Part 21

"Niin, Macumazahn", vastasi Dingaan hyvin vilkkaasti. "Siinä suhteessa sinä ja minä olemme toistemme kaltaisia. Me olemme kumpikin rehellisiä, kovin rehellisiä, ja sentähden myöskin ystäviä, mitä en koskaan voi olla näiden amaboonain kanssa, jotka ovat pettureita, kuten sinä ja monet muut ovat sanoneet minulle. Me pelaamme päivän valossa, kuten miehet, ja se voittaa, ken voittaa, ja ken häviää, se häviää. Kuule nyt minua, Macumazahn, ja muista, mitä sanon. Mitä tahansa tapahtuneekin minulle, mitä tahansa nähnetkin, sinä olet turvassa niin kauan kuin minä elän. Dingaan on puhunut. Saanpa pitkän valkoisen tytön tai olen saamatta, sinä olet joka tapauksessa turvattu; sen pidän muistissani", ja hän pyyhkäisi hiuksillaan olevaa kumirengasta.

"Ja miksi minä olen turvattu, kun muita uhkaa vaara, oi kuningas?" kysyin.

"Jos sen tahdot tietää, kysy eräältä vanhalta Zikali nimiseltä ennustajalta, joka eli tässä maassa isäni Senzangacona'n päivinä ja sitä ennen -- jos nimittäin satut hänet löytämään. Pidän sinusta myöskin, kun et ole litteänaamainen hölmö niinkuin nämä amaboonat, vaan on sinulla aivot, jotka suoriutuvat kaikista vaikeuksista kuten käärme rämeiköstä. Olisi synti surmata sellainen, joka ampuu lintuja, niiden lennellessä korkealla ilmassa hänen yläpuolellaan, mitä ei kukaan muu kykene tekemään. Mitä tahansa siis näet tai kuulet, muista, että sinulle ei tapahdu mitään pahaa ja että pääset vahingoittumatta lähtemään tästä maasta tai jäädä tänne rauhassa, jos tahdot, ollaksesi tulkkinani puhuessani Yrjön poikien kanssa.

"Palaa nyt päällikkösi luo ja sano hänelle, että hänen sydämensä on minun sydämeni ja että kovin kernaasti haluan nähdä hänet täällä. Huomenna ja kenties sitä seuraavana päivänä tahdon näyttää hänelle muutamia kansani tansseja ja senjälkeen allekirjoitan asiapaperin, antaen hänelle kaiken pyytämänsä maan ja kaiken muun, mitä hän haluaa, vieläpä enemmän kuin hän saattaa toivoakaan. Hamba gachlé, Macumazahn", ja, nousten hämmästyttävällä nopeudella tuoliltaan, joka oli veistetty yhdestä ainoasta puupölkystä, hän kääntyi ja hävisi pienestä hänen takanaan olevan aidan aukosta, joka vei hänen yksityismajoihinsa.

Kun Kambulan saattamana, joka odotteli minua tämän isiklohloksi nimitetyn labyrintin portin ulkopuolella, olin matkalla takaisin buurien leiriin, tapasin Thomas Halstead'in, joka kuljeskeli luultavasti saadakseen puhutella minua. Pysähdyin ja kysyin häneltä suoraan, mitä aikeita kuninkaalla oli buurien suhteen.

"En tiedä", hän vastasi olkapäitään kohauttaen, "mutta hän näyttää niin hyväntahtoiselta heitä kohtaan, että luulen hänen valmistavan jotain onnettomuutta. Hän on ihmeellisesti kiintynyt teihin, sillä kuulin hänen antavan määräyksen lähettää sana joka rykmenttiin, että se, joka teitä vain haavoittaisikin, joutuisi heti surmattavaksi. Myöskin teitä näytettiin kaikille ratsastaessanne tänne muiden joukossa, jotta kaikki tuntisivat teidät."

