Part 14

Tein niin, jonka jälkeen rouva Prinsloo kysyi, kuten minä olin tehnyt, kuka Dingaanille oli ilmoittanut meidän tulostamme.

Toistin hänelle sana sanalta, mitä zulut olivat kertoneet minulle, että se oli Pereira, jonka päämääränä näyttää olleen saattaa minut hengiltä tai vangiksi.

Silloin rouva Prinsloo räjähti.

"Kuuletteko tämän, Henri Marais?" hän kirkui. "Se on teidän hätähousu sisarenpoikanne taasen. Oi, luulin haistaneeni hänet! Teidän sisarenpoikanne on kavaltanut meidät näille zuluille, saattaakseen Allanin hengiltä. Kysykää heiltä, Allan, mitä tämä Dingaan on tuolle hätähousulle tehnyt."

Kysyin niin ja sain ilmoituksen, että he uskoivat kuninkaan antaneen Pereiran jatkaa matkaansa kansansa luo, palkkioksi siitä ilmoituksesta, jonka hän oli hänelle tehnyt.

"Jumalani!" sanoi rouva. "Toivoin, että hän olisi taittanut häneltä niskan. No, mitä nyt on tehtävä?"

"En tiedä", vastasin. Sitten eräs ajatus iski päähäni ja minä sanoin Kambulalle:

"Minusta tuntuu siltä, että kuninkaanne haluaa minut, Yrjön Pojan. Ottakaa minut ja antakaa näiden ihmisten jatkaa matkaansa."

Kolme zulua alkoi pohtia tätä seikkaa, vetäytyen hiukan syrjään, etten voinut heitä kuulla. Mutta kun buurit ymmärsivät tarjouksen, jonka olin tehnyt, Marie, joka tähän asti oli ollut vaiti, tuli vihaisemmaksi kuin koskaan olin ennen nähnyt.

"Se ei saa tapahtua!" hän sanoi, polkien jalkaansa. "Isä, olen kauan ollut sinulle kuuliainen, mutta jos tähän suostut, en enään ole. Allan pelasti serkkuni Hernanin hengen, kuten meidän kaikkien muidenkin. Palkkioksi tästä hyvästä työstä Hernan koetti murhata hänet rotkossa, -- rauhoitu, Allan; tunnen koko jutun. Nyt hän on kavaltanut hänet zuluille, kertoen heille, että hän kauhea ja vaarallinen mies, joka on surmattava. No, jos hänet on surmattava, tahdon tulla surmatuksi hänen kanssaan, ja, jos zulut ottavat hänet jättäen meidät vapauteen, menen hänen kanssansa. Sanokaa nyt mielipiteenne."

Marais hypisteli partaansa, tuijottaen ensin tytärtään, sitten minua. En tiedä, mitä hän olisi vastannut, mutta samassa Kambula astui esiin ja ilmoitti ratkaisunsa.

Hän lausui, että, vaikka Dingaan halusikin Yrjön Pojan, oli hänen määräyksensä mukaan otettava kaikki mukana olevat. Näitä käskyjä oli toteltava. Kuningas päättäisi, surmattaisiinko toiset ja toiset päästettäisiin vapaiksi, kun saapuisimme hänen Taloonsa. Sentähden hän komensi meitä "sitomaan härät liikkuviin majoihin ja kulkemaan joen poikki heti".

