin kääntyi ja lausui zulukielellä kaksi sanaa, jotka merkitsivät:

"Käykää kimppuun!"

Heti soturit, jotka nyt olivat tanssineet aivan lähellä ja odottivat näitä sanoja, hyökkäsivät buurien kimppuun. Kuulin Thomas Halstead'in huutavan englanniksi:

"Meidät on petetty!" Zulukielellä hän lisäsi: "Antakaa minun puhutella kuningasta!"

Dingaan kuuli sen myöskin ja osoitti kädenliikkeellään kieltäytyvänsä kuuntelemasta ja samalla huusi kolmasti:

"Bulala abatagati!" eli "Lyökää kuoliaaksi nuo taikurit!"

Näin Halstead raukan vetävän veitsensä ja upottavan sen erääseen zuluun, joka oli hänen lähellään. Mies kaatui, ja uudelleen hän sivalsi toista sotilasta, leikaten hänen kurkkunsa poikki. Buurit vetivät myös veitsensä esiin -- ne heistä, joilla oli aikaa -- ja koettivat puolustautua näitä mustia paholaisia vastaan, jotka joukoittain ryntäsivät heidän kimppuunsa. Kuulin myöhemmin, että heidän onnistui tappaa kuusi tai kahdeksan niistä ja haavoittaa kenties pariakymmentä. Mutta se oli pian päättynyt, sillä mitä saattoivat miehet, jotka olivat astutetut vain taskuveitsillä, tehdä sellaiselle paljoudelle?

Kauhean melun, huutojen, valitusten, kirousten, armonpyyntöjen ja zulujen taistelukiljunnan kajahdellessa kaikki buurit lyötiin maahan, molemmat pienet pojatkin ja hottentottipalvelijat. Sitten sotilaat raastoivat heidät vielä elävinä pois, kantapäät maassa laahaten, aivan niinkuin mustat muurahaiset raahaavat haavoittuneita matoja tai hyönteisiä.

Dingaan seisoi nyt sivullani ja nauroi, lihavien kasvojen hermostuneesti nytkähdellessä.

"Tule, Yrjön Poika", hän sanoi, "katsokaamme näiden hallitsijallesi petollisten loppua."

Sitten minut kuljetettiin eräälle labyrintin sisäpuolella olevalle kummulle, josta levisi näköala ympäristöön. Täällä odotimme hetkisen, kuunnellen melua, joka kävi yhä etäisemmäksi, kunnes äkkiä tuo kammottava kuoleman saattue ilmestyi jälleen näkyviin, tullen Suuren Kraalin aitauksen ympäri ja suunnaten kulkunsa suoraan Teurastuskukkulaa, Hloma Amabutu'a kohti. Pian sen rinteitä pitkin oli kiivetty ylös, ja siellä keskellä tummalehtisiä pensaita ja kivenlohkareita mustat sotilaat murhasivat heidät joka ainoan.

Minä näin sen ja pyörryin.

* * * * *

Luulen olleeni tiedottomana useita tunteja, vaikka loppupuolella tajuttomuuteni kävi niin lieväksi, että saatoin kuulla onton äänen yläpuolellani puhuvan zulukielellä.

"Olen iloinen, että pieni Yrjön Poika on pelastunut", sanoi kaikuva ääni, jota en tuntenut, "sillä hänellä on suuri kutsumus ja hänestä on tulevina aikoina oleva hyötyä mustalle rodulle." Sitten ääni jatkoi:

"Oi Senzangacona'n huone! Nyt olet maitoosi sekoittanut verta, valkoisten verta. Tämä malja sinun on tyhjennettävä pohjasakkaa myöten, ja myöhemmin maljan täytyy särkyä"; ja puhuja nauroi pitkää, kaameata naurua, jota en useampaan vuoteen uudelleen kuullut.

Kuulin hänen poistuvan laahustavin askelin kuin suuri matelija, ja senjälkeen suurella ponnistuksella sain silmäni auki. Olin isossa majassa, jonka ainoana valaistuksena oli keskellä olevasta tulennoksesta leviävä loimu; oli näet yöaika. Nuori ja kaunis zulunainen oli lähellä tulta kumartuneena kurpitsapullon yli, jota hän täytti jollakin. Puhuttelin häntä hämilläni.

