Part 6

»Kyllä», kuiskasi Ida, »hän nukkuu». Rouva Permaneder astui varpaisillaan pienen sängyn luo, kohotti varovasti verhoja ja kumartui alas katsomaan nukkuvaa veljenpoikaansa.

Pikku Johann Buddenbrook nukkui selällään, mutta oli kääntänyt pitkän vaaleanruskean tukan ympäröimät kasvonsa huoneeseen päin ja hengitti hiljaa tuhisten tyynyyn. Hänen toinen kätensä, jonka sormenpäät pistivät esiin yöpaidan aivan liian pitkistä ja leveistä hihoista, oli rinnalla, toinen hänen vieressään peitteellä, ja silloin tällöin nytkähtelivät koukistuneet sormet hiljaa. Raollaan olevissa huulissakin näkyi heikkoa värähtelyä, aivan kuin ne olisivat koettaneet muodostaa sanoja. Väliin kulki noiden kasvojen yli alhaalta ylöspäin tuskallinen ilme, joka alkoi leuan nytkähtelyllä, levisi suun vaiheille, sai hennot sieramet värisemään ja liikutti kapean otsan jänteitä... Pitkät ripset eivät voineet peittää silmäkulmissa piileviä tummia varjoja.

»Hän näkee unta», sanoi rouva Permaneder liikutettuna. Sitten hän kumartui lapsen yli, suuteli hellävaroen hänen unen lämmittämää poskeaan, järjesti huolellisesti paikoilleen verhot ja meni jälleen pöydän luo, jonka ääressä Ida lampun keltaisessa valossa paraikaa veti uutta sukkaa parsimasienen päälle, tarkasti reikää ja alkoi parsia.

»Sinä parsit, Ida. Ihmeellistä! Minä en oikeastaan tunnekaan sinua muullaisena!»

»Niin, Tonyseni... Tuo poika on alkanut kuluttaa niin uskomattomasti sukkia kouluun jouduttuaan!»

»Mutta hänhän on niin hiljainen ja kiltti lapsi?»

»Niin kyllä... Mutta sittenkin.»

»Onko hänestä hauska käydä koulua?»

»Ei, Tonyseni. Hän olisi mieluummin tahtonut lukea minun johdollani eteenkinpäin. Ja se olisi ollut niin hyvä minustakin, sillä eiväthän nuo herrat tunne häntä pienestä asti, kuten minä, eivätkä tiedä, miten häntä on opetettava... Tarkkaavaisuus on vaikea asia hänelle, ja hän väsyy usein pian...»

»Lapsi parka! Joko häntä on lyöty?»

»Eihän toki! Herranen aika... eiväthän he nyt voisi olla niin kovasydämisiä! Kun tuo lapsi katsoo heihin suurilla silmillään...»

»Miten hän oikein selvisi ensi kerralla? Itkikö hän?»

»Itki. Hän itkee niin vähästä... Ei ääneen, vaan hiljaa itsekseen... ja sitten hän piti kiinni herra veljesi takinliepeestä ja pyysi pyytämistään, ettei tämä jättäisi häntä yksin...»

»Vai saattoi minun veljeni hänet sinne?... Niin, se on vaikea hetki, Ida. Muistan oman ensimmäisen koulupäiväni kuin olisi se ollut eilen! Minäkin itkin... ulvoin kuin kahlekoira, se oli hirveän vaikeata. Ja miksi? Siksi, että minulla oli ollut kotona yhtä hyvä kuin Hannolla. Kaikki hienojen perheiden lapset itkivät, huomasin sen heti, toiset eivät olleet millänsäkään, vaan töllistelivät meitä irvistellen... Hyvä Jumala! mikä häntä vaivaa, Ida?!»

