Part 9

"Hyvästi tohtori nyt on syönyt ja juonut", arvelin minä. "Jos hänellä on edes rahtunenkaan kiitollisuutta, niin hän nyt tarjoaa Emmille itsensä." -- Vaan väliin tuli epäilys: "Eikö myöskin ole ihmisiä, jotka eivät kutsumusta pidä minään erinomaisena, vaan päinvastoin on heistä itsensä uhrausta, kun heitä saatetaan ihmisten yhteyteen." -- Edessäni pöydällä oli vadissa valkoisia papuja. Minä otin kourallisen ja sanoin: "Jos tässä on pariluku, niin he vielä tänään sopivat asiansa." -- Tarkasti luin sitte pavut pöydälle; niitä oli seitsemänkolmatta. -- Siis ei pariluku. "Ensi kerta ei mitään merkitse", sanoin minä, "siis vielä kerran, olkoon nyt liikaluku. Neljätoista siinä oli."

Mutta kaikkia hyviä asioita on kolme. Ollen ihan kiintynyt papu-ennustuksiin en nähnyt enkä kuullut mitään koko maailmasta, ennenkuin kaksi voimakasta kättä syleili minua ja joku minua suuteli, että korvissa soi. Minä hypähdin seisomaan. Hämärässä näin minä sotilasmiehen, oikein pitkän roikaleen seisovan edessäni. "Kuka te olette? Mitä te haette?" tiuskasin minä hänelle. -- Hän kävi ryhdikkääsen asentoon ja sanoa töräytti: "Korpraali Gehren kaartista." -- "Mitä teillä on asiaa?" ärjäsin minä. -- "Herra suojelkoon", vastasi hän, "Jetta kutsui minua vasikkapaistille!" -- "Jettako?" tiuskasin suuttuen, "häntä on kielletty sulhasiansa kyökkiin laskemasta." -- "Ei hän minun morsiameni olekaan, hän on vain sisareni!" vastasi tuo nuori Goljat. -- "Vai sisarenne!" ivasin hyvin kiivastuneena, "se ei ole totta! Sillä tavalla ei tartuta sisareen, kuin te äsken minuun; sitä ei edes minun Kaarlenikaan uskaltaisi. Laittakaa luunne pois täältä." -- Mutta hän ei lähtenyt, vaan hyväili silmillään vasikkapaistia, jonka huomasi kahverin pöydältä ja josta minä olin aikonut leikata illalliseksi, jos tulisi kihlajaisia viettää. -- "Suoriutukaa tiehenne taikka minä huudan apua!"

Häpeä ja suuttumus hurjistuttivat minut. "Murhaajia!" huusin minä, "varkaita, rosvoja! Auttakaa!" Sotamies heti, kun huomasi minun tekevän uhkauksestani totta, katosi takaportaista alas. Tohtori ja Emmi juoksivat apuun. Mitä piti minun tehdä? Totuutta minä en saattanut ilmaista. Minä mutisin jotakin pelosta ja kummituksista ja olin pyörtyvinäni. Emmi ihan peljästyi nähdessään minut siinä oudossa tilassa, vaan minä ajattelin: "Vilhelmiina, oletpa sinä kuitenkin sangen kekseliäs, sillä kukapa tohtori voisi olla niin häpeämätön, jos hän edes vähänkään huolii omastatunnostaan ja velvollisuuksistaan, että hän jättäisi kärsivän ihmisen, varsinkaan silloin, kun on saanut runsaasti vasikkapaistia ja ollut niin tyytyväinen viineihin." -- Minä siitä ainoastaan vähitellen toinnuin ja kerroin varmaankin hämärässä säikähtäneeni pyyhinliinaa, sillä mitenkä minä olisin voinut tunnustaa, ett'en mennytkään naapuriin, vaan kahveriin odottelemaan; ja voinko sitte virkkaa sanaakaan tuon sotamiehen rohkeasta päälle hyökkäyksestä, joka minua oli luullut Jetaksi? -- En, en koskaan!

