Part 13

Kun lähdin paluumatkalle, oli aurinko vaipumassa taivaanrannan taakse, mutta se ei minua kovin suuresti huolestuttanut, kun minulla oli mukanani pyssy, jolla suuressa kilpailussa olin ampunut hanhia. Myöskin tiesin täysikuun samassa nousevan.

Aurinko laski ja rotko peittyi hämärään. Paikka näytti kolkolta ja yksinäiseltä ja äkkiä aloin tuntea pelkoa. Aloin ihmetellä, missä Pereira oli ja mitä hän mahtoi tehdä. Ajattelinpa palata takaisin ja etsiä jonkun kiertotien, mutta koska lukuisilla ampumaretkilläni leiriltä käsin olin tutkinut koko tämän seudun aivan perinpohjin, tiesin ettei ollut mitään kulkukelpoista tietä kukkuloitten poikki. Niinpä siis jatkoin matkaa sormi pyssyn liipasimella, vihellellen rohkeuteni ylläpitämiseksi, mikä tietystikin niissä olosuhteissa oli tyhmästi tehty. Mieleeni johtui heti, että se oli tyhmästi, mutta totta puhuen en tahtonut antaa tilaa niille synkille epäluuloille, jotka risteilivät mielessäni. Epäilemättä Pereira nyt jo oli kulkenut ohitseni ja saapunut levähdyspaikalle.

Kuu alkoi kumottaa -- Afrikan ihmeellinen kuu, joka muuttaa yön päiväksi -- heittäen ikäänkuin verkkona pitkiä, mustia varjoja, jotka puista ja kalliosta lankesivat pitkin eläinten polkua, jota seurasin. Oikealla edessäni oli omituinen tumma läikkä tästä varjosta, jonka aiheutti ulkoneva kallion seinämä, ja sen toisella puolella samanlainen kuun valaisema kirkas läikkä. Jonkunverran minussa herätti epäilystä tämä varjon lisäke, sillä, vaikka tietysti en voinut nähdä siellä mitään, tarkka korvani kuuli liikkumisen aiheuttaman äänen.

Pysähdyin hetkiseksi. Sitten ajattelin, että ne aiheutti joku yöllä liikkuva eläin, joka, vaikka se saattaisikin olla vaarallinen, pakenisi miehen lähestyessä, ja syöksyin sitä kohti rohkeasti. Kun sukelsin esiin toisessa päässä -- varjo oli kahdeksantoista tai kaksikymmentä askelta pitkä -- juolahti mieleeni, että, jos joku vihollinen siellä väijyisi, olisin helppo maalitaulu astuttuani kirkkaaseen valoon. Niinpä melkein vaistomaisesti -- sillä en muista tarkemmin ajatelleeni asiaa, -- ensimmäiset kaksi askelta astuttuani valoon tein pienen hyppäyksen vasemmalle, missä jälleen oli varjo, vaikkakaan ei syvä. Hyvä olikin, että niin tein, sillä samalla hetkellä tunsin jonkin koskettavan poskeani ja kuulin pyssyn äänekkään pamauksen aivan takanani.

Nyt olisi minun ollut viisainta juosta, ennenkuin se, joka oli laukaissut, saisi aikaa uudelleen ladatakseen. Mutta jonkinlainen raivo valtasi minut enkä minä tahtonut juosta. Päinvastoin käännyin kiljaisten ja syöksyin takaisin varjoon. Jokin kuuli minun tulevan, jokin pakeni edessäni. Muutaman sekunnin kuluttua olimme kuun valossa, ja, kuten odotin, huomasin tuon jonkin olevan miehen -- Pereiran!

Hän pysähtyi ja juoksi ympäri, kohottaen pyssynsä perää nuijan tavoin.

"Jumalan kiitos! Se olette te, mynheer Allan", hän sanoi. "Luulin teitä tiikeriksi."

"Siinä tapauksessa se on viimeinen ajatuksenne, murhaaja", vastasin, kohottaen pyssyäni.

