Part 8

"Ei mitään!" vastasin minä. "Pysy vain rauhassa tilallasi. Älä minun tähteni itseäsi vaivaa. Mitäpä sinä huolitkaan vaimostasi? Enemmänhän pidät huolta Bergfeldteistä."

"Sinä olet turhamainen!" sanoi mieheni ankarasti.

"En, en ole!" vastasin minä. "Sinulla on Bergfeldtien kanssa salaisuuksia, joita et sano minulle. Ja ne lienevät hirveitä asioita, koska niitä et uskalla ilmaista minulle, joka tähän asti olen ollut elinkumppanisi. Ah, kaikki luottamus on lopussa, kaikki perin lopussa!"

Kaarle oli vähän aikaa vaiti. Sitte hän sanoi: "Olisinpa luullut sinua ymmärtäväisemmäksi, Vilhelmiina! Ystävälläni Bergfeldtillä on raskaita huolia, jotka hän minulle, entiselle koulukumppanilleen suoraan sanoo, kun tietää, että minä autan häntä, mikäli voin ja jaksan. Ei edes rouvansakaan tiedä niistä mitään..."

"Eikö?" keskeytin minä.

"Ei", vastasi Kaarle. "On huolia, joita mies kantaa yksin eikä ilmase vaimolle, jota rakastaa. Ne ovat semmoisia huolia, jotka hän toivoo voittavansa ja saavansa poistetuksi ja joita vastaan hän yksin taistelee, tekemättä muille mielipahaa. Miten katkeraksi teidän vaimojen elämänne tulisikaan, jos miehet teille ilmoittaisivat pienimmätkin vastoinkäymiset asioitsemisissa ja kaikki huolet, mitä toimeentulo-taistelussa on; ja miten kiusalliseksi tekee vaimo miehensä elämän, jos hän miehelleen latelee pienimmätkin talousharmit ja kaikki riitelemiset piikain kanssa ja tahtoo, että pitäisi kostaa vähinkin suuttumus naapurien tähden. Selvittäköön kumpikin asiansa omassa piirissään, että päiväpaiste säilyisi kodissa niinä hetkinä, jolloin perhe on koossa lepoa ja virkistystä nauttimassa!"

"Olet ehkä kyllä oikeassa, Kaarle!" vastasin minä, "mutta minun mielestäni kyllä herra saattaisi välistä piikoja aika lailla nuhdella, se näet vaikuttaisi enemmän kuin rouvan sanat. Ja mitä nyt ystävääsi koskee, niin on minusta hyvin väärin, että hän sinun niskoillesi ripustaa kaikki asiansa eikä pidä niitä omina huolinaan; siten hän turmelee toisten ihmisten kotirauhan. Vaan tietysti sinä huolit enemmän Bergfeldtin rouvasta kuin omasta vaimostasi!"

"Vilhelmiina, älä ole naurettava. Huomenna, kun olet järkevä, saat kuulla kaikki. Ja sinun pitääkin kuulla, sillä sinun tietämättäsi minä en tätä asiaa mielelläni päätä."

"Ja luuletko sinä, että minulle tuo lupaus antaa rauhan? Paras on sinun sanoa nyt, mitä minun kuitenkin huomenna pitäisi saada tietää; sillä muuten ei minulta nukutuksi tule."

"No niin", sanoi Kaarle vähän ajan perästä. "Tiedäthän, että Bergfeldteillä oli viime aikoina menoja, niin että ne saattoivat heidät pulaan..."

"Kenenkä tähden?" kysyin minä. "Kun emäntä on niin epäkäytöllinen kuin se rouva..."

"Samapa se, mistä syystä", keskeytti Kaarle. "Asiat nyt ovat kerran sillä kannalla kuin ovat, eivätkä muutu. Mutta pahin asia on vielä sanomatta. Bergfeldt on antanut itsensä houkutella takaukseen, ja kun se mies, jota hän takasi, on vararikon partaalla, täytyy hänen maksaa." -- "Se on hirveätä!" huudahdin minä. -- "Hän on puhunut asiansa minulle, ja nyt on meidän vuoromme, Vilhelmiina. Meidän pitää auttaa, ett'ei hän ihan häviöön joutuisi."