"Se on minun puolestani hyvä", vastasin. "Mutta en käsitä, miksi minä tarvitsisin erikoista suojelusta ennen muita, jollei joku tahdo minua vahingoittaa."

"Täällä onkin sellainen, Allan Quatermain. Indunat kertovat minulle, että kaunis portugalilainen, jota he nimittävät Kaksinaamaksi, pyytää kuningasta surmaamaan teidät joka kerta, kun hän näkee hänet. Itsekin olen sen kuullut."

"Se on hänen tapaistaan", vastasin. "Mutta sanokaahan, mistä hän puhelee kuninkaan kanssa, milloin hän ei pyydä surmaamaan minua?"

"En tiedä", hän sanoi jälleen. "Jostain likaisesta, siitä olen varma. Siitä antaa myöskin varmuuden se nimi, jonka alkuasukkaat hänelle ovat antaneet. Luulen kuitenkin", hän lisäsi kuiskaten, "että hän on ollut samassa juonessa buurien kanssa, koska hänen on sallittu tulla tänne saadakseen heidän sopimuksensa allekirjoitetuksi. Vihdoin eräänä päivänä, kun olin tulkkina ja Dingaan vannoi, ettei hän antaisi heille maata enempää kuin mikä oli tarpeen heidän hautaamisekseen, Pereira mainitsi hänelle, ettei ollut väliä, mitä hän allekirjoitti, koska kynällä kirjoitetun saattoi pyyhkiä pois keihäällä."

"Tosiaanko! Ja mitä kuningas siihen vastasi?"

"No, hän nauroi ja sanoi, että se oli oikein ja että hän antaisi buurien lähetystölle kaikki, mitä heidän kansansa halusi, ja heille itselleen vielä muuta lisäksi. Mutta älkää kertoko tätä kenellekään, Quatermain, sillä jos sen teette ja se joutuu Dingaanin korviin, olen varmasti kuoleman oma. Sanon teille vielä, että olette kunnon mies ja että niissä korppikotkan ampujaisissa voitin suuren vedon teidän tähtenne, joten nyt annan teille vähäisen neuvon, joka teidän on viisainta ottaa varteen. Lähtekää tästä maasta niin pian kuin voitte ja menkää suojelemaan miss Marais'ta, johon olette niin ihastunut. Dingaan haluaa häntä, ja mitä Dingaan haluaa, sen hän tässä osassa maailmaa saa."

Sitten hän, odottamatta kiitosta, kääntyi ja hävisi zulujen joukkoon, jotka seurasivat meitä uteliaisuudesta; jäin ihmettelemään, oliko Dingaan oikeassa vai eikö nimittäessään tätä nuorta miestä valehtelijaksi. Hänen kertomuksensa näytti vastaavan niin hyvin sitä, minkä kuningas itse kertoi, että kaikesta siitä päättäen hän ei ollut valehtelija.

Juuri kun olin kulkenut suuren kaupungin pääportista, missä Kambula, tehtävänsä tehtyään, hyvästeli ja jätti minut, näin kaksi miestä syventyneenä vakavaan keskusteluun erään maitopuun alla, joita, kuten jo luullakseni mainitsin, kasvaa, tai kasvoi, siellä. Ne olivat Henri Marais ja hänen sisarenpoikansa. Huomatessaan minut Marais käveli poispäin, mutta Pereira lähestyi ja puhutteli minua, vaikka ilokseni voin mainita, ettei hän ojentanut minulle kättään, -- kenties varoituksenaan se, miten hänen oli käynyt Retiefin jutussa.

"Hyvää päivää, Allan", hän sanoi teeskentelevästi. "Kuulin juuri enoltani, että minun on sinua onniteltava -- Mariesta nimittäin --, ja usko minua: teen sen kaikesta sydämestäni."

Kun hän nämä sanat lausui ja kun samalla muistin, mitä juuri olin kuullut, kiehui vereni, mutta katsoin parhaaksi hillitä itseni ja vastasin siis vain:

"Kiitän."