Hänen kuvaava kädenliikkeensä jäi kesken, ja hän kääntyi pelästyneenä sänkyyn päin, josta kuuluva huuto oli keskeyttänyt hänen puhelunsa, hätäinen huuto, joka seuraavalla hetkellä toistui vielä tuskallisempana, vielä kauhistuneempana, uudistuen sitten neljä viisi kertaa peräjälkeen... »Voo-ih, vooih, voo-ih!» Se oli järkytetty, epätoivoinen vastalause johonkin kauheaan, mitä hän näki tai koki... Sitten kavahti pikku Johann seisaalleen vuoteessa, ja mumisten käsittämättömiä sanoja katsoi hän selkoselällään olevine, kullanruskeine silmineen tajuttomasti, jäykästi ympärilleen...

»Ei mikään», sanoi Ida. »_Pavor_. Se on usein vielä paljon ankarampi.» Ja hän laski tyynesti syrjään työnsä, astui pitkine raskaine askeleineen Hannoa kohden ja asetti hänet takaisin peitteen alle puhuen hänelle samalla matalalla, rauhoittavalla äänellä.

»Niinkö, vai 'pavor'... » sanoi rouva Permaneder. »Herääkö hän nyt?»

Mutta Hanno ei herännyt, vaikka hänen silmänsä olivat selällään ja vaikka hänen huulensa yhä liikkuivat...

»Mitä? Kas niin... Kas niin... Emme me nyt enää lorua... Mitä sinä sanot?» kysyi Ida. Rouva Permanederkin astui lähemmäksi kuunnellakseen tuota levotonta muminaa ja hokemista.

»... Tahdon... pikku... puutarhaan...» sanoi Hanno kankein kielin... »kastaa kukkiani...»

»Hän lausuu runojaan», selitti Ida Jungmann päätään pudistaen. »Kas niin, kas niin. Riittää jo, nuku nyt, poikaseni!...»

»Silloin... siellä aivastaa... kyssäniska vaari...» saneli Hanno huokaisten. Mutta äkkiä hänen kasvonpiirteensä muuttuivat, silmät sulkeutuivat puoliksi, hän liikutti päätään edestakaisin tyynyllä ja jatkoi hiljaisella, tuskaisella äänellä:

»Kuuhut paistaa huoneeseen, Lapsi itkee hiljalleen, Kello lyö jo kaksitoista, Herra auta angervoista!...»

Tämän sanottuaan hän nyyhkäisi, silmistä pusertuivat kyyneleet ja lähtivät vierimään hitaasti poskia pitkin... ja silloin hän heräsi. Hän syleili Idaa, katsoi kostein silmin ympärilleen, supisi tyytyväisesti »Tony-täti», käännähti ja nukkui sitten rauhallisesti edelleen.

»Kummallista!» sanoi rouva Permaneder Idan istuuduttua taas pöydän ääreen. »Mitä runoja ne olivat, Ida?»

»Ne ovat hänen lukukirjastaan», vastasi neiti Jungmann, »sen nimi on 'Pojan taikatorvi'. Ne ovat niin lystikkäitä... Hannolla on ollut nämä läksynä viime päivinä ja hän on puhunut paljon tuosta kyssäniskavaarista Tunnetko sinä sen runon?... Se oli aivan kaamea. Tuo kyssäniskavaari on kaikkialla, rikkoo keittokattilan, syö hillot, varastaa puut, estää rukin pyörimästä, nauraa ihmisille... ja viimeksi hän pyytää rukoilemaan puolestaan! Ja tämän hän nyt on saanut aikaan. Poika ei ajattele muuta päivällä eikä yöllä. Arvaapas mitä hän sanoi äsken? Hän sanoi pari kolme kertaa: 'Ei hän tahdo tehdä pahaa, eikö totta, Ida, ei hän tahdo tehdä pahaa... Hän tekee niin siksi, että hän on surullinen, ja sitten hän on vielä surullisempi... Mutta kun rukoilee, ei hänen enää tarvitse tehdä niin!’ Ja tänä iltanakin, kun hänen äitinsä tuli sanomaan hyvää yötä ennen konserttiinmenoaan, kysyi poika häneltä, pitikö hänen rukoilla kyssäniskavaarin puolesta...»

