Part 10

Sitten käännyin kafferien puoleen, erittäinkin niiden, joilta olin ostanut karjaa. He olivat kuulleet, että jotkut buurit olivat saapuneet Krokodiilijoen rantamille kuukausia sitten, -- kuinka monta heitä oli, sitä he eivät voineet sanoa. Mutta tämä seutu oli erään päällikön hallinnossa, joka vihasi heitä ja surmasi jokaisen heidän kansastaan, joka uskalsi sinne. Sentähden he eivät tietäneet mitään varmaa. Lisäksi eräs heistä vakuutti, että muuan nainen, jonka hän oli orjana ostanut ja joka oli puheena olevan seudun läpi kulkenut joitakin viikkoja sitten, oli kertonut hänelle kuullensa näiden buurien kaikkien kuolleen sairauteen. Hän oli lisännyt pitkän matkan päästä nähneensä heidän vaunujensa kuomut, niin että jos he itse olivat kuolleet, "heidän vaununsa olivat vielä elossa".

Pyysin nähdä tätä naista, mutta alkuasukas kieltäytyi tuomasta häntä. Hyvän aikaa suostuteltuani häntä hän viimein tarjoutui myymään hänet minulle, sanoen kyllästyneensä häneen. Ryhdyin miehen kanssa neuvottelemaan ja suostuin vihdoin maksamaan hänestä kolme naulaa kuparilankaa ja kahdeksan yardia sinistä kangasta. Seuraavana aamuna nainen tuotiin luokseni; hän oli erittäin surkean näköinen, leveä- ja litteänenäinen olento, joka tuli jostain Afrikan sisäosista, missä arabialaiset olivat hänet ottaneet vangiksi ja myyneet kädestä käteen. Hänen nimensä, mikäli sen voin ääntää, oli Jeel.

Minun oli varsin vaikeata päästä minkäänlaiseen yhteyteen hänen kanssaan, mutta vihdoin keksin, että eräs äskettäin palkkaamistani kaffereista saattoi jonkunverran ymmärtää hänen kieltään. Sittenkin oli häntä vaikea saada puhumaan, sillä hän ei ollut koskaan nähnyt valkoista miestä ja ajatteli, että olin ostanut hänet johonkin kauheaan tarkoitukseen. Mutta kun hän huomasi, että häntä kohdeltiin ystävällisesti, avasi hän suunsa, ja kertoi saman jutun, jonka hänen edellinen isäntänsä oli toistanut, ei enempää eikä vähempää. Vihdoin kysyin, saattoiko hän opastaa minut sille paikalle, missä hän oli nähnyt "elävät vaunut".

Hän vastasi: "Kyllä", sillä hän oli monet tiet kulkenut eikä koskaan mitään niistä unohtanut.

Tämä olikin kaikki, mitä halusin naiselta, joka muuten lopulta antoi minulle hyvän joukon huolta. Se raukka ei nähtävästi koskaan ollut kokenut ystävällisyyttä, ja hänen kiitollisuutensa siitä vähästä, mitä häntä kohtaan osoitin, oli niin sydämellinen, että se kävi vastenmieliseksi. Hän seurasi minua melkein kaikkialle, koettaen omalla tavallaan palvella minua, ja yrittipä hän vielä tarttua ruokaani ja pureksia sen ennenkuin minä pistin sen suuhuni -- tietenkin säästääkseen minulta vaivan. Lopulta naitin hänet -- hiukan vastoin hänen tahtoaan, pelkään, eräälle palkkaamalleni kafferille, josta tuli hänelle hyvä aviomies, vaikkakin hän miehen erottua palveluksestani tahtoi jättää hänet ja seurata minua.