Tohtori käyttäytyi nyt sangen rakastettavasi minua kohtaan; onpa oikein hauskaa olla hänen sairaanansa. Hän sanoi tuommoisen peljästyksen olevan vain ulkonaista, joka kyllä pian haihtuu. Hänen oli nyt vain paha mielensä, kun hänen täytyi lähteä, koska hänen piti käydä katsomassa sairasta, joka kuvitteli mielessään, että hänen täytyi joka sunnuntai-ilta lohia ongitella, ja ennenkuin se mies, joka vielä lisäksi oli perheenisä, joutuisi hulluinhuoneesen, tahtoi tohtori koettaa kaikkien lääkintätaidon sääntöjen mukaan häntä parantaa. -- Kun tohtoria ei millään tavalla saatu jäämään, täytyi minun päästää hänet, vaikka raskaalla sydämmellä.

Hänen mentyään kysyin minä Emmiltä: "No, millainen hän oli sinua kohtaan?" --"Hyvin hyvä!" -- "Vai hyvä, ja mistä hän puhui?" -- "Hän sanoi huoneessa varmaankin olevan pomeransin kukkia, joita hän ei voinut kärsiä, sillä lapsena oli hänelle annettu oksetusjauhoja pomeransinkukka-vedessä, ja siitä asti se haju on hänestä ollut perin vastenmielinen." -- "No, ja mitä sinä?" -- "Minä sanoin ottavani kukat pois tukastani; mutta hän ei olisi sitä tahtonut. Minä ne kuitenkin otin, ja silloin hän tuli istumaan minun viereeni..." -- "Ja sitte?" -- "Sitte hän puhui kaikenlaista hyvästä isästään ja rakkaasta äitistään, joka hänelle aina sanoi, että miniä olisi paras kaikesta, mitä poika hänelle voisi tuoda, ja sitte..." -- "No, sitte?" kysyin minä hätäisesti. -- "Ja sitte sinä rupesit huutamaan, ja me juoksimme kyökkiin."

Maailma musteni silmissäni. Ihan voimattomana vaivuin minä sohvalle. Niin likellä päätöstä -- jo pyöri ratkaseva sana hänellä kielen päässä, kun kohtalo nälkäisen korpraalin haamussa astui tielle. Ensi ajatukseni oli jättää Jetta heti kotiin palattuaan poliisimiehen haltuun, koska hän ihan tahallaan oli jättänyt oven auki, että moinen aseellinen voima pääsisi sisään. Mutta enhän tuota uskaltanut. Mitä olisivat Kaarle, lapset, tohtori Wrenzchen ja varsinkin eno Fritz sanoneet vapaaehtoisesta peittäytymisestäni kahveriin, joka silloin olisi tietysti tullut ilmi? Kauheata! -- Ja Jetta on siitä asti niin nenäkäs ja äreä, että minä tuskin uskallan sanoa hänelle mitään, enkä enää iltasilla edes menekään kyökkiin, kun siellä pelkään tapaavani tuon korpraalin. Toivotun onnen sijaan olen vain saanut huolta ja suuttumusta, ja kukapa tietää, milloin minun enää onnistuu saada tohtori kiinni. Minä olen hyvin kukistettu ja nöyryytetty, vaan minä en kuitenkaan luovu taistelusta kohtaloa vastaan tohtorin saamisesta, en, vaikka mikä olisi.

* * * * *

Tohtori ei olekaan tuona iltana ollut kenenkään sairaan luona. Päinvastoin on hän kumppaninensa pelannut skaattia Helbichin Sumulassa. Eno Fritz on hänet siellä tavannut ja sanoi minulle "lohen ongittamisen" merkitsevän: skaatissa voittaa oluet ilmaiseksi. Hän on siis minua pilkannut vasikkapaistin ja kuhan ja ostroni-kastekkeenkin jälkeen. Tahtoisinpa nähdä, uskaltaisiko hän vävynäkin tuommoista tehdä. Lohien ongituksesta minä hänet kyllä vieroittaisin.

Ristiäiset.

Kauan minä olin käymättä katsomassa nuorten Weigeltien kotia, vaikka Bergfeldtin rouva minua kyllä kehoitteli sillä mitäpä siellä köyhyyden majassa on tekemistä, ajattelin minä; kun äitinsä kerran Augustan toimitti miehelään, niin elää kituuttakoot nyt miten voivat.

Se olikin osaksi totta. Sillä kun viimein menin Peltokadulle ja kiipesin neljät huononpäiväiset portaat viidenteen kertaan ja siellä Augustan tarjotessa minulle ihmetyttävän hyvää kahvia tulimme puhelemaan hänen ja miehensä oloista, sanoi hän tuottaneensa miehelleen yhden ainoan kerran surua siitä asti, kun hän miestänsä rakasti.

Minua nauratti. "No", sanoin minä, "ei hänellä juuri ollutkaan sulhasena hyvät päivät sinun luonasi!"

Augusta punastui. "Mamma minulle sulhasen etsi", vastasi hän häpeissään, vaan kuitenkin vakavasti ja jyrkästi, ikäänkuin puolustaaksensa itseään, "ja minä luulin ystävyyttäni häntä kohtaan siksi, jota ihmiset sanovat rakkaudeksi."

"Eikö muuta kuin paljasta ystävyyttä?"

"Eikä edes sitäkään. Minä tahdoin päästä kihloihin ja mamma tahtoi samaa, ja kun Frans oli helpoimmin saatavana, tuli hän valituksi. Jos Frans olisi antanut rukkaset... olisin minä vähäksi ajaksi silmittömäksi suuttunut, vaan oikeaa surua ei siitä minulla olisi ollut."

"Ja rakastatko sinä nyt häntä?"

"Tietysti, oikein sydämmestäni", vastasi hän, silmät loistavina, "onhan hän minun mieheni!" Ja sitte hän kumartui työnsä yli.

Siispä luuloni kihlauksesta olivat olleet totta; mutta kurjuutta heillä ei näyttänyt olevan vieraana. Päinvastoin oli kaikki siistiä ja puhdasta ja, kuten jo sanoin, Augustakin teki työtä, vieläpä rahasta, jota en suinkaan olisi hänestä, uskonut, ja itse hän myöskin hoiti taloutensa ilman yhtään piikaa.

No, perästäpähän kuuluu, mitenkä he vast'edes toimeen tulevat. Minusta se Augusta nyt on ihan arvoitus.

Vaan nyt asiaan. Tästä käynnistäni oli jo aikaa kulunut ja sillä välin oli Weigelteillä perhe kasvanut. Pienokainen oli jo saanut nimen sivilivirastossa, mutta kyllä se nyt piti toimittaa kastetuksikin, ett'ei sen kauemmin tarvinnut elää pakanana. Viivytykseen sentään oli syynsä, sillä herra Weigeltin isä oli pappina maalla, jossakin Pommerin rannikolla, ja Weigeltit tahtoivat toki ukkoa kastamaan poikansa poikaa, vaan ukon oli vaikea päästä päiväksikään virastansa vapaaksi. Nyt hän kuitenkin oli kirjoittanut tulevansa ja ilmoittanut päivänkin.

Sen kaiken minulle Weigelt selitteli, kun tuli meille pyytämään Emmiä kummiksi. Tietysti minä sen lupasin, sillä Emmi ja Augusta ovat aina olleet hyvät ystävät, eikä mikään näytä sievemmällä kuin nuori, suloinen naiskummi -- paitsi tietysti morsiusneitsyt, vaikka morsian minun silmissäni on vielä paljon arvokkaampi sitäkin.

