Part 18

Vaikka paikka olikin kaunis, ei se kuitenkaan syystä tai toisesta ollut oikein mieleiseni ja niinpä -- ajatellen lähestyvää avioliittoani Marien kanssa -- aloin ratsun selässä, jonka eräältä buurilta olin ostanut, tutkia ympäristössä olevaa seutua. Tarkoitukseni oli etsiä kappale hedelmällistä maata, mihin naimisiin mentyämme voisimme asettua asumaan, ja sellaisen paikan löysinkin suuremmitta vaivoitta. Se sijaitsi noin kolmenkymmenen mailin päässä itäänpäin, erään kauniin joen -- nykyään tunnettu nimellä Mooi River -- mutkassa.

Tähän mutkaan sisältyi noin kolmekymmentä tuhatta acre'a erittäin hedelmällistä, alavaa maata, joka oli melkein puutonta ja rehevän ruohon peittämää sekä harvinaisen riistarikasta. Sen toisessa päässä kohosi tasahuippuinen kukkula, jonka harjalta -- kumma kyllä -- juoksi vuolas vesivirta, joka sai alkunsa voimakkaasti pulppuavasta lähteestä. Puolivälissä tämän kukkulan itäisellä rinteellä oli virran kostuttama useita acreja laaja tasanko, joka oli melkein soveliaimpia asuinrakennuksen paikkoja, mitä koko Etelä-Afrikassa tunnen. Tänne päätin rakentaa asuntomme ja täällä aioin rikastua kasvattamalla suuria karjalaumoja. Selitykseksi mainittakoon, että tämä paikka kerran oli -- kuten vanhojen kraalien jäännökset osoittivat -- kuulunut eräälle kafferiheimolle, jonka zulukuningas Chaka oli surmannut sukupuuttoon, joten se nyt siis oli vapaa asuttavaksi.

Koska siellä oli maata enemmän kuin meidän oli mahdollista ottaa haltuumme, taivutin Henri Marais'n, Prinsloo't ja Meyer'it, joiden kanssa olin matkustanut Delagoasta, käymään mukanani sitä katsomassa. Kun he olivat sen nähneet, vakuuttivat he vastaisuudessa perustavansa kotinsa sinne, mutta toistaiseksi katsoivat turvallisuuden kannalta paremmaksi palata toisten buurien luo. Kafferien avulla, joita seudulla oli jälellä muutamia niistä heimoista, jotka Chaka oli hävittänyt, raivasin noin kahdentoista tuhannen acren suuruisen alueen itselleni ja, valittuani rakennuksen paikan, panin alkuasukkaat siihen rakentamaan karkeata savimökkiä, joka saisi käydä väliaikaisesta asumuksesta. Prinsloot, ja Meyerit myöskin ryhtyivät puuhaamaan samanlaisten mökkien rakentamista melkein omani viereen. Palasin sen jälkeen Marien ja buurien luo.

Seuraavana aamuna paluuni jälkeen leirille Piet Retief ilmestyi sinne viiden tai kuuden seuralaisensa kanssa. Kysyin häneltä, miten hän oli selviytynyt Dingaanista.

"Hyvin kylläkin", hän vastasi. "Ensin kuningas oli hiukan kiukkuinen, väittäen, että me buurit olimme varastaneet kuusi sataa härkää hänen karjastaan. Mutta minä näytin toteen, että sen oli tehnyt päällikkö Sikonyela, joka asuu tuolla Caledon River'in varrella. Hän oli nimittäin pukenut miehensä valkoisten vaatteisiin ja asettanut heidät hevosen selkään sekä myöhemmin ajanut karjaa erään meidän leirimme läpi, jotta näyttäisi siltä kuin me olisimme varkaita. Sitten hän tiedusti, mikä oli käyntini tarkoituksena. Vastasin tulleeni pyytämään lupaa asettua asumaan Tugelan eteläpuolella olevalle seudulle."

"Tuo takaisin karjani, jonka sanot Sikonyelan varastaneen -- hän sanoi, -- niin puhumme lähemmin tästä maa-alasta. -- Tähän suostuin ja pian senjälkeen jätin kraalin."

"Miten menettelitte Hernan Pereiran suhteen?" kysyin.

"Menettelin seuraavasti, Allan. Ollessani Umgungundhlovussa otin selvän sen kertomuksesi todenperäisyydestä, että hän oli vehkeillyt saadakseen zulut surmaamaan sinut muka taikurina."

"Ja mitä saitte selville?"

"Sain tietää sen olleen totta, sillä Dingaan itse kertoi sen minulle. Lähetin hakemaan Pereiraa ja käsikin hänen poistua leiristäni sekä ilmoitin samalla, että, jos hän palaisi takaisin buurien joukkoon, asetettaisiin hänet syytteeseen murhayrityksestä. Hän ei sanonut mitään, vaan lähti."

"Minne hän meni?"

"Dingaan antoi hänelle asuinpaikan aivan kraalinsa ulkopuolella. Kuningas sanoi itselleen olevan hänestä hyötyä, koska hän osasi korjata pyssyjä ja opettaa hänen sotilaitaan niillä ampumaan. Siellä hän luullakseni myöskin pysyy, vaikkakin hän kenties oli ajatellut viisaammaksi laittautua tiehensä. Joka tapauksessa olen varma, ettei hän täällä tule tuottamaan ikävyyksiä sinulle eikä kenellekään muulle."

"Ei tietenkään, mutta hän saattaa tuottaa ikävyyksiä siellä", sanoin epäilevästi. "Mitä tarkoitat, Allan?"

"En oikein tiedä, mutta hän on mustasydäminen ja petturi luonteeltaan, ja tavalla tai toisella hän tulee tuottamaan murhetta. Tai luuletteko esimerkiksi, että hän rakastaa teitä senjälkeen, kun olette ajanut hänet tiehensä kuin varkaan?"

Retief kohautti olkapäitään ja nauroi, kun hän vastasi:

"Aion siinä suhteessa olla huoleton. Mitä hyödyttää vaivata päätään sellaisen kurjan olion ajattelemisella? Ja nyt, Allan, minulla on jotain kysyttävää sinulta. Oletko jo mennyt naimisiin?"

"Ei, eikä se voi tapahtua ennenkuin viiden viikon kuluttua, jolloin Marie tulee täysi-ikäiseksi. Hänen isänsä on yhä sitä mieltä, että hänen valansa sitoo häntä, ja minä olen luvannut, etten ota hänen tytärtään sitä ennen."

"Niinkö tosiaankin, Allan? Luulen että Henri Marais on vähämielinen, tai muuten hänen kirottu sisarenpoikansa, Hernan, on lumonnut hänet kuten käärme linnun. Kuitenkin luulen lain olevan hänen puolellaan, ja koska olen päällikkö, en voi neuvoa ketään rikkomaan lakia. Kuulehan siis. Sinulla ei ole mitään hyötyä siitä, että jäät tänne katselemaan kypsää persikkaa, jota et saa poimia, sillä se tekee vain vatsan kipeäksi. Siksi on sinulle parasta, että lähdet mukaani noutamaan sitä karjaa Sikonyelalta, sillä olen seurastasi oleva erittäin iloinen. Myöhemmin toivon sinun myöskin palaavan kanssani Zulumaahan, kun menen pyytämään lupaa saada asuttavakseni koko tämän alueen."

"Mitä sitten naimisiin menostani?" kysyin peloissani.

"Oh, vakuutan, että voit mennä naimisiin ennen lähtöämme. Tahi jollei, niin ainakin palattuamme. Kuulehan nyt, älä petä minua tässä asiassa, Allan. Meistä ei kukaan muu osaa puhua zulukieltä kuin sinä, joka olet näihin alkuasukkaiden kieliin yhtä kotiutunut kuin sorsa veteen, ja minä haluan sinua tulkikseni Dingaanin luona. Myöskin kuningas erityisesti pyysi, että sinä tulisit mukaani, kun toisin karjaa, josta päättäen hän näyttää suuresti mieltyneen sinuun. Hän sanoi, että sinä kääntäisit hänen sanansa tunnontarkasti, jotavastoin hän ei voinut luottaa siihen poikaan, joka hänen luonaan toimi hollannin ja englannin kielen tulkkina. Niinkuin näet, autat minua paljon tässä tärkeässä asiassa, jos tulet mukaani."

Epäröin vieläkin, sillä jonkinlainen pelko tulevaisuudesta painoi raskaasti sydäntäni, varoittaen minua tämän retken suhteen.

"Allemachte!" sanoi Retief harmistuneena, "jos et tahdo luvata minulle tätä suosionosoitusta, niin jättäkäämme tämä asia. Tai tahdotko siitä itsellesi palkkion? Jos niin on, voin ainoastaan luvata kaksikymmentä tuhatta acrea parasta maata koko seudulla, niin pian kuin sen saamme."

"Ei, mynheer Retief", vastasin, "ei ole kysymys palkkiosta. Mitä muuten maahan tulee, olen jo raivannut itselleni farmin joen rannalle noin kolmekymmentä mailia tästä itään. Syy on se, etten haluaisi jättää Marieta yksin, koska hänen isänsä saattaisi ryhtyä joihinkin vehkeilyihin minua vastaan."

"No, jos sinulla ei muuta pelkäämistä ole, Allan, voin pian järjestää asiat. Annan määräyksen lähetyssaarnaaja Celliers'ille ettei hän saa vihkiä Marie Marais'ta kenenkään muun kanssa kuin sinun, ei sittenkään, vaikka Marie itse pyytäisi. Myöskin annan määräyksen, että, jos Pereira tulisi leirille, hänet on pidätettävä siksi kunnes palaan häntä kuulustelemaan. Vihdoin minä päällikkönä nimitän Henri Marais'n yhdeksi niistä, joiden on meitä seurattava, joten hän ei kykene vehkeilemään sinua vastaan. Oletko nyt tyytyväinen?"

"Olen", vastasin niin iloisesti kuin saatoin, vaikka tunsinkin itseni kaikkea muuta kuin iloiseksi, ja sitten me erosimme, sillä päällikkö Retief'illä oli tietystikin paljon hommaamista.

Menin suoraa päätä Marien luo kertomaan, mitä olin luvannut. Hiukan minua kummastutti, kun hän vastasi, että minä hänen mielestään olin menetellyt viisaasti.

"Jos jäisit tänne", hän jatkoi, "saattaisi kenties uudelleen syntyä kinastusta sinun ja isäni välillä, mikä saattaisi myöhemmin vaikuttaa katkeroittavasti. Sitäpaitsi, rakkaani, olisi harkitsematonta sinun vastustaa päällikkö Retiefiä, josta tulee vaikutusvaltainen mies tällä paikkakunnalla ja joka on kovin kiintynyt sinuun. Loppujen lopuksi me, Allan, joudumme toisistamme erilleen vain joksikin ajaksi, jonka jälkeen koko lopun elämämme saamme viettää yhdessä. Mitä minuun tulee, ei sinun tarvitse olla peloissasi, sillä tiedäthän, etten koskaan mene naimisiin kenenkään muun kuin sinun kanssasi -- en edes pelastaakseni itseni kuolemasta."

Jätin hänet jonkunverran rohkaistuna, tuntien hänen terveen arvostelukykynsä, ja lähdin varustautumaan retkelleni Sikonyeala'n alueelle.

Koko tämän keskusteluni Retief'in kanssa olen täydellisenä merkinnyt paperille, niin tarkoin kuin voin sen muistaa, sen kohtalokkaiden seurausten tähden. Oi, kunpa olisin voinut edeltäpäin aavistaa! Kunpa vain olisin voinut aavistaa!

XVI Luku.

NEUVOTTELU.

Kahta päivää myöhemmin lähdimme etsimään Dingaanin karjaa. Meitä oli kuusi- tai seitsemänkymmentä miestä hyvissä asevarustuksissa ja ratsain. Mukanamme seurasi kaksi Dingaanin päällikköä ja joukko zuluja -- noin sata miestä kenties -- joiden piti ajaa karjaa edellään, jos sen löytäisimme. Koska osasin puhua heidän kieltään, olin enemmän tai vähemmän tämän zulujoukkueen kanssa vuorovaikutuksessa ja osasin tehdä itseni erittäin tarpeelliseksi tässä ominaisuudessani. Sitäpaitsi minä tämän kuukauden verran kestäneen poissaolomme aikana yhtämittaisen keskustelun kautta täydensin huomattavasti tietojani heidän kauniissa, mutta vaikeassa kielessään.

Ei ole tarkoitukseni kirjoittaa tämän retken yksityiskohtia, sillä sen varrella ei tapahtunut yhtään taistelua eikä muutakaan erikoisempaa. Me saavuimme määräaikana Sikonyela'n luo ja selitimme asiamme. Kun hän näki, kuinka mieslukuisa ja hyvin asestettu joukko me olimme ja että takanamme oli koko voimakas zuluarmeija, tuo viekas vanha lurjus katsoi parhaaksi luovuttaa karjan muitta mutkitta ja sen lisäksi vielä hevoset, jotka hän buureilta oli anastanut. Saatuamme karjan jätimme sen zulupäällikköjen haltuun, kehoittaen heitä kuljettamaan sen huolellisesti Umgungundhlovuun. Retief lähetti näiden miesten mukana tiedon, että hän omalta osaltaan täytettyään sopimuksen odottaisi Dingaania niin pian kuin mahdollista sopimaan maa-alueesta.

Kun olimme tämän puuhan päättäneet, otti Retief minut ja joukon buureja mukaansa toisten muuttaneiden hollantilaisten ryhmiä katsomaan, jotka olivat Drakensbergin ympäristössä, missä nykyään on Transvaal. Tämä vaati pitkän ajan, kun nämä buurit olivat laajalti hajaantuneet ja meidän oli joka leiriin jäätävä muutamiksi päiviksi, jolloin Retief selitti kaikki asiat niiden johtajille. Myöskin hän antoi heille määräyksen tulla Nataliin sekä olla valmiit kansoittamaan sen heti, kun hän oli saanut Dingaanilta aluetta koskevan mahdollisen luovutuksen. Useimmat heistä lähtivät heti liikkeelle, vaikka kateus eri päällikköjen kesken saattoi jotkut, onneksi itselleen, pysymään vuorten takimmaisella puolella.

Vihdoin me saatuamme kaiken järjestykseen ratsastimme pois ja saavuimme Bushman River'in leirille eräänä lauantai-iltapäivänä. Täällä oli ilokseni kaikki hyvin. Hernan Pereirasta ei ollut mitään kuulunut, ja zulut taasen -- jos luoksemme tulleista läheteistä saattoi päättää -- näyttivät olevan ystävällisiä. Marie myöskin oli nyt kokonaan tointunut niistä kauhuista ja rasituksista, joita hän oli kokenut. Koskaan ei hän silmissäni ollut näyttänyt niin suloiselta ja kauniilta kuin tervehtiessään minua, puettuna yksinkertaiseen mutta ihastuttavaan pukuun, johon hän kankaan oli ostanut eräältä kauppiaalta, joka tuli leirille Durban'ista. Sitäpaitsi luulen muunkin syyn vaikuttaneen tämän muutoksen, sillä sarastavan onnen välke loisti hänen syvistä silmistään.

Päivä, kuten sanottu, oli lauantai, ja maanantaina hän tulisi täysi-ikäiseksi ja saisi vapauden itse määrätä avioliitostaan, sillä sinä päivänä kuoleentuisi lupaus, jonka me hänen isälleen olimme tehneet. Mutta kohtalon kirotusta oikullisuudesta Retief oli juuri tuona maanantaina aamupäivällä päättänyt ratsastaa Zulumaahan toisen kerran käydäkseen Dingaanin luona, ja kunniani vaati minua menemään Retiefin mukana.

"Marie", sanoin, "eikö isäsi sydän pehmene meitä kohtaan niin paljon, että hän sallisi meidän mennä naimisiin jo huomenna, jotta saisimme viettää yhdessä muutamia tunteja ennenkuin eroamme?"

"En tiedä, rakkaani", hän vastasi punastuen, "sillä tässä asiassa hän on erittäin kova ja järkähtämätön. Tiedätkö, että koko poissaolosi aikana hän ei kertaakaan maininnut nimeäsi, ja, jos joku muu sen lausui, hän nousi ylös ja poistui!"

"Se on ikävää", sanoin. "Mutta voimmehan kuitenkin koettaa, jos sinulla ei ole mitään sitä vastaan."

"Tietysti, tietysti, Allan, minulla ei ole mitään sitä vastaan; olen aivan sairas sentähden, että olen niin lähellä sinua ja kuitenkin niin kaukana. Mutta miten sitten menettelisimme?"

"Luulen, että pyydämme päällikkö Retiefiä ja rouva Prinsloo'ta puhumaan puolestamme, Marie. Menkäämme heitä etsimään."

Hän nyökkäsi päätään ja käsi kädessä me kävelimme buurien keskitse, jotka nyhkäisivät toinen toisiaan ja nauroivat meille, kun me suuntasimme askeleemme sinne, missä vanha rouva istui tuolilla vaununsa vieressä kahvia juoden. Muistan, että hänen vatdoek'insa oli levitettynä hänen polvilleen, sillä hänellä oli uusi puku, jota hän varoi tahraamasta.

"No, rakkaani", hän sanoi kovalla äänellään, "oletteko jo naimissa, kun riiputte niin kiinni toisissanne?"

"Ei, täti", vastasin. "Mutta me haluamme päästä naimisiin ja olemme sentähden tulleet teidän luoksenne saadaksemme apua."

"Sitä olen täydestä sydämestäni halukas teille antamaan, vaikka totta puhuen, nuoret ystävät, minä teidän iällänne olisin tällaisessa tapauksessa kernaimmin auttanut itse itseäni, kuten aikaisemmin olen teille puhunut. Mikä sitten, Herran nimessä, tekee avioliiton Jumalan silmissä päteväksi? Se, että mies ja nainen kaiken kansan edessä julistavat itsensä aviomieheksi ja -vaimoksi ja sellaisina elävät. Pappi ja hänen höpisemisensä ovat sangen hyviä, jos ne ovat saatavissa, mutta avioliitto solmitaan käden ojentamisella eikä asettamalla sormus käteen, se solmitaan kahden uskollisen sydämen keskeisellä valalla eikä sanoilla, jotka luetaan kirjasta. Tämä on kuitenkin rohkeata puhetta, mistä joku arvoisa saarnamies minua moittisi, sillä, jos te nuoret ihmiset toimisitte sen mukaan ja vaikka niin solmittu liitto lain mukaan olisikin pitävä, miten kävisi hänen palkkionsa? Lähtekäämme etsimään päällikköä kuullaksemme, mitä hänellä on sanomista. Allan, vetäkää minut ylös tästä tuolista, missä minä -- jos oman pääni saisin pitää -- niin paljon matkustelemisen jälkeen mielelläni istuisin siksi, kunnes katto olisi rakennettu pääni yläpuolelle, ja lopun osan elämääni."

Minä tein työtä käskettyä, mikä ei ollut aivan helppoa, ja me lähdimme etsimään Retief'iä.

Sillä hetkellä hän seisoi yksin, katsellen kahta vaunua, jotka juuri olivat lähteneet. Niissä oli hänen vaimonsa muiden hänen perheensä jäsenien kanssa ja muutamia ystäviä, jotka hän mynheer Smit'in huolenpitoon uskottuina lähetti Doornkop nimiselle paikalle, joka sijaitsi noin viidentoista mailin etäisyydessä. Tänne Doornkop'iin hän jo oli rakennuttanut yksinkertaisen talon, tai pikemmin hökkelin, rouva Retiefin käytettäväksi, ajatellen, että tämän olisi mukavampi ja kenties turvallisempi oleskella siellä hänen poissaollessaan kuin taajaväkisellä leiripaikalla vaunussa.

"Allemachte, Allan!" hän sanoi, huomatessaan minut. "Sydämeni on sairas; en tiedä, miksi. Kun juuri äsken suutelin vanhaa vaimoani jäähyväisiksi, tuntui siltä kuin en koskaan enään näkisi häntä, ja kyyneleet kihosivat silmiini. Toivoisin, että olisimme kaikki jo onnellisesti palanneet Dingaanin luota. Mutta koetan päästä tapaamaan vaimoani huomenna, koska emme lähde ennen maanantaita. Mitä sinä, Allan, tämän mooi mesje'si kanssa haluat?" -- ja hän osoitti solakkaa Marie'ta.

"Mitä muuta kukaan mies haluaisi kuin päästä naimisiin hänen kanssaan?" puuttui puheeseen rouva Prinsloo. "No päällikkö, kuulkaa nyt, kun kerron, miten asiat ovat."

"Erinomaista, mutta olkaa lyhytsanainen, sillä minulla ei ole paljon aikaa tuhlattavana."

Hän myöntyi, mutta ei voi sanoa, että hän oli lyhytsanainen.

Kun tuo vanha nainen vihdoin hengästyneenä pysähtyi, sanoi Retief:

"Ymmärrän kaikki. Ei ole ensinkään tarpeellista teidän nuorten selittää asiaa. Lähdemme nyt etsimään Henri Marais'ta ja, jos hän ei ole hullumpi kuin tavallisesti, koetamme puhua hänelle järkeä."

Sitten lähdimme Marais'n vaunun luo, joka oli rivin päässä, ja tapasimme hänet istumassa aisapuulla leikellen tupakkaa taskuveitsellään.

"Hyvää päivää, Allan", hän sanoi, sillä minun paluuni jälkeen emme olleet toisiamme tavanneet. "Onko sinulla ollut hauska matka?"

Aioin juuri vastata, kun Retief puuttui puheeseen malttamattomasti:

"Kas niin, Henri, emme ole tulleet puhelemaan Allanin matkasta, vaan hänen avioliitostaan, mikä on tärkeämpää. Hän ratsastaa maanantaina mukanani Zulumaahan, kuten tekin, ja haluaa naida tyttärenne huomenna, sunnuntaina, mikä on siihen tarkoitukseen erittäin sovelias päivä."

"Se on rukoilemista, eikä avioliiton solmimista varten", selitti Marais jurosti. "Sitäpaitsi Marie ei tule täysi-ikäiseksi ennen maanantaita, ja siihen asti vala, jonka Jumalalle vannoin, pysyy voimassa."

"Tuossa saatte valastanne!" huudahti rouva Prinsloo, läimäyttäen kauhealla räsyllään -- vatdoek'illa -- häntä kasvoihin. "Kuinka paljon luulette Jumalan välittävän siitä, mitä hulluudessanne vannoitte tuolle hätähousulle, sisarenpojallenne? Pitäkää varanne, Henri Marais, ettei Jumala kallisarvoisesta valastanne valmista kiveä, johon iskette päänne puhki kuin pähkinän kuoren."

"Tukkikaa, akka, lörpöttelevä suunne", sanoi Marais vihoissaan. "Pitääkö minun kuunnella teidän neuvojanne velvollisuudestani omaatuntoani ja tytärtäni kohtaan?"

"Tietysti teidän pitää, jos ette itse kykene sitä itsellenne selvittämään", alkoi rouva, asettaen kätensä lanteilleen.

Mutta Retief työnsi hänet sivuun ja sanoi:

"Ei tässä mitään riitelemistä ole. Teidän käyttäytymisenne, Henri Marais, näitä kahta nuorta ihmistä kohtaan on häpeä. Sallitteko heidän huomenna mennä naimisiin vai ettekö?"

"En, en salli. Lain mukaan minulla on määräysvalta tyttäreeni nähden siksi kunnes hän on täysi-ikäinen, ja minä kieltäydyn sallimasta hänen avioliittoaan kirotun englantilaisen kanssa. Sitäpaitsi pastori Celliers on poissa, joten ei ole ketään heitä vihkimään."

"Puhutte kummallisia sanoja, mynheer Marais", sanoi Retief tyynesti, "erittäinkin kun muistelen kaikkea, mitä tämä kirottu englantilainen on tehnyt teidän ja omaistenne hyväksi, sillä olen kuullut aivan seikkaperäisesti koko jutun, vaikkakaan en häneltä itseltään. No, kuulkaa siis. Te olette vedonnut lakiin, ja päällikkönä minun on hyväksyttävä vetoamisenne. Mutta huomisiltana kello kahdentoista jälkeen laki -- omien sanojenne mukaan -- lakkaa sitomasta tytärtänne. Maanantaiaamuna siis, ellei pappia ole leirissä ja he haluavat mennä naimisiin, minä päällikkönä vihin heidät kaikkien nähden, kuten minulla on valta tehdä."

Silloin Marais sai raivokohtauksen, mikä oli hänen luonteelleen ominaista ja mielestäni osoitti, ettei hän koskaan ollut aivan tervejärkinen. Kummallista kyllä, hän kohdisti raivonsa Marie-parkaan. Hän kirosi tätä kauheasti, koska tämä oli vastustanut hänen tahtoaan ja kieltäytynyt menemästä naimisiin Hernan Pereiran kanssa. Hän rukoili Jumalaa lähettämään tyttärelleen onnettomuutta sekä toivotti, ettei tämä koskaan synnyttäisi lasta, ja, jos synnyttäisikin, että tämä lapsi kuolisi; vielä hän lausui paljon muutakin, mikä on liian epämiellyttävää mainittavaksi.

Tuijotimme häneen hämmästyneinä, ja luulenpa, että jos hän olisi ollut joku muu mies kuin kihlattuni isä, olisin sivaltanut häntä korville. Huomasin, kuinka Retief nosti kätensä tehdäkseen niin, mutta laski sen jälleen alas, mutisten: "Olkoon. Hän on pirun riivaama."

Vihdoinkin Marais lakkasi -- ei, luullakseni, sanojen puutteessa, vaan väsymyksen tähden -- ja seisoi edessämme, pitkä vartalo vapisten ja ohuet kasvot kouristuksen tapaisesti nytkähdellen. Silloin Marie, jonka pää tämän myrskyn aikana oli painunut alas, kohotti sen ylös jälleen ja näin hänen silmiensä salamoivan ja hänen kasvojensa olevan aivan valkoiset.

"Sinä olet isäni", hän sanoi matalalla äänellä, "ja sentähden minun on alistuttava kaikkeen mitä katsot sopivaksi minulle sanoa. Sitäpaitsi luulen olevan todennäköistä, että toivottamasi onnettomuus kohtaa minua, sillä saatana on aina valmiina täyttämään hänelle osoitettuja toivomuksia. Mutta jos niinkin käy, olen varma, että tämä onnettomuus kimpoaa takaisin omaan päähäsi. Me tulemme kumpikin saamaan ansioittemme mukaisen tuomion, kenties aivan piakkoin, ja samaten myös sisarenpoikasi Hernan Pereira."

Marais ei vastannut mitään; hänen raivonsa näytti asettuneen. Hän vain istuutui jälleen vaunun aisalle ja jatkoi tupakan leikkelemistä vihoissaan, ikäänkuin hän olisi kiskonut sydäntä viholliselta. Rouva Prinsloo'kin oli hiljaa ja tuijotti häntä, samalla kun hän vatdoek'ia viuhkanaan käyttäen vilvoitteli itseään. Mutta Retief ryhtyi puhumaan.

"Minä ihmettelen, oletteko te, Henri Marais, hullu vaiko ainoastaan ilkeä", hän sanoi. "Voidaksenne kirota omaa suloista tytärtänne -- ainoaa lastanne, joka aina on teille ollut hyvä -- teidän täytyy olla jompikumpi. No, koska maanantaina ratsastatte mukanani, pyydän teitä pitämään luontoanne hieman kurissa, ettei siitä olisi huolestuttavia seurauksia meille sekä teille itsellenne. Mitä sinuun tulee, Marie, rakkaani, älä ole huolissasi senjohdosta, että villieläin on koettanut puskea sinua sarvillaan, vaikkakin se sattuu olemaan isäsi. Maanantaiaamuna vapaudut hänen tahtonsa alaisuudesta oman tahtosi herraksi, ja sinä päivänä minä vihin sinut täällä Allan Quatermainin kanssa. Siihen mennessä luulen sinulle olevan turvallisinta pysytellä poissa tämän isän läheisyydestä, joka saattaisi ryhtyä leikkaamaan kurkkuasi tuon tupakan sijasta. Rouva Prinsloo, olkaa hyvä ja pitäkää silmällä Marie Marais'ta ja tuokaa hänet ensi maanantaiaamuna eteeni vihittäväksi. Siihen asti minä päällikkönä asetan teille, Henri Marais, vartioston, määräyksellä pidättää teidät tarpeen tullen. Nyt neuvon teitä tekemään pienen kävelyretken, ja tyynnyttyänne pyytämään Jumalalta anteeksi mielettömiä sanojanne, etteivät ne kävisi toteen ja vetäisi teitä itseänne tuomiolle."

Sitten me kaikki lähdimme, jättäen Henri Marais'n jatkamaan tupakan leikkelemistään.

Sunnuntaina tapasin Marais'n leirissä kävelyllä, Retiefin asettaman vartioston seuraamana. Hämmästyksekseni hän tervehti minua melkein sydämellisesti.