"Meidänkö?" kysyin minä kauhistuen. "Ja kuinka paljon hänen on maksettava?" -- "Kaksituhatta markkaa", vastasi Kaarle hiljaa. -- "Ei koskaan!" vastasin minä, "sehän olisi ryöstämistä omilta lapsiltamme. Eihän meilläkään niin runsaasti ole, että saattaisimme sen vähän viskata ulos ikkunasta, mitä olemme saaneet suurella vaivalla hankituksi."

"Kyllä minä tiedän", sanoi Kaarle, "ett'et sinä ole kovinkaan ystävällinen Bergfeldtin rouvaa kohtaan, mutta sittekin sinä kyllä suostut. Onhan meillä Bytzowin tätin perintö." -- "Hän oli _minun_ tätini, Kaarle!"

"Juuri sentähden tahdonkin minä sinun suostumustasi. Olisiko sinulla enää koskaan iloista hetkeä, kun sinun täytyisi nähdä koko perheen joutuvan häviöön sinun armottomuutesi tähden? Ja Bergfeldt menettää virkansa, jos hänen täytyy luovuttaa omaisuutensa velkojilleen!"

Minä en vastannut. Rouvalle tuo nöyryytys olisi hyvin terveellinen, ajattelin minä. Mutta herraa ja Augustaa ja poikaa minä en enää voisi koskaan katsoa suoraan silmiin.

"Oletko vaiti, Vilhelmiina? Eikö sinulla ole vastausta vaikka minä oikein sydämmeni pohjasta pyydän?"

"Tee, mitä et voi jättää tekemättä, Kaarle", sanoin minä. "En minä tahdo olla vikapää heidän onnettomuuteensa."

"Tiesinhän minä, että sinä et kiellä", sanoi Kaarle iloisesti. "Kyllä sinä sydämmestäsi olet hyvä ja hellä, vaikk'et sitä aina tahdo näyttää. Ja nyt sinun pitää saaman suutelo!"

"Kaarle!" toruin minä, "älä vilusta jalkojasi!" Mutta hän ei huolinut. -- Sitte kertoi hän, miten kaikki oli tapahtunut ja miten Bergfeldt oli tuohon pulaan joutunut ja mitä oli tehtävä häntä auttaakseen. Koko suunnitelma oli jo melkein ihan valmis, ja kaikki näytti minusta viisaalta ja käytölliseltä. -- Ei, niin hyvää miestä kuin minun Kaarleni, ei toista olekaan koko maailmassa!

Seuraavana aamuna minusta koko tuo asia ei sentään enää näyttänytkään niin järkevältä kuin sovinnon suloisessa valossa yöllä, ja mitä tarkemmin minä mieheltäni kyselin yksityiskohtia, sitä mutkikkaammalta minusta näytti tuo takaus, johon Bergfeldt oli sitoutunut eräälle olutravintolan isännälle. Minä sentähden päätin käydä itse katsomassa tuota ravintolaa, nähdäkseni, ett'ei armeliaisuus tule tuhlatuksi semmoisille, jotka sitä eivät lainkaan ansaitse.

Iltapäivällä kello 5 paikoilla saavuin minä sinne, sillä tahallani valitsin semmoisen ajan, jolloin ravintoloissa on hiljaisinta.

Heti ravintohuoneesen astuttuani miellytti minua joka paikassa vallitseva siivous ja puhtaus. Ei ollut lattialla sikarinpäitä eikä tulitikkuja, vaan oli ihan äskettäin kostealla rievulla kaikki pyyhitty, ja kyyppäri juuri järjesteli pikku pöytiä illaksi. Huone oli jotenkin suuri; toisesta päästä kääntyi se poikittain kapeammaksi huoneeksi, jonka päässä buffetti oli, ja sen lähellä oli suurempi pyöreä pöytä, jonka minä heti tunsin tuommoiseksi "vakinaisten vierasten pöydäksi", jossa tunnottomat perheenisät säälimättä uhraavat omaistensa onnen ja toimeentulon ja oppivat kumppaneiltaan kaikki nuo paheet, joilla sitte loukkaavat puolisojensa arkatuntoisuutta. Minä sanon vieläkin: semmoinen vakinaisten vierasten pöytä on uhripöytä, jolla kotionnea teurastellaan. Moni sivistynyt tyttö olisi naimisissa, jos tuo inhottava huonekalu kiellettäisiin nuorilta miehiltä.

Minä kuitenkin kävin sen viereen istumaan ja kysyin kyyppäriltä, kävisikö päinsä saada tärkeästä asiasta puhutella rouva Helbichiä -- ravintola näet oli Helbichin kahvila.

Kohta rouva tulikin. Hän oli yhtä siistin näköinen kuin huoneetkin ja miellytti minua heti ensi silmäyksellä. Lyhyehkö ja lihava hän oli eikä suinkaan pitkän solakka, niinkuin nimestä olisin luullut. Kasvot olivat ystävälliset ja katselivat iloisesti yksinkertaisen myssyn sisältä, ja kuitenkin näytti minusta, kuin olisivat ne juuri selvinneet itkusta ja heti taas rupeaisivat jälleen vesittelemään.

Hän kysyi, mitä palvelusta hän saisi tehdä.

"Hyvä rouva", vastasin minä, "ne ovat vakavia asioita. Minä tulin tänne sen Bergfeldtin asian tähden. Tiedättehän, sen takauksen tähden, johon herra Bergfeldt on sitoutunut herra Helbichille!"

"Voi, te olette varmaankin hänen rouvansa ja tulette meitä torumaan!" vaikeroi hän.

"En toki!" keskeytin minä inholla. "Minä olen, Herran kiitos! Buchholzin rouva enkä Bergfeldtin, mutta kyllä minä tiedän kaikki." Ja minä sanoin hänelle, miten Bergfeldtit joutuvat ihan häviöön, jos muut ihmiset eivät heitä auta, ja että muillakaan ei niin yllin kyllin ole, vaan täytyy sentähden tulla omien lastensa rosvoajiksi ja murhaajiksi, ja että koko asia on anteeksi-antamaton. "Hyvä rouva", sanoin lopuksi, "jos te olisitte paremmin hoitaneet asioitanne ja olleet vähän säästäväisempi, niin eivät muut ihmiset joutuisi kurjuuteen!"

Olisipa minun kuitenkin pitänyt jättää tuo sanomatta, sillä kun minä nyt häntä katsoin tuolla tavalla, jota ei minun kyökkipiikanikaan kestä, kohotti hän avomielisesti ylös silmänsä ja pudisti päätänsä hiljaa melkein huomaamattomasti. Jos hän olisi suuttunut ja lyönyt nyrkkinsä pöytään, olisi se minusta ollut mieluisempaa, sillä tuo äänetön moite koski minun tuntoani. Olinkohan tehnyt hänelle väärin?

Oli äänettömyyttä, joka minut teki hyvin neuvottomaksi, niin että minä änkyttämällä sanoin: "Kyllä teidän pitää antaa anteeksi suoravaisuuteni, mutta olisinko minä tänne tullutkaan, ell'en tarkoittaisi hyvää? Auttaahan me aiomme, mutta ennenkuin siihen ryhdymme, pitää meidän saada selvä tieto asioista!"

"Kaikki riippuu oluenpanijasta", vastasi hän.

"Miten niin?" kysyin minä.

"Ei sitä ole helppo yht'äkkiä sanoa", vastasi rouva Helbich. "Mutta jos ette pahastu, vaan tulette minun kanssani kyökkiin, jossa minulla vielä on yhtä ja toista tekemistä iltaa varten, niin minä teille kerron kaikki, mikä sen on saanut aikaan, että me olemme ihan vararikon partaalla. Meidän ei ole syy, rouva Buchholz!"

Minä seurasin rouvaa kyökkiin. Kaikki oli sielläkin hyvin puhdasta. "Sinä voit kuoria perunoita tuvassa", sanoi rouva Helbich tytölle, "ja kun sen saat tehdyksi, kyni kanat, vaan varovasti, ett'ei nahka lähde mukaan." Tyttö meni. Rouva Helbich pakotti minut juomaan lasin viiniä, ja me kävimme istumaan suuren kyökkipöydän viereen, jossa hän rupesi panemaan silavaa härkäpaistiin, ja kun minäkään en tahtonut jouten olla, otin nurkasta nauriskorin ja rupesin niitä puhdistamaan. Hän ei sitä kyllä olisi antanut, vaan minä en jättänyt, ja minusta tuntui, että nauriit tekivät meidät niin tuttaviksi, kuin olisimme jo kauan toisemme tunteneet.

"Näettekös", alkoi pikku rouva, "me ryhdyimme tähän liikkeesen, kun entinen liikkeemme ei enää oikein kannattanut. Miehelläni oli pieni paperitehdas, mutta kun meidän lähellämme alkoivat suuret pääomat kilpailla uusmuotisilla koneilla, silloin loppui meiltä työ. Ja sukkelammin se liike rappeutui, kuin me osasimme aavistaakaan, ja se vähäinen, mitä ehdimme pelastaa, riitti juuri tämän ravintolan ostoon. Joka taholta kehoitettiin meitä tähän; mieheni ja minä tahdoimme jotakin tehdä eikä jouten laiskotella. Luulimmehan ahkeruudella ja järjestyksellä pääsevämme eteenpäin!"

"Missä sitte on miehenne?" kysyin minä.

"Hän makaa jo", vastasi hän.

"No", ajattelin minä itsekseni, "onpa sekin uutteruutta."

"Pääasia oli kuitenkin saada velkaa oluenpanijalta, ja löytyikin eräs halukas; suotta vain nimeksi sanoi hän tahtovansa takausta. Eihän hänelle koskaan johtuisi mieleen meitä kiirehtiä, jos milloin rahasta vähän tiukka tulisi, ja kun hän kerran antaa lainaa, niin kyllä teurastajat ja leipurit myöskin antavat, sanoi hän. Ja niin tapahtui, että Bergfeldt takasi, hän kun on mieheni ystävä. -- Olihan se vain nimeksi ja näön vuoksi."

"Ja nyt siitä on tosi tullut", sanoin minä. Pikku rouva pyyhki silmiänsä. "Alussa kävi kaikki toivon mukaan", jatkoi hän. "Me saatoimme olla tyytyväiset vieraihin, heistä ruoat maistuivat ja olut oli hyvää. Hitaasti aloimme päästä eteenpäin. Vuokra ja verot maksettiin aikanaan, oluenpanijalle vain olimme velassa, sillä täytyi alussa hankkia monenlaisia kaluja, ja kun talonisäntä ei ruvennut korjaamaan kellaria, ei meillä ollut muuta neuvoa kuin teettää se itse. -- Silloin saimme ensi kerran huonoa olutta.

"Vieraat murisivat. Mieheni torui oluenpanijaa, vaan hän sanoi, että semmoinen on olut kuin maksajatkin, ja asia jäi entiselleen. Silloin alkoivat vieraat vähitellen jäädä pois, ja kyökissä turmeltuivat kalliit ruoat. Teurastajan ja leipurin velat kasvoivat päivä päivältä; ei siinä enää mikään auttanut. Rahasta ja hyvistä sanoista sai mieheni toiselta oluenpanijalta toista olutta. Me jo luulimme päässeemme pälkähästä, mutta kun se oluenpanija nyt kuuli meidän etsineen itsellemme toisen olutisännän, tahtoo hän armotta ottaa pois saatavansa. Ja jos hän vielä yllyttää teurastajaa ja leipuria, niin on meillä kerjuu edessä, ja kyllä minä tiedän, että hän sen tekeekin, sillä hänellä on jo toinen tähän paikkaan pyrkimässä.

"Mutta", virkoin minä, "kyökistä päättäen teillä kyllä vielä on vieraita."

"Ruokavieraita kyllä!" sanoi hän, "mutta mitä sillä ansaitsee? Minä itse seison koko päivän lieden edessä, vaan mitä siitä on apua, kun vieraat eivät jää juomaan muutamaa oluttuoppia? Tosin muutamia istuu myöhään yöhön, mutta he pelaavat skaattia ja unhottavat syömisenkin, he eivät maksa kaasuakaan, jonka polttavat, Eilen viimeksi piti olla auki kello 2 asti ja nyt mieheni lepää vähän yövalvonnasta."

"Vai niin!" sanoin minä ja lisäsin sitte: "Uskokaa, hyvä rouva, se skaattipeli on oikea paholaisen keksintö, perheiden onnettomuus."

"Niin on!" myönsi rouva, "siinä ne istuvat, kuin olisi sielun autuus pelastettavana, ja lopussa on riitaa. Joukossa on herra Kleines, joka jok'ainoan kerran alkaa rähistä. Kun toiset sanovat hänen pelanneen huonosti, niin hän paiskaa kortit pöytään, pauhaa ja vannoo ei koskaan enää tulevansa takaisin. Jopa nyt, arvelen minä, jäävät vähät viimeisetkin vieraat pois."

"No, eivätkö he sitte enää tule?"

"Tulevat. He tuovat aina jonkun uuden kumppanin pelaamaan siihen asti, kunnes herra Kleines palaa ja sen samoin ajaa pois. Eihän hän koskaan ajattele, mitä sanoo!"

"Vahinko vain, ett'ei hän ole minun poikani", sanoin minä, "kyllä minä hänet opettaisin! Mutta ketä ne muut herrat ovat?" kysyin minä edelleen. -- "Hyvin kunnioitettavia miehiä, mutta he puhuttelevat toisiaan enimmäkseen tekonimeltä." -- "Se minusta on hyvin typerää." -- "Mutta sukkelalta se kuuluu. Tätä huonetta sanovat he Sumulaksi ja toisiaan Pikku Maksiksi, Don Carlosiksi, Gottlieb-raukaksi, joka onkin vain katsojana, Fritz-kullaksi, Hannu-setäksi, ainoastaan tohtori Wrenzcheniä puhuttelevat he oikealta nimeltään." -- "Vai niin?" kiivastuin minä, "tohtori Wrenzchen on siis mukana, sepä on kaunista, se. Skaatin-pelaajain täytyy myöskin ruveta yhteen tuumaan. Minun ajatukseni on tämä, hyvä rouva. Meillä on paljo tuttuja ja teillä on tietysti myöskin ystäviä, skaatin-pelaajat otamme lisäksi, tohtori Wrenzchen on kunnon mies, hän kyllä suostuu, ja onhan niitä muitakin. Me perustamme teidän liikkeenne! Jokainen maksaa 50 tai 100 markkaa ja korkojen sijasta te annatte olutmarkkoja. Jos liike rupeaa hyvin vaurastumaan, saatatte vähitellen alkaa maksaa rahoja takaisin."

"Olisiko se mahdollista?" virkkoi rouva. "Tietysti", vastasin minä. "Joku minulle sen aatteen huomautti ja minä tulin katsomaan, millaista täällä on. Te olette kunnon rouva, kaikki on kunnollista ja siistiä, niin että olisi häpeällistä, jos teidän pitäisi yhden olutherran tähden joutua häviöön."

Pikku rouva nousi ja syleili ja suuteli minua ja itki, miten ehti. "Te olette meidän pelastusenkelimme", nyyhkytti hän.

"Minä olen vain käytöllinen", sanoin minä, "ja minun mieheni ja eno Fritz tulevat puhumaan teidän miehenne kanssa ja selvittämään asiat."

"Oi, kun vain saamme hyvää olutta, niin kyllä kaikki muu menisi itsestään!" iloitsi hän. "Enhän minä vaivojani sure, mutta kovalta tuntuu, jos ei millään ponnistuksilla pääse muuta kuin taapäin. Miten usein minun onkaan täytynyt lyödä kiinni oluttynnyri, joka ei ole kelvannut juotavaksi, ja joka isku tuntui minusta, kuin arkkua olisin naulannut, jossa tähänastinenkin onnenrahtusemme oli haudattava." Hän itki ja sitte taas nauroi: "Jos se totta olisi, olisi se liian paljo!"

Nauriit olivat jo puhdistetut, minulla ei enää ollut mitään tekemistä siellä, ja sentähden minä läksin. Ravintohuoneissa oli kaasu sytytetty ja kyyppäri seisoi vieraita odotellen, vaan ne pakenivat pois oluen tieltä.

En minä huolisi olla oluelan isäntä; liian riippuvainen hän on oluenpanijasta ja vieraista.

* * * * *

Eno Fritz on kaikki järjestänyt. Hän sanoi asian selvinneen odottamattoman helposti, ainoastaan tohtori Wrenzchen oli alussa vastustellut. Herra Kleines on hyvällä menestyksellä vaikuttanut omassa piirissään; minä hänet vasta kutsun meille, koska hän on sivistynyt ja hyvin huvittava ja osaa kolmea elävää kieltää. Eno Fritz tosin sanoo vierasten kielten olevan hänellä sekaisin kuin linnunruoka, mutta mitäpä siitä? Kun minä hänet kutsun, niin huvittajaksihan hän vain tuleekin.

Ja mitenkä herra Bergfeldt oli joutunut tuohon takaukseen? Hänen rouvansa murisi aina, milloin hän meni iltasilla juomaan lasin olutta, ja riitaa välttääkseen oli hän tottunut syömään aamiaisensa kahvilassa, joka on turmiollisinta miehille, kuin ajatella saattaa, Senhän näkee Bergfeldtistä, joka juuri aamiaistuulella ollessaan meni takaukseen. Mutta kuka hänet ajoi aamuryyppäilyyn? Hän, tuo rouva. Hän tuskin ansaitsee, että herra niin helposti pääsi sitoumuksistaan.

"Voille leivälle."

Kohtalo on ihan kuin sää. Toivotaan, että tottahan viimeinkin tulee kaunis ilma, katsotaan ilmapuntaria ja iltaruskoa ja -pilviä, puhutaan, että johan sen ilman nyt _pitää_ muuttua, luetaan tähtitornin ennustukset ja sanotaan toisilleen: lapset, huomenna on kaunis ilma, pankaahan varat kokoon, lähdemme maalle; mutta seuraavana päivänä sataa kuin korvosta kaataen tai kuin olisi taivaan vesijohto haljennut. Ja ihan samalla lailla seisoo ihminen kohtalonsa edessä; hän saa toimia miten hyvänsä, toivoa ja haluta, nähdä vaivaa ja surua ja, kuten runoilijat sanovat, työntää maailmankelloa vähän eteenpäin; ei siitä kuitenkaan ole mitään apua. Viimein hänen täytyy huomata voimattomuutensa ja kukistuneena tunnustaa ijankaikkisten lakien voima.

Minä puolestani kuitenkin ryhdyn taisteluun niitä lakeja vastaan; se on minun luonteeni. Ei Roomaa yhdessä päivässä hävitetty, ei, onpa sitä vieläkin hyvä joukko jäljellä.

Minä katsoin velvollisuudekseni osoittaa tohtorille, ett'emme häntä ainoastaan kunnioittaneet kotilääkärinä, vaan myöskin ystävänä, ja kutsuin häntä sentähden sunnuntaiksi "voille leivälle." Ei minun sentään käynyt odottaa, että hän tulisi paljaalle voille leivälle, vaan lisäsin saaneemme Meklenpurista lahjaksi 20-naulaisen vasikanpaistin, jolle muka vain tuntijat osaavat antaa oikean arvonsa.

"Vilhelmiina, mitä lorua se vasikanpaisti on?" kysyi Kaarle, kun näytin kutsumuskirjettä hänelle.

"Kyllä se aikanansa löytyy", sanoin minä, "eikähän sitä tarvitse ruveta punnitsemaan."

Kaarle pudisti päätänsä, mutta minä osoitin hänelle, että on asioita, joista miehet eivät mitään ymmärrä. Olihan tohtoria kerran edes kutsuttava vieraaksi, sen me olimme velvolliset itsellemme ja hänelle.

Tohtori lupasi tulla. Hän kirjoitti kello viiteen asti ehtivänsä suorittaa kaikki lääkärin-velvollisuutensa ja silloin saavansa ilon tulla. Siitä näkee, miten tunnollisesti hän virkaansa toimittaa, sillä on lääkärejä, jotka eivät tee mitään sunnuntaina, joko heitä sitte kutsutaan tai sattumalta jotakin lääkäröimistä tulee. Tietysti semmoinen lääkäri kuin tohtori Wrenzchen, jolla on niin puhtaat mielipiteet, on tervetullut mihin perheesen hyvänsä. Mieheni kysyi, emmekö myöskin kutsuisi eno Fritziä, mutta siihen minä saatoin vain paljonsanovasti hymyillä. Minä en tarvinnut mitään seuraa, tohtorin minä ihan yksin tahdoin meille enkä ketään muuta. Tällä kertaa hänen ei pitänyt päästä käsistäni! -- Minä pidin aikanaan huolen paistista, ja sunnuntai viimein oli käsissä.

Kello kolme minä työnsin paistin uuniin. Emmi oli juuri kyökissä ja kysyi, eikö hänen pitänyt heti juosta Bergfeldtejä kutsumaan. Niin viaton se lapsi oli, hänellä ei ollut aavistustakaan tämän päivän tärkeydestä. Minä syleilin häntä, kyyneleet nousivat minulle silmiin ja tukeuttivat äänenikin; minä osasin vain ääneti viitata paistinkoneesen, niinkuin olisi lapseni koko tulevaisuus ollut siinä paistumassa.

"On sinulla kyllä syytä itkeäkin tuosta paistista, mamma", sanoi Emmi, "saat nähdä, ett'ei se koskaan kypsy. Noin paljoa vasikanlihaa ei meillä ole koskaan ollut yht'aikaa kotona. Kuka sen kaiken syö!" -- "Ole huoletta, lapseni!" sanoin minä paljontarkoittavasti. "Mene vain pukeutumaan. Samettiliivin, sen pönkkähihaisen, saat ottaa, pane päähäsi kukat, jotka minä sinulle ostin torilta. Ne ovat pomeransin nuppuja." -- "Eivät ne miltään näytä", sanoi Emmi. -- "Mutta ne merkitsevät paljon!" vastasin minä, "Italiassa tehdään niistä -- morsiusseppeleitä. Mene nyt, lapsi!" -- Emmi punastui korviinsa asti, katsoi hyvin hämmästyneesti ja läksi, vaan minä käännyin katsomaan paistia, joka jo alkoi kauniiksi ruskettua, ja sanoin kyökkipiialle. "Jetta, kymmenen minutin päästä rupeat sitä kostuttamaan. Minä tahdon tätä erittäinkin saada hyväksi." -- "Minä myöskin!" sanoi Jetta, "menkää vain rauhassa pukeutumaan, kyllä minä paistista pidän huolen."

