Part 16
"Päällikkö, eikö riitä, jos minä kuolen? Minä olen vanha ja minun elämäni ei merkitse mitään. Tai jos yksi ei riitä, ottakaa minut ja poikani, mutta anna nuoren pojanpoikani päästä vapauteen. Me olemme kaikki viattomia taikuuden harjoittamiseen, eikä hän ole edes kylliksi vanha harjoittaakseen sellaista, hän kun on vain naimaton poika. Päällikkö, te myöskin olette nuori. Eikö sydämenne olisi raskas, jos teidät surmattaisiin, kun elämänne aurinko vielä on taivaanrannalla nousemassa? Ajatelkaa, valkoinen päällikkö, mitä isänne tuntisi, jos hänen olisi pakko nähdä teidät surmattavan silmiensä edessä, jotta joku muukalainen voisi käyttää ruumistanne näyttääkseen taitoaan ampua noidutulla aseella niitä otuksia, jotka sitä syövät."
Nyt keskeytin melkein kyyneleet silmissä ja selitin tuolle kunnon miehelle niin hyvin kuin taisin, ettei minulla ollut mitään tekemistä heidän kauhean kohtalonsa kanssa. Sanoin hänelle, että olin viaton heidän vereensä, jonka oli pakko vuotaa, jotta minä voisin koettaa ampua siipeen korppikotkia pelastaakseni valkoiset kumppanini samallaiselta tuomiolta kuin heidän omansa. Hän kuunteli tarkkaavasti, tehden kysymyksen silloin tällöin, ja kun hän oli käsittänyt ajatukseni, sanoi hän mitä arvokkaimmalla tyyneydellä:
"Nyt ymmärrän, valkoinen mies, ja minä olen iloinen havaitessani, että ette ole julma, kuten ajattelin. Lapseni", hän jatkoi, kääntyen toisten puoleen, "älkäämme vaivatko tätä inkoos'ia enempää. Hän tekee vain, mitä hänen on pakko tehdä pelastaakseen veljiensä hengen ampumataidollaan, jos voi. Jos me jatkamme puolusteluamme ja koetamme saada hänen sydämensä säälistä liikutetuksi, saattaa siitä nouseva suru laittaa hänen kätensä vapisemaan, ja sitten he kuolevat myös ja heidän verensä tulee hänen ja meidän päällemme. Lapseni, kuninkaan tahto on, että meidät surmataan. Valmistukaamme tottelemaan kuningasta, kuten meidän perheemme miehet ovat aina tehneet. Valkoinen herra, me kiitämme teitä hyvistä sanoistanne. Eläkää kauan ja olkoon onni majassanne elämänne loppuun. Osukoon taika-aseenne maaliinsa, jotta siten pelastatte seuralaistenne hengen kuninkaan käsistä. Hyvästi, inkoos", ja kun hän ei voinut kohoittaa sidottuja käsiään tervehdykseen, hän kumarsi minulle ja samoin tekivät muut.
Sitten he kävelivät vähän matkan päähän ja, istuutuen maahan, alkoivat keskustella keskenään sekä jonkun ajan kuluttua hyräillä jotain kummallista laulua yksiäänisesti. Pyövelit ja vartijat myöskin istuutuivat jonkun matkan päähän, nauraen, rupattaen ja antaen nuuskasarven kulkea kädestä käteen. Huomasin myös heidän päällikkönsä antavan hiukan nuuskaa uhreille ja pitävän sitä kämmenellään heidän nenänsä alla, josta he vetivät sitä sieraimiinsa ja kohteliaasti kiittivät häntä nuuskatessaan.
Minä puolestani sytytin piippuni ja poltin sitä, sillä näytin kaipaavan jotain kiihoittavaa tai pikemmin rauhoittavaa. Ennenkuin olin lopettanut, Hans, joka tohtoroi korppikotkain nokkien jättämiä naarmujaan jonkinlaisella lehtikeitoksella, huudahti äkkiä tavallisella äänellään:
"Katsokaa, baas, tässä ne tulevat, valkoiset miehet toisella puolella ja mustat toisella, aivankuin vuohet ja lampaat raamatun mukaan tuomiopäivänä."