Tämä oli sen näytöksen loppu. Kun meillä ei ollut muuta valittavana, valjastimme ja jatkoimme matkaamme, näiden kahden sadan villin seuratessa saattueenamme. Minun täytyy sanoa, että niiden neljän tai viiden päivän aikana, jotka kuluivat matkalla Dingaanin kraaliin, he käyttäytyivät erittäin hyvin meitä kohtaan. Kambulan ja hänen upseeriensa kanssa, jotka kaikki olivat tavallaan kunnon miehiä, minä olin paljon puheissa ja opin paljon zulujen oloista ja tavoista. Niiden seutujen asukkaat, joiden läpi kuljimme, kokoontuivat vaunujamme ympärille jokaisella pysähdyspaikalla, sillä useimmat heistä eivät koskaan ennen olleet nähneet valkoista miestä ja muutamia helmikoristeita vastaan he toivat meille ruokaa niin paljon kuin pyysimme. Tosin nämä helmet ja muut sentapaiset olivat vain lahjoja, sillä kuninkaan käskystä heidän täytyi tyydyttää meidän tarpeemme. Sen he tekivätkin hyvin perusteellisesti. Kun esimerkiksi viimeisenä matkapäivänä muutamat häristämme väsyivät, valjastettiin joukko zuluja niiden sijaan ja heidän avullaan vaunut vedettiin suureen kraaliin, Umgungundhlovuuun.

Täällä meille osoitettiin pysähdyspaikka lähellä erään lähetyssaarnaajan taloa tai paremmin sanoen hökkeliä. Hän oli nimeltään Owen, ja oli uskaliaasti vaeltanut tälle seudulle. Hän otti vaimoineen ja perheineen meidät vastaan mitä suurimmalla ystävyydellä, ja mahdotonta on minun sanoin kuvata sitä iloa, jota tunsin tavatessani matkojeni jälkeen omaa rotuani olevan sivistyneen miehen.

Lähellä leiriämme oli kivillä peitetty kumpu, missä seuraavana aamuna näin kuusi tai kahdeksan miestä mestattavan tavalla, jota en tahdo kuvailla. Heidän rikoksensa, mr Owen'in sanojen mukaan, oli, että he olivat noituneet muutamia kuninkaan härkiä.

Kun olin ennättänyt tointua tämän kauhean näytelmän johdosta, jota Marie onneksi ei ollut näkemässä, saapui päällikkö Kambula ilmoittaen, että Dingaan haluaa nähdä minua. Otin mukaani hottentotti Hansin ja kaksi Delagoassa palkkaamaani zulua -- sillä kuninkaallisen käskyn mukaan ei kukaan muu valkoinen mies saanut tulla, -- ja minut vietiin läpi aitauksen laajaan kaupunkiin, jossa oli tuhansia majoja, ja poikki laajan aukeaman keskukseen.

Tämän aukeaman etäisimmässä laidassa, missä ennen pitkää jouduin erittäin traagillisen näytelmän todistajaksi, astuin jonkinlaiseen labyrinttiin. Tämän nimi oli siklohlo ja sitä ympäröi korkea aitaus lukuisine käänteineen, niin että oli mahdoton nähdä, minne oltiin menossa, tai löytää sisään- tai ulospääsyä. Lopuksi kuitenkin saavuin suuren majan luo, jonka nimi oli intunkulu, mikä sana merkitsee "talojen talo", ja joka oli kuninkaan asunto. Sen edustalla näin lihavan miehen istuvan tuolilla; pukuna hänellä oli vain moocha keskiruumiin ympärillä ja sinisistä helmistä punotut kaula- ja rannerenkaat. Kaksi soturia piteli leveitä kilpiään hänen päänsä yläpuolella suojatakseen häntä auringolta. Muuten hän oli yksin, vaikka tiesin varmasti lähellä olevien lukuisien käytävien olevan sotamiehiä täynnä, sillä saatoin kuulla niiden liikkumisen.

Tullessaan tälle paikalle Kambula ja hänen kumppaninsa heittäytyivät kasvoilleen ja alkoivat laulaa ylistyksiä, joihin ei kuningas ollenkaan kiinnittänyt huomiotaan. Samassa hän katsahti ylös ja, ikäänkuin nyt vasta olisi minut huomannut, kysyi: "Kuka tämä valkoinen poika on?" Silloin Kambula nousi ja sanoi: "Kuningas, tämä on se Yrjön Poika, jonka käskit minut vangitsemaan. Olen tuonut hänet ja amaboona't" -- se on, buurit, -- "hänen kumppaninsa kaikki luoksesi, kuningas."

