Part 1

BUURITYTÖN TARINA

Kirj.

H. Rider Haggard

Englannista suomentanut

Jalmari Nieminen

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Ahjo, 1920.

Juusela & Levänen Oy kirjapaino ja kirjansitomo.

SISÄLTÖ:

Omistus. Esipuhe. I. Allan opiskelee ranskaa. II. Hyökkäys Maraisfonteiniin. III. Pelastus. IV. Hernando Pereira. V. Ampumakilpailu. VI. Lähtö. VII. Allanin kutsumus. VIII. Taistelu kuolemasta. IX. Lupaus. X. Rouva Prinsloo lausuu mielipiteensä. XI. Laukaus rotkossa. XII. Dingaanin vedonlyönti. XIII. Harjoitus. XIV. Näytös. XV. Retief pyytää suosionosoitusta. XVI. Neuvottelu. XVII. Avioliitto. XVIII. Sopimus. XIX. Lähtekää rauhassa! XX. Sotaoikeus. XXI. Viatonta verta.

OMISTUS.

Ditchingham, 1912.

Parahin Sir Henry.

Lähes kolmekymmentä seitsemän vuotta -- enemmän kuin miespolven aika -- on kulunut siitä, kun ensimmäisen kerran näimme Afrikan rannikon kohoavan merestä. Miten paljon onkaan senjälkeen tapahtunut: Transvaalin yhdistäminen, zulusota, ensimmäinen buurisota, Randin löytö, Rhodesian valtaus, toinen buurisota ja paljon muuta, mikä näinä nopeasti vierivinä aikoina lasketaan jo historiaan kuuluvaksi.

No niin! Pelkäänpä, että, jos uudelleen siellä kävisimme, löytäisimme vain muutamia ennen tuntemistamme kasvoista. Yhdestä asiasta kuitenkin saamme olla iloisia. Nuo historialliset tapaukset, joista sinä muutamissa näyttelit suurta osaa ollessasi Natal'in valtiaana ja minäkin jouduin esittämään pienempää osaa, ovat -- mikäli saatamme nähdä tulevaisuutta -- vihdoinkin tuoneet rauhan aikakauden Etelä-Afrikaan. Tänään Englannin lippu liehuu Zambes'ista Kapniemen kärkeen. Sen alla unohtukoot kaikki vanhat riidat ja veriset kiistat. Tuntekoot alkuasukkaat itsensä onnellisiksi ja hallittakoon heitä oikeamielisesti, sillä joka tapauksessa maa oli alkuaan heidän. Tiedän sinun toivomuksesi käyvän samaan suuntaan kuin omanikin.

Tässä kertomuksessa tullaan kuitenkin aikaisemman Afrikan kanssa tekemisiin. Vuonna 1836 viha ja epäluulo kohosi korkealle paikallisen hallituksen ja sen hollantilaisten alamaisten välillä. Orjien vapautuksen ja molemminpuolisten väärinkäsitysten johdosta Kap-siirtokunnassa syntyi sekasorto, melkeinpä kapina, ja buurit etsivät tuhatlukuisina uusia asuinpaikkoja tuntemattomassa, villien asumassa pohjoisessa. Tästä verisestä ajasta olen koettanut kertoa, suuresta maastamuutosta ja sitä seuranneista murhenäytelmistä, kuten uskollisen Retiefin ja hänen kumppaniensa murhaaminen zulukuninkaan, Dingaanin, luona.

Mutta sinähän olet lukenut kertomuksen ja tunnet sen aiheen. Mitä sitten jää minulle sanottavaksi? Ei muuta kuin, että kauan sitten kuluneiden päivien muistoksi omistan sen sinulle, jonka kuva aina johtuu mieleeni, kun yritän kuvailla englantilaista ihannemiestä. Ystävällisyyttäsi en milloinkaan unhoita; muistaen sen tarjoan sinulle tämän kirjan.