Vihdoin me tämän naisen, Jeel'in, opastuksella lähdimme liikkeelle. Matkaa oli vain viisikymmentä mailia, jonka hyvä hevonen kunnollisella tiellä suorittaisi kahdeksassa tunnissa tai vähemmässäkin. Mutta meillä ei ollut hevosia, eikä ollut liioin mitään tietä -- ei muuta kuin sieniä, pensaita ja rosoisia kukkuloita. Harjaantumattoman karjamme kanssa kesti kolme päivää matkamme ensimmäiset kaksitoista mailia, vaikka se sen jälkeen sujuikin paremmin.

Saattaa kysyä, miksi en lähettänyt ketään edellä. Kenet olisin voinut lähettää, kun kukaan ei tuntenut tietä, Jeel'ia lukuunottamatta, josta en uskaltanut erota, peläten etten enää häntä näkisi? Sitäpaitsi, mikä hyöty siitä olisi ollut, kun lähetit eivät kuitenkaan olisi kyenneet auttamaan? Jos jokainen leiripaikalla oli kuollut, kuten huhu kertoi -- no, silloin he olivat kuolleet. Ja jos he elivät, saattoi toivoa, että he eläisivät jonkunverran kauemmin. En myöskään uskaltanut lähteä oppaani kanssa enkä myöskään jättää jälelläolevia vaunuja kulkemaan hänen kanssaan yksin. Jos niin olisin tehnyt, en varmasti koskaan olisi niitä jälleen nähnyt, sillä vain se seikka, että ne omisti valkoinen mies, joka ei ollut portugalilainen, esti alkuasukkaita ryöstämästä niitä.

Se oli todellakin kauhea matka. Ensimmäinen ajatukseni oli ollut seurata Krokodiilijoen rantamia, jota olisinkin yrittänyt, jollen olisi tavannut tuota naista, Jeel'ia. Onneksi, etten niin tehnyt, sillä jälestäpäin huomasin, että tämä joki katkesi useassa kohdassa ja yhtyi lisäjokiin. Myöskin se oli metsien reunustama. Jeelin polku sitävastoin seurasi vanhaa orjatietä, joka huonoudestaan huolimatta karttoi ympäristön suoperäisiä kohtia ja niitä alkuasukasheimoja, jotka kauppamiesten sukupolvien aikana saama kokemus tässä kehnossa liikenteessä oli osoittanut kaikkein vaarallisimmiksi.

Yhdeksän päivän kauhea ponnistelu oli ohi. Me olimme eräänä yönä joutuneet pitkän vuorenharjanteen alapuolelle, joka oli siroitettu täyteen suuria kiviä, niin että meidän täytyi monet niistä käsivoimin vierittää syrjään tehdäksemme tietä vaunuille. Härät saivat olla valjaissaan koko yön, sillä emme uskaltaneet niitä irroittaa, peläten niiden karkaavan. Sitäpaitsi liikkui lähistössä jalopeuroja, vaikka ne, pelin ollessa tasaväkinen, eivät uskaltaneet lähestyä. Niin pian kuin jonkunverran valkeni, päästimme juhdat täyttämään itsensä ympärillä kasvavalla pensasmaisella ruoholla, ja sillä välin keitimme ja nautimme vähän ruokaa.

Samassa aurinko nousi, ja minä huomasin alapuolellamme pitkän jonon sumunpeittämiä kukkuloita ja pohjoisessa, meistä oikealla, useampia tiheitä sumupilviä, jotka osoittivat Krokodiilijoen suunnan.

Askel askeleelta tämä sumu kohosi, puiden korkeat latvat tulivat näkyviin, kunnes se vihdoin oheni höyryksi, joka haihtui auringon noustessa. Kun minä sitä toimettomana katselin, ryömi Jeel tapansa mukaan salaa luokseni, kosketti olkapäätäni ja osoitti erästä etäistä puuryhmää.

