Part 11

"Hän ei katsoisi sitä loaksi", vastasin. "Miehet ja naiset ovat menneet avioliittoon ilman pappien apua tätä ennen, molemminpuolisen sopimuksen ja julkisen ilmoituksen perusteella, esimerkiksi, ja heidän lapsiaan pidetään avioliitossa syntyneinä. Tiedän sen, sillä olen lukenut avioliittolakia."

"Olkoon niin, Allan, mutta minä en pidä mitään avioliittoa hyvänä, ennenkuin pyhät sanat on lausuttu. Mutta miksi et anna minun päättää kertomustani?"

"Koska luulin sen loppuneen, mynheer Marais."

"Ei vielä, Allan. Sanoin vannoneeni, ettei hän koskaan saisi sinua minun tahdostani. Mutta kun hän on täysi-ikäinen, mikä tapahtuu noin kuuden kuukauden kuluttua, ei tahtoni enään tule kysymykseen, koska hän silloin on vapaa nainen, joka itse voi päättää kohtalostaan. Myöskin minä olen vapaa valastani, sillä mitään haittaa ei tule sielulleni siitä, jos se tapahtuu, mitä en voi auttaa. No, oletko nyt tyytyväinen?"

"En tiedä", vastasin epäröiden, sillä kaikki Marais'n todistelu, joka minusta tuntui halveksittavalta, ei saanut minua vakuutetuksi hänen rehellisyydestään. "En tiedä", toistin. "Paljon saattaa muuttua kuudessa kuukaudessa."

"Tietysti, Allan. Esimerkiksi Marie saattaa muuttaa mielensä ja mennä naimisiin jonkun toisen kanssa."

"Tai ei minua ole menemässä naimisiin hänen kanssaan, mynheer. Sattuu toisinaan onnettomuuksia sellaisille miehille, jotka eivät ole mieluisia -- erittäinkin villeissä seuduissa -- tai, tässä tapauksessa, sellaisillekin, jotka ovat."

"Allemachte! Allan, ethän tarkoita, että minä -- --."

"Ei, mynheer", keskeytin, "mutta maailmassa on muitakin ihmisiä kuin te -- Hernan Pereira esimerkiksi, jos hän on elossa. Sitäpaitsi en ole ainoa asianomainen jutussa. On vielä Marie. Kutsunko hänet?"

Hän nyökkäsi, luultavasti kernaimmin suoden minun puhutella häntä hänen läsnäollessaan kuin yksin.

Huusin Marieta, joka seurasi puheluamme hiukan rauhattomana puuhaillessaan. Hän tuli heti. Tämä Marie oli aivan erilainen kuin se nälkiintynyt tyttö, joka hän hetki sitten oli ollut, sillä vaikka hän vielä olikin laiha ja väsynyt, palasivat nuoruus ja kauneus nopeasti hyvän ravinnon ja onnellisuuden vaikutuksesta.

"Mikä on, Allan?" hän kysyi lempeästi.

Kerroin hänelle kaikki, toistaen keskustelumme ja molemmin puolin käytetyt todistelut sanasta sanaan, sikäli kuin saatoin ne muistaa.

"Onko se oikein?" kysyin lopetettuani Marais'lta.

"Oikein on. Sinulla on hyvä muisti", hän vastasi.

"Hyvä. No, mitä sanottavaa sitten on sinulla, Marie?"

"Minullako, rakas Allan? Tämä vain: Elämäni kuuluu sinulle, joka tämän ruumiini olet kahdesti pelastanut kuolemasta, samoinkuin rakkauteni ja sieluni kuuluvat sinulle. Sentähden en olisi katsonut miksikään häpeäksi, jos minut olisi annettu sinulle nyt tässä kaiken kansan nähden, ja myöhemmin annettu papin vihkiä, kun sellaisen olisimme löytäneet. Mutta isäni on vannonut valan, joka painaa hänen mieltään, ja hän on sinulle osoittanut, että kuuden kuukauden kuluttua tämä vala itsestään kuoleentuu, kun hän lain mukaan ei enään voi asettaa vaatimuksia minun suhteeni. Koska en, Allan, tahdo häntä loukata, tai kenties saattaa hänet sanomaan tai tekemään jotain tyhmyyksiä, katson parhaaksi odottaa nuo kuusi kuukautta, jos hän puolestaan lupaa, ettei hän sitten tee avioliitollemme mitään esteitä."

