Part 5

Tiedämme, kuinka kerjäläishartailijat olivat luulleet, että Buddha oli langennut mailmaan takaisin, koska hän oli virrassa uinut ja juustoa syönyt, ja lähtivät yhdessä kidutusmetsästä Benares-maan Murigadaviin pitkittämään siellä kidutustansa. Kun nyt näkivät Buddhan lähestyvän, niin puhelivat he keskenään: “Katsokaappa häntä, kuinka on lihava ja verevä! Mies on mailman tomuhun tahriintunut! Vaikka tuleekin, niin emme suinkaan häntä entiseen tapaan opettajanamme kohtele. Sillä hän on valansa rikkonut, kidutuksesta luopunut ja himojen maille palannut”. Mutta kun Buddha lähemmä tuli, niin herätti hänen majesteetillisen muotonsa kirkkaus kumminkin heissä entisen kunnioituksen tunteen.

Buddha selitti heille, että kidutuksen kautta on mahdoton vapautumista saavuttaa. Kun vaan erehdyksestänsä luopuu, niin vaikka sitten syökin lihaa ja pukeutuu kauniisen pukuun, jättää pyhät kirjoitukset lukematta, munkeille lahjoja antamatta, ja kylmässä ja kuumassa nälkää nähden kidutusta harjoittamatta, niin ei siitä vähääkään ole vapautumiselle haittaa. Mailman saastana ei ole lihan syöminen, vaan himot. Vaikka tunteensa hehkua ja himonsa paloa sammuttamatta kuinka surkeata elämää viettäisi, ei siitä hyötyä olisi. Kun ruumis heikontuu, niin häiriintyy samalla sielukin. Terveessä ruumiissa vasta täydellisen viisauden valon sytyttäminen laatuun käy. Tämä on se oikea keskitie, selitti hän.

Hartailijat tulivat Buddhan opetusta kuullessaan kovin liikutetuiksi ja häpesivät, että olivat turhaan niin monta vuotta itseään kiduttaneet. He pyysivät jalat ristissä kunnioituksesta maahan kumartuneina päästä Buddhan oppilaiksi. Buddha suostui heidän pyyntöönsä ja selitti heille vielä neljän pyhän opinkappaleen totuuden.

Mitkä ne neljä pyhää opinkappaletta ovat? Ne ovat tuskien lopettamisen, Nirvanaan pääsyn tie:

Ensimäinen koskee vaivaa. Sillä ihmiselämä alkaa vaivalla ja loppuu vaivalla. Syntyminen, vanheneminen, kipu ja kuolema ovat kaikki vaivaa. Vastenmielisiinkin henkilöihin täytyy meidän yhtyä, rakkaistakin erota. Kunnian loiste hälvenee, saatu menetetään. Kaikki täällä on vain ikävyyttä, vaivaa ja tuskaa. On siis ymmärtäminen, että tämä mailma on vaivojen maa. Se on viisauden alku.

Toinen koskee vaivojen syytä. Vaivojen syynä ovat himot. Haju ja maku meitä viettelevät, ääni ja väri viehättävät, voiton perässä juoksemme, kuuluisuutta hourailemme ja tähän vaahtoisaan, hämärään mailman nautintoon kiintyneinä vaellamme niin, heräämästä kuolemaan asti. Sentähden on tarpeellista, että se, joka tätä mailmaa vaivojen maana pitää, myöskin huomaa, että vaivojen syynä ovat himot.

Kolmas koskee vaivan lakkauttamista. Ken tahtoo himoista vapautua, hän kieltäköön itsensä. Kaikki pyyteet ja himot johtuvat itsekkäisyydestä. Itsekkäisyys on himojen paise, tuskien lähde. Kun itsekkäisyydestä vain luovumme, niin kaikki vaivat paikalla lakkaavat, sillä ei ole olemassa varjoa ilman esinettä.