Katsoen tiukasti näitä puita näin niiden välissä jotain, jota ensin olin pitänyt valkoisina kivinä. Lähempi tarkastelu kuitenkin, kun sumu haihtui, ilmaisi minulle, että ne saattoivat olla vaunutelttoja. Juuri samassa tuli paikalle se zulu, joka ymmärsi Jeel'in puhetta. Kysyin häneltä niin hyvin kuin taisin -- sillä siihen aikaan en vielä taitanut hänen kieltään täydellisesti -- mitä nainen halusi sanoa. Hän kysyi tältä ja vastasi hänen haluavan ilmoittaa minulle, että ne olivat Amaboonien -- buurien -- liikkuvia taloja, juuri samalla paikalla, missä hän ne oli nähnyt noin kaksi kuukautta sitten.

Tästä tiedosta sydämeni näytti pysähtyneen, etten noin minuutin aikaan voinut puhua mitään. Siinä siis vaunut vihdoinkin? Huusin Hansin ja käskin hänen valjastaa niin pian kuin mahdollista, selittäen hänelle, että tuolla oli Marais'n leiri.

"Miksi emme antaisi härkien ensin täyttää itsensä?" hän vastasi. "Ei ole mitään kiirettä, sillä vaikka vaunut ovatkin siellä, ovat kaikki ihmiset epäilemättä aikoja sitten kuolleet."

"Tee, mitä käsken, sinä pahaa ennustava elukka", sanoin, "sensijaan että rääkyt kuin varis. Ja kuule: minä kävelen edeltäpäin leirille. Sinun on vaunujen kanssa seurattava niin nopeasti kuin ne voivat kulkea."

"Ei, baas, teidän ei ole turvallista mennä yksin. Kafferit tai villipedot voisivat teidät viedä."

"Turvallista tai ei; minä menen. Mutta jos arvelet viisaaksi, käske kahden näistä zuluista seurata kanssani."

Muutamia minuutteja myöhemmin olin matkalla, kahden keihäällä asestetun kafferin seuraamana. Nuoruudessani, kun jäseneni olivat vankat ja ruumiini kevyt, olin hyvä juoksija, mutta en luule koskaan suoriutuneeni seitsemästä mailista -- se oli suunnilleen välimatka leirille -- lyhyemmässä ajassa kuin tänä aamuna. Jätin tosiaankin kafferit niin paljon jälkeen, että saapuessani puiden luo heitä ei vielä näkynyt. Täällä hiljensin kävelyksi -- vetääkseni henkeä, kuten itselleni vakuutin. Todellisuudessa tein sen siksi, että tunsin olevani niin peloissani siitä, mitä saattaisin löytää, että lykkäsin tämän löydön tekemisen ainakin minuutin edemmäksi. Kun lähenin, oli toivo -- vaikkakin heikko -- vielä jälellä. Kun saavuin, saattoi toivo vaihtua ikuiseen toivottomuuteen.

Nyt saatoin nähdä, että vaunujen taakse oli rakennettu jonkinlaisia hökkeleitä, epäilemättä samoja, joista Marie oli kirjoittanut. Mutta niiden lähistöllä en voinut nähdä kenenkään liikkuvan, en myöskään nähnyt mitään karjaa, en savua enkä muutakaan elämän merkkiä. En myöskään kuullut ainoatakaan ääntä.

Epäilemättä -- ajattelin itsekseni -- Hans on oikeassa. He ovat kaikki aikoja sitten kuolleet.

Epävarmuudesta johtuneen tuskani sijaan oli tullut jäinen kylmyys. Vihdoinkin tiesin pahimman. Kaikki oli lopussa, -- olin ponnistellut turhaan. Kävelin puitten lomitse kahden vaunun keskelle. Toisen niistä huomasin olevan saman, jossa Marais tyttärineen oli matkustanut, hänen lempivaununsa, jota yhdessä hänen kanssaan olin kerran korjannut.

Edessäni olivat puiden oksista kyhätyt kömpelöt rakennukset, savella siveltyinä, tai paremmin sanoen niiden takaseinät, sillä niiden etupuoli oli länteenpäin. Seisoin hiljaa hetkisen, ja seistessäni luulin kuulleeni heikon äänen ikäänkuin joku olisi hitaasti lukenut. Hiivin uloimman rakennuksen päätyä pitkin ja, pyyhkäisten kylmää hikeä kasvoiltani, kurkistin nurkan takaa, sillä mieleeni juolahti, että villit isännöisivät siellä. Silloin näin, mikä äänen aiheutti. Risainen, mustunut ja parrakas mies seisoi pitkän ja matalan aukon edustalla lausuen rukousta.