Kun Weigelt nyt sanoi isänsä tulevan, kysyin minä, mihinkä hänet pannaan asumaan, koska heidän huoneensa ovat muutenkin pienet ja ristiäiset sitte vielä tuottavat häiriötä. -- "Ah, rouva Buchholz", sanoi hän, "te olette aina olleet niin hyväntahtoinen meitä kohtaan, ja tilaa teillä on myöskin. Jos minun hyvä isäukkoni saisi asua teidän luonanne, niin en tietäisi, miten teitä kiittäisinkään! Appivanhemmillani valitettavasti ei myöskään ole tilaa." -- Minä mietin hetkisen ja sanoin sitte: "Teidän isänne on meille hyvin tervetullut. Aivan erinomaisen tervetullut, mutta minä tahdon myöskin vastapalvelusta." -- "Ilolla minä sen teen", vastasi hän. -- "Te pyydätte myöskin tohtori Wrenzchenin kummiksi. Olettehan te tutut toisillenne. Tahdotteko?" -- "Mikäli minusta riippuu, niin tahtonne tapahtuu", vastasi herra Weigelt, "vaikka minun pitäisi hänet ärsyttää hyönteissaksilla." -- Me nauroimme molemmat tuota julmaa keinoa, jonka äskettäin eräs murhamies oli keksinyt, uhrejansa kuristaakseen, ja sitte herra Weigelt läksi sangen tyytyväisenä.

Hänen lähdettyään sanoin minä itsekseni: Vilhelmiina, tämä keksintö on verraton. Nyt ei tohtori pääse käsistäsi. Sinä kyllä pidät huolen, että Emmi on kuin nuori pikku keijukainen.

Seuraavana päivänä tuli herra Weigelt uudestaan. "Kyllä tohtori lupasi tulla!" huusi hän jo ovelta minulle. -- "Ilman mutkiako?" kysyin minä. -- "Päinvastoin, kun hän kuuli Emmin tulevan hänen vastakummikseen, suostui hän heti ja näytti niin tyytyväiseltä, kuin hänellä olisi ollut kädessä valttiässä ja neljä muuta." -- "Sehän käy mainiosti", ajattelin minä, "hän näkyy jo itsekin havainneen olevansa kyllin naima-ijässä." -- Sitte me puhelimme kaikenlaisista käytöllisistä asioista, jotka ristiäisiin koskivat. Minä lupasin lähettää heille punssimaljamme lasinensa ja mitä muuta he tarvitsivat, sillä Bergfeldtin maljasta on tietysti lohjennut suuri pala muuttaessa, niin ett'ei sitä enää punastumatta kehtaa panna pöydälle. Ilossani olisin minä lainannut Weigeltille koko salimme, jos se vain olisi käynyt päinsä.

Me laitoimme vierashuoneen kuntoon vanhalle herralle. Lapset kyllä sanoivat tulevan hirveän ikävää pitää pappia talossa, sillä silloinhan ei uskalla puhua yhtä iloista sanaa, vaan sen sijaan pitää näyttää niin happamelta; mutta minä sanoin paljontarkoittavasti: "Lapset, sateen jälkeen tulee päiväpaiste ja happamesta kasvaa hunajaa. Sinä, Emmi saat vaaleansinisillä reunuksilla koristetun valkoisen puvun. Vaaleansininen sopii sinulle niin hyvin. Talvella saat sitte käyttää sitä tanssiaisissa, ja minä sanon, ei se ole turhaa kulutusta." Sitä puheltiin perjantaina.

Meillä siis vielä oli kylliksi aikaa pukujen puuhaamiseen, sillä vanha herra Weigelt oli tuleva vasta tiistaina iltapäivällä ja keskiviikkona ne ristiäiset oli vietettävä!

Vanha herra oli tietysti ensin mennyt poikansa ja miniänsä luo ja poika toi hänet meille. Minusta tuntui ensin vähän oudolta, sillä eihän tuota ole tottunut seurustelemaan hengellisen säädyn kanssa, mutta vanhuksessa oli niin paljo sydämmellisyyttä ja miellyttävyyttä, että jo kymmenen minutin kuluttua olimme niin hyvät ystävät, kuin, olisimme jo vuosikausia toisemme tunteneet. Iltaselle mennessä tarjosi hän kohteliaasti minulle käsivartensa ja ensi lasia viiniä juodessaan toivotti hän terveyttä perheelle, josta hänen poikansa ja miniänsä olivat niin paljon hyvää puhuneet, ja lastensa puolesta hän kiitti meitä monesta ystävyyden osoituksesta. Kaarle vastasi vaimonsa joutuvan niin paljosta kiitoksesta ihan hämilleen, mutta vanha herra puristi sydämmellisesti kättäni ja sanoi hyvin tietävänsä, ett'ei ollut sanaakaan liikaa puhunut.

Syötyämme pyysin nuorta herra Weigeltiä kaikin mokomin vielä kerran käymään tohtoria muistuttamassa lupauksestaan ja kristityn velvollisuuksistaan, jonka tähden hän kohta läksikin. Vanha herra puheli tyttäriemme kanssa ja kysyi pianon huomattuaan, soittivatko ja lauloivatko he. Ja samassa hän istuutui pianon eteen ja kertoi ennen ylioppilaana nähneensä "Salametsästäjän" ja kaikkien olleen siitä innostuksissaan ja lauloi ihan iloisesti kauniin "aarian." Emmi sitte lauloi myöskin muutamia lauluja, mutta vanhuksen mielipahaksi hän ei osannut sitä laulua "Poika nuori punaposki", jota hän sanoi nuoruuden muistokseen, sitä kun silloin oli kaikkialla laulettu. Sitte hän soitti ja lauloi, ja me kaikki kuuntelimme, miten vanhuksen huulilta vielä voi kaikua niin iloisia säveleitä. Minä olin ajatellut pappia ihan toisenlaiseksi, synkän näköiseksi ja leikkiä vihaavaksi, vaan kun nyt näin hänet edessäni niin ystävällisenä ja reipasluontoisena, kehittyi minussa ajatus, jonka ei pitänyt pettämän.

Minä lähetin tytöt pois ja sanoin sitte papille luottavaisesti: "Herra pastori, teillä on huomenna edessänne kummi, joka on oikein miellyttävä mies ja vävynä minulle myöskin hyvin tervetullut, mutta syntinen Berliini on hänet saanut kokonaan pauloihinsa. Puhukaa te vähän hänen tunnolleen ja kuvailkaa avioliiton onnea oikein kauniiksi. Kun hän kerran on kummina, niin täytyyhän hänen kuulla." -- Vanhus ajatteli silmänräpäyksen ajan ja sanoi: "Minä koetan saattaa häntä oikealle tielle." -- "Siinä teette hyvän työn", vastasin minä, "te ette voi aavistaakaan, miten turmeltuneet Berliinin nuoret miehet ovat. Eikä minun Fritz-veljellenikään hyvä neuvo pahaa tekisi!"

Seuraavana päivänä olivat ristiäiset. Weigeltit olivat laittaneet kaikki niin sieväksi, kaikki oli heillä niin puhdasta ja ystävällistä, että minun täytyi itsekseni ihmetellä, miten pari kukkaruukkua ja iloiset kasvot tekevät asunnon juhlalliseksi, vaikka se kuinka pieni olisi. Bergfeldtistä tietysti olivat kaikki läsnä, herra ja rouva Krause, joka ei suinkaan ollut unhottanut pikku Edvardia kotiin, eno Fritz, talonisäntä herra Meijer rouvansa ja tyttärensä kanssa, pari herra Weigeltin ystävää, niiden luvussa eräs herra Teofilus, joka lukee kemiaa ja sittemmin teki kaikenlaisia temppuja. Lisäksi vielä me kaikki ja tohtori Wrenzchen, niin että Weigeltien asunto oli täysi kuin omnibus-vaunut sadesäällä. Tohtori Wrenzchenin tähden oli toimitus asetettu kello kuuden ajaksi ja hän tulikin juuri minuutilleen. Herra Bergfeldt piti tyttärensä poikaa ja hänen kummallakin puolellaan seisoivat tohtori Wrenzchen ja Emmi.