Neljäs koskee vaivan lakkauttamisen kahdeksaa keinoa. Mitkä ovat nämä vaivan lakkauttamisen kahdeksan keinoa? Ensiksi oikein katsominen, joka tarkoittaa asian vaatimaa katsantotapaa. Toiseksi oikein tahtominen, joka tarkoittaa asian vaatimaa päättäväisyyttä. Kolmanneksi oikein puhuminen, joka tarkoittaa asian mukaista puhetapaa. Neljänneksi oikein toimiminen, joka tarkoittaa asian mukaista menettelytapaa. Viidenneksi oikein eläminen, joka tarkoittaa asian vaatimaa elämäntapaa. Kuudenneksi oikein eteneminen, joka tarkoittaa asian vaatimaa ahkeroimista. Seitsemänneksi oikein ajatteleminen, joka tarkoittaa asian mukaista ajatustapaa. Kahdeksanneksi oikea sydän, joka tarkoittaa asian mukaista sydämen rauhan ja elämän voiman perustaa. Nämä ovat vaivan lakkauttamisen kahdeksan keinoa. Ken autuuden tietä oppia ja pelastusta tavoitella haluaa, hänen tulee ensin noudattaa näitä neljää pyhää opinsääntöä.

Neljän pyhän opinsäännön totuuden hartailijoille osoitettuansa selitti Buddha yhdyskuntien ja temppelien tarpeellisuutta sanoen: “Jos autuuden tiellä matkailevat yksinänsä kulkevat, niin saattavat he kiusausten vuoksi takaisin kääntyä. Sentähden tulee sellaisten ihmisten yhtyen muodostaa yhdyskuntia. Heidän on toisiansa tukeminen, neuvominen ja kehoittaminen. Siten totisen opin seuraajat voivat rakentaa tähän mailmaan vanhurskauden valtakunnan”.

Hartailijoiden joukossa oli eräs Koondsjinjaksi kutsuttu. Hän oli ensimäinen oppilas, joka suostui buddhan-oppiin. Toisten neljän kanssa hän lupautui noudattamaan kolmea liittymiskäskyä: ensiksi liittyä Buddhaan, toiseksi pitäytyä lakiin, kolmanneksi liittyä munkkeihin. Buddhaan liittyminen tarkoittaa, että heidän piti pitämän Buddhaa mailman jumaloitavana opettajana, autuuden tielle heräämisen aatekuvana. Lakiin pitäytyminen merkitsee, että heidän piti opetteleman Buddhan esittämää pelastuksen sääntöä ja sitä noudattaman. Luvatessaan munkkeihin liittyä, lupasivat he yhtyä yhdyskunnaksi yhdessä vanhurskasta elämää viettämään. Näitä buddhan munkkien kolmea lupausta ovat jälkimailman ihmiset kolmeksi aarteeksi nimittäneet.

Ensin Koondsjinjan ja neljä muuta kerjäläishartailijaa puolellensa voitettuaan, Buddhan evankeliumi yhä leveni, ja kerääntyi hänen luokseen läheltä ja kaukaa tuulen tuomaa huhua seuraten joka päivä yhä useampia oppilaita. Näiden oppilastansa joukosta valitsi Buddha muutamia, jotka todella olivat opin käsittäneet ja kykenivät sitä toisillekin opettamaan, ja lähetti heitä joka taholle uutta oppiansa julistamaan. Buddha sanoi heille: “Kerjäläismunkit! Minun oppini ei tarkoita saattaa kutakin vain itsestään huolta pitämään, vaan toimimaan niin, että kaiken mailman elävät olennot saman hyödyn saisivat. Pankaa hyvin mieleenne tämä toisen hyötyä tarkoittava suuri rakkaus! Teidän tulee osoittaa avuttomille olennoille elon ja kuolon valtamerta välttämisen tie. Mihinkä minun oppini leviää, siellä tietysti olen minä itse läsnä. Pikkumaiset ihmiset oppiani kuullessaan nauranevat ja pilkannevat, mutta älkää heille suuttuko; säälikää heidän pimeyttänsä!” Nyt buddhan-oppi tuulen puuskana, sadepilvenä leveni kaikkialle Indian valtakuntiin.

