Part 2

Luulen, että näytin nolatulta ja masentuneelta, sillä hän jatkoi vakavalla, aikaihmisen puhetavalla: "Miksi sinä olet pahastunut sentähden, että Jumala teki minut pitemmäksi kuin sinut, erittäinkin kun minä olen kokonaisia kuukausia vanhempi, sillä isäni on minulle niin kertonut. Tule, kirjoittakaamme nimemme näiden merkkien kohdalle, niin että vuoden tai parin perästä saatat nähdä, kuinka sinä kasvat minun ohitseni." Sitten hän kivikynällä raaputti "Marie" oman merkkinsä päälle hyvin syvään, että se kestäisi, kuten hän sanoi; senjälkeen minä kirjoitin oman merkkini kohdalle "Allan".

Viimeisten kahdentoista vuoden kuluessa kohtalo saattoi minut kerran vielä kulkemaan Maraisfonteinin ohi. Rakennus oli aikoja sitten uudelleen rakennettu, mutta tämä omituinen muuri oli yhä paikallaan. Ratsastin sen luo ja katsoin, ja tosiaankin siinä heikosti saattoi vielä nähdä Marien nimen ja sen vieressä merkin, jonka minä olin tehnyt. Oma nimeni ja sen mukana mittamerkit olivat hävinneet, sillä välillä kuluneen neljänkymmenen vuoden kuluessa hiekkakivi oli lohkeillut pois paikaltaan. Ainoastaan hänen nimikirjoituksensa oli säilynyt, ja sen nähdessäni luulen tunteneeni samaa kuin havaitessani, kenen oli se vanha Raamattu, jonka olin ostanut Maritzburgissa.

Tiedän, että ratsastin pois nopeasti pysähtymättä edes tiedustamaan, kenen käsiin farmi oli joutunut. Ratsastin läpi persikkatarhan, missä puut -- kenties samat, kenties toiset -- olivat yhäti kukassa, sillä vuodenaika oli sama, jona Marie ja minä ensiksi kohtasimme toisemme.

Mutta tässä tulkoon mainituksi, että Marie aina pysyi juuri puolituumaa pitempänä ruumiillisesti, ja kuinka paljon korkeampana hengeltään ja sielultaan, en voi sanoa.

Kun me olimme lopettaneet mittaamiskilpailumme, Marie kääntyi johtamaan minua taloon, ja kohdistaen huomionsa ensinnäkin kauniiseen kanakurkeen ja kahteen koran'iin, jotka riippuivat satulastani, ja sitten myöskin vuorikauriiseen, jota hottentotti-Hans kantoi hänen takanaan hevosensa selässä, hän kysyi:

"Ammuitko sinä kaikki nämä, Allan Quatermain?"

"Kyllä", vastasin ylpeästi; "surmasin ne neljällä laukauksella, ja pauw ja koran olivat lennossa, eivätkä istumassa, mikä on enemmän kuin mitä sinä olisit voinut tehdä, vaikka oletkin pitempi, neiti Marie."

"Enpä tiedä", hän vastasi miettiväisenä. "Minä osaan ampua erittäin hyvin rihlapyssyllä, sillä isäni on minua opettanut, mutta minä en koskaan ole tahtonut ampua eläviä olentoja paitsi pakosta silloin kun olen ollut nälkäinen, sillä minusta tappaminen on julmaa. Mutta tietystikin on miesten laita toisin", hän lisäsi nopeasti, "ja epäilemättä sinusta kerran tulee suuri metsästäjä, Quatermain, kun sinä jo osaat niin hyvin tähdätä."

"Se on toivomukseni", vastasin, punastuen tästä kohteliaisuudesta, "sillä minä rakastan metsästystä, ja kun on niin paljon villiä eläimiä, ei haittaa, vaikka surmaamme muutamia. Minä ammuin nämä sinulle ja isällesi syötäväksi."

"Tulehan sitten antamaan ne hänelle. Hän kiittää sinua", ja hän johdatti meidät hietakivimuurissa olevasta portista pihalle, missä olivat ulkorakennukset, joissa ratsuhevosia ja parasta rotukarjaa pidettiin yöllä, ja niin ohi pitkän yksikerroksisen, kivestä rakennetun ja valkeaksi sivellyn talon päädyn sen etupuolella olevalle kuistille.

Tällä leveällä kuistilla, joka tarjosi miellyttävän näköalan yli laajan, puistonkaltaisen maan, missä mimosa ja muut puut kasvoivat ryhmissä, kaksi miestä istui juoden väkevää kahvia, vaikka tuskin oli vielä kymmenen aika aamulla.

Kuullessaan hevosten kopinaa toinen näistä, mynheer Marais, jonka jo tunsin, nousi ylös nahkapäällyksisestä nojatuolistaan. Hän ei, kuten luullakseni olen sanonut, vähimmässäkään määrässä muistuttanut flegmaattista buuria, ei ulkomuodoltaan eikä luonteenlaadultaan, vaan pikemmin tyypillistä ranskalaista, vaikkei kukaan hänen sukunsa jäsenistä ollut jalallaankaan astunut Ranskaan sadan viidenkymmenen vuoden aikana. Ainakin havaitsin myöhemmin niin, sillä tietystikään en silloin tiennyt mitään ranskalaisista.

Hänen seuralaisensa oli myös ranskalainen, nimeltään Leblanc, mutta aivan erilaatuinen. Kooltaan hän oli lyhyt ja tanakka. Hänen suuri päänsä oli kalju lukuunottamatta raudanharmaata kiharaa hiuskehää, joka kasvoi sen ympärillä korvien yläpuolella ja valui hänen hartioilleen, saaden hänet näyttämään papilta, jolta päälaki on ajeltu mutta muualla hiukset jätetty valloilleen. Hänen silmänsä olivat siniset ja vesiset, suu oli heikko, ja hänen poskensa olivat kalpeat ja veltot. Kun mynheer Marais nousi, minä, ollen tarkkaavainen nuorukainen, huomasin, että monsieur Leblanc käytti hyväkseen tilaisuutta ojentaen jonkunverran vapisevan kätensä täyttääkseen kahvikuppinsa mustasta pullosta, jonka hajusta päättelin sisältävän persikkaviiniä.

Tosiaankin, olkoon se kerta kaikkiaan sanottu, tuo miesraukka oli juomari, joka selittää sen, miksi hän, korkeasti sivistynyt ja lahjakas mies, saattoi pitää alhaista kotiopettajan paikkaa syrjäisellä buurifarmilla. Vuosia aikaisemmin hän väkijuomien vaikutuksesta oli tehnyt joitakin rikoksia Ranskassa -- mitä ne olivat, en tiedä enkä myös koskaan kysellyt -- ja paennut Kap-maahan välttääkseen takaa-ajon. Täällä hän sai opettajanpaikan eräässä yliopistossa, mutta jonkun ajan perästä hän ilmestyi luentosaliin aivan juovuksissa ja menetti toimensa. Sama asia tapahtui muissa kaupungeissa, kunnes hän vihdoin joutui kaukaiseen Maraisfonteiniin, missä hänen työnantajansa sieti hänen heikkouttaan sen henkevän seuran vuoksi, jota hänen omassa luonteessaan jokin näytti vaativan. Hän sitäpaitsi katsoi häneen kuin onnettomuustoveriin, ja tärkeänä yhdyssiteenä heidän välillään oli heidän molemminpuolinen katkera vihansa Englantia ja kaikkea englantilaista kohtaan, mikä monsieur Leblanciin nähden, joka nuoruudessaan oli taistellut Waterloon luona ja tullut tuntemaan suuren keisari Napoleonin, ei ollutkaan aivan luonnotonta.

Henri Marais'n laita oli toisin, mutta siitä minulla on myöhemmin enemmän sanottavaa.

"Vai niin, Marie", sanoi hänen isänsä, puhuen hollantia, "sinä olet hänet viimeinkin löytänyt", ja hän nyökkäsi minuun päin, lisäten: "Sinun pitäisi tuntea itsesi imarrelluksi, pikku mies. Katsohan, tämä pikku neiti on istunut kaksi tuntia auringonpaisteessa odotellen sinua, vaikka minä sanoin hänelle, ettet sinä saapuisi paljon ennen kello kymmentä, koska isäsi, pastori, sanoi sinun syövän aamiaista ennenkuin lähdet. Niin, onhan se luonnollista, sillä Marie on yksin täällä, ja sinä olet saman ikäinen, vaikkakin eri rotua"; hänen kasvonsa synkistyivät, kun hän lausui nämä sanat.

"Isä", vastasi Marie, jonka punastumisen minä saatoin hänen päähineensäkin varjosta eroittaa, "minä en istunut auringonpaisteessa, vaan persikkapuun alla. Sitäpaitsi minä laskin niitä lukuja, jotka monsieur Leblanc oli kirjoittanut taululleni. Kas tässä ne ovat", ja hän piti ylhäällä taulua, joka oli koukeroita täynnä, tosin hiukan tahraantuneena minun kankean tukkani ja hänen päähineensä hankaamisesta.

Sitten monsieur Leblanc tarttui keskusteluun, puhuen ranskaa, josta, kun se toistettiin, minä ymmärsin ajatuksen, sillä isäni oli antanut minulle perustuksen tässä kielessä, ja sitäpaitsi olen luonnostani nopea oppimaan vieraita kieliä. Joka tapauksessa sain selville että hän kysyi, olinko se pieni "cochon d'anglais" eli englantilainen porsas, jota hän syntiensä vuoksi joutuisi opettamaan. Hän lisäsi, että hän arveli minut siksi, koska tukkani pörrötti pystyssä päässäni -- olin ottanut hatun päästäni kohteliaisuudesta -- aivan kuin sian niskassa.

Tämä oli minusta liikaa, niin että, ennenkuin kukaan muu ennätti puhua, vastasin hollanniksi, sillä raivo teki minut puheliaaksi ja rohkeaksi:

"Kyllä, olen se; mutta, mynheer, jos teistä pitää tuleman minun opettajani, niin toivon, ettette kutsu enää toistamiseen minua englantilaiseksi porsaaksi."

"Tietysti, gamin" (se on, pikku tyhjäntoimittaja), "ja mitä tapahtuisi, pyydän kysyä, jos olen kyllin rohkea toistaakseni tuon totuuden?"

"Luulen, mynheer", minä vastasin, tullen valkoiseksi raivosta tämän uuden loukkauksen johdosta, "käyvän samoin, kuin kävi tuon pukin", ja minä osoitin vuorikaurista Hansin satulassa. "Tarkoitan, että ammun teidät."

"Peste! Au moins il a du courage, cet enfant" (lapsi on ainakin rohkea), huudahti monsieur Leblanc hämmästyneenä. Tästä hetkestä hän kunnioitti minua, eikä koskaan enään lausunut vasten kasvojani loukkausta maastani.

Sitten puhkesi Marais puhumaan, käyttäen hollanninkieltä, jota minä saatoin ymmärtää:

"Sinua, Leblanc, pitäisi nimittää porsaaksi, ei tätä poikaa, sillä, niin aikainen hetki kuin onkin, sinä olet ollut juomassa. Kas! Viinipullo on puolillaan. Tällaistako esimerkkiä sinä näytät nuorille? Puhupa vielä sellaista, niin ajan sinut pellolle nälkään kuolemaan. Allan Quatermain, vaikka minä, kuten lienet kuullut, en pidä englantilaisista, pyydän kuitenkin anteeksi. Toivon, että annat anteeksi ne sanat, jotka tämä juopporatti lausui arvellen, että sinä et ymmärtäisi", ja hän otti hatun päästään ja kumarsi minulle oikein juhlallisella tavalla, kuten hänen esi-isänsä varmaan olivat tehneet Ranskan kuninkaalle.

Leblanc'in naama kävi noloksi. Sitten hän nousi ylös ja käveli pois melkoisesti horjuen; kuten myöhemmin sain tietää, hän meni upottamaan päänsä kylmään vesiastiaan ja nielasemaan tuopillisen nuorta maitoa, joka oli hänen suosimaansa vastamyrkkyä nautittuaan liian paljon väkeviä juomia. Joka tapauksessa hän, ilmaannuttuaan jälleen puoli tuntia myöhemmin alkaakseen opetustuntimme, oli aivan raitis ja erinomaisen kohtelias.

Kun hän oli mennyt, ja minun lapsellinen suuttumukseni oli tyyntynyt, esitin mynheer Marais'lle isäni tervehdykset, sekä myöskin pukin ja linnut, joista viimeksimainittu näytti häntä miellyttävän enemmän kuin edellinen. Sitten tuotiin satulapussini huoneeseeni, joka oli pieni komero sen paikan vieressä, minkä monsieur Leblanc oli vallannut, ja Hans lähetettiin viemään hevosia laitumelle muitten farmille kuuluvien hevosten kanssa, sidottuaan sitä ennen niiden jalat lujasti yhteen, etteivät ne pääsisi juoksemaan kotia.

Kun tämä oli tehty, mynheer Marais näytti minulle huoneen, jossa meidän oppituntimme tulisivat pidettäviksi, sitkammer'in eli istumahuoneen, joita, useimmista buuriasunnoista poiketen, tämä talo saattoi kerskata omaavansa kaksi. Muistan, että permanto oli tehty daga'sta, se on, muurahaispesästä tuodusta mullasta, johon oli sekotettu lehmänlantaa, ja siihen sitten siroteltu tuhansia persikan kiviä sen vielä pehmeänä ollessa, jotta se kestäisi jalkineen astunnan -- karkea mutta kauniilta vaikuttava rakennusaine, eikä silmälle suinkaan epämiellyttävä. Muuten siinä oli kuistille aukeneva ikkuna, joka tässä kirkkaassa ilmanalassa, vaikka olikin varjossa, antoi riittävästi valoa, erittäinkin kun se aina oli avoinna. Katto oli pelkistä ruo'oista tehty. Iso kirjahylly oli nurkassa sisältäen useita ranskalaisia teoksia, useimmat monsieur Leblancin omaisuutta, ja huoneen keskellä oli jykevä, karkeatekoinen, luonnostaan keltaisesta puusta tehty pöytä, joka aikoinaan oli toimittanut teurastuspölkyn virkaa. Muistan myös erään värikuvan suuresta Napoleonista hänen komentaessaan eräässä taistelussa, josta hän suoriutui voittajana, istuen valkoisen hevosen selässä ja heiluttaen sotamarsalkan sauvaa kuolleiden ja haavoittuneiden yläpuolella. Lähellä ikkunaa riippui ruokokatosta pesä, jossa asusti pari punapyrstöistä pääskystä, kauniita lintuja, jotka, aikaansaamastaan likaisuudesta huolimatta, tuottivat Marielle ja minulle loppumatonta huvia työmme lomassa.

Kun minä tuona päivänä arasti hiivin tähän kodikkaaseen paikkaan ja, luullen olevani yksin, aloin sitä tutkia, sai minut äkkiä seisahtumaan omituinen ääni, joka näytti lähtevän kirjakaapin takaa. Ihmetellen, mikä siihen oli syynä, lähestyin varovaisesti ja huomasin punertavapukuisen olennon seisovan nurkassa kuin pahantapaisen lapsen, nojaten päätään seinää vasten ja hiljaa nyyhkyttäen.

"Marie Marais, miksi sinä itket?" minä kysyin.

Hän kääntyi, työnsi sivuun pitkät, mustat kiharansa, jotka riippuivat hänen kasvoillaan, ja vastasi:

"Allan Quatermain, minä itken sen häväistyksen tähden, joka on tapahtunut sinulle ja meidän talollemme tuon juopuneen ranskalaisen puolelta."

"Mitä siitä?" kysyin. "Hän vain nimitti minua porsaaksi, mutta luulen osoittaneeni hänelle, että porsaallakin on kulmahampaat."

"Kyllä", hän vastasi, "mutta hän ei tarkoittanut sinua, vaan kaikkia englantilaisia, joita hän vihaa; ja pahinta on, että isänikin on samaa mieltä. Hänkin vihaa englantilaisia. Voi, olenpa varma, että murhetta seuraa hänen vihastaan, murhetta ja kuolemaa monille."

"No, jos niin on, emme mitään sille asialle voi, vai mitenkä?" minä vastasin varhaisen nuoruuden iloisuudella.

"Mikä sinut tekee niin varmaksi?" hän sanoi juhlallisesti. "Huh! tuossa tulee monsieur Leblanc."

II Luku.

HYÖKKÄYS MARAISFONTEIN'IIN.

Tarkoitukseni ei ole ryhtyä kertomaan niistä vuosista, jotka kulutin ranskankielen ja erilaisten muitten aineitten opiskelemiseen, oppineen, mutta ennakkoluuloisen monsieur Leblancin opastuksella. Eikä siinä totisesti mitään kertomista olekaan. Kun monsieur Leblanc oli raitis, oli hän mitä erinomaisin ja taitavin opettaja, vaikkakin taipuvainen tekemään monia sivuhyppäyksiä, jotka itsessään kyllä olivat hyvin rakentavaisia. Kun hän oli hiprakassa, hän innostui pitämään meille juhlallista esitelmää, etupäässä politiikasta ja uskonnosta, tai pikemmin sen varjopuolista, sillä hän oli valistunut vapaa-ajattelija, vaikka hän tätä puolta luonteestaan, juovuksissakin ollessaan, koetti peittää mynheer Marais'lta. Lisätä sopii, että jonkinlainen lapsellinen kunniantunto esti meitä ilmaisemasta hänen mielipiteitään tästä ja monesta muusta asiasta. Kun hän oli aivan täysihumalassa, mikä tapahtui keskimäärin kerran kuussa, hän yksinkertaisesti nukkui, ja me teimme, mitä halutti -- seikka, jota ilmiantamasta lapsellinen kunniantuntomme meitä myöskin esti.

Mutta, suurin piirtein katsoen, me sovimme erittäin hyvin keskenämme, sillä ensimmäisen kohtauksemme jälkeen monsieur Leblanc oli aina kohtelias minulle. Marie'ta hän jumaloi, kuten teki jokainen talon asukkaista, hänen isästään alhaisimpaan orjaan asti. Tarvitseeko minun lisätä, että minä jumaloin häntä enemmän kuin kaikki toiset yhteensä, ensin rakkaudella, jota muutamat lapset tuntevat toisiinsa, ja myöhemmin, täysikasvaneina, tuolla laajemmalla rakkaudella, joka on edellisen siirtänyt ja tehnyt täydelliseksi. Kummallista olisikin ollut, jollei asianlaita olisi ollut näin, kun ottaa huomioon, että me lähes puolet joka viikosta vietimme melkein yksinämme, ja että Marie, jonka luonne oli yhtä avoin kuin kirkas puolipäivä, alunpitäenkään ei koskaan salannut kiintymystään minuun. Totta kyllä, se oli hyvin hillittyä kiintymystä, melkein sisarellista tai kerrassaan äidillistä, päältäpäin katsoen, ikäänkuin hän ei koskaan voisi unohtaa, että hän oli puolta tuumaa pitempi tai kuukauden pari vanhempi.

Sitäpaitsi hän tuli lapsesta naiseksi, kuten sanoisi irlantilainen, sillä olosuhteet ja luonne olivat hänet sellaiseksi luoneet. Hiukan toista vuotta aikaisemmin, kun tapasimme toisemme, hänen äitinsä, jonka ainoa lapsi hän oli, ja jota hän koko sydämensä voimalla ja intohimoisuudella rakasti, kuoli hivuttavan taudin sairastettuaan, jättäen hänet pitämään huolta isästään ja hänen taloudestaan. Luulen, että tämä raskas menetys hänen aikaisessa nuoruudessaan antoi hänen luonteelleen surumielisyyden harmaan värityksen ja saattoi hänet näyttämään paljon vanhemmalta kuin hän vuosiensa puolesta oli.

Näin meni aika menojaan, minun salaisesti mielessäni ihaillessa Marieta, sanomatta siitä kuitenkaan mitään, ja Marien puhuessa ja käyttäytyessä minua kohtaan kuin olisin hänen rakas nuorempi veljensä. Ei kukaan, ei edes hänen isänsä tai minun, tai monsieur Leblanc, huomannut vähintäkään tästä omituisesta tuttavuussuhteesta, tai näyttänyt uneksivankaan, että se saattaisi johtaa lopulta selkkauksiin, jotka todella olisivat käyneet hyvin kiusallisiksi heille kaikille syistä, jotka aion selittää.

Tarpeetonta sanoa, että aikanaan, kuten välttämätöntä oli, nämä selkkaukset syntyivät, ja suuren fyysillisen sekä moraalisen kiihoituksen painosta totuus tuli ilmi. Näin se tapahtui.

Jokainen, joka on lukenut Kap-siirtomaan historiaa, on kuullut suuresta kafferisodasta vuonna 1835. Tätä sotaa käytiin suurimmaksi osaksi Albanyn ja Somersetin alueilla, joten me Cradockin asukkaat, kokonaisuudessaan, kärsimme erittäin vähän. Sentähden me, meille ominaisen optimismin tähden ja pelkäämättä vaaraa villiasukkaiden puolelta, aloimme uskoa olevamme kokonaan turvattuja hyökkäykseltä. Todellisuudessa olisikin niin käynyt, jollei olisi tapahtunut erästä typerää tekoa monsieur Leblancin puolelta.

Näytti siltä, että eräänä sunnuntaina, jonka päivän aina vietin kotona isäni kanssa, monsieur Leblanc lähti yksin ratsastamaan muutamille kummuille, jotka sijaitsivat noin viiden penikulman päässä Maraisfonteinista. Häntä oli usein varoitettu seudun epävarmuudesta, mutta totuus on, että tuo hullu mies luuli löytäneensä rikkaan kuparikaivoksen noilla kummuilla, ja oli peloissaan, että joku pääsisi osalliseksi hänen salaisuudestaan. Sentähden hän sunnuntaisin, jolloin ei ollut mitään oppituntia ja mynheer Marais'lla oli tapana pitää perherukous, joka Leblancia ei miellyttänyt, tavallisesti ratsasti näille kummuille ja kokosi siellä geoloogisia näytteitä sekä koetti määrätä kuparisuonensa paikan. Tänä puheenaolevana pyhäpäivänä, joka oli erittäin kuuma, hän tehtyään tehtävänsä laskeutui alas hevosensa, kesyn vanhan eläimen, selästä. Jättäen sen irralleen hän ryhtyi syömään mukana tuomiaan eväitä, joihin näytti sisältyneen pullo persikkaviiniä, joka hänet vaivutti uneen. Herätessään iltapuolella hän havaitsi, että hänen hevosensa oli hävinnyt, ja teki heti sen johtopäätöksen, että kafferit olivat sen varastaneet, vaikka todellisuudessa eläin oli vain kiertänyt erään mäentöyrään taakse etsimään ruohoa. Juostessaan edestakaisin hän samassa tuli tämän mäen yli ja tapasi hevosensa, jonka ilmeisesti oli vienyt pois kaksi punakafferia, jotka, kuten tavallisesti, olivat asestetut assegailla. [Assegai on nimeltään kafferien käyttämä heittokeihäs. Suom. muist.]. Tosiasiassa nämä miehet olivat löytäneet eläimen ja, tietäen, kenelle se kuului, etsivät sen omistajaa, jonka he aikaisemmin päivällä olivat nähneet kummulla, jättääkseen sen hänelle takaisin. Tämä ei kuitenkaan koskaan pystynyt monsieur Leblancin päähän, joka oli persikkaviinin höyryjen kiihoittama.

Kohottaen kaksipiippuisen pyssynsä, jota hän kantoi mukanaan, hän laukaisi ensimmäistä kafferia kohti, joka oli nuori mies ja sattui olemaan heimon päällikön vanhin poika ja perillinen, ja koska välimatka oli hyvin lyhyt, ampui hänet kuoliaaksi. Tämän jälkeen hänen kumppaninsa, jättäen hevosen, lähti henkensä edestä juoksemaan. Häntä kohti Leblanc myöskin laukaisi, haavoittaen häntä lievästi kylkeen, mutta ei muualle, niin että hän pääsi pakoon kertoakseen tapauksen, josta hän ja jokainen muu alkuasukas peninkulmien päähän asti sai sen käsityksen, että se oli tahallinen ja edeltäpäin harkittu murha. Tekonsa tehtyään tulinen vanha ranskalainen nousi juoksijansa selkään ja ratsasti rauhallisesti kotia. Matkalla kuitenkin, kun viinin höyryt haihtuivat hänen päästään, tulivat sijaan epäilykset, josta oli seurauksena, että hän päätti olla sanomatta mitään seikkailustaan Henri Marais'lle, jonka hän tiesi erittäin huolellisesti välttävän kaikenlaista riidan aihetta kafferien kanssa.

Niinpä hän piti oman neuvonsa ja meni vuoteeseen. Ennenkuin hän seuraavana aamuna oli jalkeilla, mynheer Marais, epäilemättä mitään levottomuutta tai vaaraa, oli ratsastanut eräälle kolmenkymmenen mailin tai enemmänkin päässä sijaitsevalle maatilalle maksamaan sen omistajalle muutamia nautaeläimiä, jotka hän äskettäin oli ostanut, jättäen talonsa ja tyttärensä aivan suojatta, lukuunottamatta Leblancia ja muutamia alkuasukaspalvelijoita, jotka oikeastaan olivat orjia ja asuivat maatilalla.

Nyt maanantai-iltana menin tavalliseen aikaan vuoteeseen ja nukuin, niinkuin aina läpi elämäni olen tehnyt, kuin pölkky noin kello neljään aamulla, jolloin heräsin siihen, että kuulin jonkinlaista rapinaa ikkunaruudussa. Hyppäsin vuoteestani ja tunnustelin pistooliani, kun oli aivan pimeä, hiivin ikkunan luo, avasin sen, ja pitäen päätäni ikkunalaudan alapuolella, peläten, että sen ilmestymistä tervehdittäisiin assegailla, kysyin kuka siellä oli.

"Minä, baas" [baas (hollantilainen sana) = mestari, herra. Suom. muist.], sanoi Hans, hottentottipalvelijamme, joka, kuten muistetaan, seurasi jäljessäni ratsastaen, kun ensimmäisen kerran tulin Maraisfonteiniin. "Minulla on huonoja uutisia. Kuulkaa! Baas tietää, että minä olen ollut ulkona etsimässä punaista lehmää, joka katosi. No, minä löysin sen ja nukuin sen vieressä erään puun alla kedolla, kun noin kaksi tuntia sitten eräs vaimo, jonka tunnen, tuli nuotioni luokse ja herätti minut. Kysyin häneltä, mitä hänellä oli tekeillä tähän aikaan yöstä, ja hän vastasi tulleensa kertomaan minulle jotain. Hän sanoi että jotkut nuoret miehet päällikkö Quabin heimosta, joka asuu noilla kukkuloilla, olivat käyneet heidän kraalissaan [kraal on hottentottikylä. Suom. muist.], ja tämä tapahtui muutamaa tuntia aikaisemmin kuin saapui sanantuoja päällikön luota ilmoittaen, että heidän täytyy heti palata takaisin, koska tänään aamun koittaessa hän ja kaikki hänen miehensä tekevät hyökkäyksen Maraisfonteiniin ja surmaavat siellä jokaisen sekä vievät mukanaan karjan."

"Hyvä Jumala!" minä huudahdin. "Miksi?"

"Koska, nuori baas", pitkitti hottentotti ikkunan toiselta puolelta, "koska joku Maraisfonteinista -- luulen, että se oli Korppikotka (alkuasukkaat antoivat tämän nimen Leblancille hänen kaljun päänsä ja kyömynenänsä tähden) -- ampui Quabin pojan sunnuntaina, kun tämä piteli hänen hevostaan."

"Hyvä Jumala!" sanoin jälleen, "se vanha hölmö on varmasti ollut juovuksissa. Milloin sanoitkaan hyökkäyksen tapahtuvan -- aamun koittaessa?" ja minä silmäilin tähtiä, lisäten: "Voi, siihen ei ole enään tuntiakaan, ja baas Marais on poissa."

"Niin", rääkyi Hans; "ja neiti Marie -- ajatelkaahan, mitä punakafferit tekevät neiti Marielle, kun heidän verensä kiehuu."

Työnsin nyrkkini ikkunan läpi ja sivelin hottentotin irvistelevää naamaa, jota tähtienloiste heikosti valaisi.

"Lurjus!" sanoin, "satuloi tammani ja se punertavanharmaa kimo ja ota pyssysi. Tulen kahden minuutin kuluttua. Ole nopsa tai ammun sinut."

"Minä menen", hän vastasi ja hävisi yöhön kuin pelästynyt käärme.

Sitten aloin pukeutua, huutaen pukeutuessani, kunnes isäni ja kaffereita tuli huoneeseen. Pannessani ylleni vaatekappaleitani kerroin heille kaikki.

"Lähettäkää sananviejä", sanoin, "Marais'n luo -- hän on Bothan maatilalla -- ja kaikkien naapurien luo. Lähettäkää, henkenne tähden; kootkaa yhteen meille ystävälliset kafferit ja ratsastakaa hiiden kyytiä Maraisfonteiniin. Älkää puhuko minulle, isä; älkää puhuko! Menkää ja tehkää, mitä teille sanon. Seis! Antakaa minulle kaksi pyssyä, täyttäkää satulapussit ruutirasioilla ja ammuksilla, ja sälyttäkää ne tammani selkään. Oh, joutukaa, joutukaa!"

Nyt vihdoin he ymmärsivät ja lähtivät juoksemaan sinne tänne kynttilöineen ja lyhtyineen. Kahta minuuttia myöhemmin -- enempää tuskin oli kulunut -- olin tallin edustalla, juuri kun Hans talutti ulos punertavanruskeata tammaa, -- kuuluisa eläin, jonka ostamista varten kaksi vuotta sitten olin säästänyt kaikki rahani. Joku kiinnitti satulapussien hihnoja, kun minä koettelin vöitä; joku muu ilmestyi taluttaen komeata punertavanharmaata tallioritta, jonka tiesin tammaa seuraavan kuolemaan asti. Ei ollut aikaa sitä satuloida, näin että Hans kiipesi sen selkään kuin munkki, pitäen kainalossaan pyssyä, sillä minä kannoin vain yhtä ja kaksipiippuista pistooliani.

"Lähettäkää matkaan sanansaattajat", huusin isälleni. "Jos tahdotte nähdä jälleen minut, lähettäkää heidät nopeasti, ja seuratkaa niin monen miehen kanssa, kuin voitte saada liikkeelle." --