"Oi vaimo", sanoin, "oliko tässä joku mies, joka ylitseni kumartuneena nauroi?"

"Ei aivan, Macumazahn", hän vastasi miellyttävällä äänellä. "Se oli Zikali, suuri taikuri, kuninkaiden neuvosmies, Tienraivaaja, -- hän, jonka syntymää isoisämme eivät muista, hän, jonka sanan voimasta puut nousevat juurineen maasta, hän, jota Dingaan pelkää ja tottelee."

"Kehoittiko hän surmaamaan buurit?" kysyin.

"Kenties", hän vastasi. "Kuinka minä sellaisia asioita tietäisin?"

"Oletko se nainen, joka oli sairaana ja jota minun piti tulla katsomaan?" kysyin jälleen.

"Kyllä, Macumazahn, olin sairas, mutta nyt olen terve ja sinä olet sairas, sillä sellaista on maailman meno. Juo tätä", ja hän ojensi minulle kurpitsapullossa maitoa.

"Mikä on nimesi?" kysyin ottaessani sen vastaan.

"Naya nimeni on", hän vastasi, "ja minä olen sinun vanginvartijasi. Älä luule, että voit paeta käsistäni, Macumazahn, sillä ulkopuolella on toisia vartijoita, joilla on keihäät kädessä. Juo!"

Join ja tulin samalla ajatelleeksi, että juoma saattoi olla myrkytettyä. Olin kuitenkin niin janoinen, että tyhjensin sen viimeistä tippaa myöten.

"Nyt olen kai kuollut mies?" kysyin, laskiessani kädestäni pullon.

"Ei, ei, Macumazahn", vastasi lempeällä äänellä nainen, joka nimitti itseään Nayaksi; "et ole kuollut mies, vaan mies, joka nukkuu ja unohtaa."

Sitten menetin tajuntani ja nukuin -- kuinka kauan, sitä en tiedä.

Kun heräsin, oli kirkas päivän valo; aurinko heloitti korkealta taivaalta. Kenties oli Naya sekoittanut jotain lääkettä maitooni tai kenties yksinkertaisesti olin nukkunut. En tiedä. Joka tapauksessa olin kiitollinen tästä nukkumisesta, sillä ilman sitä olisin varmaankin tullut hulluksi.

Muistan, kuinka siellä majassa levätessäni ihmettelin, mitenkä Kaikkivaltias oli voinut sallia sellaisen teon tapahtua, jonka olin nähnyt. Kuinka oppi rakastavasta ja laupiaasta Isästä saattoi soveltua sellaisen kanssa yhteen? Nuo buuriraukat -- mitä vikoja heillä lieneekin ollut, ja heillä oli useita kuten meillä muillakin -- olivat yleensä hyviä ja kunnollisia miehiä omalta kannaltaan katsoen. Kuitenkin heidät oli tuomittu joutumaan niin raa'alla tavalla teurastettaviksi erään raakalaisdespootin viittauksesta; heidän vaimonsa joutuivat leskiksi, heidän lapsensa jäivät isättömiksi tai -- kuten myöhemmin saatettiin todeta -- useimmissa tapauksissa murhattiin tai tehtiin orvoiksi.

Salaperäisyys oli liian suuri, -- niin suuri, että se saattoi pois tasapainostaan nuoren miehen mielen, joka oli ollut sellaisen kauhean näytelmän todistajana kuin olen kuvaillut.

Muutamien päivien aikana todellakin luulen järkeni olleen aivan tuhoutumisen partaalla. Lopuksi kuitenkin harkinta ja kasvatus, josta minun on kiittäminen isääni, tulivat avukseni. Muistin, että sellaisia joukkomurhia oli, usein paljon suuremmassakin mittakaavassa, tapahtunut tuhansia kertoja historiassa, ja kuitenkin niiden kautta, vieläpä usein niiden avullakin, sivistys oli kulkenut eteenpäin, ja anteeksianto ja rauha olivat suudelleet toisiaan uhrien verisillä haudoilla.

Sentähden nuoruudestani ja kokemattomuudestanikin huolimatta päättelin, että joku käsittämätön tarkoitus oli tuon kauheuden päämääränä ja että niiden onnettomien miesten henget, jotka siten oli uhrattu, olivat olleet välttämättömiä tälle tarkoitusperälle. Tämä saattaa tuntua peloittavan fatalistiselta opilta, mutta sille antaa luonto joka päivä vahvistusta, ja epäilemättä kärsimään joutuneet saavat korvauksensa jossain toisessa valtakunnassa. Jos niin ei ole, ovat usko ja uskonnot arvottomia.

Voi tietysti myöskin olla mahdollista, että sellaisia kauheita onnettomuuksia tapahtuu -- ei laupiaan Kaikkivaltiaan tahdosta, vaan sitä uhmaillen. Kenties raamatun paholainen, jolle me olemme taipuvaisia hymyilemään, on vieläkin todellisena ja toimivana tässä meidän maailmassamme. Kenties ajasta aikaan joku paha alkuvoima puhkeaa esiin kuin tulivuoren kahlehditut voimat, tuoden kuolemaa ja kurjuutta siivillään, kunnes sen lopuksi täytyy poistua voimattomana ja voitettuna. Ken tietää?

Kysymys sietäisi esittää Canterbury'n arkkipiispalle ja Rooman paaville konklaavissa, jolloin riidanratkaisijana esiintyisi Tibetin Dalai Lama, ellei yksimielisyyttä syntyisi. Minä vain koetan merkitä muistiin ajatuksia, jotka niin kauan sitten liikkuivat mielessäni, sellaisina kuin ne nykyään ovat muistissani. Hyvin todennäköisesti ne eivät ole aivan samoja ajatuksia, sillä kokonainen ihmisikä on senjälkeen kulunut, ja siinä ajassa äly kypsyy kuin viini pullossa.

Paitsi näitä yleisiä asioita oli minulla omiakin kysymyksiä pohdittavana näinä vankeuspäivinäni, -- esimerkiksi kysymys omasta turvallisuudestani, vaikka ollakseni rehellinen täytyy sanoa, että ajattelin sitä vähän. Jos joutuisin surmattavaksi, niin joutuisin, ja sillä loppu. Dingaanin tuntemukseni sanoi minulle, ettei hän ollut turhaan surmannut Retiefiä kumppaneineen. Tämä olisi vain alkua suurempaan teurastukseen, sillä en ollut unohtanut, mitä hän sanoi Marien säästämisestä ja mitä muita viittauksia hän minulle antoi.

Kaikesta tästä päättelin -- aivan oikein, kuten myöhemmin ilmeni --, että jonkinlainen yleinen hyökkäys tehtäisiin buurien kimppuun, jotka luultavasti hävitettäisiin viimeiseen mieheen asti. Ajatella, että olin täällä vankina kafferien kraalissa, vartijanani vain nuori nainen, mutta kuitenkin kykenemättömänä pakenemaan varoittaakseni heitä! Majani ympärillä oli piha, jonka ympäri kulki noin viisi jalkaa ja kuusi tuumaa korkea aita. Milloin tahansa, yöllä tai päivällä, silmäilin tämän aitauksen yli, näin sotamiehiä joka viidentoista yardin päässä. Siellä ne seisoivat kuin kuvapatsaat, leveät keihäät kädessään, kaikki katsellen aitausta kohti. Siinä ne seisoivat; -- öisin niiden luku oli kaksinkertainen. Ilmeisesti ei ollut aikomus päästää minua pakenemaan.

Kului siten viikko, -- kauhea viikko, sen saatte uskoa. Koko sinä aikana oli ainoana kumppaninani mainitsemani sorea nuori nainen, Naya. Meistä tuli tavallaan ystäviä, ja me juttelimme mitä erilaisimmista asioista. Keskustelumme lopussa minä kuitenkin aina havaitsin, etten ollut saanut vähintäkään tietoa mistään asiasta, jolla olisi ollut välitöntä mielenkiintoa. Sellaisista seikoista kuin zulujen ja naapuriheimojen historiasta tai suuren kuninkaan Chakan luonteesta tai muista merkityksettömistä asioista hän saattoi jutella tuntikaudet. Mutta kun jouduimme päivän tapauksiin, kuivui hän kuin vesi tulikuumalla arinalla. Kuitenkin Naya kovin kiintyi tai oli kiintyvinään minuun. Hän kuvitteli yksinkertaisuudessaan, että minä saattaisin tehdä sen hullutuksen, että naisin hänet, mihin hän sanoi Dingaanin olevan sangen suostuvaisen, koska hän piti minusta ja arveli minusta olevan maassaan hyötyä. Kun mainitsin hänelle, että jo olin naimisissa, kohautti hän kiiltäviä olkapäitään ja kysyi nauraen, niin että hänen kauniit hampaansa paljastuivat:

"Mitä se tekee? Eikö miehellä voi olla useampia kuin yksi vaimo? Ja kuinka sinä, Macumazahn", hän jatkoi, nojaten eteenpäin ja katsellen minua, "tiedät, että sinulla on edes yksi? Sinä saatat joutua hänestä eroon tai leskeksi millä hetkellä tahansa."

"Mitä tarkoitat?" kysyin.

"Minäkö? En tarkoita mitään. Älä katsele minua niin kiivaasti, Macumazahn. Varmasti sellaista tapahtuu maailmassa, eikö niin?"

"Naya", sanoin, "sinä olet kahtena pahana -- syöttinä ja vakoojana -- ja sinä tiedät sen."

"Kenties olen, Macumazahn", hän vastasi. "Voiko minua siitä moittia, jos henkeni siitä riippuu, erittäinkin, kun todella pidän sinusta sinun itsesi tähden?"

"En tiedä", sanoin. "Sanohan, milloin tästä paikasta pääsen pois?"

"Kuinka minä sen voin sanoa sinulle, Macumazahn?" vastasi Naya, tarttuen käteeni vilkkaalla tavallaan. "Luulen kuitenkin piakkoin voivani sanoa. Kun olet lähtenyt, Macumazahn, muista minua joskus ystävyydellä, koska olen todella koettanut tehdä olosi niin mukavaksi kuin mahdollista vartijan tirkistellessä joka raosta majaan."

Sanoin jotain tilaisuuteen sopivaa, ja seuraavana aamuna vapautukseni saapui. Kun olin syömässä aamiaistani pihamaalla majan takana, ilmestyivät nurkkauksen takaa näkyviin Nayan kauniit ja miellyttävät kasvot, ja hän ilmoitti, että joku kuninkaan lähetti oli tullut minua tapaamaan. Jättäen lopun ateriasta nauttimatta menin pihaportille ja näin siellä vanhan ystäväni Kambulan.

"Tervehdin sinua, inkoos", hän sanoi minulle. "Tulen viemään sinut takaisin Nataliin vartioston seuraamana. Mutta kehoitan sinua olemaan kyselemättä minulta mitään, sillä minun ei ole lupa niihin vastata. Dingaan on sairas etkä siis voi häntä nähdä, et myöskään valkoista saarnamiestä etkä ketään muuta. Sinun on lähdettävä kanssani heti paikalla."

"Minä en halua nähdä Dingaania", vastasin, katsoen häntä suoraan silmiin.

"Ymmärrän", vastasi Kambula. "Dingaanin ajatukset ovat hänen ajatuksiaan ja sinun ajatuksesi ovat sinun ajatuksiasi, ja kenties hän juuri sentähden ei halua nähdä sinua. Muista kuitenkin, inkoos, että Dingaan on pelastanut henkesi, temmatessaan sinut kärventymättömänä hyvin suuresta tulipalosta, kenties siksi, että sinä olet erilaatuista puuta, jota hänen mielestään on sääli polttaa. No, jos olet valmis, niin lähtekäämme."

"Olen valmis", vastasin.

Tiellä tapasin Nayan, joka sanoi:

"Et koskaan ole edes ajatellut sanoa minulle hyvästi, valkoinen mies, vaikka olen sinua hyvin kohdellut. No, mitäpä muuta olisin voinut odottaakaan? Toivon kuitenkin, että, jos minun olisi tästä maasta paettava henkeni säilyttääkseni, kuten saattaa tapahtua, sinä tekisit puolestani sen, mitä minä olen tehnyt sinun puolestasi."

"Sen lupaan", sanoin, puristaen hänen kättään. Sattui niin, että vuosia myöhemmin saatoinkin täyttää lupaukseni.