Vanha pastori alkoi puheensa. Hän osoitti, että suloisesti makaava lapsi (se näet juuri makasi) on nuori nuppunen, joka on puhkeamaan kasvatettava ihmiskunnan suuressa puutarhassa, jossa kummeilla on täytettävä puutarhurin-velvollisuutensa, että kukka miellyttäisi puutarhan herraa. Sitä hän selitteli monenlaisilla vertauksilla ja osasi niin liikuttaa mieltämme, että me kaikki sydämmestämme toivoimme menestystä nuorelle maan asujamelle. Sitte pastori kääntyi kummien puoleen ja selitteli, mitenkä se velvollisuus, johon he nyt ryhtyivät, on niin käsitettävä, että heidän kasvattinsa heiltä vaatii paljon. Hän kyllä sanoi tietävänsä, että Berliini on niinkuin ennen muinoin Baabeli, täynnä kiusauksia ja varsinkin niille uhkaa turmiota, jotka kulkevat tietänsä muista huolimatta. Siinä pelit, juomat ja synnit vaanivat häikäsevällä loistollaan ja vetävät ihmisiä turmioon. Yksi pelastuskeino vain on, oma koti, huolenpito toisista surussa, murheessa ja kärsimyksissä. Ne koetukset, joita avioliitossa on, saattavat turmioon rientäväisen oikealle tielle ja totuuden tietoon. Sentähden pitäisi jokaisen nuoren miehen ottaman päällensä avioliiton ies, pelastuakseen huonojen seurain houkutuksista ja maailman hullutuksista. -- Minua värisytti, sillä tuo kunnon pastori meni pitemmälle, kuin minä toivoinkaan, mutta kerran päästyään alkuun hän ei jaksanut hillitä ajatustulvaansa. -- "Mikä onni", jatkoi pastori, "kun nuorelle miehelle aukenee koti, jossa hyvä henki hallitsee, jossa tyttäret eivät heitä virsikirjaansa nurkkaan, vaan oppivat siitä hurskaita värssyjä", (minä näet olin ennen hänen tuloansa käskenyt tyttöjeni asettaa virsikirjat näkyviin) "jossa semmoinen äiti on hallitsemassa, että hän ojentaa suojelevan kätensä myöskin sen kadotetun yli, jota hän sanoo pojakseen." Nyt veti tohtori Wrenzchen suunsa hymyyn. "Tuo ei merkitse hyvää", ajattelin minä. "Jospa pastori nyt jo lakkaisi, hän vielä saattaa tohtorin ihan raivostumaan." -- "Kaksi tietä on, hyvät kuulijani", lopetti hän puheensa, "siveyden ja järjestyksen, itsensäkieltämisen ja rauhan tie sekä maailman tie kaikkine nautintoineen, jonka loppu on epätoivo ja omantunnon vaivat. Kukapa voi siinä kauan olla epätietoisena? Ainoastaan paatunut ja kelvoton. Ja mitä tämä pikku kastettavamme vaatii? Että hänen kumminsa ovat hänelle hyvänä esimerkkinä!"

Sitte tapahtui itse kaste ja pikku Frans vietiin makuuhuoneesen.

Minä olin utelias kuulemaan, mitä puhe oli vaikuttanut tohtoriin. Pastori oli liian hyvää tarkoittanut, sillä niin turmeltuneena minä en suinkaan pidä tohtoria, kuin pastori oli maalannut, mutta kaikkihan pastorit maalailevat sysimustilla väreillä, kun joutuvat synnistä puhumaan.

Pöytä katettiin nopeasti ja me kävimme syömään. Tohtori Wrenzchen talutti Emmiä, joka näyttikin oikein sievältä; pastori istui Bergfeldtin rouvan kanssa sohvalla ja Krauset ottivat pikku Edvardin keskeensä. Minä ihmettelin, mitenkä se poika oli kasteen ajan ollut niin hiljaa, mutta kohtapa tuli ilmi, että hän oli löytänyt konvehtitalrikin ja tietysti pysynyt sitte sen luona. Augustan täytyi heti lähettää sokurileipuriin uutta hakemaan sen sijaan, mitä hän oli ahminut. Kun minun ja Krausen rouvan väli ei vielä ole oikein selvillä, en minä mitään sanonut, mutta katseeni hän kyllä ymmärsi.