"Kyllä, kyllä lupaan olla tekemättä sitten mitään esteitä avioliitollenne", vastasi innokkaasti Marais, joka äkkiä oli löytänyt ulospääsyaukon mahdottomasta tilanteesta, lisäten ikäänkuin itsekseen: "Mutta Jumala saattaa kaikesta huolimatta tehdä jotain sen estämiseksi."

"Me olemme jokainen Jumalan kädessä", vastasi Marie pehmeällä äänellään. "Allan, kuulithan, isäni on luvannut" -- "muodollisesti", vastasin synkästi, sillä Marais'n sanat olivat vaikuttaneet kuin kylmä viima.

"Olen luvannut ja tahdon pitää lupaukseni sinulle, Allan, kuten olen pitänyt valani Jumalalle; en tahdo sinulle tuottaa mitään vastusta, vaan jätän kaikki Hänen haltuunsa. Mutta sinun puolestasi on luvattava, ettet ota Marieta vaimoksesi, ennenkuin hän on täysi-ikäinen, -- ei siinäkään tapauksessa, että jäisitte yksin toistenne kanssa. Teidän pitää olla kuten ihmiset, jotka ovat kihlautuneet toisilleen, ei muuta."

Lupasin sen raskain sydämin, koska muutakaan ei ollut valittavana. Sitten, -- luultavasti tehdäkseen tämän juhlallisen sopimuksen julkiseksi -- Marais kutsui elossa olevat buurit, jotka kuljeskelivat lähitienoilla, ja toisti heille tekemämme sopimuksen sanamuodon.

Miehet nauroivat ja kohauttivat olkapäitään. Mutta rouva Prinsloo, muistaakseni, sanoi suoraan pitävänsä juttua hullunkurisena, sillä minulla, jos kellään, oli oikeus ottaa Marie koska tahansa. Hän lisäsi, että, mitä Hernan Pereiraan tulee, hän oli matelija ja hätähousu, joka oli livistänyt pelastaakseen oman henkensä ja jättänyt heidät kaikki kuolemaan. Jos hän olisi Marie ja he tapaisivat vielä toisensa, hän heittäisi tervehdykseksi saavillisen likaista vettä hänen naamaansa, kuten hän omasta puolestaan aikoikin tehdä, jos saisi tilaisuuden.

Rouva Prinsloo, kuten voi huomata, oli sangen avomielinen nainen ja -- lisättäköön -- erittäin rehellinen.

Niin oli tämä sopimus päätetty. Olen sen esittänyt kokonaisuudessaan, sen tärkeyden vuoksi kertomuksessamme. Mutta nyt toivon -- ah, kuinka sitä toivon! -- että olisin pysynyt vaatimuksessani naida Marien silloin heti. Jos niin olisin tehnyt, olisin luullakseni saavuttanut tarkoitukseni, sillä minä olin "monien legioonain herra", jolla oli karjaa, ruokaa ja ampumavaroja, niin että buurit olisivat pakoittaneet Marais'n antamaan perään ennemmin kuin olisivat uskaltaneet riitautua minun kanssani. Mutta me olimme nuoria ja kokemattomia; sitäpaitsi oli Kohtalo määrännyt toisin. Kuka voi kysellä Kohtalon päätöksiä, jotka muuttamattomina ovat kirjoitettuina -- kenties kauan ennen syntymäämme -- ihmiskohtaloiden ikuiseen kirjaan.