Kambula ei vienyt minua Umgungundhlovu'n kraalin läpi, vaan kiersi sen. Tiemme kulki aivan kuoleman kukkulan, Hloma Amabutu'n, ohi, missä korppikotkia edelleen oli suurin joukoin koolla. Kohtalo oli määrännyt, että minun oli kuljettava muutamien kukkulan juurella henkensä menettäneiden seuralaisteni juuri kaluttujen luiden yli. Eräs näistä luurangoista oli vaatteista päättäen Samuel Esterhuizen, erittäin kunnon mies, jonka vieressä olin nukkunut koko matkamme ajan. Hänen tyhjät silmäkuoppansa näyttivät tuijottavan minuun moittivasti ikäänkuin kysyen, miksi minä jäin eloon, kun hän ja kaikki hänen veljensä olivat saaneet surmansa. Tein itse itselleni saman kysymyksen. Miksi koko tuosta suuresta seurasta vain minä yksin olin jäänyt eloon?

Sisäinen ääni tuntui minulle vastaavan: Jotta saattaisin olla yhtenä välineenä kostettaessa Dingaanille, tuolle pirulliselle murhaajalle. Katsellessani näitä murskattuja ja häväistyjä luurankoja, jotka olivat olleet miehiä, vannoin itsekseni, etten tätä tehtävääni jättäisi tekemättä, jos saisin elää. Enkä jättänytkään, vaikka en näillä sivuilla voikaan kertoa siitä suuresta kostosta.

Käännettyäni silmäni tästä kauheasta näystä huomasin vastakkaisella rinteellä, johon olimme leiriytyneet matkallamme Delagoasta, vielä kunnianarvoisan mr Owen'in majat ja vaunut. Kysyin Kambulalta, olivatko hän ja hänen väkensä myös saaneet surmansa.

"Ei, inkoos", hän vastasi. "He ovat Yrjön Lapsia, kuten sinäkin, ja sentähden kuningas on säästänyt heidät, vaikka hän aikookin karkoittaa heidät maastaan."

Nämä olivat hyviä uutisia, ja minä kysyin uudelleen, oliko myöskin Thomas Halstead säästynyt, koska hänkin oli englantilainen.

"Ei", sanoi Kambula. "Kuningas tahtoi säästää hänet, mutta hän tappoi kaksi meidän miehistämme ja laahattiin pois muiden mukana. Kun pyövelit ryhtyivät työhönsä, oli liian myöhäistä pidättää heidän käsiään."

Taasen kysyin, enkö saisi lähteä yhdessä mr. Owen'in kanssa, mihin Kambula vastasi lyhyesti:

"Ei, Macumazahn. Kuningas on määrännyt, että sinun on mentävä yksin."

Niin meninkin. Mr. Owen'ia ja hänen väkeään en koskaan enää tavannut. Uskon kuitenkin, että he turvallisesti saapuivat Durban'iin ja purjehtivat pois laivalla, jonka nimi oli Comet.

Lyhyessä ajassa saavuimme kraalin pääportin vieressä olevien kahden maitopuun luo, missä paljon tavaroistamme oli maassa hajallaan, vaikka pyssyt olivat kadonneet. Kambula kysyi, saatoinko tuntea oman satulani.

"Tuossa se on", vastasin, osoittaen sitä; "mutta mitä hyötyä on satulasta ilman hevosta?"

"Hevonen, jolla ratsastit, on varattu sinua varten, Macumazahn", hän vastasi.

Sitten hän antoi yhdelle miehistään määräyksen tuoda satulan ja ohjakset sekä muutamia muita tarvekapineita, jotka valikoin, kuten esimerkiksi pari peitettä, vesipullon, kaksi kahvia ja sokeria sisältävää säilykelaatikkoa, pienen lääkerasian ja niin edespäin.

Noin puolentoista kilometrin päässä löysin yhden hevosistani laitumella syrjäisen majan vieressä ja tein heti sen huomion, että sitä oli hyvin ruokittu ja hoidettu. Kambulan luvalla satuloin sen ja nousin sen selkään. Hän varoitti kuitenkin samalla, etten yrittäisi ratsastaa pakoon saattueesta, koska silloin varmasti saisin surmani, sillä, vaikka heiltä pääsisin pakoon, oli pitkin koko maata annettu määräys ottaa minut hengiltä, jos minut nähtäisiin yksin.