Se oli Henri Marais, vaikka en heti tuntenut häntä, sillä niin muuttunut hän oli. Joukko pieniä kumpuja hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan kertoi minulle kuitenkin, että paikka kokonaisuudessaan oli yhtä ainoata hautaa.

Katsellessani ilmestyi paikalle kaksi muuta miestä, raahaten välissään naisen ruumista, jota he nähtävästi eivät jaksaneet kantaa, koska sen jalat laahasivat maata. Vartalosta päättäen se oli kookkaan nuoren naisen ruumis, mutta kasvojen piirteitä en saattanut nähdä, kun sitä kannettiin kasvot alaspäin. Myöskin päästä riippuva pitkä tukka peitti ne. Se oli tumma tukka kuten Marien. He saapuivat haudan luo ja pudottivat painavan taakkansa sinne, mutta minä -- minä en päässyt paikaltani liikahtamaan. Viimein jäseneni tottelivat tahtoani. Astuin miesten luo ja sanoin ontolla äänellä hollanniksi: "Ketä hautaatte?"

"Johanna Mayeriä", vastasi joku koneellisesti, sillä he eivät näyttäneet vaivautuneen katsomaan minua. Kun kuulin nämä sanat, niin sydämeni, joka oli ollut aivan hiljaa vastausta odottaessani, alkoi jälleen sykkiä niin nopeassa tahdissa, että saatoin hiljaisuudessa sen kuulla.

Katsahdin ylös. Erään rakennuksen oven luota -- hyvin hiljaa ikäänkuin heikkoudesta rasittuneena -- taluttaen kädestä melkein luurankoa muistuttavaa lasta, joka pureksi joitakin lehtiä, läheni -- Marie Marais! Hän oli kuihtunut melkein olemattomiin, mutta hänen silmistään en voinut erehtyä, noista harmaista, pehmeistä silmistä, jotka olivat ohuissa kasvoissa.

Hänkin huomasi minut ja tuijotti hetkisen. Sitten irroittaen sormensa lapsen kädestä hän kohotti ylös kätensä, joiden läpi aurinko paistoi kuin pergamentin läpi, ja vaipui hitaasti maahan.

"Hänkin on mennyt", sanoi yksi miehistä välinpitämättömällä äänellä. "Sitä minä ajattelinkin, ettei hän kestäisi seuraavaan päivään."

Nyt vasta haudan päässä oleva mies kääntyi. Kohoittaen kätensä hän osoitti minua, jolloin toiset kaksi miestä myöskin kääntyivät.

"Jumala kanssamme!" hän sanoi tukahtuneella äänellä, "vihdoinkin olen aivan hullu. Katsokaahan! Tuossa seisoo nuoren Allanin, Cradockin lähellä asuvan englantilaisen papin pojan haamu."

Heti kuultuani äänen tunsin puhujan.

"Oi, mynheer Marais!" huudahdin. "Minä en ole mikään kummitus. Olen Allan itse, joka olen tullut teitä pelastamaan."

Marais ei vastannut mitään. Hän näytti tyrmistyneeltä. Mutta toinen miehistä huusi heikosti:

"Kuinka voit meidät pelastaa, nuorukaiseni, jollet ole valmis syötäväksi? Etkö näe, me näemme nälkää, nälkää?"

"Minulla on vaunuja ja ruokaa", vastasin.

"Allemachte! Henri", huudahti mies villisti nauraen, "kuuletko, mitä englantilainen kummituksesi sanoo? Hän sanoo, että hänellä on vaunuja ja ruokaa, ruokaa, ruokaa!"