"Tietysti", hän jatkoi, "me olemme kumpikin tavoitelleet tätä palkintoa, mutta kun Jumala on nähnyt hyväksi antaa sinun voittaa, en minä ole sellainen, joka kantaa pahaa mieltä."

"Minua ilahduttaa kuulla se", vastasin. "Ajattelin, että kenties olisitte sellainen. Sanokaahan nyt, muuttaaksemme puheen aihetta, kuinka kauan Dingaan meitä pitää täällä?"

"Enintään pari kolme päivää. Kas, Allan, minun on onnistunut saada hänet suuremmitta vaivoitta suostumaan allekirjoittamaan maasopimuksen. Niin pian siis, kuin se on tehty, te saatte kaikki mennä kotia."

"Päällikkö on oleva erittäin kiitollinen teille", sanoin. "Mutta mitä te aiotte tehdä?"

"En tiedä, Allan. Näettehän, etten ole sellainen onnen poika kuin sinä, jota vaimo odottelisi. Luulen, että kenties joksikin ajaksi jään tänne. Minusta näyttää olevan mahdollista pusertaa kokoon suuri joukko rahaa näistä zuluista; ja hävitettyäni kaikki Delagoan retkellä tarvitsen rahaa."

"Me kaikki tarvitsemme", vastasin, "erittäinkin, jos aiomme aloittaa elämän. Jos teille siis sopii maksaa velkanne, olen iloinen."

"Oi, älä pelkää", huudahti hän, tummien silmiensä äkkiä välähtäessä, "maksan sinulle velkani, joka pennin, hyvä korko mukaan laskettuna."

"Kuningas on juuri minulle kertonut, että se on tarkoituksenne", huomautin tyynesti, katsoen häntä suoraan silmiin. Sitten kävelin edelleen, jättäen hänet tuijottamaan jälkeeni ilmeisesti kykenemättömänä sanaakaan lausumaan.

Menin suoraa päätä majaan, joka Retiefille oli varattu pienessä syrjäisessä suoja-aitauksessa, mikä meille oli leiripaikaksi annettu. Tapasin päällikön istumassa kafferilaisella tuolilla kirjeen kirjoittamispuuhissa, käyttäen pulpettinaan polvilleen asettamaansa laudan palaa.

Hän katsahti ylös ja kysyi, miten olin menestynyt Dingaanin kanssa, kiinnittämättä huomiotaan anteeksipyyntööni sen johdosta, että häiritsin häntä kirjoitushommissaan.

"Kuunnelkaa, päällikkö", sanoin ja, puhuen matalalla äänellä ikäänkuin estääkseni ketään kuulemasta, kerroin hänelle joka sanan niistä haastatteluista, joita minulla juuri oli ollut Dingaanin, Thomas Halstead'in ja Pereiran kanssa.

Hän kuunteli minua loppuun asti ääneti ja sanoi sitten:

"Tämä on kummallinen ja ruma juttu, Allan, ja jos se on tosi, täytyy Pereiran olla vieläkin suurempi roisto kuin olen luullut. Mutta en voi uskoa, että se on totta. Luulen, että Dingaan valehteli sinulle omien tarkoituksiensa hyväksi; tarkoitan juttua sinun surmaamiseksesi tehdystä suunnitelmasta."

"Kenties, päällikkö. En tiedä, enkä suuresti väiltäkään tietää. Mutta olen varma, ettei hän valehdellut, kun hän sanoi aikovansa varastaa vaimoni joko itselleen tai Pereiralle."

"Mitä sitten aiot tehdä, Allan?"

"Aion teidän luvallanne lähettää jälkiratsastajani, Hansin, takaisin leiriin viemään Marielle kirjeen, missä kehoitan häntä siirtymään rauhassa joen rannalta valitsemalleni tilukselle, josta olen teille kertonut, ja pysyttelemään siellä kätkössä, kunnes palaan takaisin."

"Minusta se on tarpeetonta, Allan. Jos se kuitenkin tuo mielellesi helpoitusta, niin tee niin, sillä en voi sallia sinun itse mennä. Älä kuitenkaan lähetä tätä hottentottia, joka lörpötyksillään saisi ihmiset pelästymään. Aion juuri lähettää sananviejän leiriin kertomaan onnellisesta saapumisestamme ja Dingaanin taholta osaksemme tulleesta hyvästä vastaanotosta. Hän voi ottaa kirjeesi, missä sinun on vaimollesi sanottava, että, jos hän ja Prinsloon sekä Meyer'in perheet lähtevät tälle maatilallesi, heidän on mentävä lörpöttelemättä, ikäänkuin haluten vaihtelua, siinä kaikki. Laita kirje huomiseksi ennen aamunkoittoa valmiiksi, jolloin uskon omani olevan valmiina", hän lisäsi murahtaen.

"Se on silloin oleva valmis, päällikkö. Mutta mitä Hernan Pereirasta ja hänen vehkeilyistään?"

"Se tuosta kirotusta Hernan Pereirasta", huudahti Retief, jymäyttäen nyrkkinsä kirjoituspöytään, "että ensi tilassa hankin itse todistukset Dingaanilta ja siltä englantilaiselta pojalta, Halstead'ilta. Jos havaitsen heidän kertovan saman jutun kuin sinulle, asetan Pereiran koetukselle, kuten olen jo aikaisemmin uhannut tehdä. Ja jos hänet havaitaan syylliseksi, niin Jumala häntä varjelkoon! Tahdon hänet ammuttavaksi. Mutta toistaiseksi on parasta olla mitään tekemättä ja pitää vain silmällä häntä, ettemme aiheuttaisi pelkoa ja häväistystä leirissä, eikä ollenkaan todistella juttua. Mene nyt kirjoittamaan kirjettäsi ja jätä minut kirjoittamaan omaani."

Lähdin ja kirjoitin Marielle kirjeen, jossa en kuitenkaan kertonut läheskään kaikkea, minkä tässä olen pannut paperille. Pyysin häntä ja Prinsloo'n sekä Meyer'in perheitä -- jos nämä haluaisivat seurata hänen mukanaan, kuten varmasti uskoin -- siirtymään heti maatilalle, jonka kolmenkymmenen mailin päässä Bushman-joen rannasta olin keksinyt; tekosyynä heidän oli mainittava, että he menivät katsomaan, kuinka rakennustyöt siellä edistyivät. Tai jos toiset eivät tulisi, kehoitin häntä menemään yksin muutamien hottentottipalvelijain kanssa tai muiden kanssa, jotka saisi seurakseen.

Tämän kirjeen vein Retiefille ja luin sen hänelle. Pyynnöstäni hän raaputti sen alareunaan:

"Olen nähnyt edelläolevan ja hyväksyn sen, tietäen koko jutun, joka olkoon oikea tai väärä. Tee kuten miehesi sinua pyytää, mutta älä siitä puhu muille kuin niille, jotka hän mainitsee. -- Pieter Retief."

Sananviejä lähti siis aamunkoitteessa ja jätti jonkun ajan kuluttua kirjeeni Marielle.

Seuraava päivä oli sunnuntai. Aamulla menin tervehtimään lähetyssaarnaajaa, arvoisaa mr Owen'ia, joka ilostui suuresti minut nähdessään. Hän ilmoitti minulle, että Dingaan oli suopealla mielellä meitä kohtaan ja oli ollut pyytämässä häntä kirjoittamaan sopimuksen, jolla buureille luovutettaisiin se maapala, jota he halusivat. Jäin jumalanpalveluksen ajaksi mr Owen'in majaan ja palasin sitten leiriin. Illalla Dingaan toimeenpani kunniaksemme suuret sotakarkelot, joihin otti osaa kaksitoistatuhatta soturia.

