Part 6

Nyt oli toki herra Weigelt, hänen sulhasensa, hyvien tuttavien kautta saanut asianajo-toimistosta pienen paikan. Paljoahan tuossa ei ollut, mutta jos ukko Weigelt vähän autteli, niin saattoihan tuolla alottaa. -- "Ennen elävänä vinnikammariin kuin kuolleena kauneimpaan arkkuun", sanoi Bergfeldtin rouva. Sentähden varustettiin häitä.

Jos minä olisin ollut Bergfeldtien sijassa, niin olisin pitänyt häät ihan yksinkertaisesti oman perheen kesken, sillä se säästää melkoisesti, mutta hän, Bergfeldtin rouva, ei ottanut korviinsakaan koruttomia häitä. Hän arveli, että täytyi edes naapuriston, joll'ei muun tähden, jotakin näyttää. Viimein sovittiin pitämään morsianilta [häiden aatto (Polterabend), jota monin paikoin Saksassa vietetään] vähän komeammin ja itse vihkiäiset sitte ihan yksinkertaisesti.

Kello 8 iltasilla oli se juhlallisuus alkava. Vierashuone, asuinhuone ja makuuhuone oli järjestetty vieraita varten. Sängyt oli viety aittaan ja pesukaapin paikalle oli rouva asettanut pöydän täyteen lehtikasveja, koska herra Bergfeldt, kuten hän minulle valitti, pestessään aina niin kovin loiskuttelee ja on siten saanut tapetit perin pilalle. Tuolit, lasit ja muut tarvekalut lainasi lähellä oleva ravintolanpitäjä, sillä Bergfeldtin pikku varasto ei tietysti riittänyt mihinkään.

Kun me saavuimme 1/2 9 aikaan, olivat huoneet jo melkein täynnä. Naiset sullottiin vierashuoneesen, jossa istuttiin mukavassa puoliympyrässä. Tietysti oli Bergfeldtin rouva kutsunut kaukaisimmatkin tuttavansa, niin että oltiin jotenkin vieraat toinen toiselleen. Lisäksi oli kutsuttu kaikki Augustan ystävät, jotka eivät näyttäneet tietävän mihin mahtua, vaan istuivat kolmittain aina kahdella tuolilla; herra Weigeltin emäntä, jonka luona hän oli asunut ylioppilaana ollessaan, oli myöskin siellä.

Herrat seisoivat asuinhuoneessa poltellen. Herra Weigeltin ystäviä oli tullut joukottain; he olivat enimmäkseen vanhoja ylioppilaita, sangen siivoja nuorukaisia, vaikka heidän frakkinsa soveltuivat heille niin kummallisesti, kuin olisivat olleet toisille tehdyt.

Kello 9 olivat huoneet niin tungokseen asti täynnä, ett'ei kukaan juuri päässyt liikkumaan. Tällä välin oli juotu teetä ja ruvettu jo puhelemaan niistä näistä. Morsiusparia ei vielä ollut näkyvissä.

Nyt tuli sisään eno Fritz, joka oli ruvennut järjestelijäksi. Häntä seurasi kaksi herraa, tuoden kumpikin kukkasilla koristetun tuolin vierashuoneesen ja asettaen ne asuinhuoneen puolisen oven eteen. Eno Fritz istuutui vanhan pianorämän eteen ja soitti häämarssin "Kesäyön unelmasta", joll'aikaa morsiuspari tunkeutui vierasten läpi kukkatuoleille. Ylioppilaat huusivat eläköötä ja muut vieraat paukuttivat käsiään. Se oli hyvin kaunis hetki, jonka eno Fritz oli oikein arvannut.