Alati uskollinen ystäväsi

_H. Rider Haggard_.

ESIPUHE.

Tekijä toivoo, että lukija löytäisi jotain historiallista mielenkiintoisuutta siitä tarinasta, joka näillä sivuilla on kerrottu buurikenraali Retiefin ja hänen kumppaniensa murhaamisesta zulukuninkaan, Dingaanin, luona. Muutamia lisättyjä piirteitä lukuunottamatta hän luulee sen olevan yksityiskohtiaan myöten täsmällisen.

Sama on sanottava selostuksesta, joka annetaan niiden buurien kauheista kärsimyksistä, jotka vaelsivat kuumeseudulle, siellä tuhoutuakseen Delagoa Bay'n läheisyydessä. Näistä kärsimyksistä, erittäinkin Triechard'in ja hänen kumppaniensa, on vieläkin olemassa muutamia lyhyitä samanaikaisia kertomuksia hautautuneina niukkoihin aikakirjoihin. Mainittakoon myöskin, että sen sukupolven buurien kesken oli yleisenä luulona, että Retiefin ja hänen toveriensa julma kuolema sekä muut heitä kohdanneet onnettomuudet johtuivat erään englantilaisen tai englantilaisten petollisista vehkeilyistä hirmuvaltias Dingaanin kanssa.

JULKAISIJAN HUOMAUTUS.

Seuraava ote selittää, miten tämän kertomuksen ja muutamien muiden -- niistä yksi nimeltään "Myrskyn lapsi" -- käsikirjoitukset joutuivat julkaisijan käsiin. Se on eräästä 17 p:nä tammikuuta 1910 päivätystä kirjeestä, jonka on kirjoittanut mr George Curtis, Sir Henry Curtis'in veli, joka oli yksi mr Allan Quatermain vainajan ystäviä ja tovereita sillä seikkailuretkellä, jolla hän löysi kuningas Salomonin kaivokset, ja joka myöhemmin hävisi hänen kanssaan Keski-Afrikaan.

Tämä ote kuuluu seuraavasti:

'Muistanet, että yhteinen rakas ystävämme, vanha Allan Quatermain, jätti minut ainoaksi testamenttinsa toimeenpanijaksi, jonka hän kirjoitti ennen lähtöään veljeni Henry'n kanssa Zuvendis'iin, missä hän sai surmansa. Tuomioistuin kuitenkaan ei tullut vakuutetuksi siitä, että hänen kuolemansa oli laillisesti todistettavissa, ja muutti sentähden hänen omaisuutensa luotettaviksi arvopapereiksi, jättäen minun neuvostani hänen Yorkshiressä olevan maatilansa vuokraajalle, joka on pitänyt sitä hallussaan kahden viimeisen vuosikymmenen ajan. Nyt tämä vuokraaja on kuollut, ja hyväntekeväisyysyhdistyksen, joka hyötyy Quatermain'in testamentista, sekä minun hartaasta pyynnöstä -- sillä epävarman terveydentilani tähden olen kauan kovasti pelännyt, etten voi suorittaa loppuun toimitsijan tehtävääni -- tuomioistuin noin kahdeksan kuukautta sitten vihdoin suostui jakamaan tämän laajan omaisuuden testamentin määräysten mukaan.

Tähän tietysti sisältyi kiinteimistön myyminen, ja ennenkuin se joutui huutokaupattavaksi, menin käymään talossa tuomioistuimen määräämän asianajajan seurassa. Huoneessa, jossa Quatermain tavallisesti oleskeli, me löysimme lukitun kaapin, jonka minä avasin. Se osoittautui olevan täynnä erilaisia esineitä, joita hän varmaankin piti suuressa arvossa niiden muistojen tähden, jotka niihin liittyivät hänen aikaisemmasta elämästään. Näitä minun ei tarvitse luetella tässä, koska olen säilyttänyt ne hänen pääperillisenään ja ne minun kuoltuani siirtyvät testamenttini mukaan sinulle.