Katsahdin, ja oikealla puolellani tuli näkyviin buurijoukko, rouva Prinsloo etunenässä, pitäen vanhan sateenvarjon jäännöksiä päänsä yläpuolella. Vasemmalta lähestyi joukko zulujen ylimyksiä ja neuvosmiehiä, joiden edessä Dingaan asteli puettuna helmillä koristettuun tanssipukuunsa. Hän nojasi kahteen rotevaan henkivartijaan, kolmannen pitäessä kilpeä hänen päänsä yläpuolella auringon suojana ja neljännen kantaessa suurta tuolia hänen istuakseen. Kumpaisenkin ryhmän takana huomasin myöskin joukon zuluja sota-varustuksissa, kaikki asestettuina leveillä pistokeihäillä.
Molemmat ryhmät saapuivat kiven luo, jolla istuin, melkein samanaikaisesti, kuten luultavasti oli edeltäpäin järjestetty tapahtuvaksi, ja pysähtyivät tuijottaen toinen toisiaan. Minä taasen istuin yhä edelleen kivellä ja jatkoin tupakoimistani.
"Allemachte! Allan", läähätti rouva Prinsloo, joka oli hengästynyt kävellessään ylös kummulle, "täälläkö te olettekin! Kun ette tullut takaisin, ajattelin teidän juosseen tiehenne ja jättäneen meidät kuten se hätähousu Pereira."
"Niin, täti, täällä minä olen", vastasin synkästi, "ja toivoisin taivaan nimessä olevani jossain muualla."
Juuri silloin Dingaan, joka oli asettanut suuren ruhonsa tuolille ja tointunut hengästyksestään, huusi mukanaan olevaa nuorta Halstead'ia luokseen ja sanoi:
"Tho-maas, kysy veljeltäsi Macumazahn'ilta, onko hän valmis koettamaan korppikotkien ampumista. Jollei, annan hänelle hiukan enemmän aikaa taikalääkkeensä valmistamiseen."
Vastasin ärtyisästi, että olin niin valmis kuin minun koskaan voitiin toivoa olevan.
Sitten rouva Prinsloo, joka ymmärsi zulujen kuninkaan olevan edessään, astui häntä kohti sateenvarjoaan heiluttaen. Tarttuen kädestä Halstead'ia, joka ymmärsi hollantia, hän pakoitti tämän kääntämään erään lausunnon, joka oli Dingaanille osoitettu.
Jos hän olisi kääntänyt sen sanallisesti sellaisena kuin se rouva Prinsloon huulilta lähti, olisimme viidessä minuutissa kaikki olleet hengettöminä, mutta onneksi tämä onneton nuori mies oli oppinut jonkunverran käärmeen viekkautta oleskelunsa aikana zulujen keskuudessa ja muutteli hänen voimakkaita lausetapojaan. Tämän puheen ytimenä oli, että Dingaan oli mustasydäminen ja verenhimoinen roisto, jota Kaikkivaltias ennemmin tai myöhemmin rankaisisi (kuten Hän todella tekikin), ja että, jos hän koskisi hiuskarvaankaan hänen tai hänen kumppaniensa päässä, buurit, hänen maanmiehensä koettaisivat olla Kaikkivaltiaan apulaisina tässä asiassa. Halsteadin kääntäminä zulukielelle hänen sanansa kuuluivat, että Dingaan oli suurin kuningas koko maailmassa. Ei todellakaan ollut nyt eikä ennen hänen vertaistaan kuningasta voimassa, viisaudessa tai ruumiin kauneudessa, ja että, jos hänen kumppaneineen oli kuoltava, hänen loistonsa näkeminen lohdutti heitä kuolemassa.