Augusta Bergfeldt ei näyttänyt niinkään mitättömältä. Hänellä oli yllä valkoinen musliinileninki, vehreällä koristeltu. Mutta jos hän olisi ollut ymmärtäväinen, niin ei hän koskaan olisi valinnut avorintaista pukua. Minun Kaarlenikin oli sen huomannut, sillä myöhemmin hän minulle sanoi itseään aina paleltaneen, kun vain katsoi häneen. Minä tietysti sitä muistutusta vastustin sanoen: "Kaarle, rakkaus on jotakin ylevää, niin ett'ei sitä sovi pilkata." -- "Sinunpa olisi pitänyt kuulla, mitä ne ylioppilaat puhuivat!" vastasi hän. -- "Kaarle!" toruin minä, "sitä minä en huoli kuulla. Yleensä minä en ollenkaan huoli kuulla, mitä herrat puhuvat naisten seljän takana. Ylioppilaat ovat minusta liian vapaat mielipiteiltään!"

Eno Fritz soitti nyt jotakin tunteellista ja minun Bettini toi keijukaiseksi pukeutuneena morsiusseppeleen. Hän lausui hyvin kauniin runoelman, jossa oli puhe eroamisesta vanhempain kodista, nuoruudesta, lapsuuden onnellisuudesta ja tulevaisuuden tietämättömistä onnettomuuksista. "Huntuun, seppeleesen hajoo kaunoinen se unelma!" päättyi runo. Jo ihan alussa nousivat Augustalle kyyneleet silmiin, ja kun sanat kuuluivat: "Vieraana, yksinänsä hän kodissaan nyt on", alkoi Bergfeldtin rouvakin nyyhkiä. Vaan kun Betti lopuksi syleili Augustaa ja Augusta alkoi melkein ääneen itkeä, emme me muutkaan jaksaneet olla niistinliinoihimme tarttumatta. Harvoin minä olen mitään niin mieltä pehmittävää kokenut. No niin, eipä se niin mitätöntä olekaan tuo tyttärensä antaminen vento vieraalle nuorukaiselle.

Siitä mielialasta meidät äkisti tempasi hyvin ikävä tapaus. Minä olin näet pyytänyt Bergfeldtin rouvaa pitämään Sissi-koiraansa johonkin suljettuna tämän illan, koska se muuten lakkaamattomalla juoksentelemisellaan saattaisi häiritä. Koira lienee kuitenkin päässyt pujahtamaan pois kammarista, sillä yht'äkkiä kuului hirveä parahdus, kun joku polki Sissin jalalle. Kuka sen teki, ei tullut koskaan tietyksi.

Augusta hypähti ylös ja otti yhä vielä huutavan Sissin luoksensa, koettaen sitä rauhoittaa. "Ajakaa, neiti, pois tuo pentu!" huusi herra Weigeltin entinen emäntä hyvin sivistymättömällä puhetavalla. Minä en ole sen ihmisen kanssa sanaakaan vaihtanut.

Augusta piti jo tyyntynyttä elukkaa sylissään; niinpä saatiin rauhassa jatkaa juhlallisuutta.

Sen jälkeen tuli eräs herra Weigeltin ystävä suutaripoikana. Valitettavasti emme saaneet selkoa ainoastakaan sanasta, sillä, koira haukkui häntä koko ajan, se kun ei häntä tuntenut.

Kolmantena järjestyksessä tuli pikku Krause. Minä jo heti hänet nähtyäni aavistin, ett'ei tuosta mitään hyvää tule, kun vanhemmat häntä niin hemmoittelevat. -- "No, pikku Edvard", sanoi Krausen rouva, "sanopas nyt värssysi!" -- Poika, tirolilaiseksi puettuna, oli vaiti ja työnsi sormen suuhunsa. -- "No?" kysyi äiti. -- Poika ei ääntä päästänyt. -- "Edvard, minä suutun kovasti!" -- Poika väänsi suunsa itkuun. -- "Edvard, kas niin, ole nyt kiltti!" -- Vaan Edvard ei tahtonut. -- "Vielä hän tänä aamuna osasi runonsa niin hyvästi", sanoi Krausen rouva kovasti, "vaan kun ihmisiä on niin paljo, niin sentähden hän nyt hämmentyy. Tule, Edi, ja sano se täti Augustalle ihan hiljaa ja anna hänelle se hopeainen sokurilusikka. Kuuletko, Edvard!"