"Älkää ampuko", hän sanoi. "Tahdotteko vereni tulevan teidän päällenne? Miksi tahdotte minut surmata?"

"Miksi te yrititte surmata minut?" vastasin, tähdäten häneen.

"Minäkö yritin surmata teidät! Oletteko hullu? kuunnelkaa, oman etunne tähden. Istuin tuolla kummulla odottaen kuun nousua ja, koska olin väsynyt, nukahdin. Sitten heräsin jonkun liikkumisesta ja, äänistä päättäen luullen tiikerikissan olevan kintereilläni, laukaisin peloittaakseni sitä. Allemachte! Jos minä, hyvä mies, olisin tähdännyt teitä, olisinko tällaisen välimatkan päästä osunut harhaan?"

"Te ette kokonaan harhaan osunut, ja jollen olisi astunut vasemmalle, olisitte lävistänyt pääni. Lukekaa rukouksenne, koira!"

"Allan Quatermain", hän huudahti epätoivon tarmolla, "puhun aivan totta. Surmatkaa minut, jos tahdotte, mutta muistakaa, että joudutte siitä hirteen. On tunnettua, että me mielistelimme samaa naista, ja kuka uskoo kertomustanne, että minä yritin ampua teidät? Pian kafferit tulevat minua etsimään, luultavasti he ovat parhaillaan matkalla, ja löytävät ruumiini sekä sydämeni sinun kuulasi lävistämänä. Sitten he vievät sen takaisin Marais'n leirille, ja sanon -- kuka uskoo kertomustanne?"

"Joku, luullakseni, murhaaja", mutta lausuttuani nämä sanat tunsin pelon puistatuksen ruumiissani. Oli totta, en voinut mitään näyttää toteen, koska minulla ei ollut todistajia, ja vastedes olisin Kain buurien joukossa, joka olin surmannut miehen mustasukkaisuudesta. Hänen pyssynsä oli tyhjä; niin kylläkin, mutta saatettaisiin sanoa, että olin laukaissut sen hänen kuolemansa jälkeen. Ja mitä poskessani olevaan naarmuun tulee, -- no, oksa oli saattanut sen aiheuttaa. Mitä minä sitten tekisin? Ajaa hänet edelläni leirille, ja kertoa tämä juttu? Silloinkin se olisi vain minun syyttelyäni häntä vastaan. Ei, hän oli saanut minut pihteihin. Minun täytyi antaa hänen mennä ja luottaa, että taivas kostaisi hänen rikoksensa, kun minä sitä en voinut. Sitäpaitsi alkoi ensimmäinen raivoni jo jäähtyä, ja surmata mies -- --.

"Hernan Pereira", sanoin, "te olette valehtelija ja pelkuri. Te koetitte teurastaa minut, koska Marie rakastaa minua ja vihaa teitä, ja te tahdotte pakoittaa hänet menemään kanssanne naimisiin. Kuitenkaan en voi teitä kylmäverisesti ampua, kuten ansaitsisitte. Jätän teidän rankaisemisenne Jumalalle, minkä hän ennemmin tai myöhemmin tekee, teidät, joka ajattelitte teurastaa minut ja jättää hyenain kätkettäväksi rikoksenne, kuten ne ennen aamua olisivat tehneetkin. Joutukaa matkoihinne, ennenkuin muutan mieleni, ja nopeasti."

Lausumatta sanaakaan hän kääntyi ja juoksi nopeasti kuin pukki, hypellen puolelta toiselle juostessaan, vaikeuttaakseen tähtäämistä, jos aikoisin ampua.

Kun hän oli noin sadan yardin päässä tai kauempanakin, käännyin minä myöskin ja juoksin, tuntematta olevani turvassa ennen kuin välillämme oli maili matkaa.