Augusta oli laittanut oikein hyvää ruokaa. Se maistui kaikista, ja kun olimme jo iloisimmillamme, alkoivat puheet. Herra Krause toivotti pitkää ikää vanhemmille, minun Kaarleni sitte oikein sievästi vanhalle Weigeltille, joka puolestaan puhui kummeille. Eno Fritz joi neljän Fransin maljan, kastetun lapsen, sen isän ja iso-isän sekä tohtori Wrenzchenin, joka myöskin on Frans, arvellen, että jos samoin edespäinkin käy, niin kohta tulee sukuun koko keisari Fransin rykmentti, josta me kaikki purskahdimme nauramaan ja tohtori Wrenzchen hyvin punastui. Tohtori kyllä puheli Emmin kanssa, vaan vähän varovasti ja kylmästi, kuten näytti. Siitä minä tulin hyvin levottomaksi.

Jälkiruoan kanssa tuli sisään punssimalja ja silloin rupesi herra Teofilus huvittamaan meitä kaikenlaisilla tempuilla. Hän söi tulta itseään polttamatta ja nieleksi veitsiä ja kahveleja. "Tuohan on melkein ihmettä kuin ennen Mooseksen ja Aaronin aikaan!" sanoi pastori leikillisesti.

"Tarkoitatteko huutokauppa-komisarjus Aaronia?" kysyi Bergfeldtin rouva, "hän on oikein kelpo mies eikä minun tietääkseni koskaan syö tulta!" -- Kaikki jäivät vaiti tuommoisesta viisaudesta.

Pikku Krause oli mennyt herrojen luo lähempää katselemaan sukkeloita temppuja ja huusi yht'äkkiä: "Ähäh, eipä hän ole syönytkään veistä, se on hänen polvillansa, kuuletteko?"

Herra Krause käski Edvardin olemaan vaiti. Jotkut herrat kävelivät sikarejansa poltellen, ja minä menin tohtorin viereen. "No, hyvä tohtori", kysyin minä, "mitä piditte kastepuheesta?"

"Paljon se minulle antoi ajattelemista", vastasi hän. "Hyvä rouva Buchholz, minä rakastan personallista vapautta olematta siltä juuri synnin tiellä, ja tarkasti minä ajattelen, ennenkuin antaudun parhaimmankaan anopin valtaan. Taivas tietköön, kuka vanhaa pastoria on auttanut puheen teossa, mutta minua se suinkaan ei ihastuttanut koti-ikeesen! Enkä minä myöskään voi uskoa teidän huolivan turmeltuneesta vävystä."

Nyt minä sen tiesin. Siinä oli rukkaset, oikeinpa jättiläisrukkaset. Miksikä ei vanha herra paremmin tuntenut tohtoria? Olisihan hänen toki pitänyt käsittää, että arkoja asioita on käsiteltävä hellävaraan.

Minä yritin asiasta vielä enemmän puhumaan, sillä puhumallahan ne asiat useimmin selviävät, vaan silloin huusi Krausen rouva: "Missä on Edvard? Missä hän on?" Vierashuoneessa ei suinkaan, sillä hänen paikkansa oli tyhjänä. Ei häntä näkynyt viereisessäkään huoneessa eikä myöskään kyökissä. -- "Hyvänen aika, missä on Edvard?" Herra Krause etsi joka paikasta, mutta poikaa ei löytynyt. Viereisessä huoneessa oli ikkuna auki tupakansavulle ja kuumuudelle. Olikohan hän pudonnut alas? Herra Krause katsahti ikkunasta. Jalkakadulla oli jotakin mustannäköistä. "Oma lapseni!" huusi Krausen rouva, "se on kadulla mäsänä!" ja rouva pyörtyi. Herra Krause ja muutamia muita herroja juoksi katsomaan; me koetimme sill'aikaa virkistää rouvaa. Olipa onni, että meillä oli tohtori seurassa, sillä pastori oli jo etikkapullon sijasta siepannut öljypullon hieroakseen rouvan otsakulmia. -- Hän ei vielä liikkunut herrain palatessa. "Se oli vain ikkunatyyny", sanoi herra Krause, "eikä meidän lapsemme; heräähän toki, Adelheid!" Rouva selvisi. "Missä on Edvard?" nyyhki hän. "Voi, te vain tahdotte salata minulta hirmuisen onnettomuuden. Sanokaa totuus, epätietoisuus minut ihan tappaa!"