Silloin Marais purskahti kyyneliin ja heittäytyi rintaani vasten, painaen minut melkein maahan. Irtauduin hänestä ja juoksin Marien luo, joka kasvot ylöskäännettyinä lepäsi maassa. Hän näytti kuulevan askeleeni, sillä hänen silmänsä avautuivat ja hän kohottautui istuma-asentoon.

"Oletko se todellakin sinä, Allan, vai uneksinko minä?" hän kuiskasi.

"Minä se olen, minä se olen", vastasin, nostaen hänet jaloilleen, sillä hän ei tuntunut painavan enempää kuin lapsi. Hänen päänsä vaipui olkapäälleni ja hän alkoi nyyhkyttää.

Pidellen häntä yhä käännyin miesten puoleen ja sanoin:

"Miksi näette nälkää, kun riistaa on ylt'ympäri?" ja minä osoitin kahta lihavaa antiloopia, jotka astelivat puitten välissä ainoastaan noin sadan viidenkymmenen yardin päässä.

"Voimmeko me ampua riistaa kivillä?" kysyi toinen heistä. "Ruutimme oli jo kuukausia sitten poltettu. Nämä pukit", hän lisäsi rajusti nauraen, "tulevat joka aamu tänne ärsyttämään meitä, mutta ne eivät kävele loukkuihimme. Ne tuntevat ne liian hyvin, eikä meillä ole voimia kaivaa uusia."

Jättäessäni vaunut olin ottanut mukaani saman rihlapyssyn, jolla olin ampunut hanhet kilpailussa Pereiran kanssa. Olin valinnut sen siksi, että se oli niin kevyt kantaa. Kohoitin käteni hiljaisuutta vaatien, laskin Marien hellävaroen maahan ja aloin tähdätä antilooppeja kohti. Etsien suojaa, mistä löysin, pääsin sadan yardin päähän niistä, kun ne äkkiä saivat hälyytyksen, pelästyttyään todellisuudessa kahta zulupalvelijaani, jotka nyt saapuivat.

Pois ne laukkasivat, iso koiras edellä, ja hävisivät muutamien puiden taakse. Minä näin niiden suunnan ja että ne ilmestyisivät jälleen kahden pensasryhmän välistä noin kahden sadan viidenkymmenen yardin päässä. Nopeasti asetin pyssyni tähtäimen, niin että se saattoi kantaa kaksisataa yardia, kohotin sitä ja odotin, rukoillen Jumalalta, ettei taitavuuteni pettäisi minua.

Koiras tuli näkyviin, pää eteenpäin ojennettuna ja pitkät sarvet leväten selkää vasten. Ampumaväli oli sangen pitkä ja eläin kovin suuri niin pienellä kuulalla surmattavaksi. Tähtäsin suoraan eteenpäin sen selkärangan suuntaisesti ja painoin liipasinta.

Pyssy laukesi, kuula pamahti, ja antiloopi juoksi eteenpäin lujemmin kuin koskaan. Olin ampunut harhaan! Mutta mitä tämä oli? Äkkiä iso koiras kääntyi ympäri ja alkoi laukata meitä kohti. Kun se oli vain viidenkymmenen yardin päässä, kaatui se kasaan, kieritteli kahdesti kuin ammuttu kani ja jäi sitten liikkumattomana makaamaan. Kuula oli osunut sydämeen.

Molemmat kafferit ilmestyivät hengästyneinä ja hikeä valuen.

"Leikatkaa lihaa antiloopin kyljestä. Älkää jääkö sitä nylkemään", sanoin murteellisella zulukielellä, auttaen sanoja merkeillä.

He ymmärsivät, ja minuuttia myöhemmin he olivat assegaineen työssä. Katselin sitten ympärilleni. Lähellä oli läjä kuivia oksia, jotka oli siihen varattu polttopuiksi.

"Onko teillä tulta?" kysyin buureilta, jotka olivat pelkkiä luurankoja.

"Nein, nein", he vastasivat, "tulemme on sammunut."