Buddha lähetti oppilaitansa joka taholle. Kun päivä oli kirkas, vuodenaika sopiva, käski hän heidät ulos riissikuppi kädessä kerjuulla kulkemaan ja suvella sadeaikana palaamaan levätäksensä ja totuuden tietä opiskellaksensa. Sillä Indiassa sataa suvella niin ankarasti, ettei käy ulkona kuljeskeleminen. Tämä on myöhempien buddhalaisten niin kutsuma kesälevon sääntö.

Nyt kertonemme Buddhan kesälevon aikaisesta toiminnasta. Buddha jakoi päivän viiteen osaan. Ensiksi Buddha varhain aamulla noustuansa peseytyi ja meni hartaushuoneesen. Kun hartaushetki oli päättynyt, pukeutui hän mantteliinsa ja läksi kaupungille riissikuppi kädessä ruokaa kerjäämään. Toiseksi kerjuulta palattuansa pesi Buddha jalkansa ja nousi oppisaliin, jonne hän keräsi oppilaansa ja selitti heille lakia. Saarnan loputtua oppilaat joko keskustelivat tai äänetönnä istuen miettivät Buddhan opetusta. Tällä aikaa Buddha aterioi ja saarnasi jälkeen puolenpäivän kaikkialta tuleville pyhiinvaeltajille. Kolmanneksi kun Buddha oli rahvaalle pitämänsä saarnan päättänyt, kylpi hän ja meni puutarhaan kävelylle. Palattuansa vastasi hän oppilastensa tekemiin kysymyksiin. Neljänneksi päivän laskun jälkeen piti Buddha saarnan taivaitten hyville jumalille. Niin kului aika puoleen yöhön. Viidenneksi kun saarna taivaitten hyville jumalille oli loppunut, rupesi Buddha levolle. Tällainen oli Buddhan kesälevon aikainen päiväjärjestys.

KAHDESTOISTA LUKU.

Buddha Udsjagrivassa.

Siihen aikaan asui Magadhan pääkaupungin Udsjagrivan ulkopuolia, Gadsja-nimisellä vuorella kolme kiduttajaveljestä. Vanhinta kutsuttiin Urvirvara Kaadsjaabaksi, keskimäistä Nadee Kaadsjaabaksi ja nuorinta Gajaa Kaadsjaabaksi. Kukin heistä oli laajatietoinen ja hurskas. Valtakunnan asujamet jumaloitsivat heitä aikansa opettajina. Sangen paljon tuli heidän luokseen kansaa oppia saamaan. Heidän oppinsa tarkoitti jumalaisen tulen palvelemista. Siinä oli kohtia, jotka muistuttivat lännessä sijaitsevan Persian tulenpalvelusoppia. Buddha päätti matkailunsa aluksi mennä näitä veljeksiä pelastamaan. Hän nousi yksin vuorelle ja pyysi vanhimmalta Kaadsjaabalta yösijaa. Kaadsjaaba vastasi: “Minulla on vain yksi tuliluola, ja sekin on pahan lohikäärmeen asuntona. Ei ole sinulle majaksi sopivaa paikkaa”. Mutta Buddha ei laannut pyytämästä. Hän meni omalla ehdollansa tuliluolaan yöksi. Kun yö tuli, näki lohikäärme Buddhan ja vihoissaan puuski myrkyn savua. Koko luola joutui tulen valtaan. Mutta se ei hiukkaakaan Buddhan ruumiisen koskenut. Itsestänsä se lopulta sammui. Buddha istui suorana täydessä tajussa, tavallisen näköisenä. Lohikäärme lie nyt taipunut ja masentunut Buddhan hyveen voimasta, tuli ja kumarsi häntä. Kun Kaadsjaaba näki, että luolassa yöllä tuli syttyi, sääli hän, että Buddha arvaamattansa oli lohikäärmeen tuleen kuollut. Kun hän aamulla oppilastensa kanssa tuli katsomaan, oli Buddha jo lohikäärmeen masentaen riissikuppiinsa asettanut. Nyt Kaadsjaaba ihmetteli Buddhan ääretöntä voimaa, tunsi syvää kunnioitusta ja pyysi saada häneltä opetusta. Buddha siis osoitti tulenpalvelemisen arvottomuuden ja hiljalleen selitti neljää opinkappalettansa ja kahdeksaa tietänsä, jota kuunnellessa kolme Kaadsjaabaa ja viisisataa henkeä heidän joukkokuntaansa ilonkyyneleihin sulivat ja saivat luvan liittyä häneen. He heittivät kaikki tulenpalvelus- ja kidutustamineensa veteen, ottivat kukin sauvan ja ruoka-astian käteensä, seurasivat Buddhaa ja yhdessä jonossa laskeutuivat vuorelta alas.

Sitten Buddha, Kaadsjaabat ja heidän joukkonsa seurassansa lähti Udsjagrivaan. Asujamet olivat kyllä jo ennenkin kuulleet Siddhaartan selkeästä älystä ja vapautumisesta. Mutta kuinka he olisivat voineet ajatellakaan, että hän olisi ollut Magadhan miljoonien asujanten kunnioituksen saavuttaneita Kaadsjaabaita etevämpi! Sanoma, että Buddha Kaadsjaabat oppilainansa tulee Udsjagrivaan, sai koko kaupungin hälinään. Useat eivät äkkiä tätä sanomaa uskoneet. Vaikka omin silmin näkivät Buddhan kaupunkiin tullessa Kaadsjaabain kunnioittavasti hänen jätissään seuraavan, oli vielä monta, jotka pysyivät kahden vaiheilla siitä, seuraako Buddha Kaadsjaabaita, vaiko Kaadsjaabat Buddhaa. Buddha kun arvasi kansan ajatukset, kysyi äkkiä Kaadsjaabailta: “Kaadsjaabat! Miksi olette te tulenpalvelus-oppinne hyljäten minua seuraamaan ruvenneet?” Kaadsjaabat Buddhan käskyn kuullessaan laskeutuivat polvilleen ja kätensä yhteen liittäen suuren ihmisjoukon kuullen tunnustivat: “Syynä siihen, että hylkäsimme tuIenpalveluksen on se, että se kiihoittaa himoja, lisää tuskia ja pitentää elämässä kiertelemisen vaivat. Häpeämme syvästi, että olemme tätä väärää oppia ainoana oikeana pitäneet, monta vuotta itseämme vaivanneet ja ihmisiä eksyttäneet. Mutta nyt olemme taivaan sallimuksesta Buddhan kirkkauden nähdä saaneet ja äkkiä ymmärtäneet eilisen tyhmyytemme. Itsensä kiduttaminen, tulen palveleminen ja uhraaminen on hulluutta. Tästä lähin tahdomme Buddhan tuoksuvissa askeleissa seuraten pyrkiä verrattomaan Nirvanaan”.

Ihmiset kuuntelivat hämmästyneinä Kaadsjaabain sanoja ja keskenään puhellen ja kuiskutellen sanoivat: “Millainen ihminen lieneekään siis Buddha, joka on saanut meidän jumalina kunnioittamamme Kaadsjaabat jalkainsa juureen kumartumaan?” Ja koko kaupunki suostui myöntymystään huudellen Buddhan oppiin.

Magadhan kuningas Pinpisaara kuuli, että Buddha oppinsa muodostaneena nyt palasi ja meni virkamies-joukon seuraamana häntä vastaan kaupungin ulkopuolelle, kumartui Buddhan jalkoihin ja onnitteli hänen terveenä palaamistansa, hylkäsi heti vanhan brahmaopin ja rupesi Buddhan oppilaaksi. Silloin oli kuningas vasta kahden kymmenen vuotias. Siitä lähtien oli hän koko mailmassa oloaikansa, muutaman kymmenen vuotta, alati harras kolmen aarteen seuraaja, suojeli Buddhaa ja hänen oppilaitansa ja paljon toimi hänen oppinsa levittämiseksi. Siihen aikaan oli Magadha Indian mahtavin valtakunta ja sivistyksessä toisia etevämpi. On siis pidettävä erinomaisena onnena, että buddhan-oppi sai tämän valtijaan suojelusta nauttia. Tältä kannalta katsoen ei Pinpisaaran ansio buddhan-oppiin nähden suinkaan ole vähempi kuin jälkimailman Asjoka ja Kanisika kuninkaittenkaan.

Näin Buddha Pinpisaaran suojeluksen saavutettuaan, sen ajan sivistyksen pesäpaikka, Magadhan valtakunta, pääasemanansa levitti oppiaan joka taholle. Siihen aikaan lahjoitti eräs Karandaka niminen oppilas Buddhalle Enwaanan tilan, johon Pinpisaara rakennutti suuren temppelin, kutsuen Buddhan siihen asumaan. Buddha otti sen toisena tai kolmantena vuotena heräämisestänsä kesäleponsa aikaiseksi opinsijaksi. Jälkimailman buddhalaisten bambustotemppeliksi kutsuma paikka on juuri tämä.

Tähän aikaan oli Magadhassa vielä kaksi brahmaopin lahkokuntaa. Toinen jumaloitu opettaja oli nimeltään Sjariputra, toinen Maaudogaraputra. Molemmilla oli päälle parin sadan oppilaan. Kumpikin rakennuttamassaan temppelissään opettaen nautti yleistä kunnioitusta. Mutta kun he kerran menivät bambustoon Buddhaa tapaamaan ja siellä saivat kuulla hänen opetustansa, niin molemmat hänen sulo-oppiinsa kääntyivät ja sittemmin tulivat Buddhan etevimmiksi oppilaiksi. Myöskin tässä valtakunnassa elelevä, äveriäs Mahaa Kaadsjaaba, joka nuoruudestansa asti oli opintoja harrastanut, hyvin pyhät kirjoitukset tunsi, oli hyveiltään täydellinen ja tarkkaälyinen, kääntyi buddhan-oppiin ja tuli eteväksi oppilaaksi. Buddha kohteli häntä erityisesti etevinnä kaikista. Eikä hän väärin arvostellut. Sillä se, joka Buddhan kuoltua tuli suuren yleis-osaston päämieheksi ja täydensi “kolmen kokoelman” keräämisen, oli juuri Mahaa Kaadsjaaba. Kun sitäpaitsi aikakauden kuulut miehet yleensä buddhan-oppiin kääntyivät, niin ei sen julistustoimi enää työvoimien puutetta kärsinyt.

Kun Magadhan nuoriso kilvan Buddhaa seuraten antautui uskonnon harjoitukseen, niin ei moni voinut suuttumustansa pidättää. He ajattelivat: "Jos tätä menoa jatkuu, niin lopulta kaikki virkamiehet jättävät hallitsijansa, lapset isänsä, vaimot miehensä!” Sentähden parjasivat he tiellä ruokaa kerjääviä munkkeja sanoen: “Te ja teidän johtajanne Buddha olette meidän toimeentuloamme estääksenne tähän maahan tulleet; mutta kuka tunnokas ihminen sellaista oppia seuraisi!" Kun Buddha tämän kuulla sai, sanoi hän munkeillensa: "Tuommoista rauhattomuutta saattaa vähän aikaa jatkua. Mutta kun toiste teitä siten parjataan, niin vastatkaa: 'Buddha on tullut totuuden tietä opettamaan, että ihmiset sydämensä puhdistaisivat, itsensä voittaisivat, vanhurskautta harjottaisivat. Kukapa Nirvanan valoa paeten pimeyteen pyrkisi!'" Vähän päästä jo maan asujamet hänen hyveensä valtikan alle alistuivat eivätkä enää häntä eikä hänen munkkejansa parjanneet.

