Part 20

"Oi taivaallinen Jumala, joka meidät kaikki näet ja olet kanssamme kun synnymme, kun menemme naimisiin, kun kuolemme, ja myöhemmin iankaikkisesti taivaassa, jos teemme velvollisuutemme, kuule rukouksemme. Rukoilen Sinulta siunausta tälle miehelle ja tälle naiselle, jotka nyt astuvat silmiesi eteen solmiakseen avioliiton. Säilytä heissä uskollinen rakkaus toisiinsa kautta elämänsä, olkoon se sitten pitkä tai lyhyt, olkoot he sairaita tai terveitä, onnellisia tai surullisia, rikkaita tai köyhiä. Anna heille lapsia kasvatettaviksi Sinun sanasi valossa, anna heille kunniallinen nimi ja kaikkien tuttaviensa arvonanto, ja lopuksi toimita heille pelastuksesi Vapahtajamme Jesuksen veren kautta. Jos he ovat yhdessä, anna heidän iloita toisistaan. Jos he ovat erossa, älä anna heidän unohtaa toisiaan. Jos toinen heistä kuolee ja toinen jää eloon, saata eloonjäänyt suuntaamaan katseensa eteenpäin jälleenyhtymisen päivään ja taipumaan tahtoosi, ja pidä hänet, joka kuolee, pyhässä suojeluksessasi. Oi, Sinä, joka kaiken tiedät, ohjaa näiden kahden elämä ikuista päämäärääsi kohti ja opeta heidät uskomaan, että kaikki, minkä teet, on heidän parhaakseen. Sillä sinä olet hurskas Luoja, joka haluaa lapsilleen hyvää eikä pahaa, ja vihdoin Sinä annat heille tämän hyvyyden, jos he vain päivin ja öin luottavat Sinuun. Älä anna kenenkään yrittää eroittaa heitä, jotka olet yhteen liittänyt, oi Herra Jumala, Kaikkivaltias Isämme. Amen."

Näin hän rukoili, ja kaikki läsnäolevat vastasivat sydämellisesti amen, -- kaikki, lukuunottamatta yhtä, sillä Henri Marais käänsi meille selkänsä ja poistui.

"Niin", sanoi Retief, pyyhkien silmänurkkaansa takkinsa hihalla, "te olette viimeinen pari, minkä koskaan aion vihkiä avioliittoon. Työ on liian raskasta maallikolle, joka näkee huonosti painettua sanaa. Suudelkaa nyt toisianne; se sopii erinomaisesti tähän tilaisuuteen."

Me suutelimme, ja seurakunta hurrasi.

"Allan", jatkoi päällikkö, vetäen esiin hopeakellon, suuren kuin nauriin, "teillä on täsmälleen puoli tuntia lähtöömme, ja rouva Prinsloo sanoo valmistaneensa teille hääaterian tuonne telttaan, joten teidän on parasta mennä syömään."

Lähdimme niinmuodoin telttaan ja tapasimme siellä yksinkertaisen, mutta runsaan juhla-aterian valmiina. Otimme siihen osaa, auttaen toisiamme syönnin kestäessä, kuten on, tai oli tapa äskennaineiden kesken. Myöskin useat buurit tulivat juomaan terveydeksemme, vaikka rouva Prinsloo sanoi heille, että olisi ollut soveliaampaa jättää meidät kahdenkesken. Henri Marais vain ei tullut terveydeksemme juomaan.

Siten puolituntinen kului liiankin nopeasti, emmekä sanaakaan saaneet vaihtaa kahdenkesken. Vihdoin minä epätoivoissani, kun näin Hansin jo odottelevan hevosineen, vedin Marien sivulle, viitaten jokaista pysymään paikoillaan.

"Rakkahin vaimoni", virkoin katkonaisin sanoin, "meidän avioelämämme alkaa omituisesti, mutta sitä ei voi auttaa, kuten näet."

"Ei, Allan", hän vastasi, "sitä ei voi auttaa. Mutta toivoisin sydämeni olevan onnellisemman matkasi johdosta kuin se tällä hetkellä on. Minä pelkään Dingaania, ja, jos jokin onnettomuus kohtaisi sinua, kuolisin murheeseen."

"Miksi sitten jokin onnettomuus minua kohtaisi, Marie? Me olemme luja ja hyvin asestettu joukko, joten Dingaan kohtelee meitä rauhallisesti."