"Muistan", sanoi Dingaan. "Se suuri buuri, joka oli täällä, ja jonka Tambusa" -- hän oli Dingaanin päälliköitä -- "antoi mennä vastoin minun tahtoani, sanoi hänen olevan peloittavan miehen, joka olisi surmattava, ennenkuin hän tuottaisi paljon ikävyyttä kansalleni. Miksi et häntä surmannut, Kambula; vaikka, totta puhuen, hän ei näytä kovin peloittavalta?"

"Koska kuninkaan käsky oli, että toisin hänet elävänä kuninkaalle", vastasi Kambula. Sitten hän lisäsi iloisesti: "Voinhan kuitenkin, jos kuningas niin haluaa, surmata hänet heti."

"En tiedä", sanoi Dingaan epäröiden. "Kenties hän voi korjata pyssyjä." Heti sen jälkeen hän hetkisen mietittyään käski erään kilvenkannattajan etsiä jonkun, en voinut kuulla, kenet.

"Epäilemättä", ajattelin itsekseni, "se on mestaaja", ja näin ajatellessani jonkinlainen hullu raivo tarttui minuun. "Miksi pitääkään elämäni näin nuorena päättyä tyydyttääkseni villi-ihmisen oikkua? Ja jos niin pitää käymän, miksi menisin yksin?"

Risaisen takkini sisätaskussa minulla oli pieni kaksipiippuinen ladattu pistooli. Yksi kuula surmaisi Dingaanin -- viiden askeleen päästä en saattaisi ampua tämän ruhon ohi -- ja jälelläolevat lävistäisivät aivoni, sillä minä en halunnut antaa taittaa niskaani tai pistellä itseni keihäällä kuoliaaksi. Jos se oli tehtävä, oli parasta tehdä se heti. Tavoittelin jo kädelläni taskuuni, kun uusi ajatus, tai kaksikin, iski mieleeni.

Ensimmäinen oli, että jos ampuisin Dingaanin, zulut luultavasti murhaisivat Marien ja toiset, -- Marien, jonka suloisia kasvoja en koskaan enään näkisi. Toinen oli, että kun on henki, on aina toivoa. Kenties hän loppujen lopuksi ei sittenkään ollut lähettänyt hakemaan mestaajaa, vaan jotakuta muuta. Päätin odottaa. Muutamat minuutit elämän pidentämiseksi olivat omaisuuden arvoiset.

Kilvenkantaja palasi, sukeltaen esiin eräästä ahtaasta, aidatusta käytävästä, ja hänen jälessään ei tullut mikään mestaaja, vaan nuori valkoinen mies, joka, kuten hänen näöstään saatoin päättää, oli englantilainen. Hän tervehti kuningasta ottaen päästään hatun, joka muistaakseni oli pistetty yltympäri täyteen kamelikurjen sulkia, sitten hän tuijotti minuun.

"Oi Tho-maas" (näin hän äänsi nimen Thomas), sanoi Dingaan, "sano minulle, onko tämä poika veljiäsi vai onko hän buuri?"

"Kuningas haluaa tietää, oletteko hollantilainen vai brittiläinen", sanoi valkoinen poika, puhuen englantia.

"Yhtä brittiläinen kuin tekin", vastasin. "Olen syntynyt Englannissa ja saapunut Kap-maahan."

"Se saattaa olla teille onneksi", sanoi hän, "sillä vanha poppamies, Zikali, on sanonut hänelle, ettei hänen pidä surmata ketään englantilaista. Mikä on nimenne? Minun on Thomas Halstead. Olin tulkkina täällä."

"Allan Quatermain. Sanokaa Zikalille, kuka hän lieneekin, että jos kuningas noudattaa hänen neuvoaan, minä annan hänelle hyvän lahjan."

"Mistä te keskustelette?" kysyi Dingaan epäluuloisesti.