Tähän aikaan oli Magadhan naapurivaltiossa Bradsjeenadsjittossa äveriäs mies nimeltä Anta Pindika. Etäältä huhua Buddhasta kuultuansa, tuli hän Magadhaan. Siellä nautti hän Buddhan opetusta. Mutta hän pyysi, että Buddha itse tulisi hänen kotimaahansa kiertämään ja opetusta jakamaan. Lausuen: “Maani pääkaupunki on Siraavasti. Maa on hedelmällistä, kansa nauttii hyvää hallitusta; paheksun vaan, ettei siellä ole sinun kallista oppiasi eläviä olentoja pelastamassa. Pyydän, salli minun lahjoittaa kaunis seutu ja rakentaa siihen temppeli sinulle ja oppilaillesi opinjulistuksen alttaripaikaksi! Buddha, suostu pyyntööni!” Liikutettuna Anta Pindikan lämpimästä rakkaudesta veljiään kohtaan, suostui Buddha hänen pyyntöönsä ja lähetti ensin oppilaansa Sjariputran Anta Pindikan seurassa katsomaan paikkaa mihin Bradsjeenadsjittossa temppeli rakennettaisiin.

Siihen aikaan sattui Buddhan elämässä muistettava tapahtuma: Hän kohtasi Suttodanan ja Jasudaran.

KOLMASTOISTA LUKU.

Isän ja pojan kohtaaminen.

Kaksikymmentäkaksi vuotta oli jo siitä kulunut, kun Buddha sydänyöllä Tjannan seurassa Kantakalla ratsastaen Kapilasta lähti. Hän oli hartaasti eteenpäin samonnut suuren toiveensa täyttämiseksi, metsissä elänyt, vuorilla kiivennyt, monta kovaa kokenut, vihdoin bodaipuun alla herännyt, sitten viisi kerjäläishartailijaa pelastanut, kolme Kaadsjaabaa seuraansa voittanut, Magadhan koko valtakunnan, kansan ja ruhtinaan puoleensa vetänyt ja joka taholle saarnaten uljaasti oppinsa lopullisen voiton tiellä rientänyt. Buddhan suuri mailmanpelastustehtävä oli tähän aikaan niin sanoaksemme lähimmäkseen suoritettu. Helppo on arvata, kuinka tyytyväinen Buddha oli.

Mutta kuinka lienevät Kapilan hoviin jääneet kuningasvanhus ja Jasudara-ruhtinatar nämä monet vuodet viettäneet? Kuinka monta kertaa lienevät aamun tuulessa, illan kuunvalossa Buddhaa ajatelleet ja unettomina yönsä kuluttaneet? Nyt kahdenkymmenenkahden vuoden päästä vihdoin saapui Siddhaartan nimi, kaikkien huhuamana, Buddhan kunnianimeen liitettynä, taas heidän kuultavillensa, Siddhaartan, josta he eivät tietäneet, elikö hän, vai oliko jo kuollut! Kuinka liekään hämmästys ja ilo heidän rintaansa jyskyttänyt! Kuinka usein ja kiihkeästi lienevätkään nyt häntä kaivanneet ja rakkaudella muistelleet! Kuningas oli jo ijäkäs, jälellä oleva elämänsä tietämätön kuin tuulen puhaltaman kynttilän palaminen. Kuinka lieneekään ruhtinatar Ragoraa hellien aamuin illoin tätä turvatonta miehensä jättämää muistoa katsellessaan itkenyt! Kapilan hovin huokaukset tulivat Buddhan heräämisen ja saarnatoimeen ryhtymisen jälkeen vielä entistäkin raskaammiksi.