Näiden esineiden joukosta löysin lujan rasian, joka oli tehty jostain punaisesta ulkomaalaisesta puusta. Se sisälsi erilaisia asiapapereita ja kirjeitä sekä pinkan käsikirjoituksia. Nauhan alla, jolla käsikirjoitukset on sidottu yhteen, on paperipala, jolle on kirjoitettu sinisellä kynällä Allan Quatermain'in allekirjoittama määräys, että, jos hänelle jotain tapahtuisi, nämä käsikirjoitukset olisi lähetettävä sinulle (jota hän, kuten tiedät, suuresti kunnioitti), ja sinä saisit ominpäin joko polttaa tai julkaista ne, miten vain sopivaksi näkisit.

Näin vuosien kuluttua, kun kumpikin meistä vielä elää, täytän vanhan ystävämme pyynnön ja lähetän sinulle hänen lahjansa, jonka uskon olevan sekä mielenkiintoisen että arvokkaan. Olen lukenut "Marie" nimisen käsikirjoituksen ja olen ehdottomasti sitä mieltä, että se on julkaistava, sillä se on mielestäni omituinen ja liikuttava kertomus suuresta rakkaudesta, ja sitäpaitsi täynnä unohdettua historiaa.

Toinen, jonka nimi on "Myrskyn lapsi" näyttää myöskin hyvin mielenkiintoiselta tutkielmalta villi-ihmisten elämästä, ja toiset lienevät samaten mieltäkiinnittäviä. Mutta silmäni ovat vaivautuneet niin paljon, etten ole voinut niitä tavailla. Toivon kuitenkin eläväni niin kauan, että näen ne painettuina.

Vanha Allan Quatermain raukka! On kuin hän olisi äkkiä ilmestynyt kuolleista! Niin ainakin ajattelin, kun tutkiskelin näitä kertomuksia siltä hänen elämänsä kaudelta, josta en muista hänen minulle puhuneen.

Ja nyt vastuuni tässä asiassa on päättynyt ja sinun alkaa. Menettele niinkuin haluat käsikirjoitusten kanssa.

George Curtis.'

Kuten saattaa kuvitella, olin minä, julkaisija, jotenkin hämmästynyt saadessani tämän kirjeen ja mukana seuraavan nipun tiheään kirjoitettuja käsikirjoituksia. Minustakin tuntui siltä kuin vanha ystäväni olisi noussut haudastaan ja vielä kerran seisonut edessäni, kertoen jotain tarinaa myrskyisestä ja traagillisesta menneisyydestään rauhallisella, hillityllä äänellään, jota en koskaan ole voinut unohtaa.

Ensimmäinen lukemani käsikirjoitus oli "Marie" nimellä varustettu. Se kertoo mr Quatermain'in ihmeellisistä kokemuksista, kun hän hyvin nuorena miehenä seurasi onnetonta Pieter Retiefia ja buurien lähetystöä zuluvaltiaan, Dingaanin, luo. Tämä päättyi siten, että heidät murhattiin ja ainoastaan Quatermain itse ja hänen hottentottipalvelijansa Hans pääsivät hengissä teurastuksesta. Myöskin siinä kerrotaan toisesta, häntä itseään läheisemmin koskevasta asiasta, nimittäin hänen rakastumisestaan ja avioliitostaan ensimmäisen vaimonsa, Marie Marais'n, kanssa.

Tästä Mariesta en koskaan kuullut hänen puhuvan, yhtä kertaa lukuunottamatta. Muistan erään tilaisuuden -- se oli paikallisen hyväntekeväisyysyhdistyksen hyväksi pidetyssä puistojuhlassa --, jolloin seisoin Quatermain'in vieressä, kun joku esitti hänelle nuoren tytön, joka seisoi jonkun matkan päässä ja joka oli herättänyt huomiota laulamalla erittäin kauniisti juhlassa. Hänen sukunimensä olen unohtanut, mutta hänen etunimensä oli Marie. Quatermain joutui hämilleen sen kuullessaan ja kysyi, oliko hän ranskalainen. Nuori nainen vastasi kieltäen; hän oli vain ranskalaista syntyperää isoäitinsä kautta, joka myöskin oli Marie.

"Niinkö?" hän sanoi. "Tunsin kerran jotenkin teidän näköisenne tytön, joka myöskin oli ranskalaista syntyperää ja jonka nimi oli Marie. Olkoon elämänne onnellisempi kuin hänen, vaikka ette koskaan voikaan olla häntä parempi tai jalompi." Hän kumarsi yksinkertaisella, kohteliaalla tavallaan, ja kääntyi poispäin. Myöhemmin, ollessamme kahdenkesken, kysyin häneltä, kuka oli tämä Marie, josta hän oli puhunut nuorelle naiselle. Hän oli hetkisen vaiti ja vastasi sitten:

"Hän oli ensimmäinen vaimoni, mutta pyydän sinua olemaan puhumatta hänestä minulle tai jollekulle muulle, sillä minä en jaksa kuulla hänen nimeään. Kenties jonain päivänä saat tietää kaiken hänestä." Sitten hän, surukseni ja hämmästyksekseni, purskahti ikäänkuin nyyhkytykseen ja poistui nopeasti huoneesta.

Luettuani kertomuksen tästä Mariesta voin hyvin ymmärtää, miksi hän oli niin liikutettu. Painan sen aivan sellaisena kuin se hänen kädestään on lähtenyt.

Yksi niistä käsikirjoituksista, nimeltä "Myrskyn lapsi" kertoo liikuttavan tarinan kauniista ja -- täytynee minun lisätä -- turmeltuneesta zulutytöstä, Mameena'sta, joka eläissään teki paljon pahaa ja poistui katumattomana maailmasta.

Eräässä, muitten muassa, kerrotaan salainen tarina syistä, miksi englantilaiset vuonna 1879 voittivat Cetewayo'n ja hänen armeijansa. Tämä tapahtui vähän aikaisemmin kuin Quatermain tapasi Sir Henry Curtisin ja kapteeni Goodin.

Nämä kolme kertomusta ovat enemmän tai vähemmän yhteydessä toistensa kanssa. Ainakin muuan iäkäs kääpiö,Zikali, peloittava poppamies, esiintyy niissä kaikissa, vaikka ensimmäisessä hänet vain ohimennen mainitaan Retiefin murhan yhteydessä, mihin hän epäilemättä oli pääyllyttäjänä. Koska "Marie" on aikajärjestyksessä ensimmäinen ja koska tekijä oli sen asettanut pinkkaan päällimmäiseksi, julkaisen sen ensin. Muita toivon voivani käsitellä myöhemmin, kun saan alkaa ja tilaisuutta.

Mutta tulevaisuus pitäköön itsestään huolen. Me emme voi sitä tarkastaa, eivätkä sen tapaukset ole meidän määrättävissämme. Toivon siis, että ne, jotka nuoruudessaan ovat lukeneen kuningas Salomonin kaivoksista ja Zuvendis'ista, ja kenties jotkut nuoremmat, löytäisivät yhtä paljon mielenkiintoisuutta näissä uusissa luvuissa Allan Quatermain'in itse kirjoittamaa elämäkertaa, kuin minä itse olen löytänyt.

I Luku.

ALLAN OPISKELEE RANSKAA.

Vaikka minä, Allan Quatermain, vanhoilla päivilläni olen ryhtynyt kirjoittamaan -- muotia seuraten -- en kuitenkaan koskaan ole sanallakaan kertonut ensimmäisestä rakkaudestani ja niistä seikkailuista, jotka liittyvät rakastettuni kauniiseen ja traagilliseen elämän tarinaan. Luulen sen johtuneen siitä, että se aina on näyttänyt minusta liian pyhältä ja kaukaiselta asialta, yhtä pyhältä ja kaukaiselta kuin tuo taivas, joka säilyttää Marie Marais'n kirkkaan, loistavan sielun. Mutta nyt, tällä iälläni, se mikä oli kaukaista, tulee lähemmäksi jälleen; ja öisin minä tähtien lomitse avaruudessa olen toisinaan näkevinäni avonaiset ovet, joiden kautta minun tulee kulkea, ja taivuttautuneena kynnyksen yli maahan päin, ojennetuin käsin ja tummat silmät kosteina, esiintyy minulle näyssä varjo, jonka aikoja sitten ovat unohtaneet kaikki muut paitsi minä, -- Marie Marais'n varjo.

Vanhan miehen unelmia epäilemättä, ei muuta. Kuitenkin tahdon koettaa piirtää paperille tämän tarinan, joka päättyi niin suureen ja muistamista ansaitsevaan uhraukseen, vaikka toivon, ettei yksikään ihmissilmä sitä lue, ennenkuin minutkin on unohdettu tai joka tapauksessa olen hämärtynyt unohduksen pilvien verhoon. Olenpa iloinen, että olen odottanut näin kauan, kunnes ryhdyin tähän kokeeseen, sillä minusta tuntuu siltä, että vasta viime aikoina olen tullut ymmärtämään ja oikein arvostelemaan sen naisen luonteen todellisen arvon, josta kerron, ja sen intohimoisen kiintymyksen, jota todisti hänen aulis uhrautumisensa niin perin vähäpätöiselle miehelle kuin minä. Ihmettelen, mitä olen tehnyt sellaista, joka osakseni on määrännyt kahden sellaisen naisen rakkauden kuin Marien ja Stellan, hänkin jo aikoja sitten kuollut, -- ainoa ihminen maailmassa, jolle olen kertonut Marien koko tarinan. Muistan kovin pelänneeni hänen siitä pahastuvan, mutta niin ei käynyt. Tosiasia on, että hän lyhyen avioliittomme aikana ajatteli ja puhui paljon Mariesta, ja hänen viimeisiä sanojaan minulle olivat, että hän meni etsimään häntä, ja että he yhdessä odottaisivat minua rakkauden maassa, puhtaina ja kuolemattomina.

Stellan kuollessa koko tämä puoli elämästä päättyi minuun nähden, senjälkeen en niiden pitkien vuosien aikana, jotka sen ja nykyisen ajan välillä ovat kuluneet, ole suonut ainoatakaan hyväilysanaa naisille. Myönnän tosin, että kerran, paljoa myöhemmin, muuan zuluheimoon kuuluva pikku lumoojatar sanoi hyväileviä sanoja minulle, ja tunniksi tai niillä paikoin pani pääni pyörälle, -- taito, jossa hän oli hyvin perehtynyt. Tämän sanon ollakseni aivan oikeudenmukainen, vaikka se -- tarkoitan päätäni, sillä sydän ei ollut mitenkään sekaantunut tähän juttuun -- pian asettui paikalleen jälleen. Hänen nimensä oli Mameena, ja minä olen toisessa yhteydessä kertonut hänen huomattavan tarinansa.

Palatkaamme takaisin ajassa. Kuten jo olen kirjoittanut eräässä toisessa kirjassa, minä vietin nuoruuteni vanhan isäni kanssa, joka oli Englannin valtiokirkon pappi, seudulla, missä on nykyään Cradockin piiri Kap-siirtomaassa.