Puistettuani pois ensimmäiset pelkoni ja epäilykseni huomasin kuitenkin omani ja Marien osan erittäin onnelliseksi, todelliseksi paratiisiksi siihen verrattuna, mitä katkeran vaitiolon ja eron aikana olimme kokeneet. Joka tapauksessa se pieni seurapiiri, jossa elimme, tunnusti meidät kihlautuneiksi, ja salli meidän olla kahdenkesken niin paljon kuin tahdoimme. Toisin sanoen, tapasimme toisemme aamunkoittaessa erotaksemme vasta yön tullen, sillä keinotekoisen valon puutteessa me menimme yhtaikaa auringon kanssa levolle tai vähän sen jälkeen. Suloista todellakin oli tämä kumppanuus, joka perustui täydelliseen luottamukseen ja rakkauteen, -- niin suloista, etten edes kaikkien näiden vuosien kuluttua malta olla viipymättä näiden siunattujen kuukausien pyhässä muistossa.

Niin pian kuin eloon jääneet buurit alkoivat toipua varastojeni ja lääkkeideni sekä runsain määrin ampumani lihan avulla, heräsi tietysti vakavia keskusteluja tulevaisuussuunnitelmiemme suhteen. Ensin suunnittelimme lähteä Lorenzo Marquez'iin ja odottaa siellä laivaa, joka veisi meidät Nataliin, sillä kukaan ei tahtonut kuulla puhuttavankaan palaamisesta Kap-maahan kerjäläisinä kertomaan heidän pettymyksensä ja kauheitten häviöittensä tarinaa. Minä kuitenkin huomautin siitä seikasta, ettei mitään laivaa saapuisi pitkään aikaan -- kenties ei vuoteen tai pariin -- ja että Lorenzo Marquez ympäristöineen näytti olevan myrkyllinen paikka asuttavaksi.

Seuraava ajatus oli, että jäisimme sinne missä olimme, mikä minusta oli tervetulleempaa, koska olisin mielelläni viettänyt rauhassa Marien kanssa jälelläolevat kuusi koetuskuukautta.

Kuitenkin se viimein hyljättiin monista hyvistä syistä. Nämä kymmenkunta valkoihoista, joista neljä oli saman perheen jäseniä, eivät varmasti olleet kyllin vahvoja muodostamaan uutisasutusta, erittäinkin kun ympäristön alkuasukkaat saattoivat ryhtyä vihollisuuksiin minä hetkenä tahansa. Lisäksi oli pahin kuumekausi tulossa ja se saattaisi hyvin korjata meidät kaikki saaliikseen. Edelleen meillä ei ollut mitään rotukarjaa tai hevosia, jotka eivät eläisi tällä seudulla, vaan ainoastaan ampumavaroja ja tavaroita, jotka minä olin tuonut mukanani.

Oli niinollen selvää, että vain yksi mahdollisuus oli jälellä, nimittäin kulkea takaisin sinne, missä nykyinen Transvaalin piiri on, tai vielä paremmin Nataliin, sillä tämä tie saattaisi meidät välttämään pahimmat vuoret. Siellä saattaisimme tavata jonkun muun muuttavan buurijoukkueen, esimerkiksi Retiefin, jonka saapumisesta Drakensbergin yli saatoin heille kertoa.

Tehtyämme päätöksemme ryhdyimme valmisteluihin. Ensiksikin minulla oli härkiä vain kaksiin vaunuihin, jotapaitsi meidän -- vaikka jättäisimmekin loput -- oli otettava ainakin neljät. Sentähden ryhdyin kafferieni kautta hieromaan kauppoja ympäristön alkuasukkaitten kanssa, jotka, kuultuaan, etten ollut buuri ja että olin valmis maksamaan sen mitä ostin, pian lausuivat olevansa halukkaat kaupantekoon. Tosiaankin meillä oli lyhyessä ajassa järjestettynä oikein markkinat, joille tuotiin karjaa, jota minä ostin antaen siitä maksuksi vaatteita, veitsiä, kuokkia ja tavallisia kafferien tarvikkeita.