Sentähden valitsi Suttodana virkamiestensä joukosta yhdeksän taitavinta ratsastajaa ja lähetti heidät Udsjagrivaan kehoittamaan häntä isänsä mielen nouteeksi synnyinmaahansa palaamaan. Kun lähettiläät saapuivat bambustotemppeliin, saarnasi Buddha pareillaan kerääntyneelle kansanjoukolle sulo-oppiansa. Kuullessaan äkkiarvaamatta Buddhan täydellistä, verratonta opetusta, tulivat he kuin juovuksiin, unohtivat toimensa, buddhan-opin suloutta vain nauttivat ja sille paikalleen jääden, eivät enää palanneet. Kun ei lähettiläitä pitkään aikaan takaisin kuulunut, tuli kuningas yhä murheellisemmaksi. Hän lähetti vielä Buddhan linnassa olon aikaisen, vanhan ystävän, Udain, ja peljäten, ettei hänkään palaisi, hyvästiksi yhä toisteli: “Tule takaisin, tule takaisin!” Udai juoksutti hevoista, matkusti yöt ja päivät ja saapui bambustotemppeliin. Buddhan kohdatessaan antoi hän hänelle isän kirjeen. Kun Buddha sen avasi, huomasi hän, kuinka hellä isän rakkaus oli. Oli kuin olisi se syyttänyt, nurissut, vaikerrellut, suuttunut. Isä huokaili, kuinka vanhuuden murheita on paljon, partansa kuuran kaltaisena. Buddhan palaamista epäröivä tunne ilmeni kirjeessä sydäntä särkevänä. Tyyneenä sen luettuansa ilmoitti Buddha, että hän pyyntöä totellen tulee kotimaassaan käymään. Ilosta hyppien palasi Udai tätä sanomaa viemään.

Udain sanoman saatuaan iloitsi Suttodana-kuningas suuresti, laitatti helmivaunut kuntoon ja lähti loistava seurue ja virkamiesjoukko seurassaan häntä vastaan. Kapilan asujamet myös kun kuulivat, että Siddhaarta perintöruhtinas monta vuotta ahkeroittuansa oli autuuden tien käsittänyt, toiveensa toteuttanut, oppilaita laumottain saavuttanut, mailman kuuluksi tullut ja nyt palaa synnyinmaahansa, niin he hulluina ilosta teitä korjailivat, huoneita koristelivat, tielle hyvää tuoksua siroittelivat, kaunottaria molemmin puolin rivittivät ja niin odottivat hänen seurueensa tuloa. Läheiset ja kaukaiset kylät ja kaupungit niinikään huhun kuultuansa kerääntyivät sankoissa joukoissa katsomaan, kuinka komea Buddhan kulkue olisi.

Mutta he näkivät vain yhden munkin halvassa kaapussaan, sauva oikeassa ja ruoka-astia vasemmassa kädessänsä, paljain käsin ja jaloin tulevan. Kuinka nyt! Oliko tämä se entinen Siddhaarta-perintöruhtinas, nykyinen Buddha? Koko kaupungin väki hämmästyi tätä aavistamatonta näkyä! Erittäinkin kuningas, nähdessään, että hänen aikakautensa jumaloiduksi opettajaksi kunnioitettu poikansa oli kerjäläisen kaltainen, ei voinut mielipahan tunnetta hillitä, vaan kasvot punaisina meni hänen eteensä juuri jotakin sanomaisillaan. Mutta Buddhan täyteläinen, ylevä kasvoin muoto häikäisi hänen silmänsä kuin auringon tai kuun valo. Hengen mahdin masentamana ei kuningas äkkiä saanut sanaa suustansa. Huomaamattansa laskeutui hän vaunuista ales ja tarttui kunnioittavasti hänen käteensä lausuen: “Ah, oletko sinä Siddhaarta? En ole moneen vuoteen sinua nähnyt. Mikä taivaan armo todella, että olen tähän päivään ennättänyt!” Enemmän hän aikoi sanoa, mutta ei saanut sanotuksi, vuodatti tulvanaan kyyneleitä ja katseli häntä kauvan. Kaikkien katselijaakin hihat kostuivat.

