Part 7

Lyhyen väliajan jälkeen alkoi toinen kohtaus. Keskellä näyttämöä oli pieni puusohva ilman selkälautaa makuupaikkana metsästäjälle, ja vasemmalle puolelle olivat asettaneet ylös ikkunaisen huoneenseinän, josta ikkunasta Emmin tuli laulaa. Herra Meijer lopetti "aariansa" ja paneutui makaamaan, mutta kun hän oli liian pitkä, jäivät jalat riippumaan. -- Emmi tulee näkyviin. Hän laulaa laulunsa ja viskelee kivillä metsästäjää. Paremmin osatakseen häneen kumartuu lapsi parka liian kauas eteenpäin ja -- vieläkin maailma mustenee silmissäni, kun tuota kamalaa tapausta muistelen -- seinä kallistuu ja kaatuu minun Emmini kanssa alas, juuri makaavan metsästäjän päälle. Pöytä, jolla hän oli seisonut, kaatua rämisi toiselle puolelle. Uusmuotiset korkeakantaiset kengät olivat tietysti syynä. Hameenlieve myöskin teki lisäksi tehtävänsä. Minä hyppäsin näyttämölle. Onneksi ei Emmi ollut loukkautunut, mutta tuo herra Meijer piti häntä hellästi sylissään ja lohdutti häntä sanoen: "Rakas Emmi, kiittäkäämme Jumalaa, että on näin vähällä päästy. Teaatterimestarin minä ihan pieksän!" -- "Rakas Emmi!" sanoi tuo mies. Minun silmäni kerrassaan aukesivat.

Rouva Gryn, joka oli käynyt esiripun takana yleisöä rauhoittamassa, ett'ei ollut mitään vahinkoa tapahtunut, tuli nyt meidän luoksemme.

"Tällä laillako te siis varoitatte oppilaitanne?" tiuskasin minä. "Sallitteko te, että teidän miesoppilaanne viekoittelevat teidän haltuunne uskottuja tyttösiä tekemään tyhmyyksiä?"

Ja silloin tuo rouva vastasi minulle: "Näkyypä, ett'ei teillä ole minkäänlaista käsitystä teaatterista. Muuten on minusta herra Meijer kyllin hyvä sulhanen, sillä hänellä on kykyä, hänestä voi tulla jotakin."

Minä käännyin ylenkatseellisesti häneen seljin ja menin Emmin kanssa pukuhuoneesen auttaakseni pukua muuttaessa. Emmin täytyi tunnustaa kaikki. Niinpä minä nyt sain kuulla, että rouva Grynin oppilailla yleensä on tapana rakastua toisiinsa, koska se kuului taiteesen, kun näet ainoastaan niitä tunteita osaa oikein esittää, joita sydämmensä pohjasta itse tuntee. Kyllä kai. Minun ei olisi pitänyt ollenkaan luottaa tuohon rouva Gryniin, sillä ikuinen laulaminen rakkaudesta ja aina vain rakkaudesta ja ilvehtiminen, jossa myöskin aina on puhe paljaasta rakkaudesta, se tietysti viimein eksyttelee kokemattomat nuoret ihmiset tyhmyyksiin. Ja sitte vielä lörpötetään sen Grynin mukaan, että hän oppilaitansa vaaroittaa teaatterin vaaroista. Inhottavaa!

Me ajoimme kotiin. Minun Kaarleni oli suutuksissaan. Hän ei edes torunutkaan, mutta kyllä minä huomasin, miten häntä harmitti. Eikä hän vielä Meijerin juttua edes tiennytkään.

Minä katsoin olevani velvollinen sanomaan hänelle senkin.

"Vilhelmiina", sanoi hän, "huomaatko nyt tyhmyytesi? Miksi aina etsit onnea omain seinien ulkopuolelta? Miksi tunkeudut asioihin, jotka eivät sovellu meille?"

"Emmin etuahan minä vain tarkoitin, että hän tulisi suureksi ja kuuluisaksi!" nyyhkytin minä.