Se oli ihmeellinen ja kunnioitusta herättävä näky, ja muistan jokaisella siihen osaaottavalla joukko-osastolla olleen useita harjoitettuja härkiä, jotka tekivät temppujaan heidän kanssaan, ilmeisesti annettujen komentosanojen mukaan. Me näimme Dingaanin sinä päivänä vain etäältä, ja tanssin päätyttyä palasimme leiriimme syömään raavaanlihaa, jota hän runsain määrin oli meille hankkinut.

Kolmantena päivänä, joka oli maanantai, 5 päivä helmikuuta, oli vielä enemmän tansseja ja valetaisteluita, -- niin paljon enemmän, että aloimme väsyä tähän raakalaisnäytelmään. Myöhään illalla Dingaan kuitenkin lähetti hakemaan Retiefiä ja hänen miehiään luoksensa, sanoen haluavansa hänen kanssaan puhua sopimusasiasta. Me lähdimme; mutta vain kolmen tai neljän -- niiden joukossa minä -- sallittiin päästä Dingaanin puheille, muiden jäädessä jonkun matkan päähän, mistä he saattoivat nähdä meidät, mutta olivat kuulomatkan ulkopuolella.

Dingaan veti sitten esiin paperin, jonka kunnianarvoisa mr Owen oli kirjoittanut. Tämä asiakirja, jonka vieläkin luulen olevan tallessa, sillä se löydettiin myöhemmin, oli sepitetty viralliseen tai puoliviralliseen muotoon, ja alkoi niinkuin julkinen kuulutus.

Siinä luovutettiin "paikka, jota nimitetään Port Natal'iksi, ympärillä olevine seutuineen -- Tugelasta Umzimvubu-jokeen lännessä ja merestä alkaen pohjoisessa -- buureille heidän ikuiseksi omaisuudekseen". Kuninkaan pyynnöstä käänsin asiakirjan hänelle, koska mr Owen oli sen laatinut englanninkielellä, ja senjälkeen nuori Halstead käänsi sen myöskin, jota varten hänet kutsuttiin sisään, kun minä olin lopettanut.

Tämä tapahtui minun tulkintani tarkistamiseksi, ja se vaikutti kaikkiin buureihin hyvin edullisesti. Se osoitti heille, että kuningas halusi ymmärtää täydellisesti, mitä hänen oli allekirjoitettava; niin ei olisi tapahtunut, jos hän olisi ajatellut jotain kepposta tai päättänyt pettää heidät myöhemmin. Tästä hetkestä lähtien Retief ja hänen väkensä luopuivat epäilemästä Dingaanin hyvää tahtoa tässä asiassa ja yksinkertaisuudessaan laiminlöivät kaikki varovaisuustoimenpiteet petoksen varalta.

Kun kääntäminen oli päättynyt, kysyi Retief kuninkaalta, allekirjoittaisiko hän paperin heti paikalla. Tämä vastasi kieltävästi; hän allekirjoittaisi sen seuraavana aamuna, ennenkuin lähetystö palaisi Nataliin. Sitten Retief vuorostaan kysyi Dingaanilta, Thomas Halsteadin välityksellä, oliko perää siinä, mitä hän oli kuullut, että eräs Pereira niminen buuri, joka oleskeli hänen luonaan ja jonka zulut tunsivat nimellä Kaksinaama, oli jälleen kehoittanut surmaamaan minut, Allan Quatermain'in, jota he nimittivät Macumazahn'iksi. Dingaan nauroi ja vastasi:

"Niin, se on kylläkin totta, sillä hän vihaa tätä Macumazahn'ia. Mutta älköön pieni Yrjön Poika tunteko mitään pelkoa, sillä sydämeni on lempeä häntä kohtaan, ja vannon paholaisten pään kautta, ettei hänelle tapahdu mitään ikävyyksiä Zulumaassa. Onhan hän vieraani, eikö niin?"

Sitten hän jatkoi sanoen, että, jos päällikkö niin halusi, hän vangitsisi ja surmaisi Kaksinaaman, koska tämä oli uskaltanut pyytää minun henkeäni. Retief vastasi, että hän huolehtisi itse siitä asiasta. Kun Thomas Halstead oli vakuuttanut kuninkaan kertomuksen Pereiran menettelystä todeksi, nousi hän ylös ja sanoi hyvästi Dingaanille.

Tästä Herman Pereiran jutusta Retief puhui vähän, kun palasimme kylän ulkopuolella olevaan leiriimme, mutta sekin vähä, mitä hän puhui, osoitti hänen syvää suuttumustaan. Kun saavuimme leiriin, hän lähetti hakemaan Pereiraa ja Marais'ta sekä muutamia vanhempia buureja. Muistan viimeksimainittujen joukossa olleen Gerrit Bothma seniorin, Hendrik Labuschagne'in ja Matthys Pretorius seniorin, kaikki kunnioitettuja ja arvostelukykyisiä henkilöitä. Minut myöskin määrättiin olemaan läsnä. Kun Pereira saapui, syytti Retief häntä avoimesti minun murhaamiseni suunnittelemisesta ja kysyi häneltä, mitä hänellä oli sanottavana. Tietysti hän vastasi jyrkästi kieltäen ja syytti minua siitä, että olin keksinyt jutun, koska olimme olleet vihamiehiä tytön tähden, jonka minä olin sittemmin nainut.

"No, mynheer Pereira", sanoi Retief, "kun Allan Quatermain nyt on voittanut tytön vaimokseen, tuntuisi siltä, että vihamielisyyden aihe hänen puoleltaan on poistunut, jotavastoin teidän on saattanut jäädä jälelle. Kuitenkaan ei minulla nyt ole aikaa tutkia tämäntapaisia seikkoja. Mutta huomautan teille, että myöhemmin, palattuamme Natal'iin, tulee pohdittavaksi, minne teidät vien mukanani, ja että siihen mennessä tullaan teitä ja teidän puuhianne pitämään silmällä. Huomautan myöskin ennakolta, että minulla on kaiken sanomani tueksi todistuksia. Olkaa nyt hyvä ja menkää, ja pysytelkää poissa minun näkyvistäni niin paljon kuin mahdollista, sillä minua ei miellytä mies, jota nämä kafferit nimittävät Kaksinaamaksi. Mitä teihin tulee, ystäväni Henri Marais, tekisitte hyvin, jos olisitte vähemmän läheisessä liitossa miehen kanssa, jonka nimi on niin synkän pilven peitossa, vaikka hän olisikin sisarenne poika, jota kaikki tietävät teidän sokeasti rakastavan."

Mikäli muistan, ei kumpikaan heistä vastannut tähän suoraan puheeseen. He yksinkertaisesti käänsivät selkänsä ja poistuivat. Mutta kun seuraavana aamuna, tuona kohtalokkaana helmikuun 6 päivänä, tapasin sattumalta päällikkö Retiefin hänen ratsastaessaan läpi leirin tekemässä matkavalmistuksia Nataliin lähtöä varten, hän pysäytti hevosensa ja sanoi:

"Allan, Hernan Pereira on mennyt ja Henri Marais hänen mukanaan, enkä omasta puolestani sitä sure, sillä epäilemättä me tapaamme toisemme jälleen tässä tai tulevassa maailmassa ja saamme selville koko totuuden. Kas tässä, lue tämä ja anna se minulle takaisin myöhemmin", ja hän viskasi minulle erään paperin ja ratsasti edelleen.

Avasin rypistyneen paperiarkin ja luin seuraavaa:

'Päällikkö Retiefille, siirtolaisbuurien käskynhaltijalle.

Mynheer Commandant.