Vastasin, etten aseettomana ajatellutkaan ryhtyä sellaiseen yritykseen. Me jatkoimme sitten matkaa eteenpäin, Kambulan ja hänen sotilaidensa kävellessä tai juostessa sivullani.

Neljä vuorokautta me siten vaelsimme, poiketen, mikäli saatoin arvostella, noin kaksi- tai kolmekymmentä mailia itäänpäin siitä tiestä, jota olin kulkenut jättäessäni aikaisemmin Zulumaan ja palatessani jälleen Retiefin ja hänen lähetystönsä kanssa. Ilmeisesti minun näkemiseni herätti suurta mielenkiintoa niissä zuluissa, joiden alueen läpi kuljimme; kenties sentähden, että he tiesivät minun olevan ainoan eloon jääneen kaikista valkoisista miehistä, jotka olivat menneet kuninkaan luona käymään. He tulivat kylistään joukottain ja tuijottivat minua melkein kauhulla ikäänkuin olisin ollut aave enkä mies. Yksikään ei minua puhutellut; luultavasti heitä oli siitä kielletty. Varmaa ainakin on, että he poikkeuksetta kääntyivät ja kävelivät tai juoksivat pois, kun jotakuta heistä puhuttelin.

Neljännen päivän iltana Kambula ja hänen sotilaansa saivat uutisia jotka suuresti näyttivät heitä kiihdyttävän. Sanantuoja, jonka vasemman käsivarren paksuimmassa kohdassa oli haava, joka minusta näytti kuulan aiheuttamalta, ilmestyi läähättäen pensaikosta ja sanoi jotain, josta korviani heristäen eroitin kaksi sanaa -- "suuri teurastus." Sitten Kambula asetti sormet huulilleen vaitiolon merkiksi ja vei miehen sivulle, joten en kuullut enkä nähnyt häntä enempää. Myöhemmin kysyin Kambulalta, keneen tämä suuri teurastus oli kohdistunut, jolloin hän tuijotti minuun viattomasti ja sanoi, ettei hän tiennyt, mistä minä puhuin.

"Mitä hyödyttää valehdella minulle, Kambula, kun minä kuitenkin ennen pitkää saan selville totuuden?"

"Siinä tapauksessa odota, Macumazahn; kunnes saat siitä selvän, ja olkoon se sinulle mieluinen", hän vastasi ja lähti jonkun matkan päähän puhelemaan miestensä kanssa.

Koko sen yön kuulin heidän puhelevan, sillä uusia onnettomuuksia aavistaen makasin valveilla. Olin varma, että jokin kauhea asia oli taasen tapahtunut. Luultavasti Dingaanin armeijat olivat tuhonneet kaikki buurit ja siinä tapauksessa -- oi, miten olikaan Marien käynyt? Oliko hän saanut surmansa vai oliko hän kenties joutunut vangiksi, kuten Dingaan oli uhannut hänet ottaa alhaisia tarkoituksiaan varten? Mikäli tiesin, saattoi hän nyt olla vartioston seuraamana matkalla Umgungundhlovu'un kuten minä Nataliin.

Aamu tuli vihdoinkin, ja sinä päivänä puolenpäivän tienoissa me saavuimme eräälle Tugela-joen kahlauspaikalle, josta onneksi oli aivan helppo kulkea yli. Tässä Kambula lausui hyvästi, ilmoittaen tehtävänsä päättyneen. Samalla hän antoi toimekseni viedä Dingaanilta Natalissa asuville englantilaisille seuraavan tiedon: Dingaan oli surmannut buurit, jotka olivat tulleet hänen luokseen, koska hän huomasi heidän pettäneen päämiehensä ja senvuoksi olevan arvottomia elämään. Sitävastoin hän rakasti Yrjön Poikia, jotka olivat uskollista kansaa ja joiden sentähden ei tarvinnut pelätä mitään hänen taholtaan. Vieläpä hän pyysi heitä käymään katsomassa häntä hänen Suuressa Kartanossaan, missä hän olisi valmis keskustelemaan heidän kanssaan.