"Totta tosiaan", sanoi Dingaan epäluuloisesti, "jos tämä mies-nainen sanoo näin, kertovat hänen silmänsä toista ja huulensa toista. Oi, Thomaas, älä enään valehtele. Sano valkoisen päälliköttären oikeat sanat, ettei minun tarvitse toisella tavalla ottaa niistä selvää, jonka jälkeen antaisin sinut mestaajille."
Halstead selitti nyt, ettei hän ollut vielä sanonut kaikkea. Tämä "mies-nainen", joka, kuten Dingaan otaksui, oli suuri päällikkö hollantilaisten keskuudessa, lisäsi, että, jos hän, mahtava ja kunniakas kuningas, maantärisyttäjä ja maailmansyöjä, surmaisi hänet ja jonkun hänen alaisistaan, hänen kansansa kostaisi hänen puolestaan surmaamalla Dingaanin ja hänen kansansa.
"Sanooko hän niin?" sanoi Dingaan. "Sitten nämä buurit ovat vaarallisia, kuten ajattelin, eikä sitä rauhallista väkeä, jota he uskottelevat olevansa", ja hän mietti hetkisen katse maahan luotuna. Sitten hän nosti päänsä ja jatkoi "No, veto on veto, enkä sentähden tahdo raivata tieltäni tätä kourallista, kuten muuten olisin heti tehnyt. Sano sille vanhalle lehmälle, että hänen uhkauksistaan huolimatta pysyn lupauksessani. Jos pieni Yrjön Poika, Macumazahn, voi taikavoimansa avulla ampua kolme korppikotkaa viidestä, saavat hän ja hänen palvelijansa mennä rauhassa. Jos ei, saavat korppikotkat, joihin hän ei ole osannut, ravita itseään heidän ruumiillaan, ja myöhemmin keskustelen hänen kansansa kanssa, kun se tulee hänen puolestaan kostamaan. No, riittäköön se tästä indaba'sta. Tuokaa nuo pahantekijät tänne, jotta he kiittäisivät ja ylistäisivät minua, joka annan heille niin armeliaan lopun."
Sitten sotilaat työnsivät Dingaanin eteen isoisän, isän ja pojan, jotka tervehtivät häntä kuninkaallisella tervehdyksellä.
"Oi, kuningas", sanoi vanhus, "minä ja lapseni olemme viattomia. Jos kuitenkin tahtosi on sellainen, oi kuningas, olen valmis kuolemaan, ja niin on myöskin poikani. Kuitenkin pyydämme sinua säästämään nuorimman. Hän on vielä poika, joka isommaksi tultuaan saattaa tehdä sinulle hyviä palveluksia, kuten minä olen tehnyt sinulle ja huoneellesi monet vuodet."
"Vaikene, sinä valkopäinen koira!" vastasi Dingaan raivoisasti. "Tämä poika on taikuri kuten te muutkin ja kasvaisi noituakseen minut ja yhtyäkseen vihollisiini. Tiedä, että olen tuhonnut koko perheesi; jättäisinkö sitten eloon hänet, jotta hän siittäisi toisen, joka minua vihaisi? Menkää henkien valtakuntaan ja kertokaa niille, kuinka Dingaan menettelee noitien kanssa."
Vanhus yritti uudelleen puhua, sillä hän rakasti ilmeisesti lapsenlastaan, mutta eräs sotilas sivalsi häntä kasvoille ja Dingaan huusi:
"Mitä! Etkö ole tyytyväinen? Jos vielä sanot jotakin, pakoitan sinut surmaamaan pojan omin käsin. Viekää heidät pois."
Sitten minä käännyin ja kätkin kasvoni, kuten kaikki valkoiset tekivät. Kuulin pian vanhan miehen, joka oli säästetty viimeiseksi, jotta hän näkisi jälkeläistensä kuoleman, äänekkäästi huutavan:
"Yöllä kolmannenkymmenennen täysikuun aikana tästä päivästä lukien minä, kaukonäkijä, ennustaja, vaadin sinut, Dingaan, tulemaan aaveitten maahan tapaamaan minua ja omaisiani sekä siellä vastaamaan -- --."