Me emme suinkaan tienneet, mitä siihen olisi ollut sanottava. Äkisti Bergfeldtin rouva, joka oli tähän asti istua töllöttänyt sohvalla, älähti ja hyppäsi kohoksi lattiasta: "Jokin minua pisti!" Ja totta se olikin. Edvard vekkuli oli ryöminyt sohvan alle, löytänyt sieltä vanhan parsinneulan ja sillä pistänyt Bergfeldtin rouvaa pohkeesen.

Rouva oli ihan vimmoissansa ja aikoi heti paikalla katsoa, oliko neula pahastikin sattunut. Ainoastaan töintuskin sain minä hänet hillityksi ja viedyksi viereiseen huoneesen, jossa tuli selville, että tuskin pisaraakaan verta oli vuotanut; ainoastaan pieni punainen pilkku oli sukassa.

Krauset olivat kuin hullut pojan löytymisestä. Rouva suuteli ja hyväili lasta, että inhotti moista katsella.

"Menkääpäs nyt hänen kanssansa edes tuonne kyökkikammariin", sanoin minä, "se on pihan puolella, niin ett'ei kukaan kuule, kun hän saa ansaitun selkäsaunansa."

"Mitä sanotte?" ärjäsi Krausen rouva. "Lyödäkö tätä suloista enkeliä? Te ette ole ihmisyyden ystävä!"

"Herra minua varjelkoon semmoisesta ihmisyydestä", vastasin minä. "Minä teille sanon, että jos edelleenkin tuolla lailla lellittelette poikaanne, niin hän viimein joutuu koppivankilaan!" -- "Rouva Buchholz, säästäkää äitin tunteita!" sanoi herra Krause. -- "Teidän pitäisi vain riittävästi voidella hänen selkäänsä vitsapalsamilla", vastasin minä. -- "Älkää tuomitko, ett'ei teitä tuomittaisi!" saarnasi herra Krause. "Adelheid, tule pois, emme me huoli tuommoista kuunnella!"

Krauset läksivät, ja kun rouva oli hyvin kiihtynyt, pyysi herra Krause tohtoria lähtemään heille mukaan. -- Ja tohtori läksi! Hän saattoi todellakin lähteä!

Me vielä viivyimme vähän aikaa, mutta eipä enää ruvennut olemaan mitään iloa. Punssimalja oli vasta tuskin puolillaankaan, kun mekin läksimme. Miten hyvin sillä jäännöksellä vielä olisi saattanut pitää kihlajaisia!

Emmi oli hyvin pahoillaan. Luulenpa, että hän todella rakastaa tohtoria. Lapsi parka! Ihanhan tuo kohtalotar näyttää vainoavan häntä!

Huvimatka.

Minä en ollut vielä ajanut kaupungin-rautatiellä, eivätkä lapsetkaan; sentähden minä sanoin Kaarlelle, että tokkopa olisi mitään hauskempaa kuin huvimatka ensimäisenä helluntaipäivänä siihen tapaan, että saisimme ajaa jonkun matkaa rautatiellä. Se olisi huokein matkustustapa sekä samalla opettavainen ja miellyttävä, varsinkin kun väentungos ja hälinä alkavat vasta toisena helluntaipäivänä.