Vedin esiin tuluspussini, joka minulla oli mukana, ja iskin piitä. Kymmenen minuuttia myöhemmin meillä oli hauska roihu ja kolmen neljännestunnin kuluttua hyvä keitto, sillä rauta-astioista ei ollut puutetta, -- ainoastaan niihin pantavasta ruuasta. Luulen, etteivät ne raukat sinä päivänä tehneet juuri muuta kuin söivät, nukkuen aterioittensa välillä. Oi, mikä ilo minulla oli heitä ruokkiessani, erittäinkin vaunujen saavuttua tuoden mukanaan suolaa -- kuinka he kaipasivatkaan tätä suolaa! -- sokeria ja kahvia.

IX Luku.

LUPAUS.

Kolmestakymmenestä viidestä hengestä alkuasukkaita lukuunottamatta, jotka alkujaan olivat seuranneet Henri Marais'ta hänen onnettomalla retkellään, oli yhdeksän jäänyt eloon uudessa Maraisfonteinissa. Nämä olivat hän itse, hänen tyttärensä, neljä Prinsloo'ta -- erinomaisen kestävää perhettä -- ja kolme Meyer'ia, sen vaimoraukan mies, joka äsken oli laskettu hautaan, ja kaksi hänen kuudesta lapsestaan. Muut, Hernan Pereiraa lukuunottamatta, olivat kuolleet kuumeeseen ja nälkään, sillä kun kuume helpotti vuodenaikojen vaihtuessa, tuli nälänhätä sijaan. Kävi ilmi, että he vähäistä määrää lukuunottamatta, olivat asettaneet ruutivarastonsa jonkinlaiseen rakentamaansa ulkorakennukseen, joka turvallisuuden vuoksi oli jonkun matkan päässä. Kun useimmat elossa olevat miehet olivat poissa, sytytti kulovalkea tämän rakennuksen ja kaikki ruuti räjähti ilmaan.

Tämän jälkeen he jonkun aikaa varustivat leirin ruualla niiden ampumavarojen avulla, jotka heille olivat jääneet. Kun ne loppuivat, he kaivoivat kuoppia, pyydystääkseen niihin riistaa. Lopulta eläimet kuitenkin tulivat tuntemaan nämä kuopat, niin että ne eivät enään menneet loukkuun.

Sitten kun "biltong" eli heidän auringossa kuivattamansa liha oli kaikki kulutettu, oli heidän turvauduttava jokaiseen epätoivoiseen keinoon, jonka nälänhätäinen tuntee, kuten juurien kaivamiseen maasta, ruohon, oksien ja lehtien keittämiseen, sisiliskojen pyydystämiseen ja niin edespäin. Luulen, että he söivät toukkia ja matojakin. Mutta kun heidän viimeinen valkeansa oli sammunut sen kehnon kafferin huolimattomuuden tähden, joka sitä oli jätetty vartioimaan, eikä heillä ollut taulaa, millä uudelleen sytyttää se, meni tietysti tämäkin ravinto heiltä hukkaan. Saapuessani olivat he tosiaankin olleet kolme päivää syömättä muuta kuin vihreitä lehtiä ja ruohoa, jollaista näin lapsen pureksivan. Toisten seitsemänkymmenen tunnin kuluessa varmaankin jokainen heistä olisi kuollut.

No, he toipuivat kyllä nopeasti, sillä ne, jotka olivat kestäneet kuumeen hävitykset, näyttivät nyt olevan siltä turvassa. Ken voi kertoa tuntemani ilon, kun näin Marien palaavan aivan haudan partaalta täyteen ja kukoistavaan naisellisuuteen? Oikeastaan emme ole niinkään kaukana ihmisyyden alkutilasta, jolloin miehen ensimmäisenä velvollisuutena oli ruokkia vaimonsa ja lapsensa, ja luulen, että jotain tästä vaistosta on meissä säilynyt. Vihdoin en koskaan tietääkseni ole kokenut suurempaa huvia kuin nähdessäni rakastamani nälkäisen naisparan syömistään syövän ruokaa, jota minä saatoin hänelle antaa, -- hänhän oli viikkokaudet elättänyt itseään heinäsirkoilla ja kasveilla.