Silloin pyövelit kauhusta kiljahtaen iskivät häntä, ja hän kuoli. Kun syntyi hiljaisuus, katsahdin ylös ja näin kuninkaan, joka oli käynyt likaisen keltaiseksi väriltään pelosta, sillä hän oli hyvin taikauskoinen, vapisevan ja pyyhkivän hikeä otsaltaan.
"Olisit voinut jättää taikurin eloon", hän sanoi vapisevalla äänellä pääpyövelille, joka oli valmis taittamaan lisäksi kolme niskaa peloittavan nuijansa iskulla. "Hullu, minä olisin saanut kuulla lopun hänen valheellisesta sanomastaan."
Mies vastasi nöyrästi, että hän arveli parhaaksi, että se jäisi sanomatta, ja hävisi näkyvistä niin pian kuin mahdollista. Tässä yhteydessä huomautettakoon, että Dingaan omituisesta sattumasta todellakin surmattiin noin kolmekymmentä kuukautta myöhemmin. Mopo, hänen kenraalinsa, joka tappoi hänen veljensä Chaka'n, tappoi hänet myöskin Chakan pojan, Umslopogaas'in avulla. Vuosia myöhemmin Umslopogaas kertoi minulle tämän tyrannin kauheasta kuolemasta kummitusten ahdistamana, mutta tietenkään hän ei voinut tarkalleen sanoa, minä päivänä se tapahtui. Sentähden en tiedä, oliko ennustus ehdottaman täsmälleen täyttynyt.
Nuo kolme uhria lepäsivät kuolleina Kuolemankummun syvennyksessä. Toinnuttuaan kuningas heti antoi määräyksen, että katselijoiden oli vetäydyttävä taaksepäin paikoille, mistä he korppikotkia pelkäämättä saattoivat nähdä, mitä tapahtui. Buurit sotilasosaston saattamina, joita oli komennettu surmaamaan heidät heti, jos he yrittäisivät paeta, menivät toista tietä ja Dingaan zuluineen toista, jättäen Hansin ja minut yksin pensaikkomme taakse. Kun valkoiset kulkivat ohitseni, toivotti rouva Prinsloo minulle iloisella äänellä hyvää onnea, vaikka saatoin nähdä hänen vanhan käsiraukkansa vapisevan ja hänen kuivaavan silmiään vatdoek'illa. Henri Marais myöskin murtuneella äänellä rukoili minua ampumaan suoraan hänen tyttärensä vuoksi. Sitten tuli Marie, kalpeana, mutta tyynenä, ja katseli sanaakaan sanomatta silmiini sekä koetteli taskuaan, missä tiesin pistoolin olevan kätkössä. Muihin heistä en kiinnittänyt mitään huomiota.
Hetki, kauhea koetuksen hetki oli vihdoin tullut. Epätietoisuus ja odotus olivat kauheat kestää! Tuntui ikuisuudelta aika ennenkuin ensimmäinen täplä, jonka tiesin korppikotkaksi, ilmestyi tuhannen jalan päähän yläpuolelleni ja alkoi laskeutua suuria kaartoja tehden. "Oh, baas", sanoi Hans onnettomana, "tämä on pahempaa kuin hanhien ampuminen Hanhirotkossa. Silloin te saatoitte menettää ainoastaan hevosenne, mutta nyt -- --."
"Ole hiljaa", kuiskasin, "ja anna minulle pyssy."
Korppikotka leijaili ja laskeutui, laskeutui ja leijaili. Loin silmäyksen buureihin päin ja näin heidän kaikkien olevan polvillaan. Silmäilin zuluja ja näin heidän odottavan hartaudella, jommoisella he luullakseni eivät koskaan ennen olleet mitään odottaneet, sillä heille tämä oli uutta kiihoitinta. Sitten kiinnitin silmäni lintuun.
Se oli tehnyt viimeisen kierroksensa. Ennenkuin se syöksyi alas, se riippui isoilla levitetyillä siivillään, kuten toiset olivat tehneet, pää minua kohti ojennettuna. Vedin syvään henkeä, kohoitin pyssyn, tähtäsin kuolettavaan paikkaan sen rinnassa ja kosketin liipasinta. Kun panos laukesi, näin korppikotkan tekevän jonkinlaisen kääntöliikkeen taaksepäin. Heti senjälkeen kuulin äänekkään läiskäyksen ja ilon värähdys kulki lävitseni, sillä luulin kuulan osuneen päämääräänsä. Mutta, voi! Niin ei ollut käynyt.
Läiskähdyksen sai aikaan ilma, joka kuulan tieltä hajaantuen löi siipien jäykkiä sulkia vastaan. Jokainen, joka on ampunut suuria lintuja siipeen, tuntee tämän äänen. Lintu ei pudonnut, vaan tointui pian. Ymmärtämättä tämän epätavallisen melun merkitystä se pudotti itsensä rauhallisesti maahan ja istuutui ruumiiden läheisyyteen, iskien tavalliseen tapaan nokkansa maahan ja juosten muutamia askelia kuten toiset olivat samana iltapäivänä tehneet. Ilmeisesti se oli aivan vahingoittumaton.
"Harhaan!" sanoi Hans huokaisten tarttuessaan pyssyyn ladatakseen sen. "Oi, miksi ette heittänyt kiveä siihen ensimmäiseen kasaan?"
Loin Hansiin silmäyksen, joka varmasti sai hänet pelästymään. Ei hän ainakaan puhunut enempää. Buureilta kuului heikko valitus. Sitten he alkoivat rukoilla hartaammin kuin ennen, kun taasen zulut kerääntyivät kuninkaan ympärille ja kuiskasivat hänelle jotain. Sain myöhemmin tietää, että hän löi korkeita vetoja minusta, kymmenen härkää yhtä vastaan, mihin heidän, vastenmielisesti kyllä, oli suostuttava.
Hans päätti lataamisen ja ojensi pyssyn minulle. Samassa ilmestyi näkyviin muita korppikotkia. Koettaen epätoivon tuskalla selviytyä asiasta tavalla tai toisella valitsin oikeana hetkenä ensimmäisen niistä. Tähtäsin taasen ja painoin liipasinta. Pyssyn pamahdettua näin taaskin linnun tekevän väistöliikkeen taaksepäin ja kuulin ilman läiskähtävän sen siipiä vastaan. Sitten -- oi kauhistusta! -- tämä korppikotka kääntyi rauhallisesti ja alkoi kohota taivaalle samalla tavalla kuin se oli laskeutunutkin. Olin taasen ampunut harhaan.
"Toinen kivikasa on tämän aikaansaanut, baas", sanoi Hans alakuloisesti, ja tällä kertaa en edes katsonut häneen. Istuuduin vain ja kätkin kasvoni käsiini. Yksi harhalaukaus vielä ja sitten -- --.
Hans alkoi kuiskata minulle.
"Baas", hän sanoi, "nuo korppikotkat näkevät pyssyn välkkyvän, ja kavahtavat sitä kuin hevonen. Baas, te ammutte niitä edestäpäin, sillä ne riippuvat kaikki nokka teitä kohti ennenkuin ne pudottautuvat. Teidän on mentävä niiden taakse ja ammuttava niitä pyrstön puolelta, sillä ei edes korppikotkakaan voi nähdä pyrstöllään."
Annoin käsieni vaipua alas ja tuijotin häneen. Varmasti oli tuota miesparkaa joku korkeampi voima valistanut. Ymmärsin tämän kaiken nyt. Kun niiden nokat olivat minua kohti, saisin ampua viittäkymmentä korppikotkaa enkä kuitenkaan koskaan osuisi, sillä joka kerta ne väistäisivät pyssyn väikettä, joten kuula lentäisi ohi, vaikkakin vain hiukan.
"Tule", sanoin ja aloin nopeasti kävellä syvennyksen reunan ympäri kivelle, jonka vastakkaisella puolella näin noin sadan yardin päässä. Matkallani jouduin lähelle zuluja, jotka pilkkasivat minua ohimennessäni ja kysyivät, missä taikavoimani oli ja halusinko nähdä valkoiset heti surmattavan. Dingaan löi vetoa minusta tarjoten viisikymmentä härkää yhtä vastaan, mutta kukaan ei suostunut vetoon edes kuninkaan kanssa.
En vastannut mitään, en sittenkään, kun he kysyivät, olinko heittänyt pois keihääni ja aionko juosta pakoon. Synkkänä, epätoivoisena astelin kiveä kohti ja asetuin sen taakse suojaan Hansin kanssa. Näin buurien vielä olevan polvillaan, mutta he olivat lakanneet rukoilemasta. Lapset itkivät. Miehet tuijottivat toisiaan. Rouva Prinsloo oli kietonut käsivartensa Marien vyötäisille. Odotellessani kiven takana rohkeuteni palasi, kuten toisinaan tapahtuu äärimmäisen hädän hetkellä. Muistin untani ja tyynnyin. Varmasti Jumala ei olisi niin julma, että antaisi minun erehtyä ja siten saattaisi nämä ihmisraukat kuolemaan.
Siepaten pyssyn Hansilta latasin sen itse; mitään en tahtonut uskoa toiselle. Kun pistin nallin, teki korppikotka viimeistä kierrostaan. Se riippui ilmassa kuten toiset olivat tehneet ja sen pyrstö oli minuun päin. Nostin pyssyn, tähtäsin, painoin liipasinta ja suljin silmäni, sillä en uskaltanut katsoa.
Kuulin kuulan osuvan, ja muutamia sekunteja myöhemmin kuulin jotain muuta -- raskaan jymähdyksen maassa. Katsoin ja siinä tuo ruma lintu makasi levitetyin siivin kuolleena, kuolleena kuin kivi, kahdeksan tai kymmenen askeleen päässä ruumiista.
"Allemachte! Se onnistui paremmin", sanoi Hans. "Tehän heititte kiviä jokaiseen muuhun, eikö niin, baas?"
Zulut kiihtyivät ja vedot alenivat hiukan. Buurit kurkottivat valkoisia kasvojaan ja tuijottivat minuun. Näin heidät silmänurkastani, kun uudelleen latasin. Toinen korppikotka tuli. Nähdessään yhden kumppaninsa maassa, vaikkakin hiukan luonnottomassa asennossa, se ehkä ajatteli, ettei tässä kuitenkaan ollut mitään pelättävää. Minä nojasin kalliota vastaan, tähtäsin ja laukaisin, melkeinpä huolettomasti, niin varma olin tuloksesta. Tällä kertaa en sulkenut silmiäni, vaan tarkastelin, mitä tuleman piti.
Luoti osui lintua jalkojen väliin ja lävisti rumiin pitkin sen pituutta, ja korppikotka tuli alas kuin kivi aivan toverinsa eteen.
"Hyvä, hyvä!" huudahti Hans ilosta kurkkuansa karauttaen. "Nyt, baas älkää erehtykö kolmannesta ja, als sall recht kommen (kaikki on käyvä hyvin)."
"Niin kyllä'", vastasin, "jos yleensä voin enää ampua harhaan."
Minä latasin taas pyssyn itse, erittäin huolellisesti tarkastaen ruudin ja valiten sellaisen kuulan, joka sopi täysin tarkkaan piippuun. Lisäksi puhdistin luotireiän ohdakkeella ja sirotin sinne hiukkasen hienoa ruutia poistaakseni kaikki harhaanammunnan mahdollisuudet. Sitten istuuduin kivelle ja odotin. Mitä buurien ja zulujen mielessä liikkui, en voinut tietää. Tänä viimeisenä kaikille meille ratkaisevana hetkenä en katsonut ympärilleni, sillä olin liian jännittynyt omasta osastani näytelmässä.
Nyt kuitenkin näyttivät korppikotkat vainuavan, että jotakin tavatonta oli tulossa, ja että vaara uhkasi heitä. Joka tapauksessa, vaikka ne tällä hetkellä kokoontuivat satalukuisina kaikilta ilmansuunnilta ja kiertelivät mahtavissa kaarteissa ylhäällä ilmassa, ainoakaan niistä ei näyttänyt haluavan laskeutua ruumiita syömään. Minä pidin niitä silmällä yhä. Tiesin että korppikotkien joukossa oli tuo suuri kuningaskotka, joka oli iskenyt nokkansa Hansin kasvoihin. Sen saattoi helposti erottaa, sillä se oli koko joukon suurempi kuin toiset ja sillä oli siipien kärjissä hiukan valkoista. Huomasin, että muutamat sen tovereista lähestyivät sitä ja muodostivat piirin sen ympärille ikäänkuin neuvotellakseen sen kanssa.
Sitten ne erisivät jälleen ja kuningas alkoi laskeutua, luultavasti valtuutettuna, vakoilemaan maahan. Alas se tuli yhä hiljentäen vauhtiaan, kunnes se saapui määrätylle syöksymispaikalle ja näiden lintujen ikivanhan tavan mukaan pysyi liikkumattomana hetkisen ennenkuin syöksyi pää etelää kohti ja suuri, levällään oleva pyrstö minuun päin käännettynä.
Tämä oli minulle onneksi ja, iloisena näin suuresta maalitaulusta, tähtäsin sitä ja laukaisin. Kuula kumahti, muutamia höyheniä lensi linnun vatsan alta, osoittaen luodin osuneen paikalleen, ja minä odotin näkeväni sen putoavan kuten edellisetkin. Mutta, voi, se ei pudonnutkaan! Muutaman sekunnin ajan se leijaili edestakaisin suurilla siivillään, sitten se alkoi kulkea ylöspäin suuria kaartoja tehden, jotka asteettain supistuivat, kunnes se näytti lentävän melkein suoraan taivaaseen. Minä tuijotin, tuijotin. Jokainen tuijotti, kunnes tuosta suunnattoman suuresta linnusta näkyi vain läiskä taivaalla, ja vihdoin vain pieni täplä. Sitten se katosi kokonaan kauas silmänkantamattomiin.
"Nyt tuli loppu", sanoin Hansille.
"Niin, baas", vastasi hottentotti kalisevien hampaittensa välistä, "nyt tuli loppu. Te ette pannut tarpeeksi ruutia. Pian me olemme kaikki kuolleita."
"Ei aivan", sanoin katkerasti nauraen. "Hans, lataa pyssyni, lataa se nopeasti. Ennenkuin he kuolevat, on toinen kuningas zulumaassa."
"Hyvä, hyvä!" hän huudahti ja latasi epätoivoisesti. "Ottakaamme tuo lihava Dingaan sika mukaamme. Ampukaa häntä vatsaan, baas, että hänkin saa kokea, minkälaista on kuolla hitaasti. Sitten leikatkaa kurkkuni, tässä on iso veitseni, ja senjälkeen leikatkaa oma kurkkunne, jollei teillä ole aikaa ladata pyssy uudelleen ampuaksenne itsenne, mikä on helpompaa."
Nyökäytin myöntymykseksi, sillä olin aikeissa tehdä niin. En mitenkään voisi rauhallisesti katsella näiden buurien surmaamista, ja tiesin Marien pitävän huolen itsestään.
Sillävälin zulut olivat tulossa minua kohti, ja sotilaat ajoivat edellään Marais'n väkeä, uhaten lävistää heidät assegaillaan ja kiljuen heille kuin karjalle. Molemmat joukkueet saapuivat syvennyspaikalle melkein samaan aikaan, mutta jäivät lyhyen välimatkan päähän toisistaan. Tällä heidän välillään olevalla paikalla viruivat murhattujen miesten ja kahden kuolleen korppikotkan ruumiit, joita vastapäätä Hans ja minä seisoimme.
"No, pikku Yrjön Poika", puuskutti Dingaan, "sinä olet hävinnyt vedon, sillä sinä surmasit vain kaksi korppikotkaa viidestä taikataitosi avulla, mikä oli hyvä kylläkin, mutta ei tarpeeksi hyvä. Nyt sinun on maksettava vetosi, kuten minäkin olisin maksanut, jos sinä olisit voittanut."
Sitten hän ojensi kätensä ja antoi kauhean määräyksensä: "Bulala amalongu!" (Surmatkaa valkoiset miehet.) "Surmatkaa heidät yksitellen, jotta näen, osaavatko he kuolla, -- kaikki muut paitsi Macumazahn'ia ja pitkää tyttöä, jonka minä pidän."
Muutamat törmäsivät yhtaikaa ja tarttuivat rouva Prinsloo'hon, joka seisoi joukkueen etupäässä.
"Odota hiukan, kuningas", hän huusi, kun assegait kohosivat häntä kohti. "Kuinka tiedät, että veto on menetetty? Hän, jota nimität Macumazahn'iksi, osui viimeiseen lintuun. Sitä olisi etsittävä, ennenkuin meidät surmataan."
"Mitä vanha nainen sanoo?" kysyi Dingaan, ja Halstead käänsi hänen sanansa hitaasti.
"Totta", sanoi Dingaan. "No, nyt minä lähetän hänet etsimään korppikotkaa taivaalta. Tule takaisin sieltä, Lihava, ja ilmoita meille, jos löydät sen."
Sotilaat kohottivat assegainsa, odottaen kuninkaan sanaa. Minä olin katsovinani maahan ja sormielin pyssyni liipasinta, lujasti päättäen, että, jos hän sen sanan lausuisi, se olisi hänen viimeisensä. Hans silmäili ylöspäin -- luullakseni välttääkseen kuoleman näkemistä, -- sitten hän äkkiä päästi villin kiljahduksen, joka sai jokaisen, myöskin tuomitut, kääntämään silmänsä häneen. Hän osoitti taivaalle, ja he katselivat nähdäkseen, mitä hän osoitti.
Nyt he sen näkivät. Kaukaa, kaukaa rajattomasta sinimerestä ilmestyi pieni täplä, jonka hänen tarkka silmänsä oli jo huomannut. Tämä täplä laajeni laajenemistaan laskeutuessaan peloittavalla ja yhä kasvavalla nopeudella.
Se oli kuningaskotka, joka putosi taivaalta -- kuolleena!
Alas se tuli rouva Prinsloon ja pyövelien väliin, temmaisten yhdeltä heistä kohollaan olevan assegain ja paiskaten sen maahan. Alas se tuli ja makasi siinä pelkkänä liha- ja höyhenkasana.
"Oi, Dingaan", sanoin sitä seuranneen syvän hiljaisuuden vallitessa, "näyttää siltä, että vedon olen voittanut minä, etkä sinä. Minä surmasin tämän lintujen kuninkaan, mutta ollen kuningas se halusi kuolla ylhäällä korkeudessa yksinään, siinä kaikki."
Dingaan epäröi, sillä hän ei halunnut säästää buureja, ja minä, huomatessani hänen epäröintinsä, kohotin hiukan pyssyäni. Kenties hän näki sen tai kenties hänen kunniantuntonsa -- sellaisena kuin hän sen sanan ymmärsi -- voitti hänen verenhimonsa. Joka tapauksessa hän sanoi yhdelle neuvosmiehistään:
"Tutki tämän korppikotkan ruumista ja katso, onko siinä kuulan reikä."