Silloin se vielä oli jotenkin villiä seutua, jossa oli aivan pieni valkoinen asutus. Harvalukuisten naapuriemme joukossa oli eräs suuri farmari nimeltä Henri Marais, joka asui noin viidentoista mailin päässä meidän asuinpaikaltamme, kauniilla Maraisfontein nimisellä maatilalla. Sanoin, että hän oli buuri, mutta, kuten hänen sekä etu- että sukunimestään voi arvata, hän oli syntyperältään hugenotti, hänen esi-isänsä, jonka nimi myös oli Henri Marais -- vaikka luulen, että Marais kirjoitettiin hiukan toisin silloin -- oli aikoinaan ollut ensimmäisiä tähän uskoon kuuluvista, jotka muuttivat Etelä-Afrikaan välttääkseen Ludvig XIV:n julmuuksia Nantes'in ediktin uudistamisen aikoina.

Toisin kuin useimmat samanlaista alkuperää olevat buurit, tämä omituinen Marais-suku -- sillä tietysti oli useita muita samannimisiä perheitä -- ei koskaan unohtanut syntyperäänsä. Niinpä he isästä poikaan saivat jonkinlaiset tiedot ranskankielessä, ja keskenään usein puhuivat sitä hyvän tavan mukaan. Joka tapauksessa Henri Marais, joka oli harvinaisen uskollinen, tapasi lukea lukunsa Raamatusta (jota buurien on tai oli tapana lukea ääneen joka aamu, mikäli heidän lukutaitonsa vain sen teki mahdolliseksi), ei hollannin kielellä, vaan vanhalla hyvällä ranskankielellä. Minulla on sama kirja, josta hänen oli tapana lukea, sillä, kummallista kyllä näin vuosien perästä, kun kaikki nämä tapaukset ovat kauan olleet menneisyyteen kätkeytyneinä, satuin ostamaan sen Maritzburgissa erään kirjanipun mukana eräästä viikottain pidetystä huutokaupasta, jossa myytiin kaikenlaista rihkamaa. Muistan, että kun avasin tuon suuren niteen, joka oli sidottu alkuperäisiin hirvennahkakansiin, ja näin kenelle se oli kuulunut, purskahdin kyyneliin. Siinä ei ollut mitään epäilemistä, sillä, kuten entisinä aikoina oli tapana, tässä Raamatussa oli erilaisia etulehtiä, jotka oli sidottu siihen kiinni tarkoituksella johtaa mieleen tapauksia, jotka sen omistajalle olivat tärkeitä.

Ensimmäisenä esiintyy alkuperäinen Henri Marais mainiten, kuinka hän ja hänen maanmiehensä olivat lähteneet Ranskasta, hänen isänsä menetettyä henkensä uskonnollisissa vainoissa. Tämän jälkeen seuraa pitkä luettelo syntymisistä, avioliitoista ja kuolemantapauksista, jatkuen sukupolvesta sukupolveen, joukossa muistiinpanoja, jotka kertovat asioista sellaisista kuin perheen asuntopaikan muutoksista, kaikki ranskankielellä. Luettelon loppupuolella ilmestyy merkintä sen Henri Marais'n syntymästä, jonka minä tunnen liiankin hyvin, sekä hänen ainoan sisarensa. Sitten on kirjoitettu hänen avioliitostaan Marie Labuschagne'n kanssa, joka, kuten mainitaan, myös on hugenottisukua. Seuraa vuotta myöhemmin minun Marieni, Marie Marais'n syntymä, ja pitkän väliajan perästä, sillä muita lapsia ei syntynyt, hänen äitinsä kuolema. Heti alempana on nähtävänä seuraava merkillinen kohta:

"Le 3 Janvier, 1836. Je quitte ce pays voulant me sauver du maudit gouvernement Britannique comme mes ancêtres se sont sauvés de ce diable -- Louis XIV. A bas les rois et les ministres tyranniques! Vive la liberté!" ["3 päivä tammikuuta 1836. Jätän tämän maan pelastuakseni Britannian kirotulta hallitukselta, kuten esi-isäni ovat pelastuneet tuon paholaisen, Ludvig XIV:n käsistä. Alas kuninkaat ja itsevaltiaat ministerit! Eläköön vapaus!"]