"Meidän sokurilusikkahan se on", huusi poika, "pappa vain siitä viiluutti pois nimen."

Krausen rouva suuttui kuin raivostunut, mutta poika juoksi pois ja huusi: "Mamma tekee minulle pahaa, pappa, pappa!" Herra Krause oli niin järkevä, että toimitti hänet kotiin.

Jos nyt olisi tullut jotakin naurettavaa, niin kyllähän kaikki olisimme tulleet iloisiksi; mutta nyt tuli joku Augustan ystävistä kukkaistyttönä ja toinen leipurina leipinensä, toivottaen, ett'ei sitä koskaan puuttuisi uudesta taloudesta. Se ei vähääkään huvittanut. Viimeksi tuli minun Emmini yön kuningattarena yllä musta huntu täpö täynnä kultapaperisia tähtiä. Hän oli itse miettinyt kaikki ja sanoi: "Ma tullut olen kaukaa -- Kuu, tähdet mulla valtaa; -- Kun kaikk' on helmoiss' unen, -- Yön kuningattaren -- On silmä valpas. Teitä -- Saan laulull' tervehtää. -- Kun yksin jäätte, mua -- Te silloin muistakaa!" Samalla hän antoi valokuva-alpumin, jonka kannessa oli kuvattuna Lohengrin jäähyväisiä sanovana, ja lauloi sitte eno Fritzin säestyksellä kauniin laulun: "Istuimme luona ikkunan, kun sammunut ol' kynttilä." Laulun päätyttyä ei ollut käsien taputuksesta tulla loppuakaan; ylioppilaat varsinkin pauhasivat, ja sentähden hän vielä lisäksi lauloi toisen laulun. Häntä hyvin kiitettiin esityksestään ja joku ylioppilas oli sanonut saattavan epäillä, tokkopa Gersterkään osaa niin laulaa, sillä neiti Buchholzin laulussa on erinomaista sulavuutta.

Herrat eivät tällä välin olleet unhottaneet sikarejansa sammumaan; sentähden alkoi olla niin kuuma, että hiki juoksemalla juoksi ikkunanruutuja pitkin, jonkatähden myöskin sillisalaatti, jota nyt tarjottiin, maistui hyvin virkistävältä, vaikka minun mielestäni siihen oli liiaksi hakattu perunoita sekaan. Me naisväki joimme päälle limonaatia ja herrat olutta. Ylioppilaat olivat niin kohteliaat, että pitivät huolen juomanlaskemisesta.

Istuen syömisestä pöydän ääressä ei tietysti voinut ihmispaljouden tähden olla puhettakaan; kannettiin ympäri huoneita valmiita voileipiä, monenlaista särvintä päällä, kaikkea runsaasti ja varsin hyvää.

Sitte tahtoivat nuoret tanssiakin. Ylioppilaat lykkäsivät yht'äkkiä pianorämän makuuhuoneesen, vaikka herra Bergfeldt siitä näytti hämmästyvän, ja tanssi alkoi, kaksi paria vain kerrassaan. Olipa siinä yhtä ahdasta kuin tavallisissa tanssiaisissa, joihin maksaen mennään. Harmitti minua, kun ylioppilaat kantoivat kukkapöydänkin ulos, niin että liiankin hyvin saattoi nähdä, miten herra Bergfeldt oli seinän turmellut. Olisipa rouva tuohon saattanut edes liistaroida paperia.

Meidän siinä istuessamme ja puhellessamme sanoi poliisiluutnantin rouva minulle, että minun Emmilläni todellakin oli erinomainen ääni ja että olisi vahinko, ell'ei se saisi koulutetuksi.

"Sitä minä en vielä ole lainkaan ajatellut", vastasin minä, "hän laulaa vain ihan korvakuulosta."