"Hän sanoo olevansa englantilainen, eikä buuri, oi kuningas. Hän on syntynyt Mustan veden toisella puolella, ja hän tulee maasta, mistä kaikki buurit ovat muuttaneet."

Tämän ilmoituksen kuullessaan Dingaan höristi korviaan.

"Sitten hän voi kertoa minulle näistä buureista", hän sanoi, "ja mitä ne etsivät, tai hän voisi kertoa, jos hän kykenisi puhumaan minun kieltäni. Minä en luota sinun tulkintaasi, sinä Tho-maas, jonka tiedän valehtelijaksi", ja hän katsoi tuikeasti Halstead'iin.

"Minä osaan puhua kieltäsi, vaikkakaan en varsin hyvin, kuningas", keskeytin, "ja minä voin kertoa kaiken buureista, sillä olen elänyt heidän keskuudessaan."

"Ow!" sanoi Dingaan, kovasti huvitettuna. "Mutta ehkä sinäkin olet valehtelija. Tai olet saarnamies, kuten tuo hullu tuolla, jonka nimi on Oweena", -- hän tarkoitti lähetyssaarnaajaa, mr Owenia -- "ja jonka säästin, koska ei ole onneksi surmata sellaista, joka on hullu, vaikkakin hän koettaa peloittaa sotureitani kertomuksillaan tulesta, jonne he joutuvat kuoltuaan. Ikäänkuin sillä olisi väliä, mitä heille tapahtuu, kun he ovat kuolleet!" lisäsi hän miettiväisesti, ottaen hyppysellisen nuuskaa.

"Minä en ole mikään valehtelija", vastasin. "Mitä syytä minulla olisi valehdella?"

"Voisit valehdella pelastaaksesi henkesi, sillä kaikki valkoiset miehet ovat pelkureita, eivätkä kuten zulut, jotka mielellään kuolevat kuninkaansa puolesta. Mutta mikä on nimesi?"

"Kansasi kutsuu minua nimellä Macumazahn."

"No, Macumazahn, jollet ole valehtelija, sano minulle, onko totta, että nämä buurit kapinoivat kuningastaan vastaan, jonka nimi oli Yrjö, ja pakenivat hänen luotaan, kuten petturi Umasilikazi pakeni minun luotani?"

"Kyllä", vastasin, "se on totta."

"Nyt olen varma siitä, että sinä olet valehtelija", sanoi Dingaan voitonriemuisesti. "Sanoit olevasi englantilainen ja palvelevasi kuningastasi tai inkosikaas'ia" -- tämä merkitsee: Suuri rouva, -- "jonka nykyään sanotaan istuvan hänen paikallaan. Kuinka on selitettävissä, että kuljet näiden amaboona'in joukkueessa, joiden täytyy olla vihollisiasi, koska ne ovat kuninkaasi vihollisia?"

Nyt tunsin joutuneeni ahtaalle, sillä tässä lojaalisuusasiassa zulujen, ja kaikkien alkuasukkaiden, mielipiteet ovat hyvin alkeellisia. Jos olisin sanonut, että tunsin myötätuntoa buureja kohtaan, silloin olisin petturi, koska olin heihin liittynyt, ja petturi hänen silmissään olisi surman ansainnut. En mielelläni puhu uskonnosta, ja jokainen, joka on lukenut, mitä lukuisissa teoksissa olen kirjoittanut, myöntää minun puhuneen harvoin, jos koskaan. Tällä hetkellä kuitenkin rukoilin opastusta, tuntien nuoren elämäni riippuvan vastauksestani. Se tulikin, -- en tiedä, mistä. Tämä opastus sisälsi sen että kertoisin yksinkertaisen totuuden tälle lihavalle raakalaiselle. Sanoin siis hänelle:

"Vastaukseni on seuraava, oi kuningas. Näiden buurien keskuudessa on tyttö, jota rakastan ja joka lupautui minulle, kun olimme 'noin korkeita.' Hänen isänsä vei hänet mukanaan pohjoiseen. Mutta hän lähetti sanasaattajan luokseni ilmoittamaan, että hänen kansansa kuoli kuumeeseen ja hän itse kärsi nälkää. Purjehdin sinne laivassa pelastaakseni hänet, ja minä olen pelastanut hänet ja ne, jotka hänen kansastaan hänen kanssansa jäivät eloon."

"Ow!" sanoi Dingaan. "Ymmärrän tämän syyn. Se on hyvä syy. Olkoon miehellä kuinka monta vaimoa tahansa, ei ole sitä hullutusta, johon hän ei ryhtyisi jonkun erikoisen tytön tähden, joka ei vielä ole hänen vaimonsa. Minä olen itse nähnyt yhtä paljon vaivaa, erittäinkin erään tytön vuoksi, jota nimitettiin Nada Liljaksi, ja jonka muuan Umslopogaas ryösti minulta, eräs omaa vertani oleva, jota suuresti pelkään."

Hetkiseksi hän vaipui raskaisiin mietteisiin, sitten hän jatkoi:

"Syysi on hyvä, Macumazahn, ja minä hyväksyn sen. Kenties surmaan nämä buurit, tai kenties en surmaa heitä. Mutta jos päätän surmata heidät, lupaan että tämä tyttösi säästetään. Osoita hänet tälle Kambulalle -- ei Thomaas'ille, sillä hän on valehtelija ja näyttäisi minulle väärän ja hänet säästetään."

"Kiitän sinua, oi kuningas", sanoin. "Mutta mitä hyötyä siitä on, jos minut surmataan?"

"Minä en sanonut, että sinut surmattaisiin, Macumazahn, vaikka kenties surmaan sinut tai kenties en surmaa sinua. Se riippuu siitä, havaitsenko sinut valehtelijaksi vai ei. Buuri, jonka Tambusa päästi menemään vastoin tahtoani, sanoi sinun olevan mahtavan taikurin yhtä hyvin kuin erittäin vaarallisen miehen, sellaisen, joka voi kuulalla ampua lintuja lennossa siipeen, mikä on mahdotonta. Voitteko niin tehdä?"

"Toisinaan", vastasin.

"Erinomaista, Macumazahn. Nyt katsotaan, oletko todenpuhuja vai valehtelija. Lyön vetoa kanssasi. Tuolla leirinne luona on kukkula, missä pahantekijät surmataan. Tänään iltapäivällä kaksi sellaista paatunutta kuolee siellä, ja heidän kuoltuaan tulevat korppikotkat heidät syömään. Lyön seuraavan vedon kanssasi. Kun nämä korppikotkat tulevat, on sinun ammuttava niitä, ja jos ensimmäisestä viidestä surmaat kolme siipeen ampumalla -- ei vatsaan, Macumazahn, -- säästän nämä buurit. Mutta jos ammut harhaan, silloin tiedän sinun olevan valehtelijan eikä todenpuhujan, ja minä surmaan teidät joka ainoan Hloma Amabutu'n kummulla. En säästä ketään heistä, tyttöä lukuunottamatta, jonka kenties otan vaimokseni. Mitä sinuun tulee, en vielä tahdo sanoa, mitä sinulle teen."

Nyt oli ensimmäinen ajatukseni hyljätä tämä hirmuinen veto, joka merkitsi sitä, että lukuisain kansalaisten henki asetettaisiin minun ampumataitoani vastaan. Mutta nuori Thomas Halstead, arvaten mitä olin aikeissa lausua, sanoi englanniksi:

"Hyväksykää, jollette ole hullu. Jollette hyväksy, hän leikkaa kurkut jokaiselta heistä ja pistää tyttönne emposeniin, haaremiinsa, ja te itse joudutte vangiksi kuten minä."

Nämä olivat sanoja, joita en voinut väärin ymmärtää enkä hyljätä, joten sydämessäni olevasta epätoivosta huolimatta sanoin kylmästi:

"Olkoon niin, oi kuningas. Hyväksyn vetosi. Jos minä surmaan kolme viidestä korppikotkasta, kun ne leijailevat kummun yläpuolella, minulla on lupauksesi, että kaikki ne, jotka ovat matkassani, saavat häiritsemättä mennä täältä."

"Kyllä, kyllä, Macumazahn. Mutta jos et onnistu surmaamaan niitä, muista, että seuraavat korppikotkat ovat ne, jotka tulevat syömään heidän lihaansa, sillä silloin tiedän, ettet ole mikään taikuri, vaan tavallinen valehtelija. Ja nyt matkoihisi, Tho-maas! En tahdo sinun vakoilevan itseäni. Ja sinä, Macumazahn, tule tännemmäksi. Vaikka puhutkin kieltäni niin huonosti, tahdon puhua kanssasi buureista."

Sitten Halstead meni olkapäitään kohauttaen ja mutisten ohitseni mennessään:

"Toivon tosiaankin, että _voit_ ampua."

Kun hän oli poistunut, istuin kokonaisen tunnin yksin Dingaanin kanssa, hänen toimittaessaan ristikuulustelua kanssani hollantilaisista, heidän liikehtimisistään ja heidän tarkoituksistaan matkustaessaan hänen maansa rajoille.

Vastasin hänen kysymyksiinsä niin hyvin kuin taisin, koettaen saada heidät hyvään valoon.

Vihdoin, kun hän väsyi puhumisesta, hän taputti käsiään, jolloin joukko siroja tyttöjä ilmestyi, kaksi heistä kantaen olutmaljoja, joista hän kehoitti minua juomaan.

Vastasin, etten halunnut mitään, sillä olut saattoi käden vapisemaan ja käteni vakavuudesta riippui sinä iltana useiden henki. Hän sanoi täydellisesti ymmärtävänsä minua. Vieläpä hän määräsi minut saatettavaksi heti takaisin leiriin saadakseni levätä, ja lähetti lisäksi yhden seuralaisistaan mukaan pitämään kävellessäni kilpeä pääni yläpuolella auringolta suojelemiseksi.

"Hamba-gachlé" -- se on: "mene rauhassa", -- sanoi tuo jumalaton vanha tyranni minulle, kun Kambulan opastamana poistuin. "Tänä iltana ennen auringonlaskua tapaan sinut Hloma Amabutu'n luona, ja siellä ratkaistaan näiden amaboonain, kumppaniesi kohtalo."

Kun saavuin leirille, tapasin siellä kaikki buurit kokoontuneina yhteen odottamaan minua, ja heidän kanssaan kunnianarvoisa mr Owen väkineen, joukossa eräs walesilainen palvelija, keski-ikäinen nainen, jonka nimi muistaakseni oli Jane.

"No", sanoi rouva Prinsloo, "mitä uutisia teillä on, nuori mies?"

"Uutiseni, täti", vastasin, "on se, että tuntia ennen auringon laskua tänään minun on ammuttava korppikotkia siipeen kaikkien teidän henkeä vastaan. Tästä saatte kiittää tuota petollista koiraa, Hernan Pereiraa, joka sanoi Dingaanille minun olevan taikurin. Nyt Dingaan tahtoo koettaa sitä. Hän luulee, että vain taikuudella voi ampua lennossa olevia korppikotkia, ja koska hän on päättänyt surmata teidät kaikki, Marieta kenties lukuunottamatta, vedonlyöntiä muodollisesti hyväkseen käyttäen, on hän minulle asettanut tehtävän, jonka hän uskoo mahdottomaksi. Jos minä ammun harhaan, on veto menetetty ja myöskin teidän henkenne. Jos onnistun, luulen teidän henkenne säästyvän, sillä Kambula sanoo, että kuningas aina pitää kunnia-asianaan maksaa vetonsa. Nyt tiedätte totuuden ja toivon sen teitä miellyttävän", ja minä nauroin katkerasti.

