Part 15

Niin hän rupatteli edelleen, luullakseni tarkoituksella viihdyttää ja huvittaa minua, sillä hän oli siksi terävänäköinen vanhus, että hän ymmärsi, kuinka tärkeätä oli pitää minut tasaisessa mielentilassa tänä kohtaloillemme ratkaisevana hetkenä.

Sillävälin minä yritin parhaani maksapalasen kanssa, joka maistui kiusallisesti vatdoek'ilta ja oli hiekan peitossa. Heti, kun rouva käänsi selkänsä, heitin suurimman osan siitä takanani seisovalle Hansille, joka nielaisi sen yhdellä hotkaisulla kuin koira, sillä hän ei halunnut kenenkään näkevän itseään sitä kalvamassa.

"Hyvä Jumala, kuinka nopeasti te söitte, poikaseni", sanoi rouva Prinsloo, huomattuaan tyhjän lautaseni. Sitten hän, katsoen ahnasta hottentottia epäluuloisesti, lisäsi: "Eihän tuo keltainen koiranne ole varastanut sitä, vai miten? Jos niin on, kyllä minä hänet opetan."

"Ei, ei, rouva", vastasi Hans hätäisesti. "Ei yhtään ruokaa ole vielä tänään kulkenut huulieni yli, paitsi minkä nuolin pannusta aterian jälkeen."

"Sitten te, Allan, varmasti saatte vatsanväänteitä, mitä juuri tahdoin välttämään. Enkö ole usein sanonut teille, että teidän on purtava palanne kaksikymmentä kertaa ennenkuin sen nielette, minkä itsekin tekisin, jos minulla olisi mitään takahampaita jälellä. Tässä, juokaa tämä maito; se on vain hiukan hapanta, ja se asettaa vatsanne", ja hän veti esiin mustan pullon, jonka kanssa hän antoi vatdoek'in tehdä tuttavuutta, ja kun minä kieltäydyin ja lähetin hakemaan vettä, tuli hän varsin pahoilleen.

Sitten hän kehoitti minua menemään vaunuun hänen omaan vuoteeseensa nukkumaan, kieltäen minua tupakoimasta, koska se laittaisi käden vapisemaan. Meninkin sinne, keskusteltuani lyhyesti Hansin kanssa, jota neuvoin puhdistamaan pyssyni perusteellisesti. Halusin nimittäin olla yksin ja tiesin, että minulla olisi vähän tilaisuutta yksinäisyyteen ulkopuolella tämän jonkunverran ummehtuneen makuusijan.

Puhuakseni totuuden, vaikka suljinkin silmäni pettääkseni rouvaa, joka silloin tällöin vilkaisi vaunuun nähdäkseen, kuinka jaksoin, ei uni tullut silmiini tänä iltapäivänä, -- ei ainakaan pitkään aikaan. Kuinka saatoin nukkua tällä kuumalla paikalla, kun sydäntäni väänsi epäily ja pelko? Tuntia tai paria myöhemmin riippui minusta kahdeksan valkoisen ihmisen henki -- miesten, naisten lapsien -- sekä sen naisen turvallisuus tai äärimmäinen häpeä, jota minä rakastin ja joka puolestaan rakasti minua. Ei, hänet oli säästettävä pahimmalta. Antaisin hänelle pistoolini ja tarpeen tullen hän tietäisi, mitä tekisi.

Tämä peloittava vastuunalaisuus oli enemmän kuin saatoin kestää. Jouduin todellisen tuskan valtaan. Vapisin ja nyyhkytinkin hiukan. Sitten ajattelin isääni ja mitä hän sellaisessa tapauksessa olisi tehnyt sekä aloin rukoilla, jota en koskaan ennen ollut tehnyt.