"En tiedä, mieheni, mutta sanotaan Hernan Pereiran oleskelevan zulujen keskuudessa, ja hän vihaa sinua."

"Sitten hänen on parasta pitää huoli käytöksestään, tai hän ei kauan enään vihaa ketään", vastasin tuikeasti, sillä sisuni nousi ajatellessani tätä miestä ja hänen petoksiaan.

"Rouva Prinsloo", huusin jonkun matkan päässä olevalle vanhalle naiselle, "olkaa hyvä ja tulkaa tänne kuuntelemaan. Ja, Marie, kuuntele sinä myöskin. Jos sattumalta kuulisin jonkun uhkaavan turvallisuuttanne ja lähettäisin jonkun luotettavan henkilön mukana sanan, että teidän esimerkiksi on vetäydyttävä jonnekin muualle tai piilouduttava, luvatkaa minulle tottelevanne sitä kyselyittä."

"Tietysti minä sinua tottelen, rakas mieheni. Enkö juuri ole vannonut sellaisen valan?" sanoi Marie alakuloisesti hymyillen.

"Niin teen minäkin, Allan", sanoi rouva Prinsloo; "en sentähden, että olisin jotain vannonut, vaan sentähden, että tiedän hartioillanne lepäävän kunnon pään. Samoin tulee tekemään mieheni ja muut joukkueemme jäsenet. Tosin en voi aavistaa, miksi arvelette tarpeelliseksi lähettää sanan, ellette tiedä jotain, joka meiltä on salattu", lisäsi hän terävästi. "Sanotte, ettette tiedä; no, ei ole luultavaa, että kertoisitte meille, vaikka tietäisittekin. Kas! Huudetaan jo; teidän täytyy lähteä. Tule, Marie, niin menemme katsomaan heidän lähtöään."

Saavuimme paikalle, missä lähetyskunta oli lähtövalmiina hevostensa selässä, ja ennätimme juuri parhaiksi kuulemaan Retiefin puheen väelleen, -- tai paremmin sanoen viimeiset sanat siitä.

"Ystävät", hän sanoi, "me ryhdymme tärkeään yritykseen, josta toivon meidän onnellisesti suoriutuvan jotenkin lyhyessä ajassa. Tämä on kuitenkin villiä seutua ja me joudumme villien ihmisten kanssa tekemisiin. Sentähden neuvon kaikkia teitä tänne jääviä olemaan hajaantumatta ja pysymään yhdessä, jotta vaaran sattuessa jälelle jätetyt miehet ovat saapuvilla puolustamassa leiriä. Sillä jos he ovat täällä, ei teillä kaikista Afrikan raakalaisista ole mitään pelkäämistä. Ja nyt, olkoon Jumala kanssanne. Hyvästi. Matkaan, veljet, matkaan!"

Sitten seurasi hetkiseksi liikettä, kun miehet suutelivat vaimojaan, lapsiaan ja sisariaan jäähyväisiksi tai puristivat toistensa kättä. Minäkin suutelin Marie'ta ja jotenkuten viskauduttuani hevoseni selkään ratsastin pois, silmät kyynelten sokaisemina, sillä tämä ero oli katkera. Kun saatoin jälleen nähdä selvästi, pysäytin hevoseni ja katsahdin taakseni leiriin päin, joka nyt oli jonkun matkan etäisyydessä. Se näytti totisesti rauhaisalta paikalta, sillä, vaikka aamullinen myrsky olikin palaamassa ja tumma pilven hattara leijaili sen yläpuolella, aurinko paistoi yhä vaunujen valkoiselle telttakankaalle ja ihmisiin, jotka niiden keskellä kulkivat edes takaisin.

Kuka olisi osannut ajatella, että se lyhyen ajan kuluttua olisi pelkkänä verikenttänä, että nuo vaunut olisivat assegaitten lävistämiä ja että vaimot ja lapset, jotka siellä liikkuivat, useimmat makaisivat maassa silvotuin jäsenin ja hirveinä nähdä? Mutta buurit, jotka eivät koskaan sietäneet neuvomista eivätkä luottaneet muuhun kuin omaan yksilölliseen arvosteluunsa, jota he pitivät parhaana, eivät totelleet päällikkönsä määräystä pysyä yhdessä. He menivät mikä minnekin ampumaan metsänriistaa, jota oli erittäin runsaasti, ja jättivät perheensä melkein suojatta. Tämän zulut huomasivat ja surmasivat heidät.