"Minun tyttäreni rupeaa myöskin ottamaan tunteja", sanoi poliisiluutnantin rouva. "Minä tunnen rouvan, joka etsii oppilaita. Hän on ennen ollut oopperassa. Nykyaikaanhan sitä maksetaan hyvät summat äänistä. Ajatelkaahan vain Pattia ja Luccaa. Mikä maine heillä on ja miten paljo rahaa!"

Minua pyrki oikein pyörryttämään. Eikö Emmi juuri äsken saanut semmoista kiitosta? "Minä puhun miehelleni", vastasin minä. "Muuten, pitäähän jotakin tehdä lapsensa hyväksi." -- Hyvänen aika, kun ajattelen, että minun Emmini saavuttaisi niin suunnattoman onnen äänellänsä. Liiaksi se olisi! Kyllä minun Kaarleni siihen suostuu, kunhan minä vain asian hänelle oikein selittelen.

Kello oli tällä välin jo ehtinyt kahteentoista. Morsiuspari istui jotenkin äänettömänä eräässä nurkassa, kun tanssi ei tehnyt hyvää Augustalle eikä hän myöskään kärsinyt sulhasensa muiden kanssa tanssivan. Herra Bergfeldt tuli yhä harvapuheisemmaksi. Ylioppilaat lauloivat juuri onnentoivottelua, kun ovella soitettiin. -- "Luultavasti talon isäntä, jota melu on varmaankin ruvennut suututtamaan", sanoi poliisiluutnantin rouva.

Me kuuntelimme, mitä nyt oli tuleva, ja ajattelimme, syttyyköhän tästä oikea riita. Mutta ei. Juhlallisesti kaikui vain laulu, ja sen päätyttyä alkoi polkka. Muutamat virkakumppanit Bergfeldtin toimistosta ilahuttivat häntä tuomalla mukaansa torvisoittimensa, ja todella he hyvästi soittivatkin.

Yhteisestä pyynnöstä soittivat he yövartian laulun, joka ensin alkaa hyvin hiljaa, vaan sitte yhä kovenee, kunnes viimein korvat on mennä lukkoon ja huone tärisee. Silloin tuli talon isäntä.

Yht'äkkiä kolkko hiljaisuus. Tuntui oikein kamalalta! Tanssista ja laulusta ei hänellä ollut mitään sanomista, vaan tämmöiseltä melulta hän tahtoi toki olla rauhassa. -- Herra Bergfeldt vastasi saattavansa tehdä asunnossaan, mitä vain tahtoi. -- Mutta vahtiparaadit ja raakalais-ulvonta kuitenkin ovat liikaa; putoaahan kalkki katosta alemmassa kerroksessa. -- Se on huoneiden vika. -- Joll'eivät huoneet ole mieleiset, niin voihan muuttaa muuanne. -- Sen kyllä uhkasi Bergfeldt tehdäkin. -- Isäntä sanoi Bergfeldtien turmelevan huoneita pahemmin kuin kukaan, eihän hänen muuta tarvinnut kuin tapettia katsoa. -- Se ei ollut hänen asiansa. -- Ylioppilaat rupesivat nyt välittämään. Me naiset aioimme jo paeta. "Rauhassa, hyvät herrat", huusi minun Kaarleni, "kuulettehan, ett'ei herra isäntä meitä kiellä tanssimasta ja huvittelemasta."

"Kyllä se nyt jo riittää", vastasi isäntä raa'asti.

Mutta eno Fritz toi täyden lasin olutta "Yhden kerranhan me vain olemme nuoret", sanoi hän. "Tottahan juotte meidän kanssamme morsiusparin maljan!" Isäntä ensin vielä murisi jotakin, vaan tyhjensi sitte tarjotun lasin. Ylioppilaat huusivat hänelle eläköötä ja Bergfeldtin rouva tarjosi kauniita leivoksia, jotka hän myöskin otti.

Oikein iloista siitä ei kuitenkaan ruvennut enää tulemaan, vaan muutamat poistuivat ranskalaistapaan elikkä jäähyväisiä sanomatta. Vähitellen tuli enempi tilaa huoneissa ja mekin sanoimme viimein hyvää yötä. Meidän lähtiessämme istuivat eno Fritz ja ylioppilaat juomassa veljenmaljaa isännän kanssa.