»Rukoiliko hän?»

»Ei ääneen, mutta luultavasti itsekseen. Mutta tuota toista runoa lukiessaan ei hän puhunut mitään, itki ainoastaan. Hän itkee niin vähästä, tuo poika raiska, eikä tahdo osata sitten ollenkaan lakata...»

»Mutta mikä siinä sitten on niin surullista?»

»Mistä minä tiedän... Hän ei pääse koskaan alkua pitemmälle, jota sanellessaan hän nytkin unissaan nyyhkytti... ja lopummalla hän taas itkee ajomiestä, joka jo neljän aikaan nousee olkivuoteeltaan...»

Rouva Permaneder nauroi liikutettuna, mutta tuli sitten vakavaksi.

»Tiedätkös, Ida, tuo ei ole ollenkaan hyvä, ei ollenkaan, että kaikki koskee häneen niin syvästi. Ajomies nousee neljältä — hyvänen aika, sehän on luonnollista, koska hän on ajomies. Lapsella näkyy olevan taipumusta ottaa kaikki asiat liiaksi sydämelleen — olen huomannut sen jo ennen — ja sen täytyy kuluttaa häntä. Siitä pitäisi puhua kerran vakavasti Grabowille... Mutta toiselta puolen on niin», lisäsi hän vieden käsivarret ristiin ja rummuttaen tyytymättömästi jalkansa kärkeä maahan, »että Grabow alkaa käydä vanhaksi, ja vaikka hän on äärettömän hyvä ja vilpitön ihminen, en minä anna hänelle kovin suurta arvoa lääkärinä, Ida, Jumalaparatkoon. Esimerkiksi juuri mitä tulee Hannon heräämiseen yöllä, hänen tuskakohtauksiinsa unessa... Grabow tietää niistä, mutta ei tee muuta kuin toteaa, mitä se on, ja sanoo sen latinalaisen nimen: _pavor nocturnus_... hyvä Jumala, se on sangen opettavaa... Hän on hyvä mies ja hyvä perheystävä, mutta mikään nero hän ei ole. Etevä mies on toisen näköinen ja hänestä näkyy jo nuorena, että hänessä on jotakin erikoista. Grabow on elänyt vuonna neljäkymmentäkahdeksan. Hän oli nuori silloin. Mutta luuletko hänen milloinkaan innostuneen — innostuneen vapaudesta ja oikeudesta ja etuoikeuksien ja mielivallan kukistamisesta. Hän on oppinut mies, mutta minä olen varma siitä, että silloiset yliopistojen ja sanomalehtien ohjesäännöt ovat jättäneet hänet aivan kylmäksi. Hän ei ole milloinkaan intoillut, ei milloinkaan mennyt yli rajojen... Hänen pitkät, lempeät kasvonsa ovat aina olleet samanlaiset, hän on määrännyt lääkkeeksi kyyhkyspaistia ja ranskanleipää ja vakavammassa tapauksessa ruokalusikallisen kamomillateetä... Hyvää yötä, Ida... Ehei, maailmassa on aivan toisenlaisia lääkäreitä!... Vahinko, etten saanut tavata Gerdaa.... Kiitos, käytävässä on vielä valoa... Hyvää yötä.»

Kun rouva Permaneder ohimennessään avasi ruokasalin oven huutaakseen veljelleen hyvää yötä arkihuoneeseen, näki hän, että koko huonerivi oli valaistu ja että Thomas kulki edestakaisin kädet selän takana.

NELJÄS LUKU.

Yksin jäätyään oli senaattori istuutunut entiselle paikalleen pöydän ääreen, ottanut esiin silmälasinsa ja aikonut jatkaa sanomalehden lukua. Mutta parin minuutin kuluttua oli hän jo nostanut katseensa painetusta paperista ja tuijottanut rävähtämättä, asentoaan muuttamatta kauan aikaa oviverhojen välitse pimeään salonkiin.