Myöskin he toivat maissia ja muuta viljaa. Millä ilolla söivätkään tätä jauhoruokaa nuo ihmiset, jotka kuukausimääriä olivat eläneet pelkällä liharuoalla. En koskaan unohda sitä näkyä, kun Marie ja eloonjääneet lapset nauttivat ensimmäistä jauhokeittoateriaansa ja huuhtoivat tahmean aineen alas muutamilla siemauksilla tuoretta, sokeroitua maitoa, sillä härkien mukana olin onnistunut saamaan kaksi hyvää lehmää. Tämä ravintojärjestyksen muutos palautti pian heidän terveytensä täysin ennalleen ja teki Marien paljon kauniimmaksi kuin hän koskaan ennen oli ollut.

Saatuamme härät oli lähin tehtävämme totuttaa ne ikeeseen; sillä, vaikka ne olivatkin helposti opetettavia eläimiä, ne eivät olleet koskaan edes nähneet vaunuja. Tämä vaati pitkän ja vaikean käsittelyn, johon sisältyi monia koematkoja. Sitäpaitsi valittuja vaunuja, joista yksi oli kuulunut Pereiralle, täytyi korjata erittäin riittämättömillä työaseilla ja ilman pajan apua. Jollei olisi sattunut niin, että Hans joskus aikoinaan oli työskennellyt erään vaununtekijän palveluksessa, en todella luule, että olisimme kyenneet suorittamaan koko hommaa ollenkaan.

Olimme parhaillaan näissä puuhissa, kun saapui uutisia, jotka olivat epämieluisia kaikille muille paitsi kenties Henri Marais'lle. Eräänä iltana yritin juuri valjastaa yhteen kuuttatoista kafferien härkää, kun Hans, joka minua auttoi, äkkiä huusi:

"Katsokaa, baas, tuossa tulee yksi veljistäni", eli toisin sanoen hottentotti.

Seuraten hänen kätensä suuntaa näin laihan ja surkean olion, puettuna ainoastaan muutamiin rääsyihin ja päässä ison hatun jäännös, josta yläpuoli oli poissa, laahustavan puitten välistä meitä kohti.

"Mitä!" huudahti Marie säikähtyneellä äänellä, seistessään tapansa mukaan sivullani. "Sehän on Klaus, yksi Hernan serkkuni jälkiratsastajista."

"Mikäli se ei ole serkkusi Hernan itse, en hänestä välitä", sanoin.

Samassa onneton, nälkäinen "totty" saapui ja, heittäytyen maahan, pyysi ruokaa. Kylmä pukin lapa annettiin hänelle ja hän söi, pidellen sitä molemmin käsin ja repien suuria lihapaloja hampaillaan kuin villipeto.

Kun hän viimein oli kylläinen, kysyi Marais, joka muiden buurien mukana oli tullut, mistä hän tuli ja mitä uutisia hänellä oli isännästään.

"Pensaikosta", hän vastasi, "ja uutiseni baasista on, että hän on kuollut. Ainakin jätin hänet niin sairaana, että hänen, luullakseni, on täytynyt nyt jo kuolla."

"Miksi jätit hänet, jos hän oli sairas?" kysyi Marais.

"Koska hän kehoitti minua, baas, etsimään apua, sillä me kärsimme nälkää, laukaistuamme viimeisen kuulamme."

"Onko hän sitten yksin?"

"On, on, villipetoja ja korppikotkia lukuunottamatta. Jalopeura söi toisen miehen, hänen palvelijansa, aikoja sitten."

"Kuinka kaukana täältä hän on?" kysyi Marais jälleen.

"Oi, baas, noin viiden tunnin matkan päässä hevosen selässä hyvää tietä kulkien." (Tämä tekisi noin kolmekymmentäviisi mailia.)

Sitten hän kertoi seuraavan tarinan: Pereira oli kahden hottentottipalvelijansa kanssa, hän ratsain ja he jalan, vaeltanut noin sata mailia epätasaista maata turvallisesti, kun yöllä leijona surmasi ja vei toisen hottentoteista ja peloitti pakosalle hevosen, jota ei senjälkeen ole nähty. Pereira ja Klaus jatkoivat matkaa jalan, kunnes saapuivat suurelle joelle, jonka rannalla tapasivat muutamia kaffereita, jotka näyttivät olleen vartiopalveluksessa olevia zuluja. Nämä miehet vaativat heidän pyssyjään ja ampumavarojaan viedäkseen ne kuninkaalleen ja, Pereiran kieltäytyessä niitä luovuttamasta, sanoivat surmaavansa heidät molemmat seuraavana aamuna. Ja he olivat pakoittaneet hänet neuvomaan heille pyssyjen käyttöä iskemällä häntä kepeillä.

Yöllä nousi myrsky, jonka suojassa Pereira ja Klaus pääsivät pakenemaan. Kun he eivät uskaltaneet mennä eteenpäin peläten joutuvansa zulujen käsiin, he kääntyivät takaisin pohjoiseen, juosten koko yön, havaitakseen aamulla, että he olivat kadottaneet tien. Tämä oli tapahtunut noin kuukausi sitten -- niin ainakin Klaus arveli, sillä epäilemättä päivät kuluivat hyvin hitaasti -- jonka ajan he olivat harhailleet, koettaen määrätä jotenkuten suunnan auringon mukaan päämääränään paluu leirille. He eivät tavanneet ainoatakaan ihmistä, ei mustaa eikä valkoista, ja elättivät itseään ampumallaan riistalla, jonka he söivät raakana tai auringossa kuivattuna, kunnes vihdoin kaikki heidän ruutinsa oli kulunut ja he heittivät pois raskaat roer'insa, joita he eivät kauemmin voineet kantaa.

Tällä hetkellä Klaus erään korkean puun latvasta näki pienen kukkulan pitkän matkan päässä, hänen arvionsa mukaan noin viisitoista mailia Marais'n leiriltä. He olivat aivan nälkään kuolemaisillaan; vain Klaus oli heistä molemmista vahvempi, sillä hän löysi ja söi erään eläimen raadon, -- luulen sen olleen kuolleen hyenan. Pereira koetti myös syödä tätä kauheata ruokaa, mutta, kun hänellä ei ollut hottentotin vatsaa, tuli hän jo ensimmäisestä suupalasta peloittavan sairaaksi. He etsivät suojaa eräästä rantapenkereessä olevasta rotkosta virran rannalla, missä kasvoi vesikrasseja ja muita kasveja, kuten villiä parsaa. Täällä Pereira kehoitti Klausia pyrkimään takaisin leirille ja, jos löytäisi jonkun siellä elossa, tuomaan hänelle apua.

Klaus lähti, ottaen jälelläolevan hyenan reiden mukaansa ja saapui perille seuraavan päivän iltapäivänä, kuten on kerrottu.

X Luku.

ROUVA PRINSLOO LAUSUU MIELIPITEENSÄ.

Kun hottentotti oli päättänyt kertomuksensa, alettiin neuvotella. Marais sanoi, että jonkun täytyy mennä katsomaan, vieläkö hänen sisarenpoikansa eli, johon muut buurit välinpitämättömästi vastasivat "niin". Sitten rouva Prinsloo palasi vertaukseensa.

Hän huomautti, kuten hän jo aikaisemmin oli tehnyt, että hänen arvostelunsa mukaan Hernan Pereira oli hätähousu ja matelija, joka oli koettanut hyljätä heidät heidän hädässään ja oikeamielisen Jumalan tuomiosta joutunut itse hätään. Omasta puolestaan hän toivoi, että leijona olisi vienyt hänet kunnon hottentotin sijasta, vaikkakin hän sai paremman käsityksen leijonasta senjohdosta, ettei se niin tehnyt, koska se muussa tapauksessa olisi tullut myrkytetyksi. Hänen mielipiteensä oli siis, että olisi aivan yhtä hyvä antaa tuon petturin maata sillä vuoteella, minkä hän itselleen oli valmistanut. Sitäpaitsi hän epäilemättä oli nyt jo kuollut; mitä siis hyödytti olla hänestä huolissaan?