Milloin Bergfeldtit pääsivät levolle, en tiedä; arvattavasti vasta kahden päivän perästä.

"Kaarle", sanoin minä kotimatkalla, "kun meidän Bettimme häät tulevat, niin morsianiltaa emme vietä kotona."

"Ei sillä vielä kiirettä ole!" vastasi hän äreästi. "Jo minä pitkäksi ajaksi sain kyllikseni tänä iltana ja luultavasti saivat Bergfeldtitkin!" -- Minä en puhunut mitään Emmin-aatteistani. Milloin miehet oikuttelevat, on paras antaa heidän olla olojansa. Kyllä Kaarle vielä joutuu ihmettelemään, kunhan Emmi kuuluisaksi ja mainioksi tulee. Ja kyllä minä tahtoni toimeen panen.

Meidän pitää lähteä kylpypaikkaan.

Ei käynyt kieltää, että Emmiä oli hyvin kiitetty. Pitikö sitte etevyyden jäädä mätänemään Landsberginkadulle ja voinko minä siitä vastata? Eihän toki; minä kyllä tiedän, että meidän kaikkien täytyy kerran tehdä tili; eikä silloin mikään itsepuolustus kelpaa, sillä en minä ole niinkuin Bergfeldtin rouva, joka kyllä kykenee lörpöttelemään keskellä viimeistä tuomiotakin, ell'ei olla niin varovaiset, että jätetään hänet viimeiseksi. Emmin ääni piti taiteellisesti koulutettaman. Minä katsoin olevani siihen sitä enemmin velvollinen, kuin poliisiluutnantin rouva minua hyvin kehoitti ja selitteli, että jos minun Emmini rupeaisi ottamaan tunteja yhdessä hänen tyttärensä kanssa, niin tulisi molemmille huokeammaksi. Minä en todellakaan olisi mikään huolellinen talonäiti, jos olisin päästänyt semmoisen tilaisuuden käsistäni livahtamaan. Ei toki; vaan milloin on jotakin huokeaa tarjona, minä sen heti otan; paitsi helppohintaisista kauppaloista en enää mitään osta, koska sitte perästä päin saa maksaa paljon enemmän liimasta ja kitistä, kuin koko kalu maksaa. Kaarlelleni minä tietysti ilmoitin asian vasta sitte, kun oli toinen neljännesmaksu suoritettava, ja kun silloin olisi ollut ikävä keskeyttää opetusta, ei hän suinkaan sanonut voivansa moittia maksua kalliiksi. Se vakuutus minulle oli hyvin mieltä myöten.

Emmipä myöskin edistyi suunnattomasti, kuten hänen opettajansa vakuutti joka kerran meillä käydessään. "Vielä yksi neljännesvuosi", sanoi hän, "ja teidän tyttärenne pääsee yhtä korkealle kuin Lucca. Nyt hän jo helposti laulaa korkean C:n ja koloratuurikohdat tulevat jo niin sulaviksi, kuin tulisi hänelle rouva Artotin lahjat." Sekin minun mieltäni sangen hyvitti, ja minä ajattelin: kun Emmi tulee maailman kuuluksi, niin minä ihan menehdyn ilosta. Ja miksikä se onni ei tulisi minun tyttäreni osaksi? Onhan suureksi laulajaksi jo monikin tullut, jonka isänkoti ei läheskään ole ollut meidän tasallamme.