Kun olin lopettanut, puhkesi täydellinen kirousten myrsky buurien suusta. Jos kiroukset olisivat voineet surmata Pereiran, varmasti hän olisi paikalla kuollut, missä tahansa hän olisi ollut. Kaksi vain oli vaiti, Marie, joka kävi aivan kalpeaksi, tyttö raukka, ja hänen isänsä. Samassa yksi heistä -- luullakseni Meyer -- kävi hänen kimppuunsa myrkyllisesti ja kysyi häneltä, mitä hän nyt ajatteli tuosta paholaisesta, sisarenpojasta.

"Siinä täytyy olla tapahtunut erehdys", vastasi Marais rauhallisesti, "sillä Hernan ei ole voinut toivoa, että me kaikki joutuisimme kuoleman omiksi.'"

"Ei", kiljasi Meyer. "Mutta hän toivoi Allan Quatermainin joutuvan, mikä on yhtä huonosti. Ja nyt on tultu siihen, että vielä kerran henkemme riippuu tästä englantilaisesta pojasta."

"Joka tapauksessa", vastasi Marais, katsellen minua omituisesti, "näyttää siltä, että hän ei joudu surmattavaksi, joko hän sitten ampuu korppikotkat tai epäonnistuu."

"Sepä nähdään, mynheer", vastasin kiivastuen, sillä tämä salaviittaus loukkasi minua. "Mutta suvaitkaa ymmärtää, että jos teidät kaikki, kumppanit, teurastetaan ja Marie joutuu tämän mustan naudan vaimojen joukkoon, kuten hän uhkaa, ei minulla ole mitään halua jatkaa elämääni."

"Jumalani! Uhkaako hän niin?" sanoi Marais. "Varmasti olet käsittänyt hänet väärin, Allan."

"Luuletteko, että sellaisessa asiassa valehtelisin teille -- --" aloin.

Mutta ennenkuin saatoin jatkaa, työntäytyi rouva Prinsloo väliimme ja huusi:

"Olkaa hiljaa, Marais, ja te myöskin, Allan. Onko tämä sopiva aika kinastella ja kiihdyttää itseänne, Allan, niin että koetuksen tullessa ammutte mahdollisimman huonosti, kun teidän olisi yritettävä parhaanne? Ja onko nyt aika teidän, Henri Marais, syytää solvauksia sellaista vastaan, josta meidän kaikkien henki riippuu, sensijaan että rukoilisitte Jumalan kostoa kirotulle sisarenpojallenne? Tulkaa, Allan, nauttimaan ruokaa. Olen paistanut sen mullikan maksan, jonka kuningas meille lähetti; se on valmis ja varsin maukas. Syötyänne sen teidän täytyy laskeutua pitkäksenne ja nukkua hetkinen."

Nyt oli kunnianarvoisan mr Owen'in taloudessa englantilainen poika nimeltä William Wood, joka ei ollut enempää kuin kaksitoista tai neljätoista vuotias. Tämä poika osasi sekä hollantia että zulukieltä ja toimi tulkkina Owen'in perheessä, kun viran varsinainen haltija, muuan mr Hulley oli poissa matkoilla. Kun tätä keskustelua käytiin hollannin kielellä, oli hänen tehtävänään kääntää se sanasta sanaan pastorille ja hänen perheelleen. Kun mr Owen ymmärsi tilanteen koko peloittavuuden, hän puhkesi puhumaan:

"Nyt ei ole aika syödä tai nukkua, vaan aika rukoilla, että Jumala kääntäisi villin Dingaanin sydämen. Tulkaa, rukoilkaamme!"

"Niin", yhtyi rouva Prinsloo, kun William Wood oli kääntänyt hänen sanansa. "Rukoilkaa te, pastori, ja kaikki te muutkin, joilla ei ole muuta tekemistä, ja kun rukoilette, rukoilkaa samalla, etteivät Allan Quatermainin kuulat osuisi ohi. Mitä minuun ja Allaniin tulee, meillä on muita asioita hoidettavana, niin että teidän on rukoiltava hiukan kovemmin suojellaksenne meitä yhtä hyvin kuin itseännekin. Joutukaa nyt, Allan, tai tämä maksa paistuu liiaksi ja tuottaa teille ruuansulatushäiriöitä, mikä on ampuessa vielä pahempaa kuin huonolla tuulella oleminen. Ei, ei yhtään sanaa. Jos yritätte yhtään puhua, Henri Marais, isken nyrkilläni korvillenne", ja hän nosti kätensä kuin lampaan käpälän, ja sitten, kun Marais peräytyi hänen edestään, tarttui hän minua kauluksesta kuin olisin ollut tottelematon poika ja vei minut vaunujen luo.

XIII Luku.

HARJOITUS.

Naisten vaunun luona löysiimme maksan kypsänä paistinpannussa, kuten rouva Prinsloo oli sanonut. Valiten erikoisen lihavan viipaleen hän ryhtyi sitä ottamaan pannusta sormillaan asettaakseen sen tinalautaselle, josta hän ensin oli poistanut aamullisen aterian näkyväisimmät jäljet vakituisella kumppanillaan, vanhalla ja pesemättömällä vatdoek'illa, lautasliinallaan. Sattui niin, ettei hänen ponnistelunsa täydellisesti onnistunut, sillä kiehuvan maksan rasva poltti rouvan sormia saaden hänet pudottamaan sen ruohikkoon ja, minun täytyy surukseni lisätä, kiroamaan hyvästi. Jotta se ei kuitenkaan joutuisi hukkaan, hän nuolaisi sormiaan helpoittaakseen niiden kipua ja tarttui kiinni tirisevään maksaan vatdoek'illa ja sijoitti sen likaiselle tinalautaselle.

"Kas niin, poikaseni", hän sanoi riemuissaan, "on muitakin keinoja tappaa kissa kuin upottamalla. Mikä hullu olinkaan, kun en heti tullut ajatelleeksi vatdoek'ia. Allemachte, kuinka se liha poltti minua! En luule, että tappaminen olisi tehnyt kipeämpää. Myöskin se on pahimmassa tapauksessa pian ohi. Ajatelkaa, Allan, että tämä yö saattaa tehdä minusta enkelin, joka on puettu pitkään valkoiseen yönuttuun, jollaisia äitini antoi minulle, kun menin naimisiin, ja jotka minä leikkelin lapsenvaatteiksi, koska havaitsin ne kylmiksi päällä pitääkseni, kun olin aina tottunut nukkumaan liivit ja alusnuttu ylläni. Niin, ja sitten minä saan myöskin siivet sellaiset kuin uroshanhella, isommat vain, jotta ne kannattavat minun painoni."

"Ja kunnian kruunun", lisäsin minä.

"Niin, tietysti, kunnian kruunun, -- hyvin suuren sitäpaitsi, sillä minusta tulee marttyyri. Mutta minä toivon, että sitä on kannettava vain sunnuntaisin, koska en koskaan voisi kantaa mitään raskasta hiusteni päällä. Sitäpaitsi se muistuttaisi minua kafferin kultaisesta kaulavanteesta ja minä olen silloin saanut tarpeekseni kaffereista. Sitten siellä on harppu", hän jatkoi, kun hänen mielikuvituksensa pääsi valloilleen näistä taivaallisten ilojen tarjoamista näköaloista. "Oletteko koskaan nähnyt harppua, Allan? Minä en ole nähnyt paitsi sitä, joka kuningas Davidilla on raamatussani olevassa kuvassa ja joka näyttää rikkinäiseltä tuolilta, joka on käännetty ylösalaisin. Mitä sitten tulee tämän kapineen soittamiseen, niin sen taidon opettaminen minulle tulee olemaan ainoa vaikea juttu, katsoen siihen, että mieluummin kuuntelisin kissojen naukumista katolla kuin musiikkia, puhumattakaan siitä, että itse esittäisin -- --."