Pöytä oli katettu. Minun Kaarleni näytti niin puhtaaksi ajellulta ja siistiltä, että minä häntä suutelin, ja tytöt olivat kuin serafit, varsinkin Emmi teräksen-sinisessä samettipuvussaan. "Ihan kuin sievä pikku tohtorinrouva", kuiskasin minä Kaarlelleni. Mitä likemmäksi viittä kellonviisari kiertyi, sitä raskaammalta tuntui sydämmessäni. Jospa tohtori vielä viime hetkenä lähettää epuun? Jos joku hänen hoideltavansa lähettää häntä noutamaan? Sitte minua rupesi pelottamaan, että paisti ehkä palaa ja hyvä kermakasteke turmeltuu. Minä riensin kyökkiin. Jetta juuri huolellisesti kostutti paistia; olipa se oikein kauniin näköinen. Me siilasimme kastekkeen, minä panin vielä sekaan lusikallisen mehujauhoja ja vähän voita, että se tulisi oikein makeaksi ja sulavaksi. "Tohtori kyllä nuoleskelee suutansa, kun tätä maistaa", ajattelin minä hymyillen ja Jetta hymyili myöskin, juurikuin olisi ajatellut samalla tavalla.

Kellon lyödessä viittä tuli tohtori. Minulta vierähti koko vuori sydämmeltä. "Teidän pitää nyt tyytyä ainoastaan meidän seuraamme, hyvä herra tohtori", sanoin minä. "Muutamat ystävät valitettavasti..." -- Siinä minua keskeytti Kaarle, josta hätävaleet ovat inhottavia, ja sanoi: "Mitä pienempi seura, sitä suurempi hupi." -- Ja tohtori sanoi nauraen: "Jos sydän vain on iloinen." -- Nauraen ja leikkiä laskien kävimme pöytään, johon minä tohtorin talutin. Vastapäätä häntä tuli Emmi istumaan. Kaarle istui juomanlaskemisen tähden tohtorin vasemmalla puolella ja Betti minun oikealla puolellani.

Ensin meillä oli jokapäiväistä lihalientä ja portviiniä, jota tohtori kiitteli erinomaisen hyväksi. Sitte kuhaa osteri-kastekkeen kanssa (tietysti amerikkalaisista laatikko-ostereista), ja sitte tuli vasikkapaisti. Sillä tavalla hymyillen lienee Napoleon katsellut Egyptin pyramiideja kuin tohtori nyt paistinmöhkälettä. Minun viittauksestani hymyilivät myöskin Emmi ja Betti. Paisti oli sangen herkullinen ja hupenikin nyt oikein silmissä. Minä olin huomannut tohtorin heikon puolen, ja vaikka hänen kurkustansa menee alas, kuten eno Fritz sanoo, kaikki, mikä on märkää, ja hän samalla sitä vielä kiittelee, niin onpa Kaarleni sentään hankkinut hyviä viinejä: kahden markan Johannisbergin viiniä kalan päälle ja kahden ja viidenkymmenen _Chateau la Pancha_-viiniä. Tohtori ei sanonut kuolemaksensa ennen juoneensa parempaa. -- Me olimme erittäin iloiset. Varsinkin huvitti ja miellytti minua, että tohtori puheli Emmin kanssa ja kertoi hänelle pikku historioita, jotka oli lukenut sanomista. Kyllähän me ne jo tiesimme, koska meillä on sama lehti, mutta saatoin minä toki kiitellä hänen muistiansa.

Syötyä juotiin kahvia toisessa huoneessa ja herrat sytyttivät sikarinsa. Kaarle pyysi sitte anteeksi tohtorilta, että hänen täytyi poistua puoleksi tunniksi tärkeälle asialle. Se olikin totta, sillä hänellä oli kassantarkastus piiriyhdistyksessä. Betti läksi sanaakaan sanomatta Bergfeldtiin ja Jetan minä lähetin viemään kuhanpalasta Peltokadulle Weigelteille, josta hän ei tuntikauteen suinkaan ehtinyt takaisin. Kaikkien muiden poistuttua pyysin minä itsekin tohtorilta lupaa lähteä neljännestunniksi, koska minulla muka oli asiaa naapuritaloon. Vaan minä en mennytkään kylään; ovelta palasin varpaisillani hiljaa takaisin ja pistäydyin kahveriin, jossa kävin istumaan kyökkituolille.