Nämä mietteet näyttivät saavan kannatusta buurien puolelta, sillä he huomauttivat: "Niin, mitä hyötyä siitä on?"

"Onko oikein", kysyi Marais, "hyljätä toveri onnettomuudessa, hänet, joka on samaa verta kuin me?"

"Mein Gott!" vastasi rouva Prinsloo. "Hän ei ole mitenkään samaa verta kuin minä, tuo inhoittava portugalilainen. Mutta myönnän hänen olevan teidän vertanne, mynheer Marais, koska hän on sisarenne poika, joten on selvää, että te olette yksi niistä, jotka lähtevät häntä etsimään."

"Niin näyttää olevan, rouva Prinsloo", sanoi Marais miettivällä tavallaan. "Kuitenkin minun täytyy muistaa, että minun on pidettävä huolta Mariesta."

"Niin piti hänenkin, kunnes hän muisti oman nahkansa ja lähti tiehensä ainoalla hevosella ja vieden kaiken ruudin, jättäen Marien ja meidät muut nälkää näkemään. No, te siis ette mene, Prinsloo ei mene, ei myöskään kumpikaan poikani, siitä pidän huolen; siis täytyy Meyerin mennä."

"Ei, ei, hyvä rouva", vastasi Meyer. "Minulla on nämä lapset, jotka on hoitooni uskottu."

"Sitten", huudahti rouva Prinsloo voitonriemuisena, "ei kukaan tahdo mennä, joten unohtakaamme siis tämä hätähousu, kuten hän unohti meidät."

"Näyttääkö oikealta", kysyi Marais jälleen, "että kristitty mies jätetään erämaahan kuolemaan nälkään?" ja hän katsahti minuun.

"Sanokaahan, mynheer Marais", huomautin, vastaten hänen katseeseensa, "miksi minun koko joukosta pitäisi mennä etsimään mynheer Pereiraa, joka ei koskaan ole ollut erittäin hyvissä väleissä kanssani?"

"En tiedä, Allan. Kuitenkin raamattu kehoittaa meitä kääntämään toisen poskemme ja unohtamaan kärsimämme vääryydet. Ajattele sitäpaitsi, että meidän on kaikesta vastattava viimeisenä päivänä; sinulla on itselläsi valta päättää, ei minulla. Tiedän vain, että jos olisin sinun ikäisesi, eikä minulla olisi tytärtä huolehdittavana, minä menisin."

"Miksi puhutte sellaista minulle?" kysyin halveksuen. "Miksi ette mene itse, kun näette minun olevan aivan valmiina pitämään huolta Mariesta?" (Tässä rouva Prinsloo ja muut buurit nauraa hihittivät.) "Ja miksi ette osoita huomautuksianne näille toisille minun sijastani, nähdessänne heidän olevan sisarenpoikanne ystäviä ja matkatovereita?"

Tällä hetkellä miespuoliset Prinsloot ja Meyer havaitsivat, että heillä oli asiaa muualle.

"Se on sinun itse päätettävänäsi, mutta muista, Allan, että on kauheata ilmestyä Luojansa eteen kädet lähimmäisensä veressä. Mutta jos sinä ja nämä muut kovasydämiset miehet eivät mene, menen itse, iästäni ja kärsimysteni aiheuttamasta heikkoudesta huolimatta."

"Hyvä", sanoi rouva Prinsloo, "siinä on paras ratkaisu. Te sairastutte pian matkasta, mynheer Marais, emmekä me koskaan näe sitä hätähousua."

Marais nousi ylös hillitysti, sillä hän ei koskaan antautunut väittelyyn rouva Prinsloon kanssa, jolle hän ei riittänyt, ja sanoi:

"Hyvästi, Marie. Jollen palaa, muista toivomukseni, ja testamenttini on Pyhän raamattumme ensimmäisten lehtien välissä. Nouse ylös, Klaus, ja opasta minut herrasi luo", ja hän suuntasi jonkunverran äkäisen potkun täyteläiselle hottentotille, joka loikoi maassa.

Nyt Marie, joka koko ajan oli seisonut ääneti, kosketti minua olkapäähän ja sanoi:

"Allan, onko oikein, että isäni menee yksin? Etkö tahdo seurata häntä?"

"Tietysti", vastasin iloisesti. "Sellaisessa hommassa täytyy olla kaksi ja muutamia kaffereita lisäksi kantamaan miestä, jos hän vielä elää."

Nyt rientäkäämme kertomuksen loppuun. Kun hottentotti Klaus oli liian väsynyt lähteäkseen sinä iltana, päätettiin lähteä aamun koittaessa. Nousin vähää ennen auringon nousua ja olin juuri lopettamassa aamiaistani, kun Marie ilmestyi siihen vaunuun, jossa nukuin. Nousin häntä tervehtimään, ja koska ei ketään ollut näkyvissä, me suutelimme toisiamme useamman kerran.

"Ole valmis, rakkaani", hän sanoi, vetäen minua mukanaan. "Tulen isäni luota, jonka vatsa on kipeä ja joka haluaa sinua nähdä."

"Mikä merkitsee sitä, että minun on mentävä etsimään serkkuasi yksin", vastasin närkästyneellä äänenpainolla.

Hän pudisti päätään ja vei minut siihen pikku hökkeliin, jossa hän nukkui. Nousevan auringon valossa, joka tunkeutui sisään ovesta, sillä ikkunaa ei ollut, eroitin Marais'n istumassa puutuolilla, painaen käsillään keskiruumistaan ja valittaen.

"Hyvää huomenta, Allan", hän sanoi alakuloisella äänellä. "Olen sairas, hyvin sairas, kenties jostakin, jota olen syönyt, tai se on vatsan vilustusta, mikä usein käy ennen kuumetta tai punatautia."

"Kenties se paranee, kun kävelette, mynheer", arvelin, sillä totta puhuen epäilin tätä vilustusta ja tiesin, ettei hän ollut syönyt muuta kuin, mikä oli aivan terveellistä.

"Kävelen! Jumala yksin tietää, kuinka voin kävellä, kun sisuksiani nipistää kuin vaununtekijän ruuvipihdeissä. Tahdon kuitenkin koettaa, sillä on mahdotonta jättää Hernan raukkaa yksin kuolemaan. Ja jollen minä mene häntä etsimään, ei kukaan muukaan näy sitä tekevän."

"Miksi eivät jotkut kaffereistani voisi mennä Klausin mukana?" kysyin.

"Allan", hän vastasi juhlallisesti, "jos sinä olisit kuolemaisillasi jossain rotkossa kaukana avusta, ajattelisitko hyvää niistä, jotka lähettäisivät raakoja kaffereja sinua auttamaan, kun olisivat voineet tulla itse, -- kaffereita, jotka varmaan antaisivat sinun kuolla ja palaisivat kertoen jonkun väärän jutun?"

"En tiedä, mitä ajattelisin, mynheer Marais. Mutta sen tiedän, että jos minä olisin tuossa rotkossa ja Pereira täällä leirissä, ei hän tulisi itse eikä edes lähettäisi ketään alkuasukasta pelastamaan minua."

"Saattaa niin olla, Allan. Mutta jos toisen sydän onkin musta, pitääkö sinun myöskin oleman musta? Minä tulen, vaikka se olisikin kuolemakseni", ja nousten tuolilta mitä kauheimmin valittaen, hän alkoi poistaa päältään risaista peitettä, johon hän oli kietoutunut.