* * * * *

Kello oli yli kymmenen sinä iltana, kun saavuin leirille, missä tapasin Hansin juuri lähdössä etsimään minua kahden zulun kanssa, ja sanoin, että asianhaarat olivat pakoittaneet minua viipymään vaunujen luona. Rouva Prinsloo oli myöskin vielä hereillä, odotellen kuullakseen saapumisestani.

"Mikä se asianhaara oli, Allan?" hän kysyi. "Näyttää siltä, kuin siinä olisi ollut kuula", ja hän osoitti veristä naarmua poskessani.

Nyökkäsin päätäni.

"Pereiranko?" hän kysyi jälleen.

Nyökkäsin uudelleen.

"Surmasitteko hänet?"

"En; annoin hänen mennä. Olisi sanottu, että minä murhasin hänet", ja minä kerroin hänelle, mitä oli tapahtunut.

"Niin, Allan", hän huomautti, kun olin lopettanut. "Luulen teidän menetelleen viisaasti, sillä te ette olisi voinut todistaa mitään. Mutta mitä ihmettä kaikkivaltias Jumala säästää tätä hätähousua. No, menen kertomaan Marielle, että olette vahingoittumattomana palannut takaisin, sillä hänen isänsä ei päästä häntä mökistä ulos näin myöhään; mutta mitään muuta en sano, jollette halua."

"Ei, täti, ei luultavasti mitään muuta, ei ainakaan tällä hetkellä."

Tässä voin mainita kuitenkin, että muutaman päivän kuluttua Marie ja jokainen muu leirissä tunsi tämän jutun yksityiskohtaisesti, kenties Marais'ta lukuunottamatta, jolle ei kukaan puhunut hänen sisarenpojastaan. Ilmeisesti rouva Prinsloo oli havainnut mahdottomaksi pitää salassa sellaista todistusta hänelle vastenmielisen Pereiran roistomaisuudesta. Niinpä hän kertoi sen tyttärelleen, joka kertoi nopeasti toisille, vaikka havaitsin, että jotkut heistä asettivat sattuman syyksi sen, mitä oli tapahtunut. Vaikka he tunsivat Pereiran kehnoksi, he eivät voineet uskoa hänen olevan syypään niin mustaan rikokseen.

Noin viikkoa myöhemmin jälelläolevat meistä lähtivät liikkeelle Marais'n leiriltä, paikasta, jonka monista siihen liittyvistä surullisista muistoista huolimatta tunnustan jättäneeni jonkinlaisella kaipauksella. Edessämme oleva matka, vaikka ei ollutkaan varsin pitkä, oli kuitenkin äärettömän vaarallinen. Meidän oli kuljettava noin kaksisataa mailia läpi seudun, josta emme muuta tienneet kuin että sen asukkaat olivat Amatonga'n ja muihin villeihin heimoihin kuuluvia. Tässä minun on selitettävä, että pitkän keskustelun jälkeen olimme hyljänneet ajatuksen palata takaisin samaa tietä, jota Marais oli seurannut kovaonnisella matkallaan Delagoaan.

Jos olisimme tämän viimeksimainitun valinneet, olisi meidän ollut kuljettava peloittavien Lobombovuorien yli, ja oli epätietoista, olisiko heikko karjamme voinut vetää vaunut niiden yli. Sitäpaitsi sanottiin vuorten lähistössä olevan seudun olevan aivan tyhjän riistasta ja myöskin kaffereista, joten ravinnosta saattoi tulla puute. Toisaalta taasen, jos menisimme vuorten itäpuolitse, oli seutu, jonka kautta tulisimme kulkemaan, tiheään asuttu, joten meillä ainakin olisi mahdollisuus ostaa jyviä.

Lopullisesti kuitenkin päätimme valita tämän tien sentähden, että näissä lämpimissä ja alavissa maissa olisi ruohoa härille. Se nimittäin näin kevään alussa oli jo tässä osassa Afrikkaa työntymässä maasta. Mutta jollei sitä olisi ollutkaan, olisivat eläimet voineet elää siitä kasvullisuudesta, mikä edelliseltä kesältä oli jäänyt, sekä puiden lehdistä, sillä tämä seutu ei talven aikana koskaan tullut aivan elottomaksi, jotavastoin kuivilla ja auringon paahtamilla kukkuloilla vuorten lähistössä härät eivät olisi löytäneet ollenkaan mitään. Niinpä päätimme olla pelkäämättä villejä ja leijonia, jotka riistaa ajaen kulkivat näissä kuumissa seuduissa, erittäinkin, kun ei vielä ollut kuumempi vuodenaika tai sadekausi, joten jokien yli saattoi kahlata.

En aio esittää seikkailujamme yksityiskohtaisesti, sillä se kävisi liian pitkäksi. Erääseen tärkeään tapaukseen asti, jonka heti tulen kertomaan, ne olivat pikemmin vähäpätöisiä kuin tärkeitä laadultaan. Kun kuljimme vuorten ja meren välistä tietä, emme helposti saattaneet eksyä, erittäinkin kun zuluni olivat ennen kulkeneet tämän seudun läpi; ja kun heidän tietonsa pettivät, käytimme yleensä hyväksemme paikallisten oppaitten palvelusta. Tiet kuitenkin, tai pikemmin eläinten jäljet ja kafferien polut, joita seurasimme, olivat kauheat, sillä yhtä ainoata lyhyttä väliä lukuunottamatta, josta Pereira oli kulkenut, eivät mitkään vaunut olleet ennen kulkeneet niitä pitkin. Hiukan myöhäisempään aikaan vuodesta ei niitä olisikaan voinut ollenkaan kulkea. Toisinaan takerruimme soihin, joista meidän oli kaivettava pyörät esiin, toisinaan taasen jokien kivisiin pohjiin, ja kerran meidän oli aivan kirjaimellisesti raivattava tie läpi tiheän pensasvyöhykkeen, josta päästäksemme meiltä kului kahdeksan päivää.

Toisena päähuolenamme olivat leijonat, joita tällä seudulla oli suuret joukot. Näiden nälkäisten petojen lukuisuus pakoitti meidät vartioimaan karjaamme erittäin tarkoin sen ollessa laitumella, ja öisin, mikäli mahdollista, suojaamaan ne ja itsemme piikkiaitauksella, jonka sisäpuolelle sytytimme tulia peloittaaksemme loitolle villipedot. Näistä varokeinoista huolimatta me menetimme useita eläimiä ja itse toisinaan hädintuskin pelastuimme.

Niinpä eräänä yönä, kun Marie aikoi mennä vaunuun, missä naiset nukkuivat, suuri nälkiintynyt leijona hyppäsi yli aitauksen. Hän juoksi petoa pakoon, mutta kompastui ja kaatui, jolloin leijona ennätti hänen luoksensa. Vain muutamia sekunteja, ja hän olisi ollut hengettömänä tai leijona olisi kantanut hänet elävänä pois.

Mutta kun se tapahtui, oli rouva Prinsloo heti paikalla. Kiskaisten palavan oksan tulesta tämä peloton nainen juoksi leijonaa kohti ja, kun se avasi suuren kitansa karjuakseen tai purrakseen, työnsi oksan palavan pään sen kurkkuun. Leijona puri leukansa yhteen, mutta, huomattuaan suupalan vähemmän maukkaaksi, poistui vielä nopeammin kuin oli tullut, kauheasti ulvoen ja jättäen Marien aivan vahingoittumattomana. Tarpeetonta sanoa, että tämän jälkeen todella kunnioitin rouva Prinsloota, vaikka hän, tuo hyvä ihminen, ei ajatellut ollenkaan koko juttua, mikä näinä päivinä oli vain tavallinen tapahtuma matkan varrella.

Seuraavana päivänä, luullakseni, tämän leijonakohtauksen jälkeen tapasimme Pereiran vaunut tai paremmin sanoen niiden jäännökset. Hän oli nähtävästi yrittänyt kulkea pitkin jyrkkää, kivistä penkerettä, joka kohosi virran partaalla, sillä seurauksella, että vaunut olivat pudonneet joen uomaan, joka silloin oli melkein kuiva, ja rikkoutuneina jätetty siihen korjaamatta.

Lähiseudun tonga-heimoon kuuluvat alkuasukkaat, jotka olivat polttaneet suurimman osan puuaineesta saadakseen arvokkaat raudoitukset, ilmoittivat meille, että vaunujen mukana seurannut valkoinen mies oli palvelijoineen jatkanut matkaa jalkaisin noin kymmenen päivää sitten, ajaen karjaa edellään. Oliko tämä juttu tosi vai ei, sen selville saamiseksi meillä ei ollut mitään keinoja. Oli hyvin mahdollista, että Pereira seuralaisineen oli murhattu, vaikka, havaittuamme tongat erittäin rauhalliseksi väeksi, jos heitä hyvin kohdeltiin ja annettiin tavanmukaiset kohteliaisuuslahjat, tämä otaksuma ei näyttänyt uskottavalta. Viikkoa myöhemmin epäilyksemme tässä suhteessa olivatkin häipyneet.

Me olimme saapuneet suureen Fokoti nimiseen, Umkusi-joen varrella sijaitsevaan kraaliin, joka näytti melkein hyljätyltä. Kysyimme eräältä tapaamaltamme vanhalta vaimolta, minne sen asukkaat olivat menneet. Hän vastasi heidän paenneen Swazimaan rajoja kohti, peläten hyökkäystä zulujen puolelta, joiden alueet alkoivat tämän Umkusi-joen toisella puolella. Kävi selville, että muutamia päiviä aikaisemmin eräs zulurykmentti oli ilmestynyt joen äyräille. Vaikka sillä kertaa ei mitään sotaa ollutkaan zulu- ja tongaheimojen välillä, katsoivat jälkimäiset viisaimmaksi poistua heidän peloittavien keihäittensä ulottuvilta.

Kuullessamme nämä uutiset pohdimme, eikö olisi parasta meidänkin seurata heidän esimerkkiään ja, länteenpäin kulkien, koettaa löytää polku vuorien yli. Mielipiteet olivat jakaantuneet tässä kohdassa. Marais, joka uskoi kohtaloon, tahtoi jatkaa matkaa, sanoen hyvän Jumalan kyllä suojelevan meitä kuten tähänkin asti.

"Allemachte!" vastasi rouva Prinsloo. "Suojeliko hän niitä kaikkia, jotka lepäävät kuolleina Marais'n leirissä, jonne teidän hulluutenne meidät johti, mynheer? Hyvä Jumala odottaa, että itse pidämme huolen nahastamme, ja minä tiedän, että nämä zulut ovat samaa verta kuin Umsilikazi'n kafferit, jotka ovat surmanneet niin monia kansastamme. Koettakaamme vuorten yli, se on mielipiteeni."

Tietysti hänen miehensä ja poikansa yhtyivät häneen, sillä heille hänen sanansa olivat laki. Mutta Marais oli kuten tavallisesti itsepäinen eikä tahtonut antaa perään. Koko iltapäivän he kinastelivat; minä olin vaiti ja selitin tyytyväni enemmistön päätökseen. Lopuksi he, kuten edeltäpäin arvasin, kehoittivat minua toimimaan erotuomarina välillään.

"Ystävät", vastasin, "jos olisitte kysyneet mielipidettäni aikaisemmin, olisin äänestänyt vuorten yli menemisen puolesta, sillä niiden takana saattaisimme kenties tavata joitakin buureja. Minua ei miellytä tuo juttu zulurykmentistä. Luulen, että joku on heille kertonut tulostamme ja että hyökkäys tarkoittaa meitä eikä tonga-heimoisia, joitten kanssa he elävät rauhassa. Mieheni sanovat, etteivät zulujen sotajoukot tavallisesti käy tällä seudulla."

"Kuka heille olisi kertonut?" kysyi Marais.

"En tiedä, mynheer. Kenties ovat alkuasukkaat lähettäneet sanan, tai kenties -- Hernan Pereira."

"Tiesin, että epäilisit sisarenpoikaani, Allan", huudahti hän kiukkuisesti.

"En epäile ketään. Punnitsen vain, mikä on mahdollista. Joka tapauksessa on liian myöhäistä tänä iltana lähteä etelää tai länttä kohti. Aion nukkua jättäen tämän asian lepäämään ja katsoa, mihin zuluni kelpaavat."

Sinä yönä tai pikemmin seuraavana aamuna kysymys oli meidän suhteemme ratkaistu, sillä kun heräsin aamunkoitteessa, saatoin nähdä valon heikosti välkehtivän esineissä, joitten tiesin olevan keihäitä. Meidät ympäröi suuri komppania zuluja, -- yli kaksi sataa miestä, kuten myöhemmin havaitsin. Otaksuen heidän tapansa mukaan aamunkoittaessa valmistautuvan hyökkäämään kimppuumme huusin tämän sanoman muille, jolloin Marais hyökkäsi ylös ja, heti vuoteensa jätettyään, etsi roer'insa ja saapui käsi liipaisimella.

"Jumalan tähden, älkää ampuko!" sanoin. "Kuinka me voimme niin monia vastustaa? Lempeät sanat ovat ainoa keinomme."

Hän yritti siitä huolimatta ampua ja olisi niin tehnytkin, jollen olisi heittäytynyt hänen päällensä ja aivan kirjaimellisesti vääntänyt pyssyn hänen kädestään. Samassa rouva Prinsloo tuli paikalle. Hän oli tosiaankin kummitusmainen näky "makuupuvussaan", kuten hän sitä nimitti, johon kuului kuluneesta sakaalin nahasta tehty yömyssy ja jonkinlaiset saukonnahkaiset liivit.

"Kirottu hullu!" hän sanoi Marais'lle. "Tahdotteko saattaa meidät kaikki päätä lyhyemmiksi? Menkää, Allan, ja puhukaa näille mustille elukoille lempeästi niinkuin puhuisitte vihaiselle koiralle. Teillä on öljyyn kastettu kieli, ja he saattavat teitä kuunnella."

"Niin", vastasin, "se lienee parasta. Jollen palaisi, osoittakaa rakkauttanne Marielle."

Sitten viittasin zulujeni päämiestä, jonka olin Delagoassa palkannut, seuraamaan itseäni ja astuin rohkeasti eteenpäin aivan aseetonna. Olimme leiriytyneet eräälle töyräälle neljännesmailin päähän rannasta, zulujen rykmentti, tai me, jotka heistä saatoimme nähdä, olivat tämän töyrään juurella noin sadan kuudenkymmenen yardin päässä. Päivä alkoi jo valjeta, ja kun minä olin viidenkymmenen askeleen päässä heistä, huomasivat he minut. Komentosana kajahti, ja joukko miehiä ryntäsi minua kohti kilpi suojanaan ja keihäs ojennettuna.

"Me olemme kuoleman omia!" huudahti kafferini alakuloisella äänellä. Olin samaa mieltä hänen kanssansa, mutta ajattelin yhtä hyvin voivani kuolla seisaalleni kuin pakoon juostessa.

Vaikka en koskaan vielä ollut ollut näiden zulujen kanssa tekemisissä, osasin sangen hyvin puhua useita alkuasukkaiden murteita, jotka olivat sukua heidän käyttämälleen. Sitäpaitsi olin, palkattuani saman heimoisia miehiä Delagoassa, kuluttanut kaiken vapaa-aikani keskustelemalla heidän kanssaan ja hankkimalla tietoja heidän kielestään, historiastaan ja tavoistaan. Tähän aikaan tunsin siis hyvin heidän kieltään, vaikka toisinaan saatoinkin käyttää lauseparsia, jotka olivat heille vieraita.

Senpätähden kykenin huutamaan heille ja kysymään, mitä asiaa heillä oli meille. Kuullessaan itseään puhuteltavan kielellä, jota he ymmärsivät, miehet pysähtyivät ja, nähdessään minun olevan aseetonna, kolme heistä lähestyi minua.

"Me tulemme ottamaan teidät vangiksi, valkoiset miehet, tai surmaamaan, jos vastustatte", sanoi heidän päällikkönsä.

"Kenen käskystä?" kysyin.

"Dingaanin, kuninkaamme käskystä."

"Niinkö? Ja kuka sanoi Dingaanille, että me olemme täällä?"

"Buuri, joka tuli teidän edellänne."

"Todellako?" sanoin taasen. "Ja mitä nyt vaaditte meiltä?"

"Että seuraatte meitä Dingaanin kraaliin."

"Ymmärrän. Suostumme siihen, sillä se on matkamme varrella. Mutta miksi sitten tulette meitä vastaan keihäät ojennettuina, kun olemme vain rauhallisia matkamiehiä?"

"Tästä syystä. Buuri sanoi meille, että joukossanne on eräs 'Yrjön Poika' (englantilainen), kauhea mies, joka surmaisi meidät, jollemme me surmaisi tai sitoisi häntä ensin. Näyttäkää minulle tämä Yrjön Poika, jotta ottaisimme hänet kiinni tai surmaisimme, niin me emme vahingoita muita teistä."

"Minä olen se Yrjön Poika", vastasin, "ja jos katsotte välttämättömäksi ottaa minut kiinni, niin tehkää se."

Nyt zulut purskahtivat nauramaan.

"Sinäkö! Mutta sinähän olet vain poika, joka et paina enempää kuin lihava tyttö", huudahti heidän päällikkönsä, suuri, luiseva mies, jonka nimi oli Kambula.

"Saattaa niin olla", vastasin, "mutta toisinaan isien viisaus asustaa nuoressa. Olen se Yrjön Poika, joka pelasti nämä buurit kuolemasta, ja minä vien heidät takaisin heidän kansansa luo. Me haluamme nähdä Dingaanin, teidän kuninkaanne. Olkaa siis hyvä ja viekää meidät hänen luoksensa, kuten hän on määrännyt. Jollette usko, mitä teille sanon, kysykää tältä mukanani olevalta mieheltä ja hänen kumppaneiltaan, jotka ovat omaa heimoanne. He kertovat teille kaikki."

Silloin päällikkö Kambula kutsui palvelijani erikseen ja puhui kauan hänen kanssaan.

Kun haastattelu oli päättynyt, tuli hän luokseni ja sanoi:

"Nyt olen kuullut kaikki sinusta. Olen kuullut, että sinä nuoruudestasi huolimatta olet hyvin taitava, niin taitava, että sinä et nuku, vaan valvot yöllä yhtä hyvin kuin päivälläkin. Sentähden minä, Kambula, annan sinulle nimen Macumazahn, Yövalvoja, ja tällä nimellä sinut vastedes tunnetaan keskuudessamme. No, Macumazahn, Yrjön Poika, tuo buurit, joita olet opastamassa, jotta vien heidät liikkuvissa majoissaan Suurelle Aukealle, Umgungundhlovuun, missä Dingaan kuningas asuu. Katso, me laskemme alas keihäämme ja tulemme heitä vastaan aseettomina luottaen sinun suojelukseesi, oi Macumazahn, Yrjön Poika", ja hän heitti assegainsa maahan.

"Tulkaa", sanoin, vieden heidät vaunujen luo.

XII Luku.

DINGAANIN VEDONLYÖNTI.

Kun saavuin vaunujen luo Kambulan ja hänen kahden kumppaninsa seuraamana, näin, että Marais kovasti kiihoittuneena oli joutunut sanasotaan kumpaisenkin miespuolisen Prinsloon ja Meyerin kanssa, rouva Prinsloon ja Marien koettaessa häntä tyynnyttää.

"He ovat aseettomia", kuulin hänen huutavan. "Käykäämme kiinni noihin mustiin paholaisiin ja pitäkäämme heidät panttivankeina."

Senjälkeen nuo kolme buuria, Marais'n kulkiessa edellä, tulivat epäröiden meitä kohti, pyssyt kädessä.

"Varokaa, mitä teette", huusin heille. "Nämä ovat lähettejä", ja he vetäytyivät hiukan taaksepäin, kun sillävälin Marais jatkoi kinasteluaan.

Zulut katselivat heitä ja minua, sitten Kambula sanoi:

"Vietkö meidät ansaan, Yrjön Poika?"

"En suinkaan", vastasin. "Nämä buurit vain pelkäävät teitä ja aikovat ottaa teidät vangeiksi."

"Sano heille", sanoi Kambula rauhallisesti, "että jos he surmaavat meidät tai kädellään koskevat meihin, kuten he epäilemättä voivat tehdä, on jokainen heistä hyvin pian kuollut ja heidän vaimonsa samaten."

Toistin tämän uhkavaatimuksen kyllin tarmokkaasti, mutta Marais huusi:

"Englantilainen on kavaltanut meidät zuluille! Älkää luottako häneen. Käykää käsiksi heihin, kuten sanon."

En varmasti tiedä, mitä olisi tapahtunut, mutta juuri silloin rouva Prinsloo tuli paikalle ja otti miestään käsivarresta, huutaen:

"Sinulla ei saa olla mitään osuutta tämän hullun puuhassa. Jos Marais tahtoo käydä käsiksi zuluihin, tehköön sen itse. Oletteko hulluja tai juopuneita, kun luulette Allanin tahtovan kavaltaa Marien kaffereille, meistä muista puhumatta?" ja hän alkoi heiluttaa erittäin likaista vatdoek'ia eli lautasliinaa, joka hänellä aina oli mukanaan ja jota hän käytti kaikenlaisiin tarkoituksiin, Kambulaa kohti rauhan merkiksi.

Nyt buurit perääntyivät, ja Marais, huomaten olevansa vähemmistönä, tuijotti minuun ääneti.

"Kysy näiltä valkoisilta miehiltä, Macumazahn", sanoi Kambula, "kuka heidän päällikkönsä on, sillä päällikön kanssa tahtoisin puhua."

Minä käänsin kysymyksen, ja Marais vastasi: "Minä olen."

"Ei", keskeytti rouva Prinsloo, "minä olen. Sanokaa heille, Allan, että nämä miehet ovat hulluja ja ovat antaneet johdon minulle, naiselle."

Sanon sen heille. Ilmeisesti tämä ilmoitus heitä hiukan hämmästytti, sillä he keskustelivat keskenään. Sitten Kambula sanoi:

"Olkoon niin. Olemme kuulleet, että Yrjön kansaa nykyään hallitsee nainen, ja koska sinä, Macumazahn, olet yksi tästä kansasta, on asianlaita epäilemättä sama teidän joukkueessanne."

Tässä mainittakoon, että zulut tämän jälkeen aina tunnustivat rouva Prinsloon pienen joukkomme päälliköksi, inkosikaasiksi, ja vain minua lukuunottamatta, jota he pitivät hänen "suunaan", eli indunana, he toimittivat asioita tai antoivat ohjeita vaan hänelle. Muihin buureihin he suhtautuivat täysin välinpitämättömästi.

Kun tämä etikettiasia oli järjestetty, pyysi Kambula minua toistamaan, mitä hän jo oli sanonut minulle, että me olimme vankeja, jotka hänen Dingaanin määräyksestä oli vietävä hänen Suurelle paikalleen, ja ettei meille matkalla tapahtuisi mitään vahinkoa, jollemme koettaisi paeta.