Muutamina ensimmäisinä päivinä emme puhuneet paljon, paitsi hetken välittömistä tarpeista, jotka pitivät kaikki ajatuksemme vallassaan. Myöhemmin, kun Marais ja hänen tyttärensä olivat kylliksi vahvistuneet, keskustelimme jonkunverran. Hän alkoi kysymällä, kuinka olin voinut löytää heidät.

Vastasin: Marien kirjeen avulla, josta hän ei näyttänyt tietävän mitään, sillä hän oli tätä kieltänyt kirjoittamasta minulle.

"Näyttää olleen onneksi, ettei teitä toteltu, mynheer", sanoin, johon hän ei vastannut mitään.

Sitten kerroin, kuinka kirje oli saapunut Kap-maahan lähetysasemalle erään kuljeksivan smous'in mukana Port Elisabethiin, missä nipin napin onnistuin tavoittamaan prikin "Seitsemän tähteä", ennenkuin se lähti merelle. Myöskin kerroin niistä onnellisista sattumista, jotka tekivät minulle mahdolliseksi ostaa vaunut ja löytää opastajan heidän leirilleen, jonne saavuin vain muutamia tunteja aikaisemmin kuin se olisi ollut liian myöhäistä.

"Se oli suurenmoinen teko", sanoi Henri Marais, ottaen piipun suustaan, sillä olin varastojeni mukana tuonut tupakkaa. "Mutta sanohan, Allan, miksi teit sen sellaisen hyväksi, joka ei ollut kohdellut sinua ystävällisesti?"

"Minä tein sen", vastasin, "hänen hyväkseen, joka aina on kohdellut minua ystävällisesti", ja osoitin Marieta, joka jonkun matkan päässä hääri keittoastioita pesten.

"Uskon sen, Allan. Mutta tiedäthän, että hänet on kihlattu toiselle."

"Tiedän, että hän on minun kihlattuni eikä kenenkään muun", vastasin lämpimästi, lisäten, "ja missä sitten on tuo toinen? Jos hän elää en ainakaan täällä häntä näe."

"Ei", vastasi Marie omituisella äänellä. "Totuus on, että Hernan Pereira jätti meidät noin kaksi viikkoa ennen tuloasi. Jälelle jääneellä hevosella, joka oli hänen, ja kahden hottentottipalvelijansa seurassa hän ratsasti takaisin samaa tietä, jota olimme tulleet koettaakseen etsiä apua. Sen jälkeen emme ole mitään hänestä kuulleet."

"Niinpä niin. No, kuinka hän arveli saavansa ruokaa matkan varrella?"

"Hänellä oli pyssy, tai tarkemmin sanoen heillä kaikilla kolmella oli pyssyt, ja noin sata panosta, jotka olivat tulelta välttyneet."

"Sadalla ruutipanoksella huolellisesti käyttäen olisi leirinne tullut ravituksi kuukauden, kenties kaksikin", huomautin. "Kuitenkin hän otti ne kaikki mukaansa mennessään -- etsimään apua."

"Asia on niin, Allan. Pyysimme häntä jäämään, mutta hän ei tahtonut; ja panokset taasen olivat hänen omaisuuttaan. Epäilemättä hän ajatteli menettelevänsä parhaiten, erittäinkin kun Marie ei tahtonut mitään häneltä", lisäsi Marais painolla.

"Hyvä", vastasin, "näyttää siltä, että teille olen avun tuonut minä eikä Pereira. Myöskin ohimennen sanoen, mynheer, olen tuonut teille rahat, jotka isäni on koonnut laskuunne, sekä noin viisisataa puntaa omiani, tai mitä siitä on jälellä, tavarassa ja kullassa. Sitäpaitsi Marie ei hylkää minua. Sanokaa siis, kummalle meistä hän kuuluu?"

