Part 5

"Tottapa tässä minullakin lienee jotain sananvuoroa. Ja sinä, Kaarle, sinä et sano mitään!" -- "Minä siihen suostun", vastasi mieheni levollisesti. -- "Ihan mahdotonta! nytkö, kun juuri saimme periä?" -- "Juuri sentähden", sanoi Kaarle. "Etkö sitte ole huomannut, miten lapsemme on viime aikoina kärsinyt, että kuihtui paljaaksi varjoksi?" -- "Entä sitte?" -- "Velvollisuuden ja rakkauden taistelu se hänet niin onnettomaksi teki. Betti ei rohjennut sanoa sinulle rakastavansa Bergfeldtin Emilia." -- "Onko hän sen sitte sinulle tunnustanut?" -- "Ei", sanoi eno Fritz, "mutta minä huomasin, miten oli, ja pyysin lankoani heittämään minun huolekseni sinulle ilmoittamisen. Niinkuin näet, tapahtui se nyt magneetillisesti." -- "Minulla on muita sulhasia tiedossa tyttärelleni, hän voi päästä ensimäisiin piireihin." -- "Ja tulla onnettomaksi", vastasi Kaarle katkerasti. "Vilhelmiina, kun me olimme nuoret, ajattelitko sinä silloin arvoa tai säätyä? Olisitko sinä luopunut minusta, jos ylhäinen mies olisi tullut sinua riistämään minulta?" -- Minun täytyi muistella sitä autuasta aikaa, jolloin minä en voinut olla häntä, tätä ainoaa Kaarlea rakastamatta, joka minua puoleensa veti kaikella voimalla. Ah, minähän yhä vielä luulin molempia tyttäriäni lapsiksi, enkä vähääkään ajatellut, että hekin kerran valitsevat sydämmensä äänen mukaan, en ajatellut, että se aika jo oli tullut. "Betti!" sanoin minä. Hän tuli minun luokseni ja kiersi kätensä minun ympärilleni, ollen ihan menehtyä itkusta. "Sinulla ei ollut luottamusta minuun, lapsi, ei yhtään luottamusta äitiisi." -- "Mamma", nyyhkytti hän, "minä en tahtonut pahoittaa sinun mieltäsi. Minähän tiesin, että sinä et hyväksyisi minun rakkauttani... vaan en sille mitään voinut, että rakastin!" -- "Salaperäinen voima, joka ihmistä hallitsee, jota hänen täytyy totella, vaikk'ei tahtoisikaan, se on rakkaus, Vilhelmiina.", sanoi eno Fritz. -- "Johan kreikkalaiset sanoivat Erosta kaikki-voittavaksi", opetti herra Krause.

Minulle palasi rauha jälleen. Minä vein Bettin omaan huoneesensa ja sanoin, ett'en minä suinkaan noin vain anna suostumustani enkä anna itseäni eno Fritzin vehkeiden vähääkään hämmästyttää. Vieraille minä selitin, että tuo kaikki oli eno Fritzin leikintekoa, saadakseen meitä uskomaan elimellistä magnetismia, niin ett'ei tässä tietysti tarkoitettukaan tosi kihlausta. Minun Kaarleni oli siitä hyvin tyytymätön. Bergfeldtin rouva sanoi: "Hyvä rouva Buchholz, voivathan lapset vielä odottaa; on minun Emililläni aikaa." -- "On hyvin paljokin", vastasin minä äreästi. -- "Jos ette aina niin hirveästi kiivastuisi, niin olisimmehan tästä jo ammoin saattaneet puhella", kiukutteli hän. -- "Oletteko siis tekin yksissä vehkeissä?" -- "Eilen iltapäivällä me viimeksi neuvottelimme, kun eno Fritz arveli, ett'ei järjellisellä tavalla teidän kanssanne mihinkään päästäisi; minä muuten suosin yksinkertaisuutta ja luonnollisuutta!" -- Minä ihan hämmästyin. Siispä eilen, sill'aikaa kun minä paistoin ruiskuleivosta tuolle kyykäärmeelle, oli Betti hänen luonansa tekemässä salaliittoa omaa äitiänsä vastaan. Kaikki tiesivät vehkeen, minä vain en. -- Minä purskahdin hillittömään nauruun. "Nyt hän saa suonenvedon", sanoi Bergfeldtin rouva, "ottakaa häntä kiinni peukaloista." -- "Ei, niin heikko minä en ole. Mutta tahdonpa nähdä, kuka minut pakottaa taipumaan. Koko asiasta ei tule mitään, ei, vaikka teidän herra Emilinne minun silmäini edessä valtimosuonensa poikki leikkaisi." -- "Vilhelmiina, sinä raivoat!" torui minua Kaarleni. -- "Minä olen niin levollinen kuin ainakin... vaan en minä itseäni säikyttää anna! Fritz harjoittakoon tyhmyyksiänsä Kuleckessa tai muualla missä hyvänsä, vaan minun talossani minä niitä en salli."

Krauset olivat jo lähteneet hyväisiä sanomatta ja Bergfeldtitkin rupesivat nyt jo lähtemään. Fritz tahtoi puhua minulle jotakin, vaan minä en huolinut kuulla puolella korvallakaan. Juuri heidän mennessänsä tuli Emmi sanomaan, että pöytä oli katettu. Ei kukaan jäänyt. Minunkin Kaarleni veti päällysnutun yllensä ja sanoi menevänsä Bergfeldtien kanssa ja tulevansa vasta myöhemmin takaisin, kun minä ehdin rauhoittua. -- Ja minä, enkö minä ollut ihan rauhallinen!

Kaikkien pois mentyä itkin minä ensin oikein kyljikseni ja menin sitte tyttäreni luo. Betti oli jo vuoteessansa ja katsoi minuun niin surumielisesti, kun kävin istumaan hänen viereensä, että oikein tuntui sydäntäni kouristelevan. -- "Anna anteeksi", pyyteli hän, "minun olisi pitänyt sanoa kaikki sinulle, yksin vain sinulle." -- "Olethan sinä vielä lapsi", aioin minä vastata, vaan oliko hän enää lapsi? Hänen kaunis, pitkä tukkansa oli hajallaan ikäänkuin kehyksenä kasvojen ympärillä, ja niistä näkyi vakavuutta, jota lapset eivät tunne. Hän oli ruvennut kukoistamaan, kuin aukeneva ruusunnuppu... se oli minulta tähän asti jäänyt huomaamatta. -- "Ja rakastatko sinä häntä?" -- "Rakastan", kuiskasi hän. -- "Rakastatko häntä enemmän kuin minua?" -- Hän oli vaiti. -- Silloin minä tiesin, että olin kadottanut lapseni, että hän oli kaikkinensa toisen omana. Miten sanomattoman raskaalta se tuntui.

Minä kumarruin alas Bettin yli ja syleilin häntä kiivaasti ja rakkaasti. "Sinun pitää tuleman onnelliseksi, niin onnelliseksi, kuin minä kerran olin. Kyllähän minä mielessäni ajattelin, että sinusta voisi tulla ylhäisemmän miehen puoliso, mutta enkö minäkin ole tähän päivään asti ollut onnellinen meidän yksinkertaisissa oloissamme? Ei, lapseni, en minä tahdo, että sinä tulisit ilman rakkautta istumaan veistoksisten huonekalujen keskellä, kun silkkikartiinien takana talvi kesälläkin piileskelisi ja vaunuissa istuisi palvelijan sijassa vastenmielisyys pakolla tyrkytettyä puolisoa kohtaan. Kyllä minä sinua kuitenkin enemmän rakastan, kuin sinä luuletkaan." -- Silloin hän tunkeutui minua yhä likemmäksi ja oli entinen lapseni; hän hymyili ja sanoi: "Minä rakastan teitä molempia, sinua ja häntä, ja sinäkin opit häntä rakastamaan, niinkuin sinä minua rakastat." -- Voinko minä sitte toisin tehdä? Minä huusin Emmiä. "Tuo tänne muutamia palasia paistista, miksikä sen pitäisi hukkaan jäädä? Kun kihlajaisia pidetään, silloin saamme poronpaistia." -- "Onko nyt kihlajaiset?" kysyi Emmi. -- "Mene sinä nukkumaan, sinä olet vielä liian tyhmä!" -- Minä jäin valvomaan Bettini luo; tuontuostakin katsoin ikