Part 17

Mies totteli, tunnustellen luu- ja lihakasaa. Hyväksi onneksi hän löysi, ei reikää -- sillä se oli hävinnyt lihakudosten yleisesti tuhoutuessa, -- vaan itse kuulan, joka lävistettyään paksun ruumiin alhaalta ylös asti oli pysähtynyt kovaan nahkaan aivan selkärangan lähelle siinä kohdassa, missä pitkä punainen kaula sukeltaa esiin siipien välistä. Hän kaivoi sen esiin ja piti sitä kaikkien nähtävänä.

"Macumazahn on voittanut vetonsa", sanoi Dingaan. "Hänen taikataitonsa on voittanut, vaikkakin vain nipin näpin. Macumazahn, ota nämä buurit, ne ovat sinun, ja lähde heidän kanssaan maastani."

XV Luku.

RETIEF PYYTÄÄ SUOSIONOSOITUSTA.

Silloin tällöin saavumme vaivaloisella matkallamme elämän läpi pieniin keitaisiin, jotka tarjoavat meille melkein täydellisen onnen. Ne ovat jalokivien tavoin siroitettuina pitkin ajan orjantappuraista erämaata. Toisinaan nämä ovat pelkän aistillisen tyydytyksen hetkiä. Toisinaan ne tekee kauniiksi olemuksemme henkisistä hetteistä pursuava vesi, kuten niissä harvinaisissa tapauksissa, jolloin voimakas käsi näyttää aikovan temmata syrjään elämän aineellisen verhon, ja me tunnemme sisimmässämme Jumalan läsnäolon ja lohdutuksen, hänen ohjatessaan askeleitamme siihen sanomattomaan päämäärään, joka on Hän itse. Toisinaan kuitenkin nämä kaikki, fyysillinen tyydytys ja jumalallinen sekä inhimillinen rakkaus, ovat sulautuneet kokonaisuudeksi kuten sielu ja ruumis, ja me voimme sanoa: "Nyt tiedän, mitä ilo on."

Sellainen hetki tuli minulle tuon päivän iltana, jolloin voitin vetoni Dingaanin kanssa, kun tusinan ihmisen henki oli asetettu minun kylmäverisyyteni ja ampumataitoni varaan. Nämä ominaisuuteni eivät pettäneetkään minua, vaikka tiesinkin, että ilman hottentotti Hansin saamaa hengen valaistusta niistä ei olisi ollut kerrassaan mitään hyötyä. Kaiken ajatteluni ja kokemukseni jälkeenkään ei koskaan olisi juolahtanut mieleeni, että korppikotkien ihmeelliset silmät näkisivät ruudin välkkeen väliin tunkeutuvasta auringon valosta huolimattakin ja väistäisivät kuolettavaa kuulaa, ennenkuin se saavuttaisi ne.

Sinä iltana olin todellakin sankari pienessä kaavassa. Henri Marais'kin suli ja puhui minulle kuin isä lapselleen, hän, joka aina oli salaisesti tuntenut vastenmielisyyttä minua kohtaan, osittain siksi, että olin englantilainen, osittain siksi, että olin kaikki kaikessa hänen tyttärelleen ja hän oli kateellinen, ja osittain siitä syystä, että olin hänen sisarenpoikansa Hernan Pereiran tiellä, jota hän joko rakasti tai pelkäsi tai kumpaakin. Muut heistä, miehet, naiset ja lapset kiittivät ja siunasivat minua kyyneleet silmissä, luvaten juhlallisesti, että, nuoruudestani huolimatta, minä eikä kukaan muu olisin heidän johtajansa siitä lähtien. Kuten saattaa kuvitella, oli rouva Prinsloo innostunein heistä kaikista, -- vaikka onkin totta, että hän uskoi menestykseni johtuneen siitä mullikanmaksa-ateriasta ja uinahduksesta, jonka hän oli saanut minut ottamaan.

"Katsokaa häntä", hän sanoi, osoittaen lihavalla sormellaan minun vähäpätöistä persoonaani ja kääntyen perheeseensä päin. "Jos minulla vain olisi sellainen mies tai poika teidän löntysten sijasta, jotka Jumala on minuun sitonut niinkuin kapulan aasintamman kavioihin, olisin onnellinen."

"Jumala teki sen estääkseen sinut potkimasta, vanha rouva", sanoi hänen puolisonsa, tyyni mies, joka näytti omaavan pisteliään huumorin suonen. "Jos hän olisi sitonut toisen kapulan kieleesi, olisin minäkin onnellinen;" jonka jälkeen rouva sivalsi häntä päähän ja lapset juoksivat tiehensä nauraa hihittäen. Mutta siunatuin asia kaikista oli keskusteluni Marien kanssa. Se, mitä meidän keskemme sanottiin, voi parhaiten jäädä kunkin mielikuvituksen varaan, koska rakastavaisten puhelu, sellaisissakin olosuhteissa, ei ole mielenkiintoinen muille. Myöskin se tavallaan on liian pyhä toistettavaksi. Yhden lauseen panen paperille kuitenkin, koska myöhempien tapausten valossa tunnen sen sisältäneen ennustuksen eikä lausutun vain sattumasta. Se oli keskustelumme loppupuolella, kun hän ojensi takaisin pistoolin, jonka hänelle muuatta kauheaa tarkoitusta varten olin antanut.

"Kolme kertaa sinä olet pelastanut henkeni, Allan, -- kerran Maraisfonteinissa, kerran nälkäkuolemasta, ja nyt Dingaanin käsistä, jonka kosketus olisi merkinnyt kuolemaani. Ihmettelen, tuleeko koskaan minun vuoroni pelastaa sinun henkesi?"

Hän loi katseensa hetkiseksi maahan, sitten kohotti päänsä ja laskien kätensä olkapäälleni lisäsi hitaasti: "Tiedätkö, Allan, luulen sen tapahtuvan -- --" ja äkkiä hän kääntyi ja jätti minut lopettamatta lausettaan.

Niinpä siis kaitselmuksen avulla minulle kävi mahdolliseksi pelastaa kaikki nämä kunnioitettavat ihmiset kurjasta ja verisestä kuolemasta. Ja kuitenkin olen usein miettinyt senjälkeen sitä mahdollisuutta, että asiat olisivat käyneet päinvastoin. Jos esimerkiksi tuo kuningaslintu olisi saanut voimia kulkeakseen jonnekin matkan päähän, sensijaan, että se kohosi suoraan ylöspäin kuin peltokana, kuten keuhkoihin haavoitetut linnut usein tekevät, -- luultavasti etsiäkseen ilmaa, -- olisi se loppujen lopuksi saattanut olla parempi. Silloin olisin varmasti ampunut Dingaanin ja jokainen meistä olisi yhtä varmasti surmattu siihen paikkaan. Mutta jos Dingaan olisi tuona päivänä kuollut, eivät Retief ja hänen kumppaninsa koskaan olisi joutuneet hänen murhattavikseen. Kun luullakseni rauhaarakastava Panda, hänen veljensä, olisi seurannut valtaistuimelle, olisi myöskin luultavasti teurastus Weenen'in luona ja kaikki myöhemmät taistelut jääneet tapahtumatta. Mutta kohtalo oli niin määrännyt, ja mikä minä olen kiistelemään ja utelemaan kohtalon päätöksiä? Epäilemättä nämä tapahtumat oli määrätty tapahtuviksi ja ne tapahtuivatkin aikanaan. Siinä ei ole muuta sanomista.

Aikaisin seuraavana aamuna me kokosimme härkämme, jotka, vaikkakin vielä olivat jaloistaan kipeitä, olivat nyt täysin syötettyjä ja jonkun verran levähtäneitä. Tuntia tai paria myöhemmin aloimme matkamme, sillä Dingaanilta oli tullut sana, että meidän oli heti lähdettävä. Myöskin hän lähetti meille oppaita päällikkö Kambulan komennuksessa näyttämään meille tietä Natal'iin.

Söin sinä päivänä aamiaista kunnianarvoisan mr Owen'in ja hänen väkensä kanssa, koettaen taivuttaa hänet lähtemään pois kanssamme, koska en pitänyt Zulumaata turvallisena paikkana valkoisille naisille ja lapsille. Tehtäväni ei johtanut hedelmälliseen tulokseen. Mrs Hulley, poissaolevan tulkin vainio, jolla oli kolme pienokaista, miss Owen ja palvelija, Jane Williams olivat kaikki kylläkin halukkaita noudattamaan ehdotustani. Mutta mr ja mrs Owen, joissa hehkui oikea lähetyssaarnaajien innostus, eivät tahtoneet kuulla asiasta puhuttavan. He sanoivat, että Jumala suojelisi heitä. He olivat olleet maassa vain muutamia viikkoja ja olisi sekä raukkamaista että petturimaista paeta. Retiefin murhaamisen jälkeen he muuttivat mieltään -- varsin vähäpätöinen moite heille -- ja pakenivat yhtä nopeasti kuin muutkin.

Kerroin mr Owen'ille, kuinka vähällä olin ampua Dingaanin, jossa tapauksessa he olisivat kaikki saaneet surmansa meidän kanssamme. Tämä uutinen pelästytti häntä suuresti. Hän piti minulle ankaran saarnan verenhimoisuuden ja kostonhalun synnillisyydestä. Huomatessani niinollen, että me katselimme asioita eri näkökannalta ja että oli hyödytöntä tuhlata sanoja todistelemiseen, lausuin hyvästi ja toivotin onnea hänelle ja hänen väelleen ja lähdin kulkemaan tietäni, vähintäkään aavistamatta, kuinka pian uudelleen tapaisimme toisemme.

Tuntia myöhemmin lähdimme liikkeelle. Kulkien ohi tuon kirotun Hloma Amabutu'n kukkulan, missä näin muutamia kylläisiä korppikotkia kivillä makaamassa, saavuimme Suuren Kraalin portille. Täällä näin hämmästyksekseni Dingaanin muutamien neuvosmiestensä ja aseellisen yli satamiehisen vartioston ympäröimänä istumassa kahden suuren maitopuun varjossa. Peläten petosta pysäytin vaunut ja neuvoin buureja lataamaan pyssynsä sekä olemaan valmiit pahimman varalta. Suunnilleen minuuttia myöhemmin nuori Thomas Halstead saapui ilmoittaen, että Dingaan halusi puhutella meitä. Kysyin häneltä, merkitsikö se sitä, että meidät aiottiin surmata. Hän vastasi: "Ei, te olette aivan turvattuja." Kuningas oli saanut joitakin uutisia, jotka olivat saattaneet hänet hyvälle tuulelle valkoisia kohtaan, ja hän halusi lausua meille jäähyväiset, siinä kaikki.

Me jatkoimme siis rohkeasti matkaamme sinne, missä Dingaan oli, ja pysäytettyämme vaunumme menimme yhtenä miehenä hänen luoksensa. Hän tervehti meitä varsin ystävällisesti ja ojensi vielä lihavan kätensä puristettavakseni.

"Macumazahn", hän sanoi, "vaikka se minulle maksoikin useita härkiä, olen iloinen, että taikavoimasi eilen teki sinusta voittajan. Jollei niin olisi käynyt, olisin surmannut kaikki nämä ystäväsi, mikä olisi aiheuttanut sodan minun ja amaboona'in välillä. No, tänä aamuna olen saanut tietää, että nämä amaboonat aikovat lähettää minun luokseni ystävällisen lähetystön erään suuren päällikkönsä johtamana, ja luulen sinun tapaavan heidät tiellä. Annan sentähden tehtäväksesi ilmoittaa heille, että he voivat pelotta jatkaa matkaansa, sillä minä otan heidät hyvin vastaan ja kuuntelen kaikkea, mitä heillä on sanottavaa."

Vastasin tekeväni sen.

"Hyvä", hän vastasi. "Aion lähettää mukaasi kaksitoista härkää, kuusi niistä sinun ravinnoksesi matkalla ja kuusi lahjaksi amaboonain lähetystölle. Myöskin annan päällikölleni Kambulalle tehtäväksi saattaa teidät turvallisesti Tugela-joen yli."

Kiitin häntä ja käännyin lähteäkseni, kun hänen silmänsä äkkiä kiintyivät Marie'en, joka -- tyhmästi kylläkin -- käytti tilaisuutta tullakseen toisten joukosta luokseni puhumaan jostakin, -- en muista, mistä.

"Macumazahn, onko tämä se tyttö, josta puhuit minulle?" kysyi Dingaan; "hän, jonka aiot naida?"

"On", vastasin.

"Kautta paholaisen pään", hän huudahti, "hän on hyvin kaunis. Etkö tahdo lahjoittaa häntä minulle, Macumazahn?"

"En, sillä hän ei ole omani, jotta voisin antaa hänet", vastasin.

"No sitten, Macumazahn, annan sinulle hänestä sata härkää, mikä on kuninkaallisen vaimon hinta, ja lisäksi vielä kymmenen Zulumaan kauneinta tyttöä."

Vastasin, että se ei käynyt päinsä.

Nyt kuningas alkoi suuttua.

"Minä otan hänet, tahtoen tai tahtomattasi!" hän sanoi.

"Siinä tapauksessa saat hänet kuolleena, Dingaan", vastasin, "sillä se taikavoima ei ole vielä loppunut, joka tappoi korppikotkat."

Tietysti tarkoitin, että Marie tulisi kuolemaan. Mutta kun zulukielen taitoni oli epätäydellinen, hän ymmärsi sanojen merkinneen, että hän itse tulisi kuolemaan, ja luulen niiden pelästyttäneen häntä. Joka tapauksessa hän sanoi:

"Minähän lupasin sinulle täyden turvallisuuden, jos voittaisit vedon, joten siis hamba gachlé (mene rauhassa). En tahdo saada aikaan mitään riitaa valkoisten kanssa, mutta Macumazahn, sinä olet ensimmäinen heistä, joka on kieltänyt lahjan Dingaanilta. Kuitenkaan en kanna mitään kaunaa sinua kohtaan, ja jos haluat tulla takaisin, olet tervetullut, sillä huomaan, että pienuudestasi huolimatta olet sangen taitava ja että sinulla on oma tahto; tarkoitat myöskin samaa, mitä sanot, ja puhut totta. Vie Yrjön kansalle tieto, että sydämeni on lempeä heitä kohtaan." Sitten hän kääntyi ja lähti pois.

Olin tosiaan iloinen, kun hän oli häipynyt näkyvistämme, sillä nyt tiesin, että olimme turvassa, lukuunottamatta sellaisia onnettomuuksia, jotka saattavat kohdata ketä matkustajaa tahansa villiseuduissa. Tällä hetkellä Dingaan joka tapauksessa tahtoi pysyä hyvissä väleissä buurien kanssa siksi, kunnes oli nähnyt heidän lähetystönsä. Sentähden oli epäiltävää, tokko hän saattaisi itseään heidän kanssaan auttamattomaan riitaan surmaamalla meidät petollisesti matkallamme hänen maansa läpi. Ollen varmoja siitä jatkoimme matkaamme keventynein sydämin, kiittäen taivasta siitä laupeudesta, joka osaksemme oli tullut.

Kun kolmantena päivänä matkallamme lähenimme Tugelaa, tapasimme buurien lähetystön majoittuneena pienen virran varrelle, missä päätimme pysähtyä levähdyttääksemme härkiä ja nauttiaksemme päivällistä. He nukkuivat päivänpaisteessa eivätkä huomanneet meitä ollenkaan ennenkuin olimme aivan heidän edessään, jolloin he, nähdessään zuluvartiostomme, hyppäsivät ylös ja juoksivat etsimään pyssyjään. Sitten vaunumme sukeltautuivat pensaikosta, ja he tuijottivat hämmästyneinä, ihmetellen, kuka näillä seuduilla matkusti.

Huusimme heille hollanniksi, ettei heidän pitäisi olla peloissaan, ja seuraavana hetkenä olimme heidän keskuudessaan. Kun olimme vielä jonkun matkan päässä, osuivat silmäni kookkaaseen, valkopartaiseen mieheen, jonka ulkomuoto tuntui minusta tutulta, ja häntä kohti suuntasin askeleeni, kiinnittämättä huomiotani muihin, joita lienee ollut kuusi tai seitsemän. Pian sain varmuuden, ja käsi ojennettuna menin häntä vastaan, sanoen:

"Hyvää päivää, mynheer Piet Retief. Kuka olisi luullut, että me, jotka niin kaukana ja kauan sitten erosimme, tapaisimme toisemme zulujen maassa?"

Hän tuijotti minuun.

"Kuka se onkaan? Kuka se onkaan? Allemachte! Nytpä tiedän. Pieni englantilainen, Allan Quatermain, joka ampui hanhia lennosta siellä vanhassa siirtokunnassa. No, minun ei pitäisi olla hämmästynyt, sillä mies, jonka voititte tuossa kilpailussa, on kertonut minulle, että matkustelitte näissä seuduissa. Luulin vain hänen sanoneen, että zulut olivat surmanneet teidät."

"Jos tarkoitatte Hernan Pereiraa", vastasin, "niin missä tapasitte hänet?"

"Tapasin hänet etelämpänä Tugelan varrella kehnoissa olosuhteissa. Mutta hän voi teille tästä kaikesta kertoa itse, sillä olen tuonut hänet mukanani näyttämään meille tietä Dingaanin kraaliin. Missä on Pereira? Lähettäkää Pereira tänne. Haluan puhua hänen kanssaan."

"Tässä olen", vastasi uninen ääni, Pereiran itsensä vihattu ääni, tiheän pensaikon takaa, mihin hän oli nukahtanut. "Mikä on asiana, komendantti? Minä tulen", ja hän kohosi ylös, ojennellen itseään ja haukotellen, juuri kun joukkueeni jäännös tuli paikalle. Kaikista ensiksi hän huomasi Henri Marais'n ja alkoi tervehtiä häntä, sanoen:

"Jumalan kiitos, enoni, te olette turvassa!"

Sitten hänen silmänsä osuivat minuun, enkä luule koskaan nähneeni miehen kasvojen täydellisemmin muuttuvan. Hänen puheensa taukosi, väri katosi hänen poskiltaan, jättäen ne kellertäviksi, mikä on ominaista portugalilaista syntyperää oleville henkilöille; hänen ojennettu kätensä putosi sivulle.

"Allan Quatermain!" hän huudahti. "Minä luulin teidän kuolleen."

"Kuten varmaan olisinkin, mynheer Pereira, kahdesti, jos teidän suunnitelmanne olisivat onnistuneet", vastasin.

"Mitä tarkoitatte, Allan?" yhtyi puheeseen Retief.

"Kerron teille, mitä hän tarkoittaa", huudahti rouva Prinsloo, pudistaen lihavaa nyrkkiään Pereiralle. "Tuo keltainen koira on kahdesti yrittänyt murhata Allanin -- Allanin, joka pelasti hänen henkensä ja myöskin meidän. Kerran hän laukaisi häntä kohti eräässä kallionrotkossa, mutta kuula raapaisi vain hänen poskeaan; katsokaa, tuossa näkyy sen jättämä naarmu. Kerran hän taasen ryhtyi salahankkeisiin zulujen kanssa saadakseen hänet hengiltä; hän nimittäin uskotteli Dingaanille hänen olevan pahantekijän ja taikurin, joka tuottaisi kirousta hänen maalleen."

Nyt Retief silmäili Pereiraa.

"Mitä teillä on tähän sanomista?" hän kysyi.

"Mitä minulla on sanomista?" toisti Pereira, toinnuttuaan hämmästyksestään. "Se minulla vain on sanottavana, että se on vale tai väärinkäsityksestä johtunut. Minä en koskaan missään rotkossa ole ampunut mynheer Allania. Onko otaksuttavaa, että olisin niin tehnyt, kun hän juuri oli hoitamisellaan palauttanut minut takaisin elämään? En koskaan ole zulujen kanssa vehkeillyt hänen henkeään vastaan, mikä samalla olisi merkinnyt enoni ja serkkuni sekä kaikkien heidän seuralaistensa kuolemaa. Olisinko niin hullu, että sellaiseen ryhtyisin?"

"Ette hullu, vaan häikäilemätön", kirkui rouva. "Sanon teille, mynheer Retief, ettei se ole mikään valhe. Kysykää noilta toisilta", hän lisäsi, vedoten kumppaneihinsa, jotka -- Marais'ta lukuunottamatta -- yhteen ääneen vastasivat:

"Ei, se ei ole vale."

"Hiljaisuutta!" sanoi päällikkö. "No, Allan poikaseni, kertokaahan nyt vaiheistanne."

Kerroin senjälkeen hänelle kaikki, tietystikin jättäen pois yksityisseikat. Sittenkin selostukseni kävi pitkäksi, vaikkakaan se ei näyttänyt kuulijoitani väsyttävän.

"Allemachte!" sanoi Retief, kun olin lopettanut, "tämä on kummallinen juttu, kummallisin, mitä koskaan olen kuullut. Jos se on totta, Hernan Pereira, olisi ansioittenne mukaista asettaa teidät selkä puunrunkoa vasten ja ampua."

"Hyvä Jumala!" hän vastasi. "Tuomitaanko minut sellaisen kertomuksen perusteella, -- minut, joka olen viaton mies? Missä ovat todistukset? Tämä englantilainen syyttää minua kaikesta tästä siitä yksinkertaisesta syystä, että hän on ryöstänyt minulta serkkuni rakkauden, jonka kihlattu jo olin. Missä ovat hänen todistajansa?"

"Mitä tulee rotkossa tapahtuneeseen ampumiseen, ei minulla ole muuta todistajaa kuin Jumala, joka teidät näki", vastasin. "Mitä tulee vehkeilyynne minua vastaan zulujen keskuudessa, niin siihen todellakin sattuu olemaan yksi todistaja, päällikkö Kambula, joka neuvosi mukaan oli lähetetty minua vangitsemaan ja joka nyt komentaa saattojoukkuettamme."

"Raakalainen!" huudahti Pereira. "Uskotaanko siihen syytökseen, jonka tällainen raakalainen lausuu valkoista miestä vastaan? Kuka sitäpaitsi kääntää hänen kertomuksensa? Te, mynheer Quatermain, olette meikäläisistä ainoa, joka ymmärtää hänen kieltään -- jos ymmärrätte nimittäin, -- -- ja te olette minun syyttäjäni."

"Se on totta", huomautti Retief. "Sellaista todistajaa ei kuultaisi ilman valantehnyttä tulkkia. Nyt kuunnelkaa. Joukkueen komentajana langetan tuomion. Hernan Pereira, olen tiennyt teidän menneisyydessänne olleen lurjuksen, sillä muistan, kuinka petitte tätä nuorta miestä, Allan Quatermainia, ystävällisessä ampumakilpailussa, jossa olin läsnä. Senjälkeen en kuitenkaan tähän asti ole kuullut teistä mitään, en hyvää enkä pahaa. Tänään tämä Allan Quatermain ja joukko maanmiehiäni tekevät raskaita syytöksiä teitä vastaan, mitkä eivät kuitenkaan tällä hetkellä kykene todistamaan tai kumoamaan mitään. En voi ratkaista näitä syytöksiä, mikä oma mielipiteeni lieneekin. Luulen, että teidän olisi parasta enonne, Henri Marais'n, kanssa palata trekbuurien luo, missä nämä syytökset voidaan jättää tuomioistuimelle ja ratkaista lain mukaan."

"Siinä tapauksessa hän saa mennä yksin", sanoi rouva Prinsloo. "Hän ei tule meidän kanssamme, sillä me valitsemme kenttäoikeuden ja ammumme hänet, tuon hätähousun, joka jätti meidät kuolemaan nälkään ja myöhemmin koetti surmata pikku Allan Quatermain'in, joka pelasti meidän henkemme." Kuoro hänen takanaan vastasi:

"Niin, niin aivan, me ammumme hänet."

"Hernan Pereira", sanoi Retief, hieroen leveätä otsaansa, "en tiedä, mistä se johtuu, mutta kukaan ei näytä haluavan teitä kumppanikseen. Sanoakseni totuuden en minä itsekään halua. Kuitenkin luulen teidän olevan paremmin turvassa minun seurassani kuin näiden toisten, joita ilmeisesti olette loukannut. Sentähden ehdotan, että jatkatte matkaa meidän kanssamme. Mutta kuulkaa, mies", hän lisäsi ankarasti, "jos huomaan teidän vehkeilevän zulujen keskuudessa meitä vastaan, olette samassa hetkessä kuollut. Ymmärrättekö?"

"Ymmärrän että olen joutunut parjauksen uhriksi", vastasi Pereira. "Kuitenkin on kristityn velvollisuus alistua vääryyksiin, ja sen vuoksi teen niinkuin haluatte. Nämä väärän todistuksen lausujat jätän Jumalan haltuun."

"Ja minä jätän teidät pirulle", huusi rouva Prinsloo, "joka varmaankin teidät ennemmin tai myöhemmin noutaa. Poistukaa näkyvistäni, hätähousu, tai revin hiukset päästänne." Ja hän hyökkäsi Pereiraa kohti läimäyttäen kauhealla vatdoek'illaan -- jonka hän veti esiin jostain vaatetuksensa poimusta -- häntä kasvoihin, ajaakseen hänet pois, ikäänkuin hän olisi vahingollinen hyönteinen.

No, hän meni -- en tiedä, minne, -- ja niin ankara oli yleinen mielipide häntä vastaan, ettei luullakseni edes hänen enonsa, Henri Marais, etsinyt Hernania lohduttaakseen häntä.

Kun Pereira oli mennyt, rupesi meidän joukkomme Retief'in joukon kanssa juttusille, ja paljon meillä olikin puhumista. Erittäinkin kiinnitti komentaja Retiefin mielenkiintoa kertomus vedostani Dingaanin kanssa, jonka kautta pelastin kaikkien kumppanieni hengen korppikotkien ampumisella.

"Ei kaikkivaltias Jumala turhaan antanut sinulle taitoa pitää pyssyä niin suorassa", sanoi Retief, kun asia hänelle selvisi. "Kun kuulillasi surmasit ne villilinnut rotkossa, mitä kukaan muu mies ei olisi kyennyt tekemään, muistan silloin ihmetelleeni, miksi sinun piti oleman niin paljon taitavampi meitä muita, jotka olimme niin paljon useampia vuosia harjoitelleet. Nyt sen ymmärrän. Kaikkivaltias Jumala ei ole hullu; hän tietää, mitä tekee. Mielelläni toivoisin sinun tulevan kanssani takaisin Dingaanin luo, mutta kun tämä turmeltunut Hernan Pereira on seurassani, on kenties parempi, että jäät pois. Kerrohan nyt minulle Dingaanista. Aikooko hän surmata meidät?"