Miten toisiksi muuttuivatkaan hänen kasvonsa hänen yksin jäätyään! Suun ja poskien lihakset, jotka tavallisesti olivat niin ankaran kurin alaisina, herpaantuivat ja veltostuivat; oli aivan kuin naamari olisi pudonnut hänen kasvoiltaan, ja hänen jo kauan vain tahdonponnistuksella pysytetty valpas, huomaavainen, rakastettava ja tarmokas ilmeensä vaihtui kiusaantuneen väsymyksen ilmeeksi. Hänen silmänsä, jotka tuijottivat sameina ja surullisina ja hajamielisinä yhteen paikkaan, kyyneltyivät, ja hän käsitti, rohkenematta enää pettää itseänsä, kaikista päässään pyörivistä sekavista, painostavista ja rauhattomista ajatuksista yhden ainoan — sen epätoivoisen ajatuksen, että Thomas Buddenbrook oli neljänkymmenenkahden ikäisenä uupunut mies.

Hän siveli hitaasti ja syvään hengittäen otsaansa ja silmiään, sytytti koneellisesti uuden savukkeen, vaikka tiesi sen tekevän pahaa, ja tuijotti edelleen savun läpi pimeään... Minkä vastakohdan muodostivatkaan hänen piirteittensä kärsivä velttous ja tuo sankarimaiseen tapaan kammattu ja hoidettu pää — hajuvesin pirskoitettuine, suipoiksi kierrettyine viiksineen, äärimmäisen tarkasti ajeltuine leukoineen ja poskineen ja huolellisesti käherrettyine tukkineen, jonka alkava harventuminen päälaella oli mahdollisuuden mukaan peitetty ja joka muodosti syvän lahdekkeen kummallekin ohimolle. Se oli kammattu kapealle jakaukselle eikä lainehtinut enää kiharoina korvien yli, kuten ennen, vaan oli lyhyeksi leikattu, ettei sen harmaantumista huomattaisi... Hän itse tunsi tuon vastakohdan ja tiesi, ettei kukaan kaupunkilainen voinut olla huomaamatta ristiriitaa, joka oli olemassa hänen eloisan, jäntevän toimeliaisuutensa ja kasvojen himmeän kalpeuden välillä.

Ei niin, ettei hän olisi ollut kuten ennenkin tärkeä ja korvaamaton henkilö kaupungin asioissa. Ystävät toistivat hänelle lakkaamatta pormestari tohtori Langhalsin sanoja, tämän vahvistaessa kauas kuuluvalla äänellä edeltäjänsä Överdieckin lausuntoa siitä, että senaattori Buddenbrook oli pormestarin oikea käsi. Eivätkä kadehtijat voineet tätä kieltää. Mutta kauppahuone Johann Buddenbrook ei enää ollut sama kuin se oli ollut ennen; ja tämä oli niin julkinen totuus, että herra Stuht Glockengiesserstrassen varrelta saattoi kertoa sen vaimolleen heidän syödessään yhdessä silavakeittoaan päivällisverokseen... ja tuo totuus pani Thomas Buddenbrookin ähkymään.

Ja kuitenkin hän itse oli pääsyyllinen sen levenemiseen. Hän oli rikas mies, eikä yksikään kauppahuoneen kärsimistä tappioista, ei edes vuoden kuudenkymmenenkuuden vakava vaurio, ollut voinut todenteolla horjuttaa sen asemaa. Mutta vaikka hän tietenkin edusti asemaansa samaan tapaan kuin ennen ja vaikka hänen pitämillään päivällisillä oli tarjona vieraiden odottama määrä ruokalajeja, oli kuitenkin kuvitelma, että hänen onnensa ja menestyksensä olivat mennyttä, kuvitelma, joka pikemminkin oli sisäinen tuntemus kuin ulkonaisiin tosiseikkoihin perustuva totuus, saattanut hänet niin epäluuloisen arkuuden valtaan, että hän alkoi, mitä hän ei ollut tehnyt koskaan ennen, käännellä rahoja käsissään ja harjoittaa pikkumaisen tarkkaa säästäväisyyttä taloudessaan. Tuhat kertaa oli hän jo katunut uuden kalliin talonsa rakennuttamista, joka ei ollut, niin hän luuli, tuottanut muuta kuin pelkkää onnettomuutta. Kesänaikaiset matkat peruutettiin, ja pieni kaupunkipuutarha sai korvata oleskelun rannikolla tai vuoristossa. Ateriat, jotka hän nautti puolisonsa ja pikku Hannon kanssa, olivat hänen uudistuneen käskynsä mukaan niin yksinkertaiset, että se vaikutti naurettavalta laajan parkettilattiaisen ruokasalin muun komeuden rinnalla, johon kuului korkea, ylellisesti koristettu katto ja mahtavat tammiset huonekalut. Jo kauan aikaa oli jälkiruokaa saanut olla vain sunnuntaisin... Hänen pukeutumisessaan ei tapahtunut muutosta. Mutta Anton, talon monivuotinen palvelija, tiesi kuitenkin kertoa keittiössä, että senaattori vaihtoi nykyään aluspaitaa vain joka toinen päivä, koska pesu kulutti hienoja alusvaatteita... Hän tiesi enemmänkin. Hän tiesi senkin, että hänen oli lähdettävä paikastaan. Gerda pani vastaan; kolme palvelijaa ei riittänyt näin suuren talon kunnossapitoon. Mutta mikään ei auttanut: Anton sai kohtuullisen rahalahjan ja hänen oli jätettävä paikkansa kuskinpukilla, jossa istuen hän monet vuodet oli kyydinnyt Thomas Buddenbrookin senaattiin.

Näiden määräysten mukainen oli myös kauppa-asioiden nykyinen iloton tahti. Niissä ei näkynyt enää jälkeäkään siitä uudesta virkeästä hengestä, jolla Thomas Buddenbrook kerran oli elävöittänyt toimintansa, — ja hänen kumppaninsa, herra Friedrich Wilhelm Marcus, jonka yhtiöosuus oli vain hyvin pieni ja jolla ei milloinkaan ollut ollut tuntuvampaa vaikutusta asioiden menoon, oli luonnostaan kokonaan aloitekykyä vailla.

Vuosien kuluessa oli tämän pikkumaisuus lisääntynyt ja muuttunut suorastaan omituisuudeksi. Hän tarvitsi neljännestunnin sikarin leikkaukseen ja sen kärjen pistämiseen rahakukkaroonsa, minkä hän teki arvelevasti viiksiä sivellen, rykien ja epäluuloisesti ympärilleen vilkuen. Iltaisin, kaasulamppujen valaistessa kirkkaasti konttorin joka nurkan, ei hän jättänyt milloinkaan asettamatta palavaa kynttilää pulpetilleen. Sillä joka puolen tunnin kuluttua hän nousi mennäkseen vesijohdon ääreen, jossa kasteli koko päänsä. Eräänä päivänä oli hänen pulpettinsa alle sattumalta joutunut tyhjä viljasäkki, jota hän luuli kissaksi ja koetti koko henkilökunnan riemuksi hätistää pois... Ei, hänessä ei ollut miestä puuttumaan pontevasti asiain kulkuun kumppaninsa nykyisen masennuksen aikana, ja usein valtasi senaattorin, kuten esimerkiksi nyt hänen tuijottaessaan raukein silmin salin pimeyteen, häpeä ja epätoivoinen kärsimättömyys ajatellessa sitä mitätöntä pikkupuuhailua, johon kauppahuone Johann Buddenbrook viime aikoina oli vaipunut.