"Näyttää siltä, että hän kuuluu sinulle", hän vastasi hitaasti, "sittenkun olet osoittanut olevasi niin uskollinen, ja jollei sinua olisi ollut, lepäisi hän nyt tuolla", ja hän osoitti pieniä kumpuja, jotka peittivät useampien retkeläisten luut. "Niin, näyttää siltä, että hänen tulee kuulua sinulle, joka kahdesti olet pelastanut hänen henkensä ja kerran myöskin omani."

Nyt luulen hänen huomanneen kasvoillani ilon, jota en voinut salata, sillä hän lisäsi nopeasti: "Kuitenkin olen, Allan, vuosia sitten vannonut sormi raamatulla Jumalan edessä, ettei tyttäreni koskaan minun suostumuksellani menisi naimisiin englantilaisen kanssa, vaikka hän olisi hyväkin englantilainen. Vannoin myöskin uudelleen, ennenkuin lähdin siirtokunnasta, tyttäreni ja Hernan Pereiran läsnä ollessa, etten antaisi häntä sinulle, joten en voi rikkoa lupaustani, voinko? Jos sen tekisin, kostaisi hyvä Jumala sen minulle."

"Joku saattaisi luulla, että minun tullessani tänne hyvä Jumala parhaillaan aikoi kostaa teille tämän onnettoman valan vannomisen", vastasin katkerasti, silmäten minä vuorostani hautoja kohti.

"Niin saattaisi, Allan", hän vastasi vihastumatta, sillä kaikki hänen vastoinkäymisensä olivat tehneet hänet mielenlaadultaan harkitsevammaksi -- toistaiseksi. "Mutta tutkimattomat ovat hänen tiensä, eikö niin?"

Nyt minun kiukkuni puhkesi, ja nousten ylös sanoin:

"Tarkoitatteko, mynheer Marais, että huolimatta rakkaudestamme, jonka tiedätte olevan todellisen ja syvän, ja huolimatta siitä, että minä yksin olen kyennyt vetämään sekä teidät, että muut kuoleman kidasta, minä en koskaan voi naida Marieta? Tarkoitatteko, että hänet on annettava sille kerskailijalle, joka hylkäsi hänet hädän hetkellä?"

"Entä sitten, jos tarkoitan sitä, Allan?"

"Vaikka olenkin vielä nuori, olen kuitenkin, kuten hyvin tiedätte, mies, joka osaa ajatella ja toimia puolestaan. Sitäpaitsi olen teidän herranne täällä, sillä minun on karja, pyssyt ja palvelijat. No, tahdon ottaa Marien, ja jos joku koettaisi estää minua, tiedän puolustaa itseäni ja häntä."

Tämä rohkea puhe ei näyttänyt häntä vähintäkään hämmästyttävän tai saavan minuun pahastumaan. Hän katsoi minua hetkisen, hypistellen pitkää partaansa miettivästi, ja vastasi sitten:

"Myönnän, että sinun iälläsi olisin pelannut samaa peliä, ja totta on, että sinulla on tärkeitä seikkoja puolellasi. Mutta vaikka Marie rakastaakin sinua paljon, ei hän lähtisi pois sinun kanssasi ja jättäisi isäänsä nälkään kuolemaan."

"Tehän voitte tulla mukanamme appenani, mynheer Marais. Joka tapauksessa on varmaa, etten lähde täältä jättäen hänet kuolemaan nälkään."

Nyt luulen hänen huomanneen silmistäni jotain, joka osoitti minun olevan tosissani. Vihdoin hän vaihtoi äänilajia ja alkoi todistella, ikäänkuin puolustellen:

"Ole järkevä, Allan", hän sanoi. "Kuinka sinä voit naida Marien, kun ei ole ketään pappia yhdistämään teidät? Varmaankaan, jos rakastat häntä niin paljon, et tahdo valaa lokaa hänen nimelleen, ei edes täällä erämaassa?"