Se ilmaisee sangen selvästi Henri Marais'n luonteen ja mielipiteet sekä trek-buurien keskuudessa vallitsevat tunteet näihin aikoihin.

Tähän merkintä päättyy ja Marais'n historia on lopussa siinä, mihin Raamattuun tehdyt muistiinpanot loppuvat, sillä tämä perheen haara on nyt sammunut.

Heidän tarinansa viimeisen luvun tulen aikanaan kertomaan.

Tutustumisessani Marie Marais'hen ei ollut mitään merkillistä. En pelastanut häntä missään kahakassa villiltä pedolta enkä onkinut häntä ylös kohisevasta virrasta, niinkuin olisi sopivaa romaanissa. Me vaihdoimme nuoria ajatuksiamme pienen ja tavattoman raskaan pöydän yli, joka aikoinaan oli toimittanut lihanpaloittelemisessa tarvittavan pölkyn virkaa. Vielä tällä hetkellä saatan nähdä ne sadat naarmut, jotka kulkivat ristiin rastiin sen pinnalla, erittäinkin sillä puolella olevat, missä minä tavallisesti istuin.

Eräänä päivänä, useita vuosia senjälkeen kuin isäni oli muuttanut Kap-maahan, mynheer Marais saapui taloomme etsien, luullakseni, muutamia kadonneita härkiä. Hän oli siihen aikaan laiha, parrakas mies, jonka melkein villit, tummat silmät, jotka olivat hyvin lähellä toisiaan, sekä vilkas, hermostunut esiintyminen eivät vähintäkään muistuttaneet hollantilaista buuria -- ei ainakaan sellaista kuin minä olin kuvitellut. Isäni otti hänet kohteliaasti vastaan ja pyysi häntä jäämään päivälliselle, minkä hän tekikin.

He puhuivat keskenään ranskaa, jota kieltä isäni hyvin osasi, vaikkei hän sitä moneen vuoteen ollut käyttänytkään; hollantia hän ei osannut, tai, paremminkin, ei tahtonut puhua, jos vain muuten tuli toimeen, ja mr Marais ei taasen pitänyt parempana puhua englantia. Häntä ilahdutti tavatessaan jonkun, joka saattoi keskustella ranskaksi, ja vaikka hänen puhetapansa oli sellaista, jota kaksi vuosisataa aikaisemmin käytettiin, ja isäni taasen puhui nykyistä kirjakieltä, he mieltyivät toisiinsa heti sangen hyvin, vaikka ei kenties liian kestävästi.

Vihdoin, hetken vaitiolon jälkeen, mr Marais, osoittaen minua, laihaa, paksutukkaista ja terävänenäistä nuorukaista, kysyi isältäni, eikö hän mielellään haluaisi hankkia minulle opetusta ranskankielessä. Vastaus oli, ettei mikään häntä enemmän miellyttäisi.

"Vaikka", isäni lisäsi totisena, "tehdäkseni, johtopäätöksiä omista kokeistani, kun on ollut kysymys latinasta ja kreikasta, epäilen hänen kykyään oppia mitään?"

Järjestettiin sitten niin, että minä menisin kahdeksi päiväksi joka viikko Maraisfontein'iin, nukkuen siellä niiden välisen yön, saamaan opetusta ranskankielessä eräältä kotiopettajalta, jonka mr Marais oli palkannut opettamaan tytärtään tässä kielessä sekä muissa aineissa. Muistan, että isäni suostui maksamaan määrätyn osan tämän kotiopettajan palkkiosta, ehdotus, joka säästäväisestä buurista oli erittäin mieluisa tietenkin.

Niinpä minä sitten määrättyyn aikaan menin sinne, lainkaan pahoittelematta, sillä meidän asuinpaikkamme ja Maraisfonteinin välillä saattoi löytää monia pauw ja koran nimisiä kurkia, puhumattakaan mitään vuohipukeista, joita myös saattoi tavata, ja minun sallittiin kantaa pyssyä, mikä juuri noina aikoina oli minulle suureksi hyödyksi. Määrättynä päivänä minä siis ratsastin Maraisfontein'iin erään Hans nimisen hottentotin saattamana, josta minulla tulee olemaan paljon kerrottavaa. Harjoitin matkalla erittäin menestyksellistä urheilua, sillä saapuessani paikalle minulla oli selässäni yksi pauw, kaksi koran'ia ja pieni vuorikauris, jonka onnistuin ampumaan, kun se hyppäsi esiin muutamien edessäni olevien kallionkielekkeiden takaa.

Maraisfonteinin ympärille oli laitettu persikkapuuistutuksia, jotka juuri silloin peittivät sen kokonaan ihanilla, punertavilla kukillaan, ja kun minä ratsastin niiden keskitse hitaasti, tuntematta tarkoin tietä taloon, ilmestyi eteeni hento tyttönen puettuna mekkoon, joka väriltään oli aivan persikan kukan näköinen. Saatan nähdä hänet tällä hetkellä, tumma tukka alas niskaan riippuen, ja suuret arat silmät tuijottaen minuun hollantilaisen kapotin varjosta, joka hänellä oli päässään. Hän todellakin näytti olevan pelkkänä silmänä, kuin dikkop eli paksupäinen rantarauku; joka tapauksessa minä huomasin vähän muutakin hänessä.

Pysäytin ponyni ja tuijotin häneen, tuntien itseni hyvin araksi ja tietämättä, mitä sanoa. Hetkisen hän tuijotti minuun takaisin, otaksuttavasti saman kiusallisen tunteen vaivaamana, sitten hän ponnistautui puhumaan äänellä, joka oli hyvin pehmeä ja miellyttävä.

"Oletko sinä se pieni Allan Quatermain, jonka pitäisi tulla opiskelemaan ranskaa minun kanssani?" hän kysyi hollanniksi.

"Olenpa kylläkin", vastasin samalla kielellä, jota hyvin taisin; "mutta miksi sinä, neitiseni, kutsut minua pieneksi? Olen pitempi kuin sinä", lisäsin pahastuneena, sillä kun olin nuori, oli pituuden puute minulla aina arka kohta.

"Minä en usko", hän vastasi. "Mutta päästähän irti tuo hevonen, niin mittaamme tässä tätä muuria vasten."

Astuin alas hevosen selästä, ja, saatuani hänet vakuutetuksi siitä, ettei minulla ollut mitään korkoja apunani (minulla oli jalassani jonkinlaiset raakavuodasta tehdyt tohvelit, joita buurit nimittivät nimellä veld-shoon), hän otti kirjoitustaulun, joka hänellä oli mukanaan -- siinä ei ollut, kuten hyvin muistan, mitään kehystä, vaan oli se todellisuudessa vain kappale ainetta, jota käytettiin katon kattamiseen -- ja painaen sen alas kankeaan tukkaani, joka oli pystyssä silloin niinkuin nytkin, hän teki syvän merkin muurin pehmeään hiekkakiveen kovakärkisellä kynällä.

"Noin", hän sanoi, "nyt se on oikein tehty. Nyt, pikku Allan, on sinun vuorosi mitata minut."

Sitten minä mittasin hänet, ja katso, hän oli kokonaista puoli tuumaa pitempi minua.

"Sinä seisot varpaillasi", sanoin harmissani.

"Pikku Allan", hän vastasi, "varpailla seisominenhan olisi valehtelemista hyvän Herran edessä, ja kun sinä opit minut paremmin tuntemaan, sinä tulet myöskin tietämään että, vaikka minulla on peloittava luonne ja monia muita syntejä, minä en valehtele."