Rukoilin Kaikkivaltiasta antamaan minulle rohkeutta ja viisautta, jotta en erehtyisi tänä huolestuttavana hetkenä ja siten saattaisi näitä ihmisraukkoja veriseen kuolemaan. Rukoilin siksi kunnes hiki valui kasvojani pitkin; sitten äkkiä vaivuin uneen tai tajuttomuuteen. En tiedä, kuinka kauan siinä makasin, luullakseni parhaassa tapauksessa tunnin. Vihdoin heräsin yhtäkkiä ja samassa kuulin selvästi ohuen äänen, erilaisen kuin kaikki muut äänet maailmassa, puhuvan pääni sisässä -- tai siltä minusta tuntui -- seuraavasti:

"Mene Hloma Amabutu'n kummulle ja tarkkaa korppikotkien lentoa. Tee, mitä mieleesi johtuu, ja jos näytätkin epäonnistuvan, älä pelkää ollenkaan."

Nousin ylös vuoteeltani ja tunsin, että jokin salaperäinen muutos oli minussa tapahtunut. En ollut enään sama mies. Epäilykseni ja pelkoni olivat kadonneet. Käteni oli kuin kallio; sydämeni oli kevyt. Tunsin, että voisin surmata nuo kolme korppikotkaa. Tietysti juttu näyttää mielettömältä ja helpolta selittää hermojeni jännittyneen tilan avulla, ja mikäli tiedän, saattaa se olla oikea selitys. Kuitenkaan en häpeä tunnustaa, että olen aina ollut ja vieläkin olen toista mieltä. Uskon, että äärimmäisessä hädässäni joku korkeampi voima puhui minulle vastaukseksi vakaviin rukouksiini ja toisten rukouksiin, antaen minulle opastusta ja -- mitä vielä enemmän tarvitsin -- arvostelukykyä ja kylmäverisyyttä. Että tämä oli vakaumukseni sillä hetkellä, käy joka tapauksessa ilmi siitä tosiasiasta, että kiiruhdin noudattamaan tämän heikon, epäluonnollisen äänen neuvoja.

Kiiveten ulos vaunusta menin Hansin luo, joka istui lähitienoilla hehkuvassa auringonpaisteessa, jota hän silmiään räpyttämättä näytti tuijottavan.

"Missä on pyssy, Hans?" sanoin.

"Intombi on tuossa, minne sen asetin pysyäkseen kylmänä, ettei se laukeisi ennen aikojaan", ja hän osoitti pientä, haudan tapaista, heinistä kasattua kumpua sivullaan.

Alkuasukkaat nimittivät tätä eriskummallista pyssyä intombi'ksi, mikä merkitsee nuorta tyttöä, koska se oli paljon hoikempi ja sirompi kuin muut pyssyt.

"Onko se puhdistettu?" kysyin.

"Koskaan se ei senjälkeen, kun se valmiina vedettiin ahjosta, ole ollut puhtaampi, baas. Myöskin ruuti on seulottu ja asetettu aurinkoon kuivamaan ja kuulat on sovitettu piippuun, ettei tapahtuisi mitään vahinkoa, kun tulee ampumisen aika. Jos te ette osu korppikotkiin, ei se ole intombi'n eikä ruudin tai kuulien syy, vaan teidän oma syynne."

"Sepä mainiota", vastasin. "No, tule mukaani, tahdon lähteä tuonne Kuolemankummulle."

"Miksi, baas, ennen määräaikaa?" kysyi hottentotti, vetäytyen hiukan taaksepäin. "Eihän se ole sellainen paikka, missä käydään muuten kuin pakosta. Nämä zulut sanovat, että kummitukset istuvat siellä keskellä päivääkin, kummitellen kivillä, missä heidät tehtiin aaveiksi."

"Korppikotkat istuvat tai lentävät siellä myöskin, Hans. Haluaisin nähdä, miten ne lentävät, jotta tietäisin, milloin ja mihin ampua niitä."

"Se on oikein, baas", sanoi kunnon hottentotti. "Tämä ei ole samaa kuin hanhien ampuminen rotkossa. Hanhet kulkevat suoraan kuin assegait päämääräänsä. Mutta korppikotkat leijailevat ympäri, tehden aina käänteitä. On helppoa ampua ohi linnun, joka kääntyy, baas."

"Varsin helppoa. Lähdetään."

Juuri kun olimme lähdöissä, ilmestyi rouva Prinsloo toisten vaunujen takaa, ja hänen mukanaan Marie, joka oli hyvin kalpea ja jonka kauniit silmät olivat punaiset, ikäänkuin itkemisestä.

Rouva kysyi, minne olimme menossa. Sanoin hänelle. Hiukan mietittyään hän sanoi, että se oli hyvä ajatus, kuten aina on hyvä tutkia maaperää ennen taistelua.

Nyökkäsin ja vein Marien sivuun muutamien piikkiäispuiden taakse, joita kasvoi lähellä.

"Oi, Allan, miten tämä päättynee?" hän kysyi surullisesti. Vaikka hänen rohkeutensa olikin suuri, näytti se nyt jättäneen hänet.

"Hyvin se päättyy, rakkaani", vastasin. "Me selviydymme tästä loukosta terveinä, kuten monista muistakin olemme selviytyneet."

"Kuinka sen tiedät, Allan, minkä Jumala yksin tietää?"

"Koska Jumala on niin minulle sanonut, Marie", ja toistin hänelle kertomuksen äänestä, jonka unissani olin kuullut, ja se näytti häntä viihdyttävän.

"Kuitenkin", hän huudahti epäilevästi, "se oli vain uni, Allan, ja unet ovat kovin epäluotettavia. Sinä saatat sittenkin ampua harhaan."

"Näytänkö siltä, kuin aikoisin erehtyä, Marie?"

Hän tarkasteli minua kiireestä kantapäähän ja vastasi:

"Et, et näytä, vaikkakin näytit siltä tullessasi kuninkaan majasta. Nyt olet aivan muuttunut. Kuitenkin saatat, Allan, erehtyä, ja sitten -- mitä sitten? Muutamat näistä kauheista zuluista ovat olleet täällä nukkuessasi kehoittamassa meitä kaikkia olemaan valmiit lähtemään Kuolemankummulle. He sanovat Dingaanin olevan tosissaan. Jos sinä et surmaa korppikotkia, hän surmaa meidät. Näyttää siltä, että ne ovat pyhiä lintuja, ja jos ne pelastuvat, ei hän luule olevan mitään pelättävissä valkoisten miesten ja heidän taikuruutensa taholta, ja alkaa teurastamalla meidät. Tarkoitan muut meistä, sillä minut jätetään eloon ja --. Ooi, mitä minun pitää tekemän, Allan?"

Minä katsoin häneen ja hän katsoi minuun. Sitten otin kaksipiippuisen pistoolin taskustani ja annoin sen hänelle.

"Se on ladattu ja puolivireissä", sanoin.

Hän nyökkäsi ja kätki sen vaatetukseensa esiliinan alle. Sitten me enempää puhumatta suutelimme ja lähdimme, sillä kumpikin meistä pelkäsi pitkittää tätä kohtausta.

Hloma Amabutu'n kukkula oli aivan lähellä leiripaikkaamme ja arvoisan mr Owen'in majoja, tuskin neljännesmailin päässä arvioni mukaan, kohoten tasangosta erään pienen syvennyksen äärimmäisestä laidasta, joka tuskin aleni laaksoksi. Kun lähestyimme sitä, huomasin sen omituisen ja aution näön, sillä vaikka kaikkialla ympärillä ruoho oli kevään vihreätä, ei tällä paikalla näyttänyt mitään kasvavan. Kohoama, joka oli rakennettu tummista kivikasoista ja niiden välissä joitakin vaivaisia, tummalehtisiä pensaita, -- sellainen se oli ulkonäöltään. Sitäpaitsi useat näistä kivilohkareista näyttivät siltä kuin ne olisi tahrattu ja sivelty kalkilla, osoittaen niiden olevan satojen ahneiden korppikotkien lepopaikkoja.

Luullakseni kiinalainen sanoo, että erikoisella paikalla on hyvät tai pahat vaikutukset niihin lyöttyineinä, jonkinlainen henki, ja tosiaankin Hloma Amabutu ja muutamat muut paikat Afrikassa, joihin olen tutustunut, antavat tukea tälle uskolle. Varmaa on, että kun astuin jalallani tälle kirotulle paikalle, tälle Golgatalle, tälle Pääkallopaikalle, kulki väristys läpi ruumiini. Se saattoi johtua atmosfääristä, henkisestä ja todellisesta, tai se saattoi johtua erään kauhean näytelmän aavistuksesta, jonka todistajana olin siellä tuomittu olemaan muutamia kuukausia myöhemmin. Tai kenties paikka itse ja tietoisuus edessäni olevasta kokeesta toi äkillisen vilunpuistatuksen terveeseen ruumiiseeni. En saata sanoa, mikä sen aiheutti, mutta tosiasia pysyy sellaisena kuin olen vakuuttanut, vaikka paria minuuttia myöhemmin nähdessäni, minkälaisia nukkujia tällä kummulla lepäsi, minun ei olisi tarvinnut kaukaa etsiä selitystä pelkooni.

Poikki tämän kummun mutkitteli lukuisia polkuja korkeiden kivien välissä, joita oli siellä täällä kuin rakeita talvisen myrskyn jälkeen. Lyhin tie eri paikkoihin Suuren Kraalin lähistössä näyttää kulkeneen sen poikki. Sillä vaikka kukaan zulu ei koskaan uskaltanut astua jalallaan sinne auringon laskun ja nousun välisenä aikana, käyttivät he päivällä kylläkin vapaasti näitä polkuja. Mutta luulen, että he myöskin uskoivat tällä kuoleman pahaenteisellä kentällä olevan oman omituisen hengen, jonkin näkymättömän, mutta uhkaavan paholaisen, jota täytyi hyvitellä, ettei se vaatisi heitä myöskin.

Tällainen oli heidän hyvittelytapansa, kylläkin tavallinen luullakseni monissa maissa, vaikka en sen tarkoitusta voikaan sanoa. Kun matkustaja tuli näille paikoille, missä polut leikkasivat toisiaan, otti hän kiven ja heitti sen kasaan, joka oli muodostunut toisten matkustajien heittämistä kivistä. Sellaisia kasoja oli kummulla useita -- yli tusinan luullakseni -- ja ne olivat suuria kooltaan. Arvelisin suurimman niistä sisältäneen kokonaista viisikymmentä tonnia kiviä ja pienimmän ainakin kaksikymmentä tai kolmekymmentä.

No, vaikka Hans ei koskaan ennen ollut jalallaan astunut sinne, näytti hän oppineen kaikki paikan perimätiedot ja ne menot, joilla sen kirous oli vältettävä. Joka tapauksessa, kun tulimme ensimmäisen kasan luo, hän heitti siihen kiven ja pyysi minua tekemään samoin. Minä nauroin ja kieltäydyin, mutta toisen kasan luo saavuttuamme uudistui sama asia. Taasen kieltäydyin, minkä jälkeen, ennenkuin saavuimme kolmannen ja suuremman läjän luo, Hans istui maahan ja alkoi ulvoa, vakuuttaen, ettei hän menisi askeltakaan edemmäksi, jollen lupaisi tehdä tavanmukaista uhritoimitusta.

"Miksi et, sinä hullu?" kysyin.

"Siksi, että luulen meidän jäävän tänne iäksi, jos te sen laiminlyötte, baas. Niin, naurakaa vain, mutta sanon teille, että nyt jo olette hankkinut huonon onnen itsellenne. Muistakaa sanojani, baas, kun viidestä korppikotkasta ammutte kahta harhaan."

"Joutavia!" huudahdin. Koska kuitenkin tämä puhe korppikotkista kosketti minua läheisesti ja koska on aina yhtä hyvä mukautua alkuasukkaiden ennakkoluuloihin, heitin seuraavaan ja sitä seuraavien kasojen kohdalla kiveni yhtä siivosti kuin taikauskoisin zulu koko maassa.

Olimme nyt saapuneet huipulle, joka lienee ollut kaksisataa yardia pitkä. Sen keskusta oli hiukan syvenevä ja puhdas kivistä, joko sitten ihmiskäden tai luonnon puhdistama, ja se muistutti yleispiirtein suuresti laajaa sirkusta.

Voi, sitä näkyä, joka silmiäni kohtasi! Kaikkialla ympärillä virui miesten ja naisten irtonaisia luita siroiteltuina, useat niistä hyenain hampaitten raatelemia. Muutamat olivat aivan tuoreita, sillä tukka riippui vielä pääkalloissa, toiset olivat vaalenneita ja vanhoja. Niitä oli siinä, sekä nuoria että vanhoja, sadottain. Kukkulan sivuilla oli asianlaita sama, vaikka siellä enimmäkseen luut oli koottu kiiltäviksi kasoiksi. Ei ihme, että korppikotkat rakastivat Hloma Amabutu'a, verisen zulukuninkaan teurastuspaikkaa.

Näistä peloittavista linnuista ei kuitenkaan tällä hetkellä ollut ainoatakaan näkyvissä. Kun ei siellä ollut tapahtunut muutamaan tuntiin mitään mestausta, olivat ne muualla etsimässä ruokaansa. No, minä halusin omia tarkoituksiani varten nähdä ne, sillä muuten käyntini oli turha, ja aloin heti tuumia, miten saisin ne saapumaan.

"Hans", sanoin, "minä olen surmaavinani sinut, ja sitten sinun täytyy maata aivan hiljaa kuin kuollut. Vaikka korppikotkat laskeutuisivat päällesi, on sinun maattava aivan hiljaa, että näen, mistä ne tulevat ja kuinka ne laskeutuvat."

Hottentotti ei ollenkaan ollut mielissään tästä ehdotuksesta. Hän suorastaan kieltäytyi minua tottelemasta, mainiten useita hyviä syitä. Häh sanoi, että tämän tapainen harjoitus oli pahaenteinen. Hän sanoi zulujen selittävän, että Hloma Amabutu'n pyhät korppikotkat olivat yhtä villejä kuin leijonat, ja kun ne kerran näkisivät miehen alhaalla, repisivät ne hänet kappaleiksi, olkoon hän sitten elävä tai kuollut. Lyhyesti, Hans ja minä olimme jyrkästi eri mieltä. Koska kuitenkin kaikin mokomin oli välttämätöntä, että minun näkökantani pääsisi voitolle, en vitkastellut esittää asiat hänelle hyvin suorasukaisesti.

"Hans", sanoin, "sinun on oltava korppikotkien syöttinä. Valitse, tahdotko olla elävä vai kuollut syötti, ja minä kosketin pyssyn liipasinta merkitsevästi, vaikka tosin viimeksi olisin halunnut tai aikonut ampua uskollisen vanhan hottentottiystäväni. Mutta Hans, joka tiesi, miten suuri panos minulla oli pelissä, tuli toiseen päätökseen."

"Allemachte, baas!" hän sanoi. "Minä ymmärrän enkä tahdo moittia teitä. Jos tottelen elävänä, kenties suojelushenkeni suojelee minua pahalta enteeltä, ja kenties korppikotkat eivät nouki silmiäni. Mutta jos te kerran lähetätte kuulan vatsani läpi, silloin on kaikki lopussa, ja Hansille se on samaa, baas kuin 'hyvää yötä, nuku hyvin.' Tottelen teitä, baas, ja makaan, missä tahdotte, mutta kuitenkin pyydän, ettette unohtaisi minua ja menisi pois, jättäen minut noiden paholaislintujen saaliiksi."

Lupasin hänelle vahvasti, etten niin tekisi. Sitten me näyttelimme hyvin julman pienen pantomiinin. Me astuimme areenan tapaisen paikan keskelle, minä kohotin pyssyni ja olin iskevinäni Hansia päähän sen perällä. Hän kaatui selälleen, potki hiukan ja jäi sitten liikkumattomana makaamaan. Siten päättyi ensimmäinen näytös.

Toinen näytös oli seuraava: Hyppelin ilosta kuin eläimellinen zulumestaaja ja peräydyin sitten uhrini luota, kätkeydyin tasangon laidassa noin neljänkymmenen yardin päässä olevaan pensaikkoon. Senjälkeen tuli pysähdys. Paikka oli vahvasti auringonpaahteinen ja aivan hiljainen, yhtä hiljainen kuin ympärilläni olevien murhattujen miesten luurangot, yhtä hiljainen kuin Hans, joka makasi siinä näyttäen niin kovin pieneltä ja kuolleelta tässä suuressa teatterissa, jossa ei yhtään ruohoa kasvanut. Se oli kolkkoa odotusta sellaisessa ympäristössä, mutta vihdoin kolmannen näytöksen esirippu kohosi.

Äärettömässä sinisessä avaruudessa yläpuolellani huomasin täplän, joka ei ollut suurempi kuin tomuhiekkanen. Korppikotka oli vahtiessaan tuolla korkealla ihmissilmän kantamattomissa nähnyt teon ja alaslaskeutuessaan antanut siitä merkkitiedon kumppaneilleen, jotka noin viidenkymmenen mailin laajuisella alueella liitelivät taivaalla; sillä nämä linnut etsivät saaliinsa katseillaan, ei hajuaistinsa avulla. Yhä alemmaksi se tuli, ja kauan ennen kuin se oli saapunut maanpinnan läheisyyteen, ilmestyi kaukaiseen siintävyyteen toisia täpliä. Nyt se oli vain neljän tai viiden sadan yardin etäisyydessä minusta ja alkoi kiertää ympäri paikan suurilla siivillään liihoitellen, ja laskeutui samalla yhä alemmaksi. Se laskeutui pehmeästi ja hitaasti, kunnes se oli noin sadanviidenkymmenen jalan päässä Hansista. Sitten se äkkiä pysähtyi, pysyi aivan liikkumattomana muutaman sekunnin, sulki siipensä ja putosi kuin nuoli, levittäen ne uudelleen juuri ennen maahan koskettamistaan.

Tässä se laskeutui, eteenpäin kurkoittaen sillä kummallisella tavalla, mikä korppikotkille on ominaista, ja tehden muutamia kömpelöitä askeleita, kunnes se voitti tasapainonsa. Sitten se jäykistyi liikkumattomaksi, katsellen kauhealla kivettyneellä ilmeellä maassa makaavaa Hansia, joka oli noin viidentoista jalan päässä siitä. Tuskin tämä korppikotka oli alhaalla, kun toiset taivaan avaruudesta ilmestyen tekivät niinkuin se oli tehnyt. Ne tulivat, laskeutuivat, kiertelivät, aina idästä länteen auringon suuntaan. Ne liitelivät muutamia sekunteja, sitten ne putosivat kuin kivet iskien maahan nokkansa ja toinnuttuaan astelivat riviin ja istuivat katsellen Hansia. Pian niitä oli suuri kehä hänen ympärillään, kaikki liikkumattomina, kaikki katsellen ja odotellen jotakin.

Samassa tämä jokin ilmestyikin erään korppikotkan muodossa, joka oli lähes kaksi kertaa niin suuri kuin toiset linnut. Tämä oli se, jota buurit ja alkuasukkaat nimittivät "kuningaskotkaksi" ja joita joka parven mukana on yksi. Tämä hallitsee joukkoa ja ilman sen läsnäoloa ja lupaa ei kukaan uskalla hyökätä ruumiin kimppuun. Onko tämä inhoittava lintu eri lajia kuin muut, tai onko se vain vankempi kooltaan ja rakenteeltaan kuin muut ja sen vuoksi päässyt niiden yliherraksi, sitä en voi sanoa. Ainakin on varmaa, kuten pitkän ja alituisen havainnon perusteella voin todistaa, että melkein joka parvella on kuninkaansa.

Kun tämä omituinen majesteetti oli saapunut, alkoivat toiset korppikotkat, joita nyt oli kenties viisi- tai kuusikymmentä Hansin ympärillä, osoittaa vilkkaan eloisuuden merkkejä. Ne katselivat kuningaslintua, ne katselivat Hansia, kurottaen paljaita punaisia kaulojaan ja vilkuttaen säihkyviä silmiään. Minä en kuitenkaan kiinnittänyt erikoista huomiota maassa oleviin, vaan olin täydellisesti syventynyt seuraamaan niiden kumppaneita ilmassa.

Ilokseni huomasin, että korppikotka on hyvin vanhoillinen olento. Kaikki ne tekivät samaa, mitä ne epäilemättä olivat Aatamin ajoista tai aikaisemminkin tehneet -- kiertelivät ja pysähtyivät hetkiseksi ennenkuin putosivat maahan kuin lyijy. Nyt olisi oikea hetki ampua niitä, kun ne neljän tai viiden sekunnin ajan tarjosivat aivan paikallaan pysyvän maalitaulun. No, tällaisen välimatkan päästä, vähemmän kuin sadan yardin, tiesin hyvin voivani osata teelautaseen joka laukauksen, ja korppikotka on paljon leveämpi kuin teelautanen. Niinpä minusta näyttikin, että, onnettomuuksia lukuunottamatta, minulla ei ollut syytä suuresti pelätä edessäni olevaa kauheata ampumiskoetta. Yhä uudelleen tähtäsin paikallaan pysyviä lintuja pyssylläni, tuntien, että painamalla liipasinta olisin lävistänyt ne.

Arvellen sen harjoituksen vuoksi hyväksi jatkoin tätä peliä pitkän ajan, kunnes se lopulta sai odottamattoman lopun. Äkkiä kuulin tappelua muistuttavan äänen. Laskiessani katseeni alas näin koko korppikotkien lauman ryntäävän Hansin kimppuun, auttaen toisiaan eteenpäin suuria siipiään räpyttäen, ja noin kolme jalkaa niiden edellä oli niiden kuningas. Seuraavassa hetkessä Hans hävisi, ja, tämän höyhenisen, inhoittavan joukon keskeltä kohosi hirveä kiljahdus.

Jälkeenpäin havaitsin, että kuningaskotka oli tarttunut hänen nykerönenäänsä, kun taasen sen peloittavat kumppanit tartuttuaan muihin kohtiin hänestä alkoivat repiä tapansa mukaan varatakseen itselleen jonkin makupalan. Hans potki ja kirkui, ja minä nyökkäsin paikalle huutaen, ja saaden ne kohoamaan suurena räpyttelevänä parvena, joka samassa katosi kunkin lentäessä omalle suunnalleen. Minuutin kuluttua ne olivat kaikki kadonneet, ja hottentotti ja minä jäimme kahdenkesken.

"Hyvä on", sanoin. "Sinä näyttelit hyvin."

"Hyvä! baas", hän vastasi, "ja minulla kun on kaksi niin suurta lovea nenässä, että voin pistää niihin sormeni, ja lisäksi puremia kaikkialla. Katsokaa, kuinka housuni ovat revityt. Katsokaa päätäni, -- missä on tukka? Katsokaa nenääni. Hyvä! Näyttelin hyvin! Ne olivat nuo kirotut korppikotkat, jotka näyttelivät. Oi, baas, jos te olisitte nähnyt ja haistanut niitä, ette sanoisi, että se oli hyvä. Kas, olisi tarvittu vain sekunti lisää ja minulla, jolla on kaksi sierainta, olisi nyt neljä."

"Ei tee mitään, Hans", sanoin, "se on vain naarmu, ja minä lahjoitan sinulle muutamat uudet housut. Tässä on myös tupakkaa sinulle. Tule tänne pensaikkoon, niin saamme jutella."

Sitten menimme, ja kun Hans oli hiukan tointunut, kerroin hänelle kaikki, mitä olin huomannut korppikotkien tavoista ilmassa, ja hän kertoi, mitä hän oli huomannut niiden tavoista maassa, mikä ei kiinnittänyt mieltäni, koska en voinut niitä istualtaan ampua. Hän oli samaa mieltä kanssani, että oikea hetki laukaisemiseen olisi juuri vähää ennen kuin ne syöksyivät alas.

Kun me vielä keskustelimme, kuulimme huutoja ja, katsoessamme yli kummun reunan, joka oli Umgungundhlovuun päin, näimme surullisen näyn. Rinnettä ylös meitä kohti tuli kolme mestaajaa seitsemän tai kahdeksan sotilaan kanssa laahaten kolmea miestä, joiden kädet oli sidottu selän taakse. Yksi näistä oli hyvin vanha, toinen noin viisikymmentävuotias ja kolmas vielä poika, joka ei näyttänyt olevan vanhempi kuin kahdeksantoistavuotias. Kuten pian kuulin, he olivat samaa perhettä, isoisä, isä ja vanhin poika, jotka oli vangittu syytettyinä muka taikuuden harjoittamisesta, mutta todellisuudessa, jotta kuningas saisi heidän karjansa.

Nyangat eli poppamiehet olivat heidät tutkineet ja tuominneet, ja nyt näiden onnettomien raukkojen oli kärsittävä kuolemanrangaistuksensa. Dingaan ei sitä paitsi tyytynyt hävittämään heimon nykyisiä ja tulevia päämiehiä kolmessa polvessa, vaan oli jo poistanut tieltään kaikki heidän lähemmät ja kaukaisemmat sukulaisensa, joten hän saattoi esiintyä perheen karjan ainoana perijänä.

Sellaisia olivat ne kauheat julmuudet, joita tapahtui Zulumaassa niihin aikoihin.

XIV Luku.

NÄYTÖS.

Nuo kolme kuolemaan tuomittua kuljettivat heidän murhaajansa syvennykseen keskikohdalle, muutaman yardin päähän siitä paikasta, missä Hans ja minä seisoimme.

Heidän jälessään tuli pääpyöveli, iso elukkamaisen näköinen mies, jolla oli päässä kummallinen leopardin-nahkainen lakki -- luullakseni jonkinlaisena arvomerkkinä -- ja piteli kädessään raskasta nuijaa, jonka varsi oli monien naarmujen uurtama, niistä jokainen edustaen ihmishenkeä.

"Katso, valkoinen mies", hän huusi, "tässä on syötti, jonka kuningas lähettää sinulle houkutellaksesi pyhät linnut luoksesi. Jollet sinä olisi ollut sellaisen syötin tarpeessa, olisivat nämä taikurit kenties pelastuneet. Mutta Musta sanoo, että pieni Yrjön Poika, jonka nimi on Macumazahn, tarvitsee niitä näyttääkseen taikavoimaansa, ja sen tähden heidän täytyy tänään kuolla."

Tämän ilmoituksen kuultuani tulin tosiaankin sairaaksi. Enkä suinkaan tuntenut voivani paremmin, kun nuorin uhreista, kuullen pyövelin sanat, heittäytyi polvilleen ja alkoi rukoilla minua säästämään hänet. Hänen isoisänsä myöskin kääntyi puoleeni, sanoen: