Part 12

Juuri kun astuin ulos auringonvaloon ja aioin huutaa miehiä kokoomaan kiviä, luulin kuitenkin kuulleeni takanani hyvin heikon valituksen, jonka sillä hetkellä panin mielikuvituksen laskuun. Palasin vielä, vaikka en koko hommasta paljoa välittänytkään, polvistuin alas olennon viereen ja odotin käsi hänen sydämellään. Viisi minuuttia tai kauemminkin pysyin siinä ja sitten, aivan vakuutettuna, aioin jättää hänet uudelleen, kun toisen kerran kuulin heikon valituksen. Pereira ei ollut kuollut, vaan ainoastaan kuoleman äärimmäisellä partaalla.

Juoksin luolan suulle huutaen kaffereja, ja yhdessä kannoimme hänet ulos auringon valoon. Hän oli kauhea nähdä, pelkkää luuta, jota keltainen nahka peitti, lian ja jostain haavasta vuotaneen hyytyneen veren peitossa. Minulla oli viinaa mukanani, josta tipautin vähän hänen kurkkuunsa, jonka jälkeen hänen sydämensä alkoi heikosti lyödä. Sitten laitoimme jonkinlaista keittoa sekä valutimme sen ynnä lisää viinaa hänen kurkkuunsa, ja seurauksena oli, että hän virkosi eloon jälleen.

Kolme päivää tohtoroin tätä miestä, ja luulen todella, että jos hetkiseksikään näiden päivien kuluessa olisin laiminlyönyt silmälläpitoni vaikkapa vain muutamiksi tunneiksi, olisi hän liukunut sormieni välitse, sillä tässä hommassa Klausista ja kaffereista ei ollut mitään hyötyä ollenkaan. Mutta minä liikuin hänen ympärillään, ja kolmantena aamuna hän tuli tajuihinsa. Pitkän aikaa hän tuijotti minua, sillä olin asettanut hänet luolan suulle, missä valo oli hyvä, vaikka yli kaartuvat kallionkielekkeet suojasivat häntä auringolta. Sitten hän sanoi:

"Allemachte! Te muistutatte jotakuta, nuorimies. Nytpä tiedän. Te muistutatte sitä kirottua englantilaispoikaa, joka voitti minut hanhen ampumisessa ja saattoi minut riitelemään oom (setä) Retiefin kanssa, sitä apinaa, johon Marie oli niin rakastunut. No, kuka tahansa lienettekin, te ette voi olla hän, Jumalan kiitos."

"Olette erehtynyt, mynheer Pereira", vastasin. "Olen sama kirottu nuori englantilainen apina, Allan Quatermain nimeltäni, joka voitin teidät ampumisessa. Mutta jos otatte varteen neuvoni, kiitätte Jumalaa jostain muusta, nimittäin siitä, että henkenne on pelastettu."

"Kuka sen pelasti?" hän kysyi.

"Jos haluatte tietää, tein minä sen. Olen ruokkinut teitä nämä kolme päivää."

"Te, Allan Quatermain! Sepä kummallista, sillä varmasti minä en olisi pelastanut teidän henkeänne", ja hän nauroi hiukan, kääntyi sitten ja nukahti.

Tästä hetkestä hänen toipumisensa kävi nopeasti, ja kaksi päivää myöhemmin aloimme paluumatkamme Marais'n leirille, neljän alkuasukkaan kantaessa toipuvaa Pereiraa paareilla. Se oli työ, jossa he murisivat hyvän joukon, sillä taakka oli raskas ja maa epätasainen, ja milloin he kompastuivat tai täräyttivät häntä, hän kirosi heille. Niin kovasti hän tosiaan kirosi, että vihdoin eräs zulu, karkealuontoinen mies, sanoi, että jollei Inkoos'ia -- sillä hän tarkoitti minua -- olisi, hän pistäisi assegainsa hänen lävitsensä ja antaisi korppikotkien viedä hänet. Tämän jälkeen Pereira tuli paljon sävyisämmäksi. Kun kantajat väsyivät, asetimme hänet härän selkään, jota kaksi meistä talutti, kun kaksi muuta kannatti häntä kummaltakin sivulta. Tällä tavoin me eräänä iltana saavuimme leirille.

Rouva Prinsloo oli ensimmäisenä meitä tervehtimässä. Tapasimme hänet seisomassa metsästyspolulla, jota olimme seuranneet, noin neljännesmailin päässä vaunuista; hän seisoi siinä kädet leveillä lanteillaan ja jalat hajallaan. Hänen asentonsa oli niin uhmaava ja niin edeltäpäin harkitun näköinen, etten voi olla ajattelematta hänen saaneen vihiä saapumisestamme, kenties nähtyään viimeisten nuotioittemme savun, ja odottelevan meitä. Hänen tervehdyksensä oli lämmin.

"Ah, siinähän te tulette, Hernan Pereira", hän huusi, "ratsastaen härän selässä, kun paremmat miehet kävelevät. No niin, haluan rupattaa kanssanne. Miten sen asian laita on, että te lähditte yön aikana, vieden mukananne ainoan hevosen ja kaiken ruudin?"

"Menin hakemaan teille apua", vastasi hän jurosti.

"Niinkö, niinkö tosiaankin! No, näyttää siitä, että loppujen lopuksi te itse tarvitsitte apua. Miten aiotte korvata Allan Quatermainille sen, että hän on pelastanut henkenne, sillä olen varma, että hän on niin tehnyt? Teille ei ole jäänyt mitään omaisuutta, vaikka aina kerskuitte rikkauksillanne. Ne ovat nyt joen pohjassa, joten teidän on maksettava rakkaudella ja palvelevaisuudella."

Hän mutisi jotain siihen tapaan, etten minä halunnut mitään maksua kristillisestä laupeudentyöstä.

"Ei, hän ei halua maksua, Hernan Pereira, hän on siksi kunnon mies, mutta te maksatte hänelle kaiken sen huonolla rahalla, jos saatte tilaisuuden. Olen tullut teille sanomaan, mitä teistä ajattelen. Te olette hätähousu, kuuletteko? Olio, jota ei koirakaan purisi, jos voisi olla sen tekemättä! Te olette myöskin petturi. Te toitte meidät tähän kirottuun maahan, jossa sanoitte sukulaistenne antavan meille omaisuutta ja maata, ja sitten, nälän ja kuumeen iskiessä kimppuumme, ratsastitte tiehenne pelastaaksenne oman likaisen nahkanne ja jätitte meidät kuolemaan. Ja nyt te tulette takaisin etsimään apua, hänen pelastamanaan, jota loukkasitte Hanhirotkossa, hänen, jonka uskollisen rakastetun te olette yrittänyt riistää. O, mein Gott! Miksi Kaikkivaltias jättää sellaiset konnat eloon, kun niin moni hyvä ja rehellinen ja viaton lepää maan mullassa teidän kaltaisenne hätähousun tähden?"

Hän jatkoi, astellen kuormahärän sivulla ja solvaten Pereiraa katkeamattomalla sanaryöpyllä, kunnes tämä vihdoin pisti peukalot korviinsa ja silmäili häntä sanattomassa raivossa.

Tällöin me vihdoinkin saavuimme leirille, missä buurit kaikki, nähtyään meidän tulevan, olivat kokoontuneet. He eivät olleet erikoisen humoristista väkeä, mutta, nähdessään Pereiran saapuvan istuen kuormahärän -- perin harvojen ratsumiesten käyttämän hevosen -- selässä ja raivoisan sekä pyylevän rouva Prinsloon astelevan hänen sivullaan ja syytävän solvauksia hänelle, he purskahtivat nauruun. Silloin Pereiran kärsivällisyys loppui ja hän alkoi vielä enemmän solvata kuin rouva Prinsloo.

"Tälläkö tavoin te otatte minut vastaan, te metsäsiat, te yksinkertaiset buurit, jotka ette ole soveliaat olemaan yhdessä minun asemassani ja minun sivistykselläni varustetun miehen kanssa?" hän alkoi.

"Miksi Herran nimessä sitten tulette joukkoomme?" kysyi juro Meyer. "Kun olimme nälkäisiä, ette seurastamme välittänyt, vaan hiivitte tiehenne vieden kaiken ruudin mukananne ja jätitte meidät. Mutta kun me nyt taasen olemme kylläisiä, kiitos tämän pienen englantilaisen, ja te olette nälässä, te tulette takaisin. No, jos minä saisin oman pääni pitää, antaisin pyssyn käteenne ja kuuden päivän muonan sekä käännyttäisin teidät takaisin pitämään huolen itsestänne."

"Älkää pelätkö, Jan Meyer", kiljasi Pereira härän selästä. "Niin pian kuin olen kyllin vahva, jätän teidät tänne englantilaisen kapteeninne hoitoon" -- hän osoitti minua -- "ja menen kertomaan kansallemme, minkälaatuista väkeä te olette."

"Ne ovat hyviä uutisia", keskeytti Prinsloo, komea vanha buuri, joka seisoi piippuaan tupruttaen. "Parantukaa, parantukaa niin nopeasti kuin voitte, Hernan Pereira."

Juuri tällä hetkellä saapui Marais, Marien seuraamana. Mistä hän tuli, en tiedä, mutta luullakseni hän oli piileillyt taaempana nähdäkseen, minkälaisen vastaanoton Pereira saisi osakseen.

"Hiljaisuutta, veljet", hän sanoi. "Tälläkö tavalla te tervehditte sisarenpoikaani, joka on palannut kuoleman kidasta, kun teidän olisi oltava polvillanne kiittäen Jumalaa hänen pelastuksestaan?"

"Laskeutukaa sitten polvillenne ja kiittäkää Häntä itse, Henri Marais", tokaisi suorasukaisesti rouva Prinsloo. "Minä kiitän tämän Allanin onnellisesta paluusta, vaikka ne kiitokset olisivatkin lämpimämmät, jos hän olisi jättänyt tämän hätähousun jälkeensä. Allemachte! Henri Marais, miksi pidätte niin suurta porua tästä portugalilaisesta? Onko hän noitunut teidät? Tai johtuuko se siitä, että hän on sisarenne poika, tai siitä, että tahdotte pakoittaa Marien menemään naimisiin hänen kanssaan? Tai johtuuko se kenties siitä, että hän tietää jotain pahaa teidän menneisyydestänne, ja te tahdotte lahjoa hänet pitämään suunsa kiinni?"

No, oliko tämä viimeinen epämieluisa arvelu aivan sattumalta rouva Prinsloon hyvin varustetusta viinestään esiin vetämä nuoli tai oliko rouva saanut hännänpäästä kiinni jonkun aikoja sitten haudatun totuuden, en tiedä. Tietysti kuitenkin jälkimmäinen selitys on mahdollinen. Monet miehet ovat tehneet nuoruudessaan tekoja, joita he eivät toivo kaivettavan esiin heidän myöhemmällä iällään. Pereira oli kenties saanut äidiltään tietää sentapaisen perhesalaisuuden.

Joka tapauksessa vanhan naisen sanojen vaikutus Marais'hen oli aivan huomattava. Hänet valtasi äkkiä ankara luontainen raivonpuuska. Hän sadatteli rouva Prinsloolle. Hän kirosi jokaista muutakin, vannoen heille yksitellen sekä koko joukolle, että taivas kostaisi heille. Hän sanoi, että häntä ja hänen sisarenpoikaansa vastaan oli tehty salaliitto, ja että minä olin sen takana, minä, joka olin saanut hänen tyttärensä ihastumaan innoittavaan pieneen naamaani. Niin raivoisat olivat hänen sanansa -- monet muut niistä olen unohtanut, -- että vihdoin Marie alkoi itkeä ja juoksi pois. Samassa buuritkin lähtivät pois, hartioitaan kohauttaen, ja yksi heistä sanoi aivan kuuluvasti, että Marais oli viimeinkin tullut aivan hulluksi, kuten hän aina oli ajatellut hänen tulevan.

Sitten Marais seurasi heitä, kohotellen käsiään ja yhä kiroten kävellessään, ja laskeuduttuaan kuormahärän selästä, Pereira seurasi häntä. Niinollen rouva Prinsloo ja minä jäimme yksin, sillä värilliset miehet olivat hajaantuneet, kuten ne aina tekevät, kun valkoiset alkavat riidellä.

"Kas niin, Allan poikani", sanoi rouva Prinsloo voitonriemuisesti. "Olen löytänyt kipeän paikan muulin selästä, ja enkö saanutkin sitä kirkumaan ja potkimaan, vaikka se useimpina viikon päivinä näyttää sellaiselta hyvältä ja rauhalliselta muulilta -- ainakin viime aikoina."

"Myönnän, että löysitte, rouva", sanoin vihaisena, "mutta toivon, että jättäisitte mynheer Marais'n kipeät paikat rauhaan, nähdessänne, että, vaikka kirkuminen onkin teille, potkut kohdistuvat minuun."

"Mitä se tekee, Allan?" hän kysyi. "Hän on aina ollut vihollisenne, joten on aivan yhdentekevää, vaikka te näettekin hänen kavionsa, kun ette ole niiden tavoiteltavissa. Poika raukkani, luulen teille koittavan huonon ajan tuon hätähousun ja muulin keskuudessa, vaikka olette tehnyt niin paljon kumpaisellekin heidän hyväkseen. No, yksi hyvä puoli sentään on asiassa -- Mariella on uskollinen sydän. Hän ei koskaan tahdo mennä jonkun muun miehen kanssa naimisiin kuin juuri teidän, Allan -- vaikka ette olisikaan täällä", hän lisäsi sivuajatuksella.

Vanha nainen pysähtyi hetkeksi, tuijottaen maahan. Sitten hän kohotti katseensa ja sanoi:

"Allan, rakkaani" -- hän todella piti minusta ja nimitti minua toisinaan näin -- "te ette ottanut varteen antamaani neuvoa, olla etsivinänne Pereiraa löytämättä häntä. No, annan teille toisen neuvon, jota seuraatte, jos olette viisas."

"Mikä se on?" kysyin epäröiden. Sillä vaikka rouva Prinsloo omalla tavallaan olikin oikeassa, saattoi hän katsella asioita hyvin omituisessa valossa. Useitten muitten naisten tavoin hän arvosteli siveellisiä lakimääräyksiä sydämensä vaistojen mukaan ja oli aivan valmis soveltamaan ne olosuhteisiin tai tavoittamaan päämäärää, jonka hän arveli itsessään hyväksi.

"Tämä juuri, poikaseni. Tehkää Marien kanssa kahden päivän matka viidakkoon. Minä tahdon hieman vaihtelua ja tulen sinne myös sekä vihin teidät siellä. Minulla on nimittäin rukouskirja ja minä voin lukea ääneen vihkimäkaavan, jos ensin käymme sen läpi kertaan tai pariin."

Rouva Prinsloo vihkimässä minut ja Marien autiossa ja asumattomassa erämaassa, -- tämä tulevaisuuden kuva, vaikkakin houkutteleva, oli niin mahdoton, että puhkesin nauramaan.

"Miksi nauratte, Allan? Kuka tahansa voi vihkiä ihmisiä, ellei ole muuta saatavissa; uskonpa vielä että he voivat itsekin vihkiä itsensä."

"Myönnän kyllä", vastasin, koska en halunnut ryhtyä lainopilliseen väittelyyn rouva Prinsloon kanssa. "Mutta katsokaahan, täti, minä lupasin juhlallisesti hänen isälleen, etten naisi häntä ennenkuin hän olisi täysi-ikäinen, ja, jos rikkoisin sanani, en olisi rehellinen mies."

"Rehellinen mies!" hän huudahti äärimmäisellä halveksumisella. "Rehellinen mies! No, ovatko sitten Marais ja Hernan Pereira rehellisiä miehiä? Miksi ette mittaa samalla mitalla kuin hekin, Allan Quatermain? Sanon teille, että tuo kirottu rehellisyytenne koituu turmioksenne. Muistatte sanani myöhemmin", ja hän poistui vihan vimmoissaan.

Kun hän oli mennyt, lähdin vaunujeni luo, missä Hans odotteli minua antaakseen seikkaperäisen ja loputtoman selostuksen kaikesta, mitä poissaollessani oli tapahtunut. Olin iloinen havaitessani että, paitsi yhden sairaaloisen härän kuolemaa, kaikki oli käynyt hyvin. Kun hän vihdoin oli lopettanut pitkän kertomuksensa, söin jonkunverran ruokaa, jonka Marie oli valmiiksi keitettynä minulle lähettänyt, sillä olin liian väsynyt mennäkseni tapaamaan ketään buureista sinä iltana. Juuri kun olin lopettanut aterioimiseni ja aioin kääntyä makuulle, ilmestyi Marie leiritulen valaisemaan piiriin. Hyppäsin ylös ja juoksin hänen luoksensa sanoen, etten ollut odottanut häntä näkeväni tänä iltana enkä halunnut tulla taloon.

"Ei", hän vastasi, vetäen minut varjoon, "ymmärrän kyllä. Isäni näyttää kovin kiihoittuneelta, melkeinpä hullulta. Jos rouva Prinsloon kieli olisi ollut käärmeen myrkkyhammas, ei se olisi voinut pistää häntä pahemmin."

"Ja missä on Pereira?" kysyin.

"Serkkuni nukkuu toisessa huoneessa. Hän on heikko ja perin uupunut. Siitä huolimatta hän halusi suudella minua. Sanoin hänelle heti, kuinka asiat olivat minun ja sinun välilläsi, ja että me menisimme naimisiin kuuden kuukauden kuluttua."

"Mitä hän siihen sanoi?" kysyin.

"Hän kääntyi isäni puoleen ja sanoi: 'Onko tämä totta, enoni?' Isäni vastasi: 'On, se on paras kauppa, minkä saatoin tehdä englantilaisen kanssa nähdessäni, ettet sinä ollut täällä tekemässä parempaa'."

"Ja mitä tapahtui sitten, Marie?"

"No, sitten Hernan ajatteli hetkisen. Vihdoin hän kohotti katseensa ja sanoi: 'Ymmärrän. Asiat ovat menneet hullusti. Toimin parhaani mukaan mennessäni etsimään apua teille kaikille. Minä petyin. Sillävälin englantilainen tuli ja pelasti teidät. Myöhemmin hän pelasti minut myöskin. Eno, näen tässä kaikessa Jumalan käden; jollei tätä Allania olisi ollut, ei kukaan meistä olisi elossa. Niin, Jumala käytti häntä säilyttääkseen meidät elossa. No, hän on luvannut, ettei hän nai Marieta ennen kuutta kuukautta. Te tiedätte, eno, että jotkut näistä englantilaisista ovat suuria hölmöjä. He pitävät lupauksensa, vaikka se olisi heidän omaksi vahingokseenkin. No, kuudessa kuukaudessa saattaa paljon tapahtua; ken tietää, mitä tapahtuu?'"

"Olitko läsnä, kun kuulit kaiken tämän, Marie?" kysyin.

"En, Allan; olin seinän toisella puolella. Mutta nämä sanat kuultuani astuin sisään ja sanoin: 'Isäni ja Hernan serkkuni, suvaitkaa ymmärtää, että on yksi seikka, mikä ei koskaan tapahdu'."

"Mikä se on?" kysyi serkkuni.

"Ei koskaan tapahdu, että menisin sinun kanssasi naimisiin, Hernan", vastasin.

"Kuka tietää, Marie, kuka tietää?" hän sanoi.

"Minä tiedän, Hernan", vastasin. "Vaikka Allan kuolisi huomispäivänä, en menisi sinun kanssasi naimisiin, en silloin enkä kahtakymmentä vuotta myöhemmin. Olen iloinen, että hän on pelastanut henkesi, mutta tästä lähtien olemme vain serkkuja, ei mitään muuta."

"Kuulethan, mitä tyttö meille sanoo", sanoi isäni. "Miksi et luovu yrityksestä? Mitä hyödyttää potkia tutkainta vastaan?"

"Jos on jalassa vahvat saappaat ja potkii kyllin kovasti, antavat tutkaimet perään", sanoi Herran. "Kuusi kuukautta on pitkä aika, enoni."

"Saattaa olla, serkku", sanoin. "Mutta muista, ettei kuusi kuukautta, ei kuusi vuotta, ei edes kuusi tuhatta vuotta ole kyllin pitkä aika saattaakseen minut menemään naimisiin jonkun muun miehen kuin Allan Quatermain'in kanssa, joka juuri on pelastanut sinut kuolemasta. Ymmärrätkö?"

"Kyllä", hän vastasi, "ymmärrän, ettet tahdo minun kanssani mennä naimisiin. Sen vain lupaan, ettet mene naimisiin Allan Quatermain'in etkä kenenkään muunkaan miehen kanssa."

"Jumala päättää sen", vastasin ja lähdin pois, jättäen hänet ja isäni kahdenkesken. "Ja nyt, Allan, kerro minulle kaikki, mitä on tapahtunut senjälkeen kuin erosimme."

Kerroin hänelle kaikki, mainiten rouva Prinsloon neuvon myöskin.

"Tietysti, Allan, olit aivan oikeassa", hän huomautti, kun olin lopettanut. "Mutta olen varma, että rouva Prinsloo myös oli tavallaan oikeassa. Pelkään serkkuani Hernania, joka pitää isääni kädestä varsin lujasti. Me olemme kuitenkin luvanneet ja meidän täytyy pitää sanamme."

XI Luku.

LAUKAUS ROTKOSSA.

Luullakseni noin kolme viikkoa näiden tapahtumain jälkeen aloimme matkamme etelään päin. Seuraavana aamuna Marais'n leirille saapumisemme jälkeen Pereira tuli luokseni useiden henkilöiden läsnäollessa ja, ottaen minua kädestä, kiitti minua kuuluvalla äänellä henkensä pelastuksesta. Senjälkeen hän selitti minun olevan hänelle rakkaamman kuin veljen, sillä olihan meidät veriside yhdistänyt.

Vastasin, etten luullut mitään sellaista sidettä olevan; en tosiaankaan ollut varma, mitä se tarkoitti. Olin tehnyt velvollisuuteni hänen suhteensa, en enempää enkä vähempää, eikä siinä ollut enempää sanomista.

Kävi kuitenkin ilmi, että oli paljonkin vielä sanomista, sillä Pereira halusi lainata rahaa, tai pikemmin tavaraa, minulta. Hän selitti, että, huomioonottaen leirillä eloon jääneiden sivistymättömien buurien ja erittäinkin häpeämätön-kielisen rouva Prinsloon ennakkoluulot, sekä hän että hänen enonsa olivat tulleet siihen päätökseen, että hänen olisi viisasta poistua niin pian kuin mahdollista. Sentähden hän suunnitteli lähteä pois aivan yksin.

Vastasin, että minun käsitykseni mukaan hän oli tehnyt kylliksi yksinäisiä matkoja tällä seudulla, kun näin, miten hänen viimeinen retkensä oli päättynyt. Hän vastasi, että jokainen oli niin katkeroitunut hänelle, ettei muuta valinnan varaa ollut. Sitten hän lisäsi, päästäen todellisen mielensä valloilleen:

"Allemachte! Mynheer Quatermain, luuletteko minusta olevan mieluisaa nähdä teidän joka päivä mielistelevän sitä tyttöä, joka oli kihlattuni, ja nähdä hänen vastaavan mielistelyynne silmillään, -- niin, epäilemättä myöskin huulillaan, kuulemastani päättäen?"

"Te saatoitte jättää hänet, jota nimititte kihlatuksenne, mutta joka omasta tahdostaan ei koskaan ole ollut muiden kuin minun kihlattuni, kuolemaan nälkään, mynheer. Miksi te sitten olisitte pahoillanne siitä, että minä poimin ylös sen, minkä te heititte pois, erittäinkin kun se aina oli ollut omani eikä teidän? Jollei minua olisi ollut, ei olisi emään mitään tyttöä, josta riitelisimme, samaten kuin ei olisi ketään miestä elossa, joka riitelisi kanssani tästä tytöstä."

"Oletteko te, englantilainen, sitten Jumala, että päätätte miesten ja naisten elämästä tahtonne mukaan? Hän meidät pelasti, ette te."

"Olkoon, että hän on pelastanut teidät, mutta se tapahtui minun kauttani. Minä toin pelastuksen näille ihmisraukoille, jotka te hylkäsitte, ja minä ruokin teidät takaisin henkiin."

"Minä en heitä hyljännyt. Menin etsimään heille apua."

"Ottaen kaiken ruudin ja ainoan hevosen mukaanne! No, se on tehty, ja nyt te tahdotte lainata tavaroita, maksaaksenne karjan, -- minulta, jota te vihaatte. Te ette ole ylpeä, mynheer Pereira, kun teillä on joku tarkoitus palveltavana, mikä se sitten lieneekin", ja minä katsoin häntä silmiin. Vaistoni varoitti minua tämän petollisen ja väärän miehen suhteen, joka, tunsin sen, silläkin hetkellä oli sydämessään vannoutunut tuottamaan jonkun onnettomuuden minulle.

"En, en ole ylpeä. Miksi olisinkaan sitä, sillä tarkoitukseni on maksaa takaisin kaksinkerroin kaiken, mitä nyt lainaatte minulle?"

Tuumiskelin hetkisen. Varmasti matkamme Nataliin olisi miellyttävämpi, jos Pereira ei olisi seurassa. Myöskin olin vakuutettu siitä, että, jos hän tulisi mukaamme, toinen tai toinen meistä jättäisi luunsa tielle. Lyhyesti, pelkäsin että hän tavalla tai toisella tuottaisi minulle surman saadakseen omistaa Marien. Me olimme villissä seudussa, oli vain muutamia todistajia eikä yhtään tuomioistuimia, ja siellä sellaiset teot saattaisivat tapahtua yhä uudelleen ilman että tekijää voitaisiin vaatia tilille todistusten ja tuomarien puutteessa.

Niinpä päätin suostua hänen toivomuksiinsa ja me aloimme tehdä kauppaa. Lopputulos oli, että minä siirsin hänelle niin paljon jälellä olevasta omaisuudestani, että hän saattoi maksaa ympäristön alkuasukkailta tilaamansa karjan. Se ei ollut mikään suuri määrä, kun ajattelee, että tällä sivistyksestä etäällä olevalla seudulla saattoi härän lunastaa muutamilla helminauhoilla tai halpahintaisella veitsellä. Edelleen möin hänelle muutamia harjoittamiani eläimiä, pyssyn, jonkun verran ampumavaroja ja muutamia muita välttämättömyyksiä, josta kaikesta hän merkitsi taskukirjaani omakätisen kuittauksen. Teinpä vielä enemmänkin. Sillä kun kukaan buuri ei tahtonut häntä auttaa, avustin minä Pereiraa hänen ostamansa karjan harjoittamisessa, ja myönnyin myöskin, kun hän pyysi minua antamaan hänen palvelukseensa kaksi zulua, jotka olin palkannut.

Kaikki nämä valmistukset veivät paljon aikaa. Jos muistan oikein, oli kulunut kaksitoista päivää, ennenkuin Pereira vihdoinkin lähti liikkeelle Marais'n leiristä; silloin hän oli aivan terve ja voimakas jälleen.

Me kokoonnuimme kaikki katsomaan tätä lähtöä, ja Marais lausui rukouksen, että hänen sisarenpoikansa suoriutuisi terveenä matkastaan ja että onnellisesti tapaisimme toisemme Natalissa Retiefin leirissä, mikä olisi kokoontumispaikkamme, jos tämä johtaja vielä olisi Natalissa. Kukaan muu ei yhtynyt tähän rukoukseen. Ainoastaan rouva Prinsloo lisäsi kuuluvasti oman rukouksensa. Siinä hän toivotti ettei Pereira tulisi toista kertaa takaisin, ja ettei hänen koskaan tarvitsisi nähdä jälleen hänen kasvojaan, ei Retiefin leirissä eikä missään muuallakaan, jos hyvä Jumala näkisi parhaaksi niin järjestää asiat.

Buurit tirskuivat; Meyerin lapsetkin tirskuivat. Sillä tällä hetkellä rouva Prinsloon viha Hernan Pereiraa kohtaan oli koko paikan huvin aiheena. Mutta Pereira itse ei ollut kuulevinaan, sanoi hyvästi meille kaikille sydämellisesti lisäten erikoisen toivotuksen rouva Prinsloolle, ja me lähdimme liikkeelle.

Sanon "me lähdimme", koska tavallisen onneni mukaan minut määrättiin seuraamaan tätä miestä, auttaakseni häntä puoliharjaantuneiden härkien kanssa, hänen ensimmäiselle levähdyspaikalleen, mikä oli noin kahdentoista mailin päässä leiristä hyvän vesipaikan ääressä ja missä hän aikoi viipyä yön.

Kun me lähdimme liikkeelle noin kymmenen tienoissa aamulla ja seutu oli erittäin tasaista, toivoin meidän saapuvan tälle pysähdyspaikalle noin kolmen tai neljän aikoihin iltapäivällä, jolloin minulla olisi aikaa kävellä takaisin ennen auringonlaskua. Kuitenkin tapahtui niin paljon yhtä ja toista, sekä itse vaunuille, jotka olivat ravistuneet seistyään kauan auringonpaahteessa, että karjalle, joka tottumattomana ikeeseen veti ne jokaisessa mahdollisessa tilaisuudessa kaksinkertaiseen solmuun, joten saavuimme sinne vasta yön lähetessä.

Viimeinen maili matkastamme meidän oli kuljettava kapean kuilun läpi, jonka vesi oli kallioon kaivertanut. Täällä kasvoi harvakseen puita sekä suuria sananjalkoja, mutta kuilun pohja, jota pitkin metsäeläinten oli tapana kulkea, oli kyllin pehmeä vaunujen ajaa, muutamista pudonneista kivenlohkareista huolimatta, joita oli vältettävä.

Kun vihdoin saavuimme pysähdyspaikalle, kysyin hottentotti Klausilta, joka auttoi minua valjaitten riisumisessa, missä hänen isäntänsä oli, sillä en nähnyt häntä missään. -- Hän sanoi tämän menneen takaisin rotkoon etsimään jotain, joka oli pudonnut vaunuista.

"Hyvä", vastasin. "Sanokaa sitten hänelle, jollemme tapaa toisiamme, että olen palannut leirille."