En tahdo jäädä tänne, missä sellaisia likaisia syytöksiä syytävät päälleni mustat kafferit ja englantilainen, Allan Quatermain, joka kaikkien heimolaistensa tavoin on meidän buurien vihollinen ja joka -- vaikka ette sitä tiedä -- on petturi ja suunnittelee yhdessä zulujen kanssa suurta tuhoa teille. Sentähden jätän teidät, mutta olen valmis vastaamaan ajan tullen todellisen tuomioistuimen edessä kaikkiin syytöksiin. Enoni, Henri Marais, tulee kanssani, koska hän tuntee kunniataan myös loukatun. Sitäpaitsi hän on kuullut, että hänen tytärtänsä, Marie'ta, uhkaa vaara zulujen taholta, ja palaa suojelemaan häntä, koska hänen miehensä laiminlyö tehdä sen. Allan Quatermain, englantilainen, joka on Dingaanin ystävä, saattaa selittää, mitä tarkoitan, sillä hän tietää zulujen suunnitelmista enemmän kuin minä, kuten lopulta tulette havaitsemaan.'

Sitten seurasivat Hernan Pereiran ja Henri Marais'n nimikirjoitukset.

Pistin kirjeen taskuuni, ihmetellen, mikä sen tarkoitus oikeastaan oli, erittäinkin tuon järjettömän ja epämääräisen syytöksen minua vastaan petoksesta. Minusta näytti siltä, että Pereira oli jotakin peläten jättänyt meidät, -- joko sitten peläten joutuvansa kuulusteltavaksi tai peläten jotain äärimmäistä katastroofia, joka veisi hänetkin pyörteisiinsä. Marais luultavasti oli mennyt hänen kanssaan samasta syystä, mistä raudan pala seuraa magneettia, koska hän ei koskaan voinut vastustaa tämän tunnottoman miehen, oman verisukulaisensa, vetovoimaa. Tai kenties hän oli tältä saanut kuulla tytärtään uhkaavasta vaarasta, jonka johdosta minä jo olin ryhtynyt toimiin, ja todellakin käynyt levottomaksi hänen turvallisuutensa puolesta. Sillä on aina muistettava, että Marais rakasti Marie'ta intohimoisesti, niin huonosti kuin tämän kertomuksen lukija saattaakin luulla hänen kohdelleen häntä. Hän oli isänsä lemmikki, silmäterä, ja hänen suurin syntinsä tämän silmissä oli se, että hän piti minusta enemmän kuin hänestä. Tämä on yksi syy, miksi Marais vihasi minua yhtä paljon kuin hän tytärtään rakasti.

Tuskin ennätettyäni lukea kirjeen läpi, saapui käsky, että meidän oli kaikkien lähdettävä sanomaan jäähyväiset Dingaanille, sitä ennen jätettyämme aseemme yhteen läjään maitopuiden alle kaupungin portin luona. Useimmat jälkiratsastajistamme komennettiin seuraamaan meitä, -- luullakseni sentähden, että Retief tahtoi tehdä zuluihin niin suurenmoisen vaikutuksen kuin mahdollista. Muutamien näistä hottentoteista käskettiin kuitenkin jäädä paikalle kokoamaan ja satuloimaan hevoset, jotka jonkun matkan päähän oli sidottu liekaan laitumelle. Näiden joukossa oli Hans, sillä sattui niin, että nähdessäni hänet lähetin hänet muiden mukana, jotta saatoin olla varma siitä, että omat hevoseni löytyisivät ja olisivat valmiina matkaa varten.

Juuri ollessamme lähdössä tapasin nuoren William Wood'in, joka oli tullut Lähetysmajasta, missä hän asui mr. Owen'in luona, ja käveli edestakaisin levottoman näköisenä.

"Kuinka voit, William?" kysyin.

"En varsin hyvin, mr Quatermain", hän vastasi. "Asia on niin", lisäsi hän luottamuksellisesti, "että tunnen huolestumista teidän kaikkien puolesta. Kafferit ovat minulle kertoneet, että jotain tulisi teille tapahtumaan, ja minä luulen, että teidän pitäisi siitä tietää. En uskalla sanoa enempää", ja hän hävisi väkijoukkoon.

Samassa hetkessä näin Retief'in ratsastavan edestakaisin jaellen käskyjä. Saavuttuani hänen luokseen tartuin häntä hihasta ja sanoin:

"Päällikkö, kuunnelkaa minua."

"No, mitä nyt, poikaseni?" hän kysyi hajamielisesti.

Kerroin hänelle, mitä Wood oli sanonut, lisäten, että itsekin olin levoton; en tiennyt miksi.

"Oh!" hän vastasi kärsimättömästi, "tämä on kaikki vain rakeita ja kuloa. Miksi sinä, Allan, aina koetat peloittaa minua kuvitteluillasi? Dingaan on ystävämme eikä vihollisemme. Ottakaamme siis onnen antimet ja olkaamme kiitollisia. Lähtekäämme."

Tämän hän sanoi noin kello kahdeksan tienoissa aamulla.

Me vaelsimme Suuren Kraalin porteista. Useimmat buurit, asetettuaan aseensa läjään kahden maitopuun alle, kulkivat tietä pitkin neljä- tai viisimiehisissä ketjuissa, nauraen ja rupatellen mennessään. Olen usein senjälkeen ajatellut, että, vaikka jokainen heistä minua lukuunottamatta oli tuomittu tunnin kuluessa astumaan tuon peloittavan askeleen ajasta ijäisyyteen, näyttää kummalliselta, ettei lähestyvä kohtalo heittänyt minkäänlaista varjoa heidän sydämiinsä. Päinvastoin he olivat varsin iloisia ja erinomaisen tyytyväisiä tehtävänsä onnellisen päätöksen johdosta, ja sen johdosta, että pian saisivat palata vaimojensa ja lastensa luo. Myöskin Retief oli iloinen, sillä kuulin hänen kumppaniensa kanssa laskevan leikkiä minusta ja "valkoisen leivän viikostani" eli kuherruskuukaudestani, jonka hän sanoi olevan varsin lähellä.

Kun saavuimme perille, huomasin, että useimmat niistä rykmenteistä, jotka edellisenä päivänä olivat edessämme suorittaneet suuret sotatanssit, olivat poissa. Kaksi vain oli jälellä: Ischlangu Inhlope eli "Valkoiset kilvet", johon kuului joukko veteraaneja, joilla oli rengas päänsä ympärillä, ja Ischlangu Umnyama eli "Mustat kilvet", jotka olivat kaikki nuoria miehiä ja joilla ei ollut mitään renkaita. "Valkoiset kilvet" olivat asettuneet riviin pitkin suuren aukeaman aitausta meistä vasemmalle, ja "Mustat kilvet" olivat samalla tavoin sijoittuneet meistä oikealle. Kumpaankin rykmenttiin kuului noin tuhat viisisataa miestä. Lukuunottamatta nuijia ja tanssisauvoja he olivat aivan aseettomia.

Saavuimme samassa tanssipaikan päähän, missä tapasimme Dingaanin istumassa tuolillaan ja kaksi ylhäistä indunaa, Umhlela ja Tambusa, hänen kummallakin puolellansa kyyryllään. Hänen takanansa seisoi labyrintin sisäänkäytävän luona, josta kuningas oli tullut, muita indunoita ja päälliköitä. Saapuessamme Dingaanin eteen tervehdimme häntä ja hän vastasi tervehdykseen ystävällisin sanoin ja hymyili. Sitten Retief, pari kolme muuta buuria, Thomas Halstead ja minä astuimme esiin, jolloin sopimus tuotiin uudelleen käsiteltäväksi ja todettiin samaksi asiakirjaksi, jonka edellisenä päivänä olimme nähneet.