"Oi, Allan, isäni ei saa mennä; se on hänen surmansa", huudahti Marie, joka otti hänen tilansa vakavammalta kannalta kuin minä.

"No olkoon menneeksi, jos niin arvelet", vastasin. "Ja nyt, koska minun on aika lähteä, hyvästi."

"Sinulla on hyvä sydän, Allan", sanoi Marais, vaipuen takaisin tuolille ja ottaen jälleen peitteensä, kun Marie epätoivoisena katseli ensin toista sitten toista meistä.

Puoli tuntia myöhemmin olin matkalla mitä pahimmalla tuulella.

"Muistakaa, mitä olette tekemäisillänne", huusi rouva Prinsloo jälkeeni. "Ei ole onneksi pelastaa vihollistaan, ja jos tunnen jonkunverran tuota hätähousua, hän puree teitä pahasti sormeen kiitoksen ohella. Ah, poikaseni, jos minä olisin teidän sijassanne, oleilisin muutaman päivän pensaikossa ja tulisin takaisin sanoen, etten voinut löytää jälkeäkään Pereirasta, lukuunottamatta kuolleita hyenoja, jotka hänet syötyään olivat tulleet myrkytetyiksi. Hyvää onnea joka tapauksessa, Allan. Kunpa minä löytäisin sellaisen ystävän hädässä. Minusta näyttää kuin te olisitte syntynyt auttamaan toisia."

Hottentotti Klausin rinnalla olivat kumppaneinani tällä epämieluisalla matkalla kolme zulukafferia, sillä Hans minun oli täytynyt jättää hoitamaan karjaani ja omaisuuttani toisten miesten kanssa. Myöskin otin kuormahärän, vilkkaan eläimen, jota olin opettanut kantamaan taakkoja ja, tarpeen tullen, miehen, vaikka se ei vielä ollutkaan erittäin hyvin harjaantunut.

Koko sen päivän marssimme erittäin rosoista maata pitkin, kunnes vihdoin pimeys tavoitti meidät eräässä vuorenrotkossa, minne nukuimme, sytytettyämme ympärillemme suojatulia leijonain varalta. Seuraavana aamuna lähdimme heti päivän sarastaessa liikkeelle ja noin kello kymmenen tienoissa kahlasimme virran poikki erääseen pieneen luonnon luolaan, jonne Klaus sanoi jättäneensä isäntänsä. Tämä luola näytti kovin hiljaiselta, ja viivyttyäni hetken sen suulla johtui mieleeni ajatus, että, jos Pereira vielä olisi siellä, hänen täytyisi olla kuollut. Itse asiassa tämä ajatus, vaikka miten olisin koettanut tukahuttaa sen, toi eräänlaisen helpoituksen vieläpä mielihyvän tunteen. Sillä tiesin hyvin, että Pereira elävänä oli minulle paljon vaarallisempi kuin kaikki Afrikan villi-ihmiset ja pedot yhteensä. Työntäen syrjään tämän arvottoman tunteen niin hyvin kuin taisin, astuin luolaan yksin, sillä alkuasukkaat, jotka pelkäsivät saastuttavansa itsensä koskettamalla ruumista, jäivät ulkopuolelle.

Se oli vain matala onkalo, jonka vesi oli ylitse kaartuvaan kallioon syövyttänyt. Niin pian kuin silmäni tottuivat sen hämärään, näin sen perällä miehen makaamassa. Niin hiljaa hän lepäsi, että nyt olin melkein varma siitä, että hänen huolensa olivat ohi. Menin hänen luoksensa ja kosketin hänen kasvojaan, jotka olivat kylmät ja kosteat, ja sitten, aivan vakuutettuna, käännyin jättääkseni paikan, joka -- ajattelin -- muodostaisi mahtavan haudan, jos muutamia kallionlohkareita vieritettäisiin sen suulle.