Rouva Gryn-Reifferstein olikin aivan oikea opettaja meidän tyttärillemme. Usein kertoi hän minulle ja poliisiluutnantin rouvalle entisestä teaatterielämästään ja vaaroista, jotka siellä uhkaavat nuoria alottelijoita. Vaan hän oli pysynyt lujana pahimmissakin kiusauksissa. Hän kyllä tiesi, mitkä kaikki rumat asiat odottelivat teaatterinäyttämön takana kaikkia, jotka sinne menivät saamatta keltään varoitusta, vaan hän varoitti oppilaitaan juuri sentähden, että hän ne vaarat tunsi. -- Miten minä iloitsinkaan, kun tiesin Emmini olevan niin hyvässä hoidossa. Se minusta tosin ei ollut oikein mieleen, että Heimreichin rouvan vanhin tytär ensimäisestä avioliitosta myöskin "kävi Grynin koulussa", kuten sanotaan, mutta hänellä kuuluu sentään olevan hiukkanen ääntä, ja sentähden en minä ollut tietävinäni koko asiasta, vaikka hänen äitinsä minua ihan inhottaa.

Gryn-Reiffersteinin lauluopistossa on tapana pitää kerran vuodessa näyte-esitys, että oppilaat saisivat näyttää, mitä ovat oppineet. Oppilasten, sekä neitien että nuorten herrojen -- sillä molempia siellä on -- omaiset tuttavineen ja ystävineen ovat kuulijoina, ja kun pääsymaksu on vain yksi markka, niin tietysti on sali tungokseen asti täynnä; siihen on asetettu pikku näyttämö ja siellä taidetta harjoitetaan jalolla innostuksella ja vakavalla siveellisyydellä, kuten Gryn itse sanoo.

Nyt piti minun Emminikin laulaa, vieläpä juuri "Gabriellan" osa "Yöleiri Granadassa"-oopperasta, ensin se kohtaus, kun metsästäjä tuo karanneen kyyhkysen takaisin, ja sitte se kohta, jossa hän kivillä viskelee makaavaa metsämiestä, varoittaaksensa häntä ryöväreistä.

Kiihko oli suuri. Jo neljää viikkoa ennen ei enää ollut muusta puhettakaan kuin laulunnäytteistä, niin että minun täytyi kieltää siitä hiiskahtamasta mieheni läsnäollessa, sillä hän pahastui, kun kuuli vain harjoitus-, näytäntöpuku- tai muita semmoisia sanoja mainittavankaan. Minusta asia kuitenkin oli hyvin tärkeä. Ensinnä tietysti oli suurin huoli puvusta. Missään naamushuvi-rääsyissä minä en tahtonut antaa Emmin esiytyä; sentähden täytyi ompelijattaren tulla meille ja ommella hänelle uusmuotinen, valkoinen silkkileninki, johon pantiin pitkä lieve sekä koristukset kullasta ja punaisesta atlassista, koska kappaleen kotipaikka on Espanja. Ei saanut myöskään puuttua kauniit, korkeakantaiset, valkoiset silkkikengät. Gryn-Reiffersteinin mielestä se puku tosin oli vähän komeanlainen paimentytölle, vaan minä jyrkästi sanoin, ett'ei minun tyttäreni saa esiytyä kuin mikä lutus eikä hän ilman tätä pukua esiydy ollenkaan. Silloin hän viimein taipui. Kun jaksaa, niin tottahan silloin näyttääkin, että on sitä jotain.

Parempipa kuitenkin olisi ollut jättää se puku teettämättä. Vieläkin minua suututtaa, kun se johtuu mieleen. Niinpä lähestyi tuo laulupäivä, kuten kaikki suuret tapaukset, ja viimein se jo oli käsissä. Meitä puolestamme oli melkoinen joukko, sillä me otimme kaikki Bergfeldtit, Krauset, Weigeltit ja vielä muutamia heidänkin tuttaviansa mukaan. Tohtori Wrenzchen, jolle minä lähetin kutsumuskortin, pyysi anteeksi, ett'ei voinut tulla, hänellä kun ei ollut aikaa. Vaan hänellä sitä ei ole koskaan aikaa, milloin hän ei tahdo tulla; perästäpäin minä näet sain kuulla hänen samana iltana olleen Patzenhoferissa "skaattia" ["skaatti" on Saksassa hyvin yleinen korttipeli, jota pelataan erityisellä korttilajilla] pelaamassa ystäviensä kanssa, vaikka hänen jo kyllä olisi aika katsella itselleen pikku rouvaa. No, enpä minä tunge hänelle tyttöäni. Mutta semmoiset ne lääkärit ovat.

Minä menin ajoissa pukuhuoneesen Emmiä pukemaan. Heimreichin rouva oli myöskin siellä tyttärensä luona, jonka piti laulaa "Annan" osa "Salametsästäjästä." Hyvänen aika, mimmoiselta se raukka näytti. Meidän kesken puhuen ei puku ollut oikein puhdaskaan ja kenties mistä äitinsä sen oli lainannut. Luultavasti joltakin huokealta naamuspukujen vouraajalta Kaivokadulta tai jostain muusta semmoisesta paikasta. Se oli oikea kummitus, joka ei lainkaan hänelle käynyt. Minä en ollut huomaavinani koko rouvan läsnäoloa.

Nähtyään minun tyttäreni puvun rupesi hän heti viisastelemaan. "Teidän Emminne kai aikoo mennä kuninkaan hoviin", kysyi hän pisteliäästi. -- "Oh, ei!" vastasin minä tylysti, koska muitakin oli pukuhuoneessa ja minä tahdoin näyttää heille, ett'en minä välitä Heimreichin rouvan vertaisista, vaikka heitä kymmenen tulisi. "Tiedättehän, hyvä ystävä, että minä aina pidän siivoutta." -- "Oliko se minulle, se?" tuiskasi hän ja asettui tyttärensä eteen, että hän peittyi minun tarkastelevilta silmäyksiltäni. -- "En minä ole mitään nimeä sanonut", vastasin minä. -- "Sepä vasta, hyvät ystävät", sanoi hän häijysti, "jos Buchholzin rouvan mielestä me kaikki emme ole kyllin hyvät hänelle, niin onhan se hyvin hienosti ajateltu. Me emme tahdo näyttää muulta, kuin olemme; kerskailu ja koreileminen, kun ei mitään ole sen takana, se ei ole meidän asiamme." -- "Minunkin mielestäni neiti Buchholz koreilee enemmän, kuin meillä ennen aina on ollut tapana", sanoi väliin vanhanpuolinen tyttö, seisoen juuri peilin edessä itseään maalaamassa. -- "Niin!" autteli häntä tuo Heimreichin rouva, "kellä ei ole mitään muuta näyttämistä, sen tietysti täytyy pukeutua taideratsastajaksi!" -- Se oli minusta jo liiaksi, mutta minä hillitsin mieleni ja sanoin tyttärelleni niin kovasti, että muutkin kuulivat: "Älä ollenkaan huoli, mitä nuo puhuvat, jotka suuttuvat nukketeaatterista, vaan eivät kuitenkaan voi itse pysyä teaatterista erillään. Paljasta kateuttahan se on." -- Nyt ne oikein vasta yltyivät. Jokaisella oli jotakin sanomista. Emmi rupesi itkemään. Olipa se aika meteli!

Rouva Gryn-Reifferstein oli kuullut melun ja kiiruhti nyt näyttämöltä pukuhuoneesen. Ainoastaan töintuskin hän sai äänensä kuulluksi. "Hyvät ystävät", huusi hän, "taistellaan tämä riita sitte laulun jälkeen; nyt meidän pitää heti alkaa, ihmiset jo ikävystyvät. Saanko pyytää niitä, jotka eivät tule laulamaan, pyrkimään saliin paikoillensa?" -- Se kyllä oli kauniisti sanottu ja hyvin, vaan minun Emmini ei tahtonut laulaa ollenkaan. Hän yhä vielä itki. "No mutta, hyvä lapsi", sanoin minä kauhistuen, "ovathan Bergfeldtit ja Krauset ja kaikki muut tulleet vain sinua kuulemaan, muut parkukoot niin paljon, kuin mielensä tekee. Muistahan toki kallista uutta pukuasi." -- "En minä siitä välitä", nyyhkytti hän, "jos minua tuolla tavalla kohdellaan, en minä jalkaani astu näyttämölle." -- Rouva Gryn-Reifferstein joutui epätoivoon. "Emme me sitä numeroa voi mitenkään pois jättää, teidän pitää laulaa." -- "Ei, minä en laula!" vastasi Emmi. -- "Mutta hyvä neiti", ähki rouva Gryn. Sitte kuiskasi hän Emmille korvaan: "mitäs herra Meijer siitä arvelisi?" -- Emmi mietti vähän aikaa ja sanoi sitte: "Kyllä minä sittenkin mieluimmin laulan."

Ennenkuin minä ehdin saada selkoa, mikä mies se "herra Meijer" oli, oli jo rouva Gryn meidät monilla kohteliaisuuksilla ajanut ulos ovesta, ja me sijoituimme kuulijain joukkoon.

Minun mieleni ei suinkaan ollut keveä, kun minä paikalleni pääsin. Suuttumus oli minua hyvin kiihdyttänyt, enemmän kuin tahdoin itsekseni tunnustaakaan. Ja sitte vielä tuo "herra Meijer." Se ei ruvennut ollenkaan mielestä erkanemaan.

Rouva Gryn-Reifferstein istahti nyt pianon eteen, joka oli paperiverhon takana näyttämön sivulla muka orkesterin sijassa, ja nyt se alkoi. Heimreichin Elisabet ja se vanhanpuolinen tyttö, joka oli viisastellut minulle, rääkkäsivät "duettia ja ariaa" Salametsästäjästä. Se oli oikein kiusallista. Elisabet ei tiennyt lainkaan, mihin saisi kätensä pois tieltä, ja lauloi niin väärin, että olisi saanut koirat ulvomaan, jos yhtään semmoista olisi ollut kuulemassa, ja repäsi suunsa niin leveäksi, että se varmaankin olisi nurin kääntynyt niskaan, ell'eivät korvat olisi olleet tiellä. Kuitenkin sai hän mieltymyksen osoituksia, sillä Heimreichin puolue paukutti käsiään, kuin olisivat ne pesukartut olleet. Minä en liikahtunut, vaan otin vielä kiinni Bergfeldtin rouvankin kädet, kun hän yritti paukuttamaan. Sen näki Heimreichin rouva ja katsahti minua semmoisella tavalla, joka ei suinkaan ennustanut hyvää.

Jopa tuli minun Emmini. Ihan oikein oli ohjelmassakin: "Gabriella... Neiti E.B. -- Metsästäjä... Herra Meijer!" -- Esirippu nousi ylös. Herra Meijer metsästäjän puvussa astui esiin ja lauloi. Hirmuisen pitkä mies, niin että pää ylettyi melkein kattoon asti; silmät paljaasta pelosta vilkkuivat oikealle ja vasemmalle, niinkuin olisi hänellä ollut paha omatunto. Nyt aukesi majan ovi -- minun Emmini tuli näkyviin. Selvä "ah!" kuului yleisön riveistä. Minulta ikäänkuin kivi vierähti rinnan päältä, sillä minä huomasin, että hän miellytti.

Emmi alkoi laulaa. Vaan kun hän yritti menemään metsästäjän luo, hän ei päässyt mihinkään, sillä hänen liepeensä oli tarttunut johonkin seinän taa. Lapsi hämmentyi ja vaikeni. Metsästäjä huomasi onnettomuuden ja päästi kohteliaasti hameen liepeen irti. Kuulijat nauroivat ja Heimreichin rouva kovimmasti. Emmi alkoi alusta; se oli hyvin tukalaa. Kaarleni kuiskasi minulle: "Tämä on ensimäinen ja viimeinen kerta, kun Emmi on ilveilemässä." Kun esirippu laskeutui, ei ainoakaan kuulijoista liikuttanut kättänsä. Bergfeldtin rouva yksin, jota jo edeltäpäin olin neuvonut, paukutti koko voimalla. Kaikki kääntyivät meihin katsomaan. Minä olisin tahtonut olla maan peitossa. Heimreichin rouva nauroi kovasti ja pilkallisesti.