"Meillä on nyt muuta ajattelemista", vastasi Kaarle. "Emmi täytyy meidän toimittaa pois täältä, ei hänen sovi jäädä tuttavien sääliteltäväksi ja pilkattavaksi. Toimita niin, että hän unhottaa herra Meijerin; Gryn-Reiffersteinin lauluveikkoa minä en halua vävyksi."

Me neuvottelimme ja päätimme, että oli kaiketi parasta ja tarkoituksenmukaisinta minun lähteä Emmin kanssa johonkin kylpypaikkaan.

Lapsiparka ei uskalla missään näyttäytyä, niin häntä hävettää ja niin hän pelkää tuttujen pilkkaa; hän tuskin uskaltaa kävellä muutamaa askelta omalla kadulla. Siispä meillä ei ole muuta neuvoa kuin jättää koko Parnassos kaikkine maineineen ja lähteä Itämeren viileille rannoille. Meidän unelmamme maineesta ja kuuluisuudesta on häpeäksi muuttunut. Nyt minä, paha kyllä, liian myöhään huomaan, ett'ei ilma kelpaa kartanon pohjaksi ja ett'ei palatsinkaan rakentaminen siihen ole yhtään arvokkaampi kuin pikku maatalon teko; ennemmin tai myöhemmin se kumoon kaatuu. Joll'ei polisiluutnantin rouva olisi minua niin kehoittanut eikä se rouva Gryn ollut niin imarteleva, niin minä en olisikaan antanut Emmin julkisesti esiytyä. Tosinhan tuo nyt vain oli tuttavien piirissä, mutta siellä olivatkin kaikki tutut, ja se se on vielä pahempi kuin julkisuus.

Meidän oli pakko lähteä kylpypaikkaan ja mitä pikemmin, sitä parempi.

Kylpypaikassa.

Täällä minä nyt istun Flunderndorfissa Emmini kanssa kaukana kauniista Berliinistä, jossa iltasilla aina saa ilmaiseksi kuunnella puistossa musiikkia ja jossa on omat huvituksensa ja mukavuutensa, joita nämä ihmiset eivät ole edes unissaankaan nähneet. -- Ah Berliini, miten minä ikävöin takaisin sinun vilkkauteesi!

Te varmaankin kummastelette, mitenkä minulle jo niin pian on tullut runollisuuteen vivahtava koti-ikävä, ja tietysti ajattelette, että jos kelpo rouva tyttärineen olisi mennyt johonkin suureen kylpypaikkaan, niin hän ei suinkaan kaipaisi Berliiniä, mutta juuri sentähden, että minä tahdoin paeta Berliiniä, täytyi minun valita vähäinen, tuntematon kylä Itämeren rannalta, ja semmoinen juuri on Flunderndorf. Joka paikassa muualla me olisimme tavanneet tuttuja, jotka ovat ainakin kuulleet Emmin onnistumattomasta esiytymisestä rouva Gryn-Reiffersteinin oopperassa, ja sitä yhteen sattumista minä tahdoin välttää niin paljon kuin mahdollista. Vai tahtoisitteko ehkä te joutua puheen ja pilkan alaiseksi?

Olipa minulla vielä toinenkin syy tulla juuri tänne. Minä näette sain kuulla tohtori Wrenzchenin joka vuosi muutamia viikkoja uivan Flunderndorfin merivedessä, ja kun nuoret ihmiset oppivat kylpyaikoina hyvästi tuntemaan toisiansa, koska heillä siellä ei ole muuta seuraa, niin minä pannessani tavaroita matkalaukkuun ajattelinkin kaikenlaisia mahdollisuuksia. Että säännöllinen talous on ehdoton välttämättömyys tohtori Wrenzchenille, sen kyllä siitäkin näkee, että hän taas äskettäin on pitänyt syntymäpäiväänsä suunnattoman ylellisesti ja tuhlaavaisesti. Eno Fritz sanoi sitä oikein kauhistavaksi; niin erinomaisia pitoja kuin tohtorin syntymäpäivä-kemut hän ei ole milloinkaan nähnyt. Jos hän minun Emmini ottaisi, niin me sen päivän viettäisimme kotona hupaisesti omin joukoin. Aamusilla pikku aamiaiset, iltapäivällä kahvia naisille ja iltasilla leivoksia ja olutta. Tuhlaamisesta minä hänet kohta vieroittaisin ja ruokatoverit kyllä karkkoaisivat, kun vain minut näkisivät.

Varsin kaunista täällä on Flunderndorfissa, mutta kaikki hirveän yksinkertaista. Mainitsenpa nyt esimerkiksi vain vuoteet. Kaislanpäitä niissä kyllä on alkuaan ollut, mutta tuntuu ihan, kuin olisi makaamassa perunasäkillä, ja peitteet ovat niin paksut, että ihan on tukehtua niiden alle. Minä tietysti aina makaan, paljas lakana vain peitteenä. Sillä tavalla ne kaikki kylpyvieraat makaavat, kuten piankin saa kuulla, sillä kun aamusilla tavataan toinen toisensa, niin ensiksi kysytään, miten kukin on nukkunut, onko ollut paljo tai vähä itikoita, hyvinkö ne pistelivät vai eikö ollenkaan? Kylpypaikassa näyttäytyy kukin ihan semmoisena kuin on; muututaan ihan luonnollisuudeksi, ja se se juuri yhdessä veden suolaisuuden kanssa vaikuttaa terveyteen.

Meitä on täällä noin urkkosummassa neljäkymmentä henkeä, ja kun Flunderndorfissa eletään hyvin huokealla, niin tietysti täällä ei ole ainoatakaan ylhäistä. Moni asuu kalastajain luona, jotka vuokraavat kesäksi niin sanotun vierashuoneensa; toiset ovat asettuneet ravintolaan, jossa syödään yhteispöydässä. Rannassa on kylpykärryjä, ja hietikolla on meren puolelta avonainen katos, jossa voi ilmaa hengitellä huonommassakin säässä. Milloin aurinko paistaa, makaavat kaikki jäseniään oikoen hiekassa, miehet, naiset ja lapset. Alussa minä en tahtonut siihen alentautua, vaan kyllä minä nyt jo aika lailla mellastelen muiden mukaan. Luullakseni onkin parempi, että on joitakuita vanhempia naisia läsnä tuossa hiekan mylleröimisessä.

Paitsi meitä on täällä Berliinistä ainoastaan yksi perhe ja, kuten heti huomaa, silminnähtävän sairauden tähden. Mieshän on paljas varjo, ja harvoinpa nuo rouva ja pikku tytärkään lienevät saaneet raitista ilmaa. Ihmisistä näkee yhtä hyvin kuin vaatteistakin, mitkä ovat liian kauan olleet kaapissa ummehtumassa.

He, tuo sairas herrasväki, ovat varmaankin ennen nähneet parempia päiviä. Minun jo teki mieleni monesti kuulustella heitä, sillä tahtoohan toki tietää, kenenkä kanssa mereen astuu, mutta heihin on ikäänkuin kirjoitettu: "katso, älä koske!" -- ihan kylmät kuin jäävuori.

Sen sijaan on täällä eräs rouva Hampurista pikku poikansa kanssa, joka heti rupesi meille tuttavaksi. Hyvin rakastettava nainen, aina erittäin loistavassa puvussa. Äskettäin oli hänellä yllä puku ylhäältä alas asti mustista ja valkeista rimpsulaskoksista, niin että se näytti varsin loistavalta, ja vaikutusta vielä lisäsi kolme suurta orvokkikimppua, yksi edessä, toinen takana ja kolmas vasemmalla puolen rinnassa. Emmi ja minä olimme aivan ihastuneet. Onpa sillä rouvalla korujakin, kaikki paksua ja puhdasta kultaa, niinkuin hän itse sanoo. Enimmäkseen ovat ne syntymäpäivä-lahjoja, kuten hän sanoo, koska hänellä itsellään ei ole taipumusta niitä ostelemaan. Minä sentähden kiittelin hänen anteliasta puolisoansa, vaan hän minua sysäsi kylkeen kyynyspäällään ja nauroi. Ja kun minä sitä kummastelin, selitti hän miehensä olevan merien takana ja suunnattomasti hyötyvän, vaan hän pikku Hannonsa kanssa -- se on pojan nimi -- elää hiljaksensa Hampurissa. Hän pyytäisi mielellään minuakin käymään heillä, vaan kun hänen oma talonsa nyt par'aikaa on korjattavana, asuu hän vain vuokrahuoneissa.

Muut naiset oleskelevat melkein itsekseen. Milloin eivät ole uimassa, etsiskelevät he raakkuja tai merenvahaa taikka menevät metsäkukkia poimimaan metsiköstä tuolta niemeltä, joka kiertää Flunderndorfin lahtea. Eräs neiti Stettiinistä on hyvin kaunis. Se hienopukuinen rouva sanoi hänen kyllä pääsevän onneen käsiksi. Se minulle sattui arkaan paikkaan, sillä minä ajattelin tohtori Wrenzchenin tuloa, joka oli tapahtuva ihan näinä päivinä. Minä sentähden kysyin häneltä, eikö minunkin Emmini ollut aika sievä ja eikö hänellä voinut olla yhtä hyvät toiveet kuin tuolla stettiiniläisellä.

Hampurilainen rouva sanoi Emmiä kyllä hyvin sieväksi, mutta kaiken kuitenkin riippuvan äänestä ja pukuvarastosta.

Se vastaus minua hämmästytti enemmän, kuin huomata annoin, sillä enhän minä voinut uskoa muuta kuin että se rouva viittasi tuohon onnettomuuteen, joka Emmille tapahtui Gryn-Reiffersteinin laulunäyttelysssä. Mitä häneen muuten olisivat Emmin ääni ja pukuvarasto koskeneet? Me sanoimme vähän kylmänlaisesti jäähyväiset ja jätimme rouvan poikineen rannalle. -- Kylässä astuimme sattumalta sen talon ohitse, jossa tohtori Wrenzchen tavallisesti asuu täällä käydessään; tietysti me tiedustimme, joko hän oli antanut tietoa tulostaan ja milloin se oli tapahtuva. Talonpoika meille ilmoitti berliiniläisen herran jo tulevan tänä iltana myöhään, jonka tähden minä sanoin Emmille: "Sinä panet huomenna yllesi kermankarvaisen leninkisi ja teet itsesi niin kauniiksi kuin mahdollista. Se tohtoria äärettömästi ihastuttaa, kun näkee semmoista huomaavaisuutta."

Tähän astihan oli kaikki hyvin, mutta olipa taaskin käyvä ihan toisin, kuin minä ajattelin. Eikä se tietysti ollut kenenkään muun syy kuin tohtorin; ei minun ainakaan tarvitse itseäni moittia.

Seuraavana aamuna me nousemme aikaisin ylös. Minä puen lapseni, niin että sen stettiiniläisen todellakin olisi ollut vaikea kilpailla Emmin kanssa. Ilma oli ihmeen ihana. Merellä oli hienokaista sumua, joka vähitellen yhä enemmin hienoni, niin että meren pinta viimein oli kirkkaana kuin peili silmäimme edessä, ja aurinko siitä itseään katseli. Ja ylhäällä oli taivas niin kirkkaan sinisenä, että olisi luullut katsovansa äsken maalattuun kyökinkaappiin. Se oli oikein miellyttävä maisemakuva, niinkuin arvosteluissa sanotaan. Minun tarkoitukseni oli nyt tervehtiä tohtoria aamusilla ja näyttää hyvin iloitsevamme hänen tulostaan, pitää häntä koko päivän silmällä ja iltasilla pyytää häntä vasikkapaistille. Sen me kyllä voimme tehdä, koska hän meidän kotilääkärinämme on meille hyvä tuttu, ja jos osoittaa kohteliaisuutta sille, joka on monesti hengen pelastanut, niin kellepä johtuisikaan mieleen sitä väärin käsittää. Sitte minä aioin pyytää häntä opettamaan minulle ja Emmille skaattia, ja kaikki muu olisi sitte jäänyt minun huolekseni. Paistettuja perunoita, joita hän niin mielellään syö, olisi hän tietysti myöskin saanut. -- Mutta mitäpä on parannusta paraimmistakaan aikomuksista, kauneimmistakaan suunnitteluista, kun ihmiset, joita tarkoittaa, ovat kelvottomat.

Minä annoin talon pikku pojalle pikku rahan käskien häntä heti minulle ilmoittamaan, kun se Berliinin herra nousee ylös. Emmi ja minä odotimme puutarhassa ja teimme kumpikin kukkavihkon. Millä tunteilla äiti sitoo yhteen kukkia sen päivän aamuna, jolloin hänen lapsensa kohtalo on ehkä tuleva ratkaistuksi, sitä ei voi kertoa; mutta kaikki äitit, jotka vain tietävät, miten työlästä nykyään on saada tyttärensä kunnon miehelle, he voivat arvata, miltä minusta tuntui siinä ajatellessani: tässä nyt istut puutarhassa kukkinesi, sinun luonasi istuu lapsesi, tuolla ylhäällä makaa tohtori ja kaikille meille on aurinko noussut niin ihanana. Paljonkohan olemme viisastuneet sen laskuun asti.

Nyt se poika tuli juosten ja huusi:

"Jo se liikkuu siellä sisällä! Ja laulaa niin tuhannesti! Jos joudutte, niin vielä hänet saatte kiinni!"

"Mistä asti tohtori on laulellut?" kysyin minä.

"Ehkäpä hän onkin laulellut joskus", virkkoi Emmi. Samalla me läksimme toimittamaan tohtorille mietittyä hämmästystä, mutta itsepä me juuri hämmästyimme.

Ikkuna aukesi. "Viskaa, Emmi!" sanoin minä, ja molemmat me heitimme kukkaiskimppumme sisään. -- "Kiitoksia, hyvät naiset!" kuului ihan vieras ääni, ja mies, jonka oma se oli, tuli näkyviin. Se oli herra Meijer, tuo hävytön oopperalaulaja, jonka tähden me juuri Berliinistä pakenimme.

"Herra!" tiuskasin minä, "kuinka te uskallatte meidän jäljestämme tulla." -- "Olkaa hyvä, älkää kiivastuko. Minun lääkärini määräsi minulle Flunderndorfin kylpypaikaksi ja samalla neuvoi minua tähän taloon, kun hänellä tänä vuonna ei ole aikaa uimiseen." -- "Teidän lääkärinnekö?" vastasin minä pilkallisesti. -- "Niin juuri", sanoi hän, "tohtori Wrenzchen hyväntahtoisesti..." -- Minä en huolinut kuunnella loppuun asti, vaan otin Emmiä käsivarresta ja vedin hänet pois kanssani.

Minun oli tänä aamuna ihan mahdoton mennä veteen, niin minua suututti; olisinhan minä voinut saada halvauksen. Emmi oli yht'äkkiä ihan mieltynyt tuohon pitkään laulajaroikaleesen, kun nyt vain hänet uudestaan näki, niin että me olimme ihan entisessä pulassa. Meidän täytyy päästä pois täältä... mutta mihin? Voi kelvotonta tohtoria, kun teki meille semmoiset kepposet!

Päivällisen jälkeen.

Me jäämme tänne! -- Se hieno hampurilaisrouva on palkannut herra Meijerin; hänellä näet on jokin konserttiravintola tai laulukahvila, jossa syöminen ja juominen tietysti on pääasiana. Meijer rupeaa laulamaan hänen luonansa. Ja semmoisen rouvan kanssa me olimme hyvät ystävät! Se Meijerin alentautuminen on kerrassaan hävittänyt Emmin sydämmestä kaiken mieltymyksen, ja sitä onnea minä osaan pitää arvossa. Tänä iltana Meijer pitää laulajaiset ravintolan salissa, joista me tietysti pysymme poissa. Me sen sijaan lähdemme vähän pitemmälle kävelemään sen perheen kanssa, joka meistä näytti niin rajattoman köyhältä. Herra on yli-oikeusneuvos ja lisäksi vielä aatelinen, joka elää ihan luonnon mukaan. Ja kun minäkin elän samaan tapaan, niin kylläpähän hänet jo puhumaan saan, sillä luonto yhdistää samanluontoiset sielut paljon likemmin kuin taide, koska luonnossa ei tarvitse olla mitään leipäkateutta. Heissä on jotakin hyvin ylhäistä, vaikka he täällä vain hapanmaitoa ja ruisleipää syövät. Rouva oli aamusilla huomannut Emmin itkeneen (tietysti herra Meijerin tähden), ja siitä me saimme ensi aiheen tutustua. Miten osanottavainen rouva oli, osaa tuskin kuvailla, ja herrakin tuli oikein kohteliaaksi ja avomieliseksi; meidän entinen seuramme ei ollut heitä miellyttänyt.

Kyllä tohtori tämän vielä saa maksaa. Jahka minä vain olisin hänen anoppinansa!

* * * * *

Syksy kului ja talvikin oli jo loppumaisillaan, kuulumatta mitään rouva Buchholzista. Me aloimme jo peljätä Flunderndorfin kirjeen jääneen viimeiseksi ilmoitukseksi sen kelpo rouvan iloista ja suruista, kun viimeinkin uuden eli 1882 vuoden ensi päivänä postiljooni toi kirjeen Landsberginkadulta.

Herra Bergfeldtin onnettomuus.

Tämän kirjeen te saatte juuri uuden vuoden ensi aamuna, jos postihallitus pitää koneistonsa yhtä hyvässä voiteessa kuin tähän asti. Jospa tietäisitte, millä tunteilla minä nyt tartun kynään! Ah jospa voisin lähettää teille uuden vuoden onnentoivotukseni tyytyväisemmällä mielellä! Sillä jos juuri nyt joku minusta ottaisi valokuvan ja lähettäisi sen teille, niin te huudahtaisitte: "Hyvänen aika, mikä nyt Buchholzin rouvaa vaivaa? Hänhän ihan näyttää, kuin olisi niellyt vasun täyden hiiriä!"

Tietysti on kaikki taaskin Bergfeldtien syy, varsinkin rouvan. Herra Bergfeldt itse on kunnon mies. Hänen virkapalkkansa riittää hyvästi ja lisäksi hän aina vähän ansaitsee siten, että pitää monen pikkukauppiaan ja käsityöläisen tilikirjat hyvässä järjestyksessä.

Mutta se rouva! Eipä käsitä, miten mies, joka kuitenkin on puoli matkaan lukutiellä päässyt, on ottanut tuon rouvan, joka on ihan johdonmukaisesti paennut kaikkia sivistyksen merkkejäkin. Tietysti semmoinen ihminen ei lue mieltä-ylentävää kirjaa eikä opettavaista sanomalehteä, vaan istuu ja juo aamusta iltaan kahvia vehnäsen kanssa. Sill'aikaa talous rappeutuu ja siitä ei seuraa mikään muu kuin ett'ei tulla toimeen sillä, mitä mies ansaitsee. Että lisäksi rouva ansaitsee jotain kynällä, se vain aniharvoin tapahtuu, eikä sitä sovi Bergfeldtin rouvalta vaatiakaan.

Suoraan sanoen: Bergfeldtissä ei ole, niinkuin olla pitäisi; herrasta minä jo ammoin olen huomannut, että häntä huolet painavat. Luonnollisesti ei rouva siitä vähääkään huoli.

Lisäksi vielä heidän täytyi varustaa vähän myötäjäisiä Augustallensa ja sitä varten tehdä velkaa. Morsianillan hälinän tähden talonisäntä ilmoitti vuokra-välikirjan kumotuksi, niin että heidän täytyi etsiä uusi asunto. Ja mitä muutto maksaa, tietää kukin vallan hyvin, joka on kerrankaan Berliinissä majaa vaihtanut. Nuo huonekaluvaunut ovat oikea hauta kaikille tavaroille, varsinkin lasisille.

Emil yhä vielä lukee asessorin-lukujansa, ja Bettin joutuminen hänelle kihloihin oli tyhmintä, kuin milloinkaan on tapahtunut; Bergfeldtin rouva tiesi sen eikä hänen olisi pitänyt sitä suvaita, sillä hänen kodissaan se onneton suhde alkoi, jota vastoin minut vain asianhaarat pakottivat suostumaan tuohon liittoon, joka on elämäni suurin kiusa. Eikä mitään toivoa sen purkamisesta, sillä rakkaudessaan Emiliin on Betti itsepäisempi kuin missään muussa.

Monesti olen minä huolissani ajatellut, että ehkäpä sentään kaikki hyväksi kääntyy, sillä onhan taitavia lakimiehiä päässyt hyvinkin korkeihin virkoihin; vaan kun sitte olen katsellut Emiliä, olisiko hänessä ministerin tai edes maaherran alkua, niin aina minusta on tuntunut, kuin hän ei olisi henkisistä lahjoistaan kyllin vakuutettu, vaikka kyllä ei sovi sanoa, ett'ei hän muodolta olisi pulska nuorukainen. Mutta alinomainen viiksien väänteleminen ja venytteleminen ei juuri ole mikään eteenpäin pyrkivän neron merkki. Ministeriksi päästäkseen tarvitaan vähän enempi, varsinkin taipumusta! Pitääpä myöntääkin, että missä Bergfeldtin rouva on perheen äitinä, saavat lapset yleensä olla iloiset, jos oppivat lukemaan ja kirjoittamaan ja kokonaiset luvut luvunlaskusta käsittämään. Minun Bettini lausui jo kymmenennellä vuodellaan isänsä syntymäpäivänä ranskalaisen runoelman niin selvästi ja hyvästi, että koulumamseli sanoi, ett'ei Pariisissakaan kasvanut osaisi paremmin; Bergfeldteillä tietysti ei ollut varaa luettaa Augustallansa ranskaa. Koska nyt luonteet kerran ovat niin erilaiset, on minun velvollisuuteni lykätä Emilin ja Bettin häitä niin pitkälle kuin mahdollista.

Muutenpa nyt, hyvä toki! ei sitä kannata kotvalleen ajatellakaan, sillä Bergfeldtit ovat perin ahtaalla.

Minä jo ammoin huomasin, ett'ei kaikki ole raiteillaan, sillä herra Bergfeldt ihan silmissä laihtui. Silloin tällöin hän neuvotteli minun Kaarleni kanssa ja joka kerran hänen oltuaan meillä näytti Kaarle yhtä murheiselta kuin hänkin. -- "Kaarle!" sanoin minä, "teillä on salaisuuksia, sinulla ja ystävälläsi Bergfeldtillä. En minä ole utelias, mutta tietää minä tahdon, mitä se on, sillä näenhän minä, miten se sinua kalvaa ja huolettaa." -- "Vilhelmiina!" vastasi Kaarle vakavasti, "se ei ole minun salaisuuteni, vaan minun vanhan, rakkaan ystäväni, ja sentähden sinä minulta et saa tietää sanaakaan." -- "Kaarle, noinko sinä sanot minulle, omalle vaimollesi?" -- "Vilhelmiina, olehan hyvä äläkä huoli kiivastua?" -- "Minäkö kiivastua? Joutavia, siksi on minusta koko tuo salavehkeily liian vähäarvoinen. Mutta sen minä sanon, että jos ystäväsi Bergfeldt vielä kerran tulee sinun luoksesi... niin..." -- "No, niin?" -- "Niin puhun minä hänelle suoraan ja selvästi, niinkuin Landsberginkadulla on tapana!"

Kaarle naurahti ääneensä.

"Kaarle, pyydän sinua pitämään kunniassa lastesi äitiä!" -- "Ei sinusta tänään puhuteltavaksi ole", vastasi Kaarle. "Sinun ei tarvitse odottaa minua illalliselle." Ja niin sanoen hän meni tiehensä.

Minä annoin hänen mennä menojaan enkä myöskään ollut kaipaavinani häntä, lasten tähden. Kun häntä ei vielä kuulunut yhdentoista aikaan, kävimme levolle. Mitäpä sitä semmoisissa tiloissa on muuta neuvoa kuin vuode, joka niin sanoakseni on täyskasvuisten äitinsyli, vaikka se tosin on hyvin puutteellinen syli, siinä kun ei ole sydäntä tykkimässä. Jos kerran saa nukkuneeksi, ei ole yhtään väliä, miten tai missä makaa, mutta nukkuminen se juuri on pääasia. Tuo päänalunen ei sano yhtään lempeää sanaa, ei silittele poskea eikä tukkaa, ei sulje silmiä hellällä suutelolla, ei laula kehtolaulua, vaan on päinvastoin niin oikullinen, että juuri silloin ehtii painua läjään, kun uni tekee tulon yritystä.

Minä olen monesti käynyt levolle, istumatta Kaarlea odottamassa, ja iloitsin joka kerta, milloin hän tuli kotiin aikaisemmin, kuin olin arvannut. Mutta silloinpa hänellä ei ollutkaan mitään salattavana minulta, ei mitään tuommoista asiaa, johon nuo Bergfeldtit ovat syynä, joka minulta riisti unen ja ajoi mieheni ravintolaan. Eikö tuo salaisuus ollut ihan kuin seinä, joka oli tehty meidän välillemme?

Ja saatoinko minä luulla muuta kuin että se Bergfeldtin rouva se oli kaiken tämän syynä? Ei osaa sanoakaan, miten minä tuota ihmistä inhosin. Jos hän vain olisi ollut minun tienoillani, niin kyllä minä hänet olisin opettanut.

Jo kahdesti olin pudistellut ja korjannut päänalustani, eikä vieläkään kuulunut miestäni. "Vai niin!" ajattelin minä, "nyt rupeaa Kaarle vielä juomaan ja öillä kuljeksimaan tuon eukon tähden. Voi lapsiraukkoja! He eivät enää voi pitää isäänsä kunniassa, ja hän vaipuu vaipumistaan yhä syvemmälle, kun huomaa omaistensa rakkauden päivä päivältä kylmenevän. Mutta sinä, Vilhelmiina, vannot, että vaikk'et enää häntä rakastakaan, niin säälimättä et häntä jätä, vaikka hän kuinka syvälle vaipuisi!" Niin minä sanoin itsekseni ja minun täytyi katkerasti itkeä ajatellessani kaikkea onnettomuutta, joka tulevaisuuden povessa oli kätkettynä.

Silloin viimeinkin tuli Kaarle.

Minä olin nukkuvinani. Hän sytytti kynttilän, riisui hiljaa jalkansa ja muutti yöpuvun yllensä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Ei hän minua tervehtinyt eikä sanonut minulle sanaakaan, vaan kävi levolle ja sammutti tulen. Oli pimeä minun ympärilläni ja samoin sisälläni. Minä olin menehtyä murheesta.

"Itketkö sinä, Vilhelmiina?" kysyi hän vähän ajan perästä.

Minä en saanut vastatuksi. Kurkkuani tuntui kuristavan. Minun täytyi itkeä, muuten olisin tukehtunut.

"Vilhelmiina", sanoi Kaarle, "mikä sinun on? Ihanhan sinä peljästytät minua; tuonko sooda-jauhot?"

"Ei!" nyyhkin minä. "En minä ole kipeä, mutta niin onneton, niin perin onneton!"

"Vilhelmiina, mitä on tapahtunut?" Selvästi minä kuulin, miten Kaarle nousi ja yritti ottamaan tulta.