Mutta eikö tämä ollut hyvä? Onnettomuuskin kestää aikansa, ajatteli hän. Eikö ole viisasta pysyä hiljaa niin kauan kuin se vallitsee meitä, pysyä rauhallisena ja odottavana ja kerätä uusia sisäisiä voimia? Miksi tuo ehdotus nyt oli tullut hänen mietittäväkseen, häiriten hänen viisasta alistumisvaihettaan ja täyttäen hänen mielensä epäilyllä ja ajatuksilla! Oliko aika täyttynyt? Oliko tämä viittaus? Oliko se rohkaisu uuteen taisteluun ja nousuun? Hän oli työntänyt luotaan tuon vaatimuksen niin päättävällä äänellä kuin suinkin osasi. Mutta oliko asia Tonyn lähdettyä todellakin rauennut? Ei se siltä näyttänyt, koska hän kerran istui tässä miettien. »Ihminen kiihtyy vain sellaisesta ehdotuksesta, jota hän ei tunne voivansa kyllin voimakkaasti vastustaa»... Tuo pikku Tony oli hemmetin ovela ihminen!

Mitä hän oli sanonut Tonylle? Hän oli antanut hyvin hyvän ja sattuvan vastauksen ja muisti sen hyvin. »Epäpuhtaisiin vehkeilyihin... kalastelemaan sameissa vesissä... saattamaan toisen perikatoon»... näin hän oli sanonut. Mutta hänen täytyi kysyä itseltään, sopivatko noin voimakkaat sanat kyseessä olevaan tapaukseen. Konsuli Hermann Hagenström ei olisi sellaisia hakenut eikä löytänyt. Oliko Thomas Buddenbrook kauppias, teon mies, vai hempeä mietiskelijä?

Siinäpä olikin asian ydin; se oli aina, niin kauan kuin hän muisti, ollut hänen ratkaistavanaan! Elämä oli kovaa, ja kauppaelämä oli häikäilemättömyydessään ja epätunteellisuudessaan koko elämän vertauskuva. Seisoiko Thomas Buddenbrook, kuten hänen esi-isänsä, tanakasti tuon karun käytännöllisen elämän pohjalla? Hänellä oli usein, kuten nyt, ollut aihetta epäilyyn. Hänen oli usein jo nuorena täytynyt korjailla tunteitaan tuon elämän mukaan... Mahtaisiko hän milloinkaan oppia olemaan kova ja kärsimään kovuutta tuntematta sitä kovuudeksi? — siitä oli kysymys.

Hän muisti, minkä vaikutuksen häneen oli tehnyt vuoden kuudenkymmenenkuuden tapaus, ja hänessä heräsivät eloon silloiset sanomattoman tuskalliset tunteet. Hän oli menettänyt suuren määrän rahaa... mutta se ei ollut ollut julmin puoli asiassa! Julminta oli ollut se, että hänen oli täytynyt ensi kerran tuntea omassa nahassaan koko kauppaelämän ehdoton raakuus, jolloin kaikkien hyvien, lempeiden ja rakastettavien ominaisuuksien ja tunteiden oli täytynyt madella karkean, alastoman ja vallanhaluisen itsesäilytysvaiston edessä ja jolloin kärsitty onnettomuus ei herättänyt ystävissä, parhaissa ystävissä osanottoa ja myötätuntoa vaan — »epäluuloa», kylmää, edentävää epäluuloa. Eikö hän ollut tiennyt sitä? Oliko hän oikeutettu sitä ihmettelemään? Kuinka hän olikaan hävennyt myöhemmin parempina ja voimakkaampina hetkinä, että hän silloisina unettomina öinä oli kapinoinut inhon vallassa, parantumattomasti haavoitettuna elämän rumaa ja häpeämätöntä kovuutta vastaan!

Miten joutavaa se oli ollut! Miten naurettavat nuo mielenliikkeet olivat olleet joka kerran! Miten oli ylimalkaan mahdollista, että hänessä oli sellaisia herännytkään? Sillä hänen täytyi kysyä itseltään vielä kerran: Oliko hän käytännön mies vai tunteellinen uneksija?

O, hän oli tehnyt itselleen tuon kysymyksen jo tuhat kertaa ja oli vastannut siihen voimakkaina hetkinä toisella tapaa ja heikompina toisin. Mutta hän oli siksi terävänäköinen ja rehellinen, että hänen täytyi lopultakin tunnustaa olevansa sekoitus kumpaakin.

Koko elämänsä ajan oli hän esiintynyt ihmisten edessä toimenmiehenä; mutta jos hän oli sitä, eikö hän ollut ollut sitä tietoisen harkinnan perusteella, goetheläisine mielilauseineen? Hänellä oli siihen aikaan ollut menestystä... mutta eikö se ollut johtunut vain järkeilyn pohjalta nousseesta innostuksesta ja tarmosta? Ja kun hän nyt oli kadottanut nuo tunteet, kun hänen voimansa näytti tyhjentyneen, — suokoon Jumala, ettei ainiaaksi — eikö se ollut tuon kestämättömän tilan, hänen sisimmässään riehuvan luonnottoman ja repivän vastakohtaisuuden seurausta?... Olisivatko hänen isänsä, isoisänsä, kantaisänsä ostaneet kasvavaa viljaa? Samantekevä!... Samantekevä!... Mutta he olivat olleet käytännön miehiä, ehjempiä, täydellisempiä. voimakkaampia, luonnollisempia kuin hän, sitä ei käynyt kieltäminen!...

Hänet valtasi syvä rauhattomuus, liikunnon, tilan ja valon tarve. Hän työnsi tuolinsa syrjään, meni salongin puolelle ja sytytti monta lamppua keskipöydän yläpuolella riippuvassa kruunussa. Sitten hän jäi seisomaan, kiersi hitaasti ja suonenvedontapaisesti pitkien viiksiensä päitä ja katseli hajamielisesti ympärilleen tuossa loisteliaasti sisustetussa huoneessa. Se anasti arkihuoneen kera koko talon päätyleveyden, se oli kalustettu vaaleilla kaarevamuotoisilla huonekaluilla ja sillä oli suurine konserttiflyygeleineen, jonka päällä oli Gerdan viululaatikko, flyygelin vieressä seisovine täyteenahdettuine nuottihyllyineen, leikkelyksin koristettuine nuottitelineineen ja ovien yläpuolella olevine korkokuvineen, jotka kuvasivat soittavia amoriineja, täysi musiikkihuoneen leima. Uloke oli koristettu palmuilla.

Senaattori Buddenbrook seisoi pari kolme minuuttia liikkumatta paikallaan. Sitten hän ryhdistäysi, meni takaisin arkihuoneeseen, pistäytyi sieltä ruokasaliin ja sytytti sielläkin lamput. Hän toimitti jotakin ruokakaapin luona, joi sydäntään rauhoittaakseen tai jotakin tehdäkseen lasillisen vettä ja lähti sitten nopeasti, kädet selän takana, talon toisiin pimeisiin huoneisiin. »Tupakkahuoneessa» oli tummat huonekalut ja puupaneeli. Hän avasi koneellisesti savukekaapin, sulki sen jälleen ja kohotti pelipöydällä olevan pienen tammisen arkun kantta, jonka sisällä oli korttipakkoja, merkintäkirjoja ja muita pelivehkeitä. Hän antoi luisten pelimarkkojen soljua kalisten sormiensa läpi, sulki kannen ja lähti taas vaeltamaan edelleen.

Tupakkahuoneen vieressä oli pieni kammio, jonka ikkunassa oli moniväriset ruudut. Siinä ei ollut muuta sisustusta kuin pari kevyttä tarjoilupöytää, joiden päällä oli liköörilaatikko. Siitä jouduttiin saliin, joka jälleen suunnattomine parkettilattioineen ja neljine korkeine, viininpunaisilla verhoilla varustettuine, puutarhaan päin antavine ikkunoineen ulottui rakennuksen toisesta reunasta toiseen. Salissa oli pari jykevää, matalaa sohvaa, joiden päällys oli samanvärinen kuin verhot, ja joukko korkeaselkäisiä tuoleja, jotka seisoivat vakavina seinäviertä pitkin. Oli myös uuni, jonka ristikkoluukun taakse oli järjestetty tekohiiliä, jotka punaisine kiiltopaperiliuskoineen näyttivät aivan luonnollisilta. Peilin edessä olevalla marmorilevyllä oli kaksi valtavaa kiinalaista vaasia...