Ratsastaessani jonkun matkaa toisista erillään joku karautti vierelleni, ja näin sen olevan Henri Marais'n.

"No, Allan", hän sanoi, "Jumala on siis antanut sinut minulle vävypojaksi. Kuka olisi sellaista voinut ajatella? Sinä et minun silmissäni ole vastanainut mies, sillä tämä avioliitto ei ole luonnollinen, kun sulhanen ratsastaa pois, jättäen morsiamensa tunnin kuluttua. Kenties sinä et koskaan sittenkään joudu todellisesti avioliittoon, sillä Jumala, joka antaa vävypoikia, voi ne ottaa pois myöskin, erittäinkin milloin niitä ei häneltä pyydetä. Niin", jatkoi hän kääntäen puheensa ranskankieliseksi, kuten hänen kiihtyneenä oli tapansa, "qui vivra verra! Qui vivra verra!" [Ken elää, se näkee. Suom. muist.] Tämän erinomaisen, mutta selvätarkoituksisen lauselman hän huusi kimeimmällä äänellään. Sitten hän iski pyssynperällä hevostaan ja nelisti tiehensä, ennenkuin saatoin vastata hänelle.

Tällä hetkellä vihasin Henri Marais'ta enemmän kuin koskaan olen ketään vihannut, enemmän kuin hänen sisarenpoikaansakin Hernan'ia. Olin melkein ratsastamaisillani päällikön luo valittamaan hänestä, mutta mietin itsekseni, että hän ensiksikin oli epäilemättä puolihullu eikä siis vastuunalainen teoistaan, ja että hänen toiseksi oli parempi olla täällä meidän kanssamme kuin samassa leirissä vaimoni kanssa, ja hylkäsin ajatuksen. Mutta, voi, juuri puolihullu onkin vaarallisin mielipuolista!

Hans, joka oli huomannut tämän kohtauksen ja kuullut kokonaan Marais'n puheen ja joka myös tunsi asiantilan kyllin hyvin, ratsasti hevosellaan sivulleni ja kuiskasi imartelevalla äänellä:

"Baas, luulen, ettei vanha baas ole oikein tervejärkinen. Hän näyttää sellaiselta kuin haluaisi hän vahingoittaa jotakuta. No, baas, otaksukaamme, että pyssyni laukeaa vahingossa. Tehän tiedätte, että me värilliset olemme hyvin varomattomia pyssyjen suhteen. Mynheer Marais'ta eivät koskaan enään mitkään kuvittelut vaivaisi, ja te sekä missie Marie ja me kaikki olisimme turvallisempia. Teitä ei myöskään voitaisi moittia, eikä myöskään minua, sillä kuka voi mitään vahingolle? Pyssyt laukeavat toisinaan, baas, jolloin ette sitä halua."

"Mene tiehesi", vastasin. Jos kuitenkin Hansin pyssy olisi sattunut "laukeamaan", olisi luullakseni joukko ihmishenkiä pelastunut!

XVIII Luku.

SOPIMUS.

Matkamme Umgungundhlovuun tapahtui onnellisesti ja ilman selkkauksia. Kun olimme puolen päivänmatkan päässä Suuresta Kraalista, saavutimme karjalauman, jonka olimme ottaneet takaisin Sikonyela'lta, sillä näitä eläimiä oli kuljetettu hyvin hitaasti ja lepuutettu hyvin, jotta ne saapuisivat perille hyvässä kunnossa. Myöskin halusi päällikkö kaikin mokomin, että me itse ne lahjoittaisimme kuninkaalle.

Ajaen tätä eläinpaljoutta edellämme -- niitä oli kaikkiaan yli viisituhatta päätä -- saavuimme Suurelle Aukealle lauantaina kolmantena päivänä helmikuuta noin puolenpäivän tienoissa ja kuljetimme eläimet karjakraaleihin. Sen jälkeen riisuimme hevoset valjaista ja söimme päivällisemme niiden kolmen maitopuun alla, missä olin sanonut jäähyväiset Dingaanille.

Päivällisen jälkeen lähetit tulivat pyytämään meitä vierailulle kuninkaan luo. Heidän seurassaan tuli nuori Thomas Halstead, joka ilmoitti päällikölle, että kaikki aseet oli jätettävä mukaanottamatta, sillä zulujen lain mukaan ei kukaan mies saanut tulla kuninkaan eteen aseistettuna. Retief otti vastaan tämän tiedon epäröiden, jolloin lähetit vetosivat minuun, jonka he olivat tunteneet, ja kysyivät, eikö ollut heidän maansa tapa sellainen.

Vastasin, etten ollut heidän maassaan ollut kyllin kauan tietääkseni sen. Syntyi hetkeksi vaitiolo, jonka aikana he lähettivät hakemaan jonkun todistajaksi; sillä hetkellä en tiennyt, kenet, koska en ollut kylliksi lähellä Thomas Halstead'ia voidakseni kysyä. Samassa tämä joku ilmestyikin ja kävi selville, ettei se ollut kukaan muu kuin Hernan Pereira.

Hän astui meitä kohti zulujen saattamana aivankuin päällikkö, näyttäen lihavalta, hyvinvoivalta ja kauniimmalta kuin koskaan ennen. Nähdessään Retief'in hän nosti hattuaan sirosti ja ojensi kätensä, johon Retief ei kuitenkaan vastannut.

"Te olette siis yhä täällä, mynheer Pereira!" hän sanoi kylmästi. "Olkaa nyt hyvä ja sanokaa, mitä merkitsee tämä aseiden jättämisjuttu?"

"Kuningas valtuuttaa minut sanomaan -- --" alkoi Hernan.

"Valtuuttaa teidät sanomaan, mynheer Pereira! Oletteko te siis tämän mustan miehen palvelija? Mutta jatkakaa."

"Että kukaan ei saa tulla hänen yksityiskartanoonsa asestettuna."

"No, hyvä sitten, mynheer, olkaa hyvä ja kertokaa tälle kuninkaalle, että me emme halua tulla hänen yksityiskartanoonsa. Minä olen tuonut karjan, jonka hän pyysi minun etsimään, ja minä olen valmis luovuttamaan sen hänelle missä tahansa, mutta sitä varten me emme riisu aseitamme."

Syntyi keskustelu, ja sanantuojat lähetettiin takaisin. Pian ne palasivat täyttä vauhtia, ilmoittaakseen, että Dingaan ottaisi buurit vastaan suurella tanssikentällä Kraalin keskellä, ja että he saisivat tuoda pyssynsä mukaan, koska hän halusi nähdä, kuinka he laukaisivat ne.

Me siis ratsastimme paikalle, koettaen tehdä niin edullisen vaikutuksen kuin mahdollista. Havaitsimme tanssikentän, joka oli usean acre'n laajuinen, olevan ylt'ympäri reunustetun tuhansilla sulin koristetuilla, mutta aseettomilla sotureilla, jotka oli järjestetty rykmentteihin.

"Näettehän", kuulin Pereiran sanovan Retief'ille, "näillä ei ole mitään keihäitä."

"Ei ole", vastasi päällikkö, "mutta heillä on seipäitä, jotka -- kun heitä on sata yhtä vastaan -- tekevät saman tehtävän."

Sillävälin suunnaton karjalauma ajettiin kahtena joukkueena aukeaman päässä olevan miesryhmän ohi ja sitten heidän takanaan olevista porteista ulos. Kun eläimet olivat kaikki menneet, lähestyimme näitä miehiä, joiden joukosta keksimme Dingaanin lihavan vartalon helmikoristeiseen vaippaan kääriytyneenä. Me sijoituimme puoliympyrään hänen eteensä ja seisoimme siinä hänen tarkastaessaan meitä terävillä silmillään. Samassa hän huomasi minut ja lähetti erään neuvosmiehen ilmoittamaan minulle, että minun oli tultava hänen tulkikseen.

Astuin alas hevosen selästä ja lähdin Retiefin, Thomas Halsteadin ja muutamien buurien johtomiesten seurassa.

"Sakubona (hyvää päivää), Macumazahn", sanoi Dingaan. "Olen iloinen, että olet tullut, koska tiedän sinun tulkitsevan sanani oikein ja koska kuulut Yrjön kansaan, sillä tähän Tho-maas'iin minä en luota, vaikka hänkin kuuluu Yrjön kansaan."

Toistin Retiefille hänen sanansa.

"Aha!" huudahti hän äristen, "näyttää siltä, että te englantilaiset olette askeleen edellä meistä buureista, täälläkin."

Sitten hän astui esiin ja paiskasi kättä kuninkaalle, jonka luona hän jo aikaisemmin oli käynyt, kuten muistettaneen.

Tämän jälkeen indaba eli haastattelu alkoi, mitä en kuitenkaan ryhdy esittämään kokonaisuudessaan, sillä se kuuluu historian tehtäviin. Riittää mainitessani, että Dingaan, kiitettyään Retiefiä karjan palauttamisesta, kysyi, missä oli päällikkö Sikonyela, joka ne oli varastanut, sillä hän halusi surmata tämän. Kun hän sai tietää, että Sikonyela oli jäänyt omaan maahansa, hän tuli -- tai ainakin oli tulevinaan -- vihaiseksi. Sitten hän kysyi, missä ne kuusikymmentä hevosta olivat, jotka hän oli kuullut meidän anastaneen Sikonyelalta, sillä ne oli luovutettava hänelle.

Retief, vastauksen sijasta, silitti harmaata tukkaansa ja kysyi, luuliko Dingaan häntä lapseksi, koska vaati hevosia, jotka eivät hänelle kuuluneet. Hän lisäsi, että nämä hevoset oli palautettu buureille, joilta Sikonyela oli ne varastanut.

Kun Dingaan oli lausunut olevansa tyytyväinen tähän vastaukseen, nosti Retief kysymyksen sopimuksesta. Kuningas kuitenkin vastasi, että valkoiset miehet olivat vastikään saapuneet ja hän halusi nähdä heidän tanssivan oman tapansa mukaan. Asia saisi niin ollen jäädä lepäämään johonkin toiseen päivään.

Lopuksi buurit "tanssivat" hänen huvikseen. Toisin sanoen, he jakautuivat kahteen ryhmään ja ajoivat toisiaan täyttä laukkaa, ampuen pyssyillään ilmaan, mikä näytelmä näytti täyttävän kaikki läsnäolijat ihailulla ja pelolla. Kun he pysähtyivät, pyysi kuningas heitä jatkamaan ja ampumaan sata laukausta kukin, mutta Retief kieltäytyi, sanoen ettei hänellä enään ollut voimia tuhlata.

"Mihin te voimia tarvitsette rauhallisessa maassa?" kysyi Dingaan epäluuloisesti. Retief vastasi minun välitykselläni: "Tappaaksemme riistaa ravinnoksemme tai puolustautuaksemme, jos jotkut paha-aikeiset miehet hyökkäisivät kimppuumme."

"Siinä tapauksessa niitä ei täällä tarvita", sanoi Dingaan, "sillä minä annan teille ravinnon, ja kun minä, kuningas, olen ystävänne, ei kukaan Zulumaassa uskalla olla vihamiehenne."

Retief sanoi olevansa iloinen kuullessaan sen ja pyysi lupaa vetäytyä buurien kanssa leiriinsä portin ulkopuolelle, koska he kaikki olivat ratsastuksesta väsyneitä. Tähän Dingaan myöntyi, ja me sanoimme hyvästi ja lähdimme. Ennenkuin saavuin portille, saavutti minut sanantuoja -- muistaakseni oli se vanha ystäväni Kambula -- ja ilmoitti, että kuningas halusi puhua kanssani kahdenkesken. Vastasin hänelle, etten voinut puhua kuninkaan kanssa kahdenkesken ilman päällikköni lupaa. Siihen Kambula sanoi:

"Tule mukaani, Macumazahn pyydän sinua, sillä muussa tapauksessa sinut viedään väkivalloin."

Nyt käskin Hansin nelistämään Retiefin luo kertomaan pulastani, sillä näin jo zulujen ryhtyvän minua piirittämään Kambulan antamaa merkkiä noudattaen. Hän teki niin, ja pian Retief itse palasi yhden ainoan miehen seuraamana ja kysyi minulta, mistä nyt oli kysymys. Ilmoitin hänelle kääntämällä Kambulan sanat, jotka tämä toisti hänen läsnäollessaan.

"Tarkoittaako tuo veitikka, että sinuun käydään käsiksi, ellet mene tai ellen minä salli sinun mennä?" Tähän kysymykseen Kambulan vastaus kuului: "Asia on niin, inkoos, sillä kuninkaalla on sanottavana yksityisiä sanoja, jotka ovat vain Macumazahn'in korvia varten. Siksi meidän on toteltava määräyksiä ja vietävä hänet kuninkaan eteen elävänä tai kuolleena."

"Allemachte!" huudahti Retief, "tämä on kummallista." Ja ikäänkuin kehoittaakseen buureja avukseni hän katsoi taaksensa suureen buurijoukkoon, joka melkein kokonaan oli portin toisella puolella, jota iso joukko zuluja vartioi. "Allan", hän jatkoi. "Jollet pelkää, on sinun luullakseni mentävä. Kenties Dingaanilla on lähetettävänä joku sopimusta koskeva tiedonanto sinun kauttasi."

"En pelkää", vastasin. "Mitä hyödyttää pelätä tämän kaltaisella paikalla?"

"Kysy tältä kafferilta, takaako kuningas turvallisuutesi", sanoi Retief.

Kysyin, ja Kambula vastasi: "Kyllä, tämän käynnin aikana. Mitenkä minä voin puhua sellaista, mistä kuningas ei maininnut mitään?" (Toisin sanoen: taata hänen tahtonsa tulevaisuudessa.)

"Hämärää puhetta", selitti Retief. "Mutta mene vain, Allan, koska sinun on pakko mennä, ja johtakoon Jumala sinut terveenä takaisin. On selvää, ettei Dingaan turhaan pyytänyt sinua tulemaan kanssani. Nyt toivon, että olisin jättänyt sinut kotiin kauniin vaimosi seuraan."

Niin me sitten erosimme. Minä lähdin kuninkaan yksityisasuntoon jalkaisin ja ilman pyssyäni, koska minun ei ollut lupa esiintyä hänen edessään asestettuna. Retief lähti kraalin porttia kohti Hansin seuraamana, joka talutti hevostani. Kymmentä minuuttia myöhemmin seisoin Dingaanin edessä, joka tervehti minua erittäin ystävällisesti ja alkoi tehdä kysymyksiä buureista, erittäinkin tiedustaen, eivätkö he olleet kansaa, joka oli kapinoinut omaa kuningastaan vastaan ja karannut hänen luotaan.

Vastasin, että he olivat karanneet pois, koska he tarvitsivat enemmän tilaa elääkseen; muuten olin kertonut hänelle kaiken heistä, kun aikaisemmin näin hänet. Hän myönsi kyllä sen tietävänsä, mutta hän halusi kuulla, tulivatko samat sanat samasta suusta, vaiko erilaiset, hänen voidakseen päätellä, olinko rehellinen vai ei. Sitten hän, hetkisen vaiettuaan, katseli minua läpitunkevasti ja kysyi:

"Oletko tuonut minulle lahjaksi sen pitkän valkoisen tytön, jolla oli silmät kuin kaksi tähteä? Tarkoitan sitä tyttöä, jota kieltäydyit minulle luovuttamasta ja jota en voinut ottaa, koska olit voittanut vedon, joka antoi sinulle kaikki valkoihoiset, -- sitä tyttöä, jonka tähden tekeydyit näiden buurien veljeksi, jotka ovat kuninkaansa kavaltajia."

"En, Dingaan", vastasin. "Mukanamme ei ole ainoatakaan naista. Sitäpaitsi tämä tyttö on nyt vaimoni."

"Vaimosi!" hän huudahti vihastuneena. "Kautta mustan paholaisen pään, oletko uskaltanut tehdä vaimoksesi hänet, jota minä halusin? No, sanohan, poika, sinä taitava Yövalvoja, sinä pieni valkoinen muurahainen, joka työskentelet pimeässä ja pujahdat esiin tunnelisi päästä vasta sitten kun se on valmis, sinä taikuri, joka taikakeinoillasi voit siepata koko maailman mahtavimman kuninkaan kädestä hänen saaliinsa -- sillä taikakeinollasi sinä, Macumazahn, surmasit ne korppikotkat Hloma Amabutu'n kukkulalla, et kuulilla -- sanohan, miksi en tekisi sinusta loppua heti paikalla tämän tempun tähden?"

Minä ristin käteni ja katselin häntä. Muodostimme varmaankin kummallisen vastakohdan, tämä suurikokoinen musta tyranni, jolla oli kuninkaallinen ryhti - sillä se minun totuuden nimessä on myönnettävä - ja jonka viittauksesta satojen tie kulki kuolemaan, ja minä, ainoastaan vähäpätöinen valkoinen poika, sillä ulkomuodostani ei ainakaan voinut mitään muuta päättää.