Ah, millainen näky! Loistavien vaunuverhojen, helmipäähineihin ja komeisiin pukuihin puettujen ylimysten, kukanpunaisten, lehdenviheriöitten, tuoksuvien naisten keskellä kultaruunuinen, valkohapsinen kuningas, paljasjalkaisen, riissikuppi kädessä seisovan munkin kädestä kyyneleet silmissä kiinni pitämässä! Mikä erinomainen vastakkaisuus! Mutta kerjäläispukuisen Buddhan silmissä varmaankin kaikki nämä koreudet näyttivät vain erämaan hiekalta.

Niinpä Buddha sitten istui isäänsä vastapäätä. Kuninkaan sydämessä vaihtelivat ilon ja surun tunteet. Tuhatmäärin ne pilven tavoin esiin kuohuivat. “Ah, poikani Siddhaarta, lausu, että olet taas vanhan isäsi luo olemaan palannut! Kummoinen olisikaan silloin elämäni iltavuosien onni! Mutta sinusta autuuden tien löytäneestä, heränneestä, näyttänee tämä kuningaskuntani vain tomun hiukkaselta!” Näin tuskaillen Buddhan muotoa katsellessaan, huomasi hän, että se oli kaunis, ylevä, laupea, viisaudesta loistava, kunnian ja voitonhimon varjostakin vapaa. Näin ollen ei kuningas voinut lausua rintansa täyttä toivetta, vaan luopui yrityksestä. Buddha arvasi, mitä isän sydämessä liikkui, ajatellen tähän tapaan: “Tiedän, että olen, isäni, sydäntäsi rasittanut. Rakkautesi tunne on varmaan ollut sietämätön! Minun sydämeni on jo kauvas maailman loistosta eronnut. Paluutietä ei löydy. Pyydän, siinä rakkautesi minusta tähän kansaasi; sitä rakastaos!” Kun Buddha nyt lämpimästi esitti isälle oppiansa, kuunteli hän sitä itkien ja kiittäen lausui: “Nyt olen päässyt mailmasta erilleni! Mikä äsken vaivasi sydäntäni, on nyt hävinnyt kuin pyhäisty. Ellei sinua Siddhaarta ollut olisi, en pitkiin aikoihin olisi vapautunut ihmiselon vaivoista”. Sinä päivänä Buddha toisista eroten vietti yönsä yksinään kaupungin ulkopuolella olevassa metsässä.

Seuraavana päivänä tarttui Buddha sauvaansa ja riissikuppi kädessä lähti kaupungille ruokaa pyytämään. Kapilalaiset itkivät ja vaikertelivat, kun näkivät, että kuninkaan poika, joka entisinä vuosina nelivaljakkoa piiskaten, vaunuverhon suojaamana oli kaupungilla ajellut, nyt oli kerjäläisten joukkoon käynyt, talosta taloon kulki ja ovilla seisoskeli. Kun kuningas taas lähti häntä vastaan ja saattoi hänet hoviin, silloin virkailijat Buddhan ympäröivät, ja ilon ääni täytti koko linnan. Mutta Jasudara-ruhtinatarta vain ei näkynyt. Kun Buddha häntä kysyi, vastasi eräs hovinainen: “Ruhtinatar on huoneesensa sulkeutunut ja huokauksissa aikansa viettää. Kun perintöruhtinaan tulosta hänelle ilmoitin, niin vastasi hän: "Jos minussa on otettavaa, niin on perintöruhtinaan itsensä katsomaan tuleminen". Buddha kysyi siis ruhtinattaren huonetta.