Nyt oli koko huonerivi osittain valaistu, aivan kuin juhlan jälkeen, viimeisen vieraan lähdettyä. Senaattori kulki kerran lattian poikki pituudelleen ja jäi sitten seisomaan kabinettia vastapäätä olevan ikkunan ääreen katsoen puutarhaan.

Kuu loisti korkealta repaleisten pilvien lomista, ja suihkukaivon vesi lipisi hiljaa pähkinäpuun raskaiden oksien alla. Thomas katsoi huvimajaa, joka oli puutarhan päässä, pientä valkohohtoista pengertä obeliskeineen, säännöllisiä hiekkakäytäviä, kuohkeita, hiuskarvalleen tasaisiksi leikattuja kukkasaarekkeita ja ruohokenttiä... mutta koko tuo siro, täydellinen suhdallisuus kiusasi ja loukkasi häntä sen sijaan että se olisi suonut hänelle rauhaa. Hän tarttui ikkunanripaan, painoi otsansa sitä vasten ja antoi ajatusten jälleen vaeltaa tuskallista latuaan.

Minne ne hänet johtivat? Hän muisti erään lauseen jonka hän äskettäin oli antanut livahtaa huuliltaan puhuessaan sisarensa kanssa ja joka heti, kun hän oli sen sanonut, oli suututtanut häntä tarpeettomuudellaan. Hän oli puhuessaan kreivi Strelitzistä ja maalaisaatelista ilmaissut selvin sanoin sen mielipiteen, että tuottaja oli välikauppiaaseen nähden korkeammassa yhteiskunnallisessa asemassa. Oliko se osuvasti sanottu? Hyvä Jumala, se oli niin äärettömän yhdentekevää! Mutta oliko hänen asiansa lausua tuo ajatus, herättää se pohdittavaksi, ylimalkaan keksiä koko ajatusta? Saattoiko hän puolustaa isänsä, isoisänsä, yhdenkään ammattitoverinsa edessä sitä, että oli antautumat tuon ajatuksen valtaan ja tullut pukeneeksi sen sanoiksi? Mies, joka seisoo varmana ammatissaan, tuntee vain sen, puhuu vain siitä, antaa arvoa vain sille...

Hän tunsi äkkiä veren tulvehtivan kuumana poskilleen, tunsi miten hän punastui erään toisen muiston johdosta. Hän näki itsensä kävelemässä veljensä Christianin kanssa Mengstrassen talon puutarhassa riitaantuneena... Christian oli lausunut epähienolla ja loukkaavalla tavallaan useiden henkilöiden kuullen sellaista, josta hän raivostuneena, äärimmäisiin asti kiihtyneenä oli vaatinut tämän tilille. Pohjaltaan on jokainen kauppias petkuttaja, oli hän sanonut... Kuinka? Oliko tuo satunnainen, joutava lause niin kovin erilainen kuin se, mitä hän juuri äsken oli itse sanonut sisarelleen? Hän oli ollut kuohuksissaan, oli pannut jyrisevän vastalauseen sitä vastaan... Mutta miten tuo pikkuinen ovela Tony olikaan sanonut? Ihminen kiihtyy vain silloin...

»Ei!» sanoi senaattori äkkiä ääneen, kohotti kiivaasti päänsä, ponnahutti itsensä kauemmas ikkunasta ja sanoi taas ääneen: »Nyt sen pitää loppua!» Sitten hän rykäisi päästäkseen irti epämieluisasta tuntemuksesta, jonka hänen oman äänensä kuuleminen oli synnyttänyt, kääntyi ja alkoi astua nopeasti, kädet selän takana, huoneesta huoneeseen.