"Oi, Dingaan", sanoin kylmästi, koska tiesin, että ainoa, mitä saatoin tehdä, oli pysytellä kylmäverisenä. "Vastaan sinulle suuren päällikköni, Retief'in, sanoilla. Pidätkö minua lapsena, että antaisin oman vaimoni sinulle, jolla jo on niin monta? Sitäpaitsi sinä et voi surmata minua, sillä minulla on kapteenisi Kambulan sana, että olen turvattu luonasi."

Tämä vastaus näytti huvittavan häntä. Joka tapauksessa hänen vihastuksensa kääntyi nauruksi, mikä melkein lapsellinen mielialan muutos on ominaista kaikille villikansoille.

"Sinä olet nopsa kuin sisilisko", hän sanoi. "Miksi minä, jolla on niin monta vaimoa, haluaisin vielä yhden, joka varmasti vihaisi minua? Juuri sentähden, että hän on valkoinen ja saattaisi luullakseni muut, jotka ovat mustia, mustasukkaisiksi. Varmasti he myrkyttäisivät hänet tai kiusaisivat hänet kuoliaaksi yhdessä kuukaudessa ja tulisivat sitten kertomaan, että hän on kuollut suruun. Olet myös siinä suhteessa oikeassa, että sinä olet minun suojeluksessani ja sinun on siis tällä kerralla päästävä vahingoittumattomana täältä. Mutta katsohan, pikku sisilisko, vaikka sinä käsistäni pujahdat kivien väliin, isken kuitenkin häntäsi poikki. Olen sanonut, että tahdon poimia korkean valkoisen kukkasi, ja minä poimin sen. Tiedän, missä hän asuu. Niin, tiedänpä vielä, millä kohdalla vaunu, jossa hän nukkuu, on rivissä, sillä vakoojani ovat sen minulle ilmoittaneet. Aion antaa määräyksen, että, kuka tahansa surmattaneenkin, hänet on säästettävä ja tuotava minulle elävänä. Kenties niinollen tapaat tämän vaimosi täällä, Macumazahn."

Nämä enteelliset sanat kuullessani, jotka saattoivat merkitä niin paljon tai myöskin niin vähän, kohosi hiki otsalleni ja väristys kulki selkääni pitkin.

"Kenties ja kenties ei, oi kuningas", vastasin. "Maailma on yhtä täynnä mahdollisuuksia tänään kuin joku aika takaperin, jolloin ammuin pyhät korppikotkat Hloma Amabutu'n kukkulalla. Luulen kuitenkin, ettei vaimoni koskaan tule sinun omaksesi, kuningas."

"Oho!" sanoi Dingaan. "Tämä pieni valkoinen muurahainen aikoo tehdä toisen tunnelin, luullen siten pääsevänsä niskaani. Mutta mitähän, jos astun maahan kantapääni ja murskaan sinut, pieni valkoinen muurahainen? Tiedätkö", hän lisäsi luottamuksellisesti, "että buuri, joka korjaa pyssyni ja jota nimitämme 'Kaksinaamaksi', koska hän toisella silmällään katselee teihin valkoisiin päin, toisella meihin mustiin, toivoo kovin hartaasti, että minä surmaisin sinut? Kun kerroin hänelle vakoojieni ilmoittaneen, että sinä ratsastaisit buurien seurassa, koska olin pyytänyt sinua heidän tulkikseen, vastasi hän, että, jollen lupaisi antaa sinua korppikotkille, hän varoittaisi heitä tulemasta. Koska tahdoin heidän tulevan, kuten olin hänen kanssaan järjestänyt, lupasin."

"Onko niin, kuningas?" kysyin. "Miksi sitten tämä Kaksinaama, jota me nimitämme Pereiraksi, haluaa, että minut surmattaisiin?"

"Oo!" kaakatti tuo paksu vanha roikale. "Etkö sinä kaikesta taitavuudestasi huolimatta sitä arvaa, Macumazahn? Kenties juuri hän tarvitseekin pitkää valkoista tyttöä enkä minä. Kenties hän suorittaa puolestani jotain sellaista, josta palkkioksi olen luvannut tytön hänelle. Ja kenties", hän jatkoi, nauraen aivan ääneensä, "minä loppujen lopuksi häntä petkutan, pitäen tytön itse ja palkiten hänet muulla tavalla, sillä voiko petturi murista, jos häntä itseään petetään?"

Vastasin, että olin rehellinen mies enkä tiennyt mitään pettureista tai siitä, mistä he saattoivat murista ja mistä olla murisematta.