"Ei ainakaan tällä hetkellä luullakseni", vastasin, "sillä ensin hän tahtoo saada tietää kaiken buureista. Älkää kuitenkaan liikoja luottako häneen, vaikka hän puhuukin teille lempeästi. Muistakaa, että jos en olisi osunut kolmanteen korppikotkaan, olisi meidät kaikki heti tapettu. Ja, jos tahdotte menetellä viisaasti, pitäkää silmällä Hernan Pereiraa."

"Tämän kaiken teen, erittäinkin viimeksimainitun; ja nyt meidän on jatkettava. Seis! Tulkaahan tänne, Henri Marais; minulla on teille sana sanottavana. Ymmärrän, että tämä pieni englantilainen, Allan Quatermain, joka vastaa sataa isompaa miestä, rakastaa tytärtänne, jonka hengen hän kerta toisensa jälkeen on pelastanut, ja että tyttärenne rakastaa häntä. Miksi ette sitten salli heidän kunniallisesti mennä naimisiin?"

"Koska Jumalan edessä olen vannonut antavani hänet toiselle miehelle, sisareni pojalle Hernan Pereiralle, jota jokainen solvaa", vastasi Marais vihoissaan. "Siksi kunnes hän on täysi-ikäinen, tämä vala pysyy voimassa."

"Oho!" sanoi Retief. "Olette siis luvannut karitsanne tälle hyenalle, niinkö? No, katsokaa, ettei hän riko teidän luitanne ja tyttärenne tai mahdollisesti muutamien muiden myös. Miksi Jumala muutamille asettaa madon aivoihin, kuten villipedoille, jolloin tämä mato saa heidät aina juoksemaan väärää tietä? Minä en tosiaankaan tiedä; mutta te Henri Marais, joka olette hyvin uskonnollinen, voitte miettiä asiaa ja ilmoittaa vastauksenne, kun ensi kerran tapaamme. No, tämä tyttärenne on pian täysi-ikäinen, ja sitten minä, -- koska olen käskynhaltijana siellä, minne hän on menossa, -- pidän huolen siitä, että hän saa sen miehen, jonka kanssa hän haluaa mennä avioliittoon, välittämättä siitä, mitä te sanotte, Henri Marais. Voi, hyvä Jumala! Toivoisinpa vain, että se tyttö, jota hän rakastaa, olisi minun tyttäreni. Mies, joka käyttää ampumataitoaan niin hyvään tarkoitukseen, saakoon myös palkkion vaivoistaan." Ja puhjeten tavalliseen leveään, sydämelliseen nauruunsa hän lähti hevosensa luo.

Tämän kohtauksen jälkeisenä aamuna kahlasimme Tugela-joen poikki ja astuimme alueelle, jonka nimi nykyään on Natal. Kahden päivän vaelluksen jälkeen läpi tämän kauniin seudun saavuimme muutamille kukkuloille, joiden nimi muistaakseni oli Pakadi, -- tai lieneekö jonkun siellä asustavan päällikön nimi ollut Pakadi, en sitä varmasti muista. Kuljettuamme näiden kukkuloiden yli tapasimme niiden toisella puolella -- kuten Retief oli meille vakuuttanutkin -- suuren joukkueen trek-buureja, jotka parhaillaan valtasivat asuttavakseen Bushman-joen tämänpuolista maata, aavistamatta ollenkaan, ihmisparat, että kohtalo oli useille heistä määrännyt sen hautapaikaksi. Nykyään ja kaikkina tulevina aikoina on ja tulee olemaan sen paikan nimenä Weenen eli Itkupaikka, koska nämä uutisasukkaat siellä Dingaanin toimesta murhattiin muutamia viikkoja myöhemmin nyt puheenaolevasta ajasta.