Part 19
"Allan", hän sanoi, "sinun ei pidä ymmärtää minua väärin. En todella toivo pahaa Marielle, jota rakastan enemmän kuin omaa elämääni. Jumala yksin tietää, kuinka suuresti häntä rakastan. Mutta annoin lupaukseni hänen serkulleen, Hernanille, ainoan sisareni ainoalle pojalle, ja te ymmärtänette, etten voi rikkoa tätä lupausta, vaikka Hernan onkin tuottanut minulle pettymyksen monessa suhteessa -- niin, hyvin monessa suhteessa. Mutta jos hän on kehno, jollaiseksi häntä sanotaan, johtuu se hänen suonissaan virtaavasta portugalilaisesta verestä, ja sitä onnettomuutta hän ei voi auttaa, tokko voikaan? Mutta olkoon hän kehno tai ei, niin rehellisenä miehenä minun on pidettävä lupaukseni, eikö niin? Sinun on, Allan, myöskin muistettava, että olet englantilainen, ja se on vika, jota et voi toivoa minun antavan anteeksi, vaikka itse kohdaltasi olisitkin kunnon nuorukainen. Jos taasen kohtalo on määrännyt, että sinä nait Marien ja synnytät hänelle englantilaisia lapsia -- Jumala varjelkoon! ajatellapa sitä: englantilaisia lapsia! -- niin silloin ei asiasta enään ole mitään sanottavana. Älä muistele sanoja, jotka lausuin Marielle. Kun minä suutun, syöksyy jonkinlainen veritulva aivoihini, ja sitten unohdan, mitä olen sanonut", ja hän ojensi kätensä minulle.
Minä puristin sitä ja vastasin ymmärtäväni, ettei hän ollut itsensä herra, kun hän lausui ne kauheat sanat, jotka sekä minä että Marie halusimme unohtaa.
"Toivon, että tulette huomenna vihkiäisiimme", jatkoin, "ja pyyhitte pois nuo sanat isällisellä siunauksellanne."
"Huomenna! Aiotko tosiaankin mennä naimisiin huomenna?" hän huudahti, kalpeiden kasvojensa hermostuneesti värähtäessä. "Oi, Jumala, toisen miehen kuvittelin näkeväni seisomassa Marien vieressä. Mutta hän ei nyt ole täällä; hän on häväissyt ja hyljännyt minut. No, minä tulen, jos vanginvartijani se sallivat. Hyvästi, sinä huomispäivän onnellinen sulhanen, hyvästi."
Hän kääntyi ympäri ja poistui, vartijoittensa seuraamana, joista yksi pyyhkäisi otsaansa ja puisti päätään hyvin merkitsevästi ohimennessään.
Luulen, että se sunnuntai tuntui elämäni pisimmältä päivältä. Rouva Prinsloo tuskin salli minun vilaukselta nähdä Marieta, koska hän jotenkin oli saanut päähänsä, ettei ollut tavallista eikä myöskään onnellista, että morsian ja sulhanen tapaisivat toisensa avioliittonsa edellisenä iltana. Kulutin siis aikaani niin hyvin kuin taisin. Ensiksi kirjoitin pitkän kirjeen isälleni -- kolmannen koko aikana lähettämistäni -- kertoen kaiken, mitä tulisi tapahtumaan sekä lausuen suruni siitä, ettei hän voinut olla läsnä vihkiäkseen meidät ja antaakseen meille siunauksensa.
Tämän kirjeeni annoin eräälle kauppiaalle, jonka seuraavana aamuna piti matkustaa lahdelle, ja pyysin häntä sopivassa tilaisuudessa toimittamaan sen perille.
Täytettyäni tässä suhteessa velvollisuuteni lähdin tarkastamaan hevosia, jotka aioin ottaa mukaani Zulumaahan; niitä oli kolme, kaksi minua varten ja yksi Hansille, joka seurasi minua jälkiratsastajana. Myöskin satulat, satulapussit, pyssyt ja ampumatarpeet oli tutkittava, mikä kaikki vei jonkunverran aikaa.
"Te lähdette viettämään kummallisella tavalla wittebroodsweek'ia (valkoisen leivän viikkoa eli toisin sanoen kuherruskuukautta), baas", sanoi Hans, katsoen ilkamoiden minuun pienillä silmillään. "Jos minut huomenna vihittäisiin avioliittoon, niin kyllä minä jäisin kultani kanssa muutamaksi päiväksi, ja ratsastaisin pois johonkin muualle vasta sitten, kun olisin häneen väsynyt, erittäinkin, jos tämä jokin muu paikka sattuisi olemaan Zulumaassa, missä ollaan niin mieltyneitä ihmisten tappamiseen."
"Olen vakuutettu siitä, että sinä niin tekisit, Hans. Voit olla varma, että minä tekisin samoin, jos voisin. Mutta näethän, että päällikkö haluaa minua tulkiksi, ja velvollisuuteni on siis lähteä hänen mukaansa."
"Velvollisuus, mitä on velvollisuus, baas? Rakkauden ymmärrän. Rakkaudesta teihin seuraan mukananne, mutta myöskin pelosta, että toimittaisitte minulle selkäsaunan, jos kieltäytyisin. Muuten varmasti pysyisin täällä leirissä, missä on runsaasti syötävää ja vähän työtä; saman tekisin myös teidän sijassanne rakkaudesta tähän valkoiseen neitiin. Mutta velvollisuus -- se on hullunkurinen sana, joka saattaa miehen ennen aikojaan hautaan ja jättää hänen tyttönsä muille."
"Tietysti sinä, Hans, et ymmärrä enempää kuin te värilliset yleensäkään, mitä kiitollisuus on. Mutta mitä sinä tästä matkastamme ajattelet? Pelkäätkö?"
Hän kohautti olkapäitään. "Hiukan kenties, baas. Ainakin pelkäisin, jos ajattelisin huomispäivää, mitä en kuitenkaan tee, koska tässä päivässä on minulle tarpeeksi ja koska sellaisen ajatteleminen, mitä ei tiedä, laittaa pään kipeäksi. Dingaan ei ole mikään lempeä mies, baas; mehän näimme sen, eikö niin? Hän on metsästäjä, joka tietää, miten asettaa ansansa. Sitäpaitsi hänellä on luonaan baas Pereira auttamassa. Todennäköisesti teidän siis olisi paljon mukavampaa suudella täällä Marie neitiä. Miksi ette sano, että olette loukannut jalkanne ettekä voi juosta? Ei olisi suuri vaiva kävellä kainalosauvojen varassa päivän tai pari; kun päällikkö olisi mennyt, saattaisi jalkanne parantua ja voisitte heittää sauvat pois."
"Mene pois, saatana, minun tyköäni", mutisin itsekseni ja aioin antaa Hansin kuulla ajatukseni, kun mieleeni johtui, että hän miesparka katseli asioita omalta näkökannaltaan eikä häntä siitä voinut moittia. Sitäpaitsi, kuten hän sanoi, hän rakasti minua ja ehdotti vain sellaista, mikä tuottaisi minulle viihdytystä ja takaisi turvallisuuteni. Kuinka saatoin luulla, että hänen mielenkiintoaan herättäisi Dingaanin luo tehtävän diplomaattisen lähetysmatkan onnistuminen tai että hän siitä ylipäänsä ajattelisi muuta kuin, että se oli uhkarohkea yritys? Sanoin siis ainoastaan:
"Hans, jos sinä pelkäät, on parasta, että jäät tänne. Voin helposti hankkia jonkun muun jälkiratsastajaksi."
"Onko baas minuun suuttunut, kun hän puhuu noin?" kysyi hottentotti. "Enkö aina ole ollut hänelle uskollinen; ja jos minut surmattaisiinkin, mitä se tekee? Enkö ole sanonut, etten ajattele huomista päivää ja että meidän kerran täytyy kaikkien nukkua viimeiseen uneen? Vaikka baas minua löisikin, tulen kuitenkin hänen mukanaan. Mutta, baas" -- tämän hän lausui hyväilevällä äänellä -- "voisitte antaa minulle hiukan viinaa, juodakseni tänä iltana terveydeksenne. On kovin hyvä päästä humalaan, kun pitkät ajat jälkeen päin saa olla raittiina tai kenties kuolleena. Sitä olisi hauska muistella kerran henkenä tai valkosiipisenä enkelinä, jollaisesta vanha baas, teidän isänne, tapasi kertoa meille pyhäkoulussa."
Huomatessani Hansin olevan toivottoman lähdin pois ja jätin hänet lopettamaan matkavalmistuksiamme.
Sinä iltana oli leirissä rukouskokous, sillä vaikka ketään pappia ei ollut saapuvilla, eräs buurivanhin asettui hänen paikalleen ja kohotti korkeuteen rukouksia, jotka yksinkertaisesta ja ajatuksettomasta muodostaan huolimatta olivat kyllin hartaita. Muun muassa muistan hänen rukoilleen turvaa niille, jotka olivat lähdössä lähetystönä Dingaanin luo ja niille, jotka jäivät leiriin. Näitä rukouksia ei kuultu, sillä kaikkivaltias, jolle ne osoitettiin, näki hyväksi päättää toisin.
Tämän kokouksen jälkeen, johon vakavasti otin osaa, Retief, joka juuri ennen sen alkamista oli saapunut Doornkop'ista, missä hän oli ollut vaimoaan katsomassa, piti jonkinlaisen neuvottelun, jossa niiden nimet, jotka vapaaehtoisesti tai komennettuina tulisivat seuraamaan häntä, lopullisesti merkittiin muistiin. Tässä neuvottelussa syntyi vilkas väittely, sillä useat buurit eivät pitäneet retkeä järkevänä -- ei ainakaan, jos se toteutettaisiin niin laajassa kaavassa. Eräs vanha mies heistä -- en muista, kuka -- huomautti, että se saattoi näyttää sotaretkeltä ja että olisi viisaampaa, jos vain viisi tai kuusi lähtisi, kuten ennenkin oli tapahtunut, sillä silloin ei voisi syntyä erehdystä heidän tarkoitustensa rauhallisesta luonteesta.
Retief itse taisteli tätä mielipidettä vastaan ja kääntyi vihdoin äkkiä minun puoleeni, joka aivan lähellä kuuntelin, ja sanoi:
"Allan Quatermain, sinä olet nuori, mutta sinulla on hyvä arvostelukyky; sitäpaitsi olet niitä perin harvoja, jotka tuntevat Dingaanin ja voivat puhua hänen kieltään. Sano meille, mikä sinun mielipiteesi on."
Tämän kehoituksen saatuani vastasin -- liikutettuna kenties Hansin puheesta enemmän kuin ajattelinkaan, -- että minäkin pidin asiaa vaarallisena ja että jonkun, jonka henki oli vähemmän arvoinen kuin päällikön, pitäisi ottaa retken johto käsiinsä.
"Miksi niin sanot, poikaseni", hän sanoi kiihkeästi, "sillä ovathan kaikkien valkoisten miesten henget samanarvoisia, enkä minä voi vainuta mitään vaaraa koko yrityksessä?"
"Siksi, päällikkö, että minä vainuan vaaraa, vaikka en voikaan sanoa, mikä tämä vaara on, enempää kuin koira tai härkä voi haistaessaan jotain ilmasta ja haukkuessaan tai juoksennellessaan. Dingaan on tällä hetkellä kesytetty tiikeri, mutta tiikerit eivät ole kotikissoja, joiden kanssa voi leikitellä, sen tiedän minä, joka olen tuntenut hänen hampaansa ja aivan juuri päässyt niistä pelastumaan."
"Mitä tarkoitat?" kysyi Retief suoralla tavallaan. "Luuletko, että tämä musta paholainen aikoo surmata meidät?"
"Luulen, että se on hyvin mahdollista", vastasin.
"Siinä tapauksessa sinulla järkevänä miehenä täytyy olla jokin syy luuloasi tukemaan. Anna nyt kuulua, mikä se on."
"Ei minulla muuta syytä ole kuin se, että mies, joka voi asettaa kahdentoista ihmisen hengen riippuvaksi jonkun taidosta ampua lintuja siipeen ja joka voi surmauttaa ihmisiä näiden lintujen syötiksi, kykenee mihin tahansa. Sitäpaitsi hän sanoi, ettei hän rakastanut teitä buureja, ja mitä syytä hänellä siihen olisikaan?"
Kaikkiin ympärillä seisoviin näytti tämä todistus vaikuttaneen. He joka tapauksessa siirtyivät lähemmäksi Retief'iä odottaen kiihkeästi hänen vastaustaan.
"Varmaankin", vastasi päällikkö, joka, kuten olen maininnut, oli kiihdyksissä sinä iltana, "varmaankin ne englantilaiset lähetyssaarnaajat ovat myrkyttäneet kuninkaan mielen meille vihamieliseksi. Myöskin", lisäsi hän epäluuloisesti, "luulen sinun maininneen, Allan, että kuningas piti sinusta ja aikoi säästää sinut siinäkin tapauksessa, että hän olisi surmannut kumppanisi, vain sentähden, että sinä olet englantilainen. Onko varma, ettet tiedä enempää kuin sen, minkä katsot hyväksi meille kertoa? Onko Dingaan kenties uskonut sinulle jotain juuri sentähden, että olet englantilainen?"
Huomasin, että nämä sanat kiihdyttivät kokoontuneita buureja, joissa rotuennakkoluulot ja äskeiset tapahtumat olivat synnyttäneet vahvan epäluottamuksen kaikkiin brittiläissyntyisiin, ja kovin suuttuneena vastasin:
"Päällikkö, Dingaan ei uskonut minulle mitään, paitsi että eräs kafferien poppamies, nimeltä Zikali, jota en koskaan nähnyt, oli varoittanut häntä surmaamasta englantilaista. Sentähden hän halusi säästää minut, vaikka muuan kansaasi kuuluva, Hernan Pereira, oli kuiskannut hänen korvaansa, että minut olisi surmattava. Kuitenkin sanon suoraan, että pidän teitä hulluna, jos lähdette tämän kuninkaan luo, jolla on niin laaja valta. Olen sentään itse valmis tekemään niin parin kolmen muun seurassa. Antakaa minun siis mennä koettaakseni taivuttaa hänet allekirjoittamaan tämän maata koskevan sopimuksen. Jos minä saan surmani tai epäonnistun, voitte astua tilalleni ja koettaa paremmalla menestyksellä."
"Allemachte!" huudahti Retief. "Sepä kaunis uhraus! Mutta mitä takeita minulla on siitä, ettei sopimus, kun sen saamme lukeaksemme, luovuta kaikkea maata teille englantilaisille eikä meille buureille? No, älähän nyt toki näytä noin vihaiselta. Sanani eivät olleet aivan oikein valittuja, sillä sinä olet rehellinen, olkootpa muut heimolaisesi minkälaisia tahansa. Allan poikaseni, sinä, joka olet rohkea mies, pelkäät tätä retkeä. Mistä ihmeestä se oikein johtuu? Aha, nytpä tiedän. Olin unohtanut. Sinä aiot huomisaamuna naida ihanan tytön eikä ole luonnollista, että haluaisit viettää seuraavat kaksi viikkoa Zulumaassa. Ettekö näe, veljet, että hän haluaa päästä eroon, koska hän aikoo mennä naimisiin, ja sentähden hän koettaa peloitella meitä kaikkia? Kun me olimme menossa naimisiin, olisimmeko halunneet heti lähteä vierailulle jonkun haisevan villi-ihmisen luo? Olen iloinen, että tulin ajatelleeksi tätä juuri, kun aioin alkaa muuttaa hänen synkkää väriään aivankuin kameleonttia mustalla hatulla, sillä se selittää kaiken", ja hän löi reiteensä leveällä kämmenellään ja purskahti jyrisevään nauruun.
Koko ympärillä seisoskeleva buurijoukko alkoi myöskin nauraa meluavasti, sillä tämä alkeellinen pila miellytti heitä. Sitäpaitsi heidän hermonsa olivat jännityksessä; he myöskin pelkäsivät tätä retkeä, ja olivat sentähden iloisia voidessaan huojentaa mieltään bukoolisella iloisuudella. Kaikki selvisi heille nyt. Tuntien kunnia-asiakseni lähteä lähetystön mukana, koska olin heidän ainoa tulkkinsa, minä kekseliäänä veitikkana koetin pelata heidän pelkuruutensa kustannuksella, estääkseni lähdön, jotta saisin viettää viikon tai pari vasta naidun vaimoni seurassa. He huomasivat sen ja osasivat antaa pilalle oikean arvon.
"Hän on heikko, tämä pieni englantilainen", huusi eräs.
"Älä suutu häneen. Me olisimme itse tehneet samoin", vastasi toinen.
"Jättäkää hänet tänne", sanoi kolmas. "Eivät edes zulut lähetä äsken naineita miehiä palvelukseen."
Sitten he taputtivat minua selkään ja tuuppivat kömpelöllä, ystävällisellä tavallaan, kunnes vihdoin raivostuin ja iskin yhtä heistä nenään, josta hän yltyi enemmän nauramaan, vaikka nenä vuoti verta.
"Kas niin, ystävät", sanoin, niin pian kuin hiljaisuus oli palautunut, "olenpa nainut tai ei, niin lähden Dingaanin luo, välittämättä siitä, lähteekö kukaan muu, ja vastoin omaa vakaumustani. Naurakoot ne äänekkäimmin, jotka viimeksi nauravat."
"Hyvä!" huudahti eräs. "Jos te astutte ensimmäisen askeleen, olemme pian jälleen kotona, Allan Quatermain. Kuka ei tahtoisikaan olla Marie Marais'n kanssa matkan päätyttyä?"
Senjälkeen minä, heidän raa'an ja ivallisen naurunsa seuraamana, pakenin pois heidän luotaan ja vetäydyin vaunuuni, vähän aavistaen, että koko tämä keskustelu jonain päivänä käytettäisiin minua vastaan.
Eräissä kehittymättömissä piireissä aavistusta pidetään usein tiedon arvoisena.
XVII Luku.
AVIOLIITTO.
Sen päivän aamuna, jolloin aioin mennä avioliittoon, heräsin ankaran ukonilman aiheuttamaan ryskeeseen ja ulvontaan. Salama leimahteli peloittavasti yläpuolellamme, tappaen kaksi härkää aivan vaununi vierestä, ja kävi sellainen jyrinä, että koko maa näytti vapisevan. Sitten seurasi kylmä tuulenpuuska ja senjälkeen rapiseva rankkasade. Vaikka olin hyvin tottunut sellaisiin luonnonilmiöihin, erittäinkin tähän vuodenaikaan, tunnustan, että nämä näyt ja äänet eivät olleet omiaan nostamaan mielialaani, mikä jo oli matalampi kuin se olisi saanut olla tänä tapausrikkaana päivänä. Hans kuitenkin, joka saapui auttaakseen minua pukeutumaan parhaisiin pukimiini juhlatoimitusta varten, oli heti lohduttelemassa.
"Älkää näyttäkö murheelliselta, baas", hän sanoi, "sillä vaikka aamulla myrskyää, on illalla selkeätä."
"Niin", vastasin minä, puhuen pikemmin itsekseni kuin hänelle, "mutta mitä tapahtuu aamuisen myrskyn ja iltaisen tyvenen välillä?"
Oli järjestetty niin, että seurue, johon -- alkuasukkaat mukaan luettuina -- kuului yli sata henkeä, niiden joukossa useita poikia, jotka tuskin olivat lapsuusiän jättäneet, lähtisi matkalle kello yhden tienoissa iltapäivällä. Kukaan ei päässyt tekemään välttämättömiä valmistuksiaan, ennenkuin ankara sade oli lakannut, mikä tapahtui vähän jälkeen kahdeksan. Kun siis jätin vaununi syödäkseni, tai koettaakseni syödä hiukan aamiaista, tapasin koko leirin vilkkaassa puuhassa.
Buurit huusivat palvelijoilleen, hevosia tarkastettiin, naiset sulloivat miestensä ja isiensä satulapusseihin varavaatteita, kuormaeläimiä lastattiin kuivatulla lihalla ja muilla elintarpeilla, ja niin poispäin.
Kaiken tämän melun keskellä aloin epäillä, että yksityisasiani jäisi unohduksiin, sillä ei näyttänyt luultavalta, että jäisi aikaa avioliittojen solmimista varten. Kello oli kymmenen tienoissa, kun tehtyäni kaikki tehtäväni istuin alakuloisena vaunun istuimella, ollen liian ujo mennäkseni noiden puuhailevien ivailijoiden joukkoon tai lähteäkseni Prinsloo'n leirille tiedustelemaan; silloin rouva Prinsloo itse ilmestyi paikalle.
"Joutukaa, Allan", hän sanoi, "päällikkö odottaa ja kiroilee, kun te ette ole siellä. Siellä odottaa myöskin eräs toinen, joka on niin rakastettavan näköinen. Jokainen mies leirissä, joka hänet näkee, toivoo häntä itselleen, olkoon hänellä vaimo tai ei, sillä siinä suhteessa he kaikki ovat samallaisia kuin kafferit. Oi, minä tunnen heidät, minä tunnen heidät; valkoinen nahka ei aiheuta mitään eroitusta."
Kun hän esitti tämän tavallisella avomielisellä tavallaan, veti hän minua kädestä perässään, aivankuin olisin ollut pahankurinen pieni poika. En voinut vapautua hänen vahvasta otteestaan enkä myöskään, kun hänen suuri ruhonsa kerran oli liikkeessä, kilpailla painossa hänen kanssaan. Tietysti muutamat nuoremmat buurit, jotka tietäen hänen asiansa olivat häntä seuranneet, kohottivat hyvähuutoja ja nauroivat, mikä kiinnitti jokaisen huomion kulkueeseen.
"On liian myöhäistä rimpuilla vastaan nyt, englantilainen." -- "Koettakaa huonosta yrityksestä tehdä niin hyvä kuin mahdollista." -- "Jos halusitte muuttaa mieltänne, olisi se ollut tehtävä aikaisemmin." -- Tällaisia ja monia muita senkaltaisia ärsyttäviä sanoja miehet ja naiset meluten ja kirkuen huusivat, kunnes vihdoin tunsin kasvojeni käyvän punaisiksi kuin tulppaani.
Saavuimme sitten vihdoin sille paikalle, missä Marie ihailevan piirin keskellä seisoi. Hän oli pukeutunut pehmeään valkoiseen pukuun, joka oli valmistettu jostain yksinkertaisesta, mutta ryhdikkäästä kankaasta, ja hän oli mustille kutreilleen asettanut seppeleen, jonka olivat sitoneet leirin muut tytöt, joita hänen takanaan seisoi kokonainen liuta.
Seisoimme nyt vastatusten. Meidän silmämme kohtasivat toisensa, ja minä näin rakkauden ja luottamuksen loistavan hänen silmistään. Ne lumosivat ja saattoivat minut hämilleni. Tunsin, että minun oli pakko puhua, mutta en tiennyt, mitä sanoa, vaan sopersin ainoastaan: "Hyvää huomenta", mikä sai jokaisen puhkeamaan äänekkääseen nauruun, rouva Prinsloo'ta lukuunottamatta, joka huudahti:
"Onko koskaan nähty moista hölmöä?" Myöskin Marie hymyili.
Sillä hetkellä Piet Retief ilmestyi jostakin puettuna pitkävartisiin saappaisiin ja karkeaan ratsastuspukuun. Ojentaen roer'in, joka hänellä oli kädessään, eräälle pojalleen, hän pitkän kopeloimisen jälkeen veti taskustaan kirjan, johon määrätty paikka oli ruohon korrella merkitty.
"Nyt sitten", hän sanoi, "olkaa hiljaa kaikki ja osoittakaa kunnioitusta, sillä muistakaa, etten minä juuri tällä hetkellä ole tavallinen mies. Minä olen pappi, mikä on aivan eri asia, ja, koska samalla olen päällikkönä ja monessa muussa virassa, aion lain minulle myöntämällä oikeudella vihkiä avioliittoon nämä nuoret ihmiset, ja siinä minua Jumala auttakoon. Älköön kukaan teistä todistajista jälkeenpäin sanoko, etteivät he ole oikein ja laillisesti naimisissa, koska minä teille julistan sen." Hän pysähtyi henkeään vetääkseen, ja joku sanoi: "kuulkaahan, kuulkaahan", tai vastaavan hollanniksi, minkä jälkeen Retief, vaiennettuaan loukkaajan katseellaan, jatkoi:
"Nuori mies ja nuori nainen, mikä on nimenne?"
"Älkää tehkö typeriä kysymyksiä, päällikkö", keskeytti rouva Prinsloo; "tiedättehän heidän nimensä varsin hyvin."
"Tietysti tiedän, hyvä täti", hän vastasi. "Mutta tässä tapauksessa minun täytyy edellyttää, etten tiedä niitä. Tunnetteko te paremmin lain kuin minä? Mutta, odottakaahan, missä on isä, Henri Marais?"
Joku työnsi Marais'n esiin, ja siinä hän seisoi aivan hiljaa, tuijottaen meihin kummallinen ilme kasvoillaan. Hän piteli pyssyä kädessään, sillä hänkin oli valmistautunut matkalle lähtöä varten.
"Ottakaa pois tuo pyssy", sanoi Retief. "Se saattaisi laueta ja aiheuttaa sekasortoa ja kenties onnettomuuksia", ja joku noudatti käskyä. "No, Henri Marais, annatteko tyttärenne aviopuolisoksi tälle miehelle?"
"En", sanoi Marais heikosti.
"Hyvä; se on aivan teidän tapaistanne, mutta ei tee mitään, sillä hän on täysi-ikäinen ja voi itse antaa itsensä. Eikö hän ole täysi-ikäinen, Henri Marais? Älkää seisoko siinä kuin jukuripää hevonen, vaan vastatkaa, onko hän täysi-ikäinen?"
"Luulen niin", sanoi Marais samalla pehmeällä äänellä.
"Ottakaa siis, kaikki läsnäolijat, huomioon, että tämä nainen on täysi-ikäinen ja suostuu avioliittoon tämän miehen kanssa, eikö niin, rakkaani?"
"Niin", vastasi Marie.
"Hyvä, nyt alkakaamme", ja hän avasi kirjansa sekä, pitäen sitä valoa kohti, alkoi lukea tai pikemmin tavailla avioliittokaavaa.
Samassa hän takertui kiinni, -- sillä useimpien sen ajan buurien tavoin hän ei ollut mikään suuri kirjanoppinut --, ja huudahti:
"Tulkaa joku auttamaan minua näissä vaikeissa sanoissa."
Kun ketään ei vapaaehtoisesti ilmaantunut, ojensi Retief kirjan minulle, sillä hän tiesi, ettei Marais auttaisi häntä, ja sanoi:
"Sinä olet kirjanoppinut, Allan, koska olet papin poika. Jatka sinä lukemista, kunnes tulemme tärkeisiin kohtiin, ja minä sanelen jäljessäsi, mikä on aivan yhtä hyvä ja aivan lainmukaista."
Minä luin -- Jumala tietää, kuinka, sillä tilanne oli varsin kiusallinen -- kunnes tulin ratkaiseviin kysymyksiin, jolloin annoin kirjan takaisin.
"Oh", sanoi Retief, "tämähän on varsin helppoa. No, Allan, otatko siis tämän naisen vaimoksesi?"
Vastasin myöntävästi, ja kysymys toistettiin Marielle, joka samaten vastasi myöntävästi.
"No niin, asia on siis selvä", sanoi Retief, "sillä en tahdo teitä vaivata kaikenlaisilla rukouksilla, joita lausumaan en tunne itseäni kyllin papilliseksi. Ei, yhden seikan unohdin. Onko teillä sormus?"
Vedin sormestani sellaisen, joka aikoinaan oli ollut äitini -- luulen, että se oli toimittanut samaa virkaa hänen isoäitinsä vihkiäisissä -- ja asetin tuon pienen kultarenkaan Marien vasemman käden keskisormeen. Minulla on sama sormus vielä tänä päivänä sormessani.
"Sen olisi pitänyt olla uusi", mutisi rouva Prinsloo.
"Olkaa vaiti", sanoi Retief. "Onko täällä erämaassa mitään kultasepänliikkeitä? Sormus kuin sormus, vaikka se tulisi hevosen kuolaimista. -- Siinä sitten luullakseni onkin kaikki. Ei, odottakaahan hetkinen, minä luen itse tekemäni rukouksen teille, eikä tästä kirjasta, joka on niin huonosti painettu, etten voi sitä lukea. Polvistukaa kumpikin; muut saavat seistä, koska ruoho on niin kosteata."
Rouva Prinsloo, huolehtien Marien uudesta puvusta, veti esiin tilavasta taskustaan vatdoek'insa ja levitti tuon likaisen vaatekappaleen Marien polvien alle. Sitten Pieter Retief viskasi maahan kirjan, risti kätensä ja lausui seuraavan yksinkertaisen, vakavan rukouksen, josta jokainen sana, kumma kyllä, on jäänyt mieleeni. Kun se ei ollut lähtöisin painetusta kirjasta, vaan hänen rehellisestä ja uskovaisesta sydämestään, oli sen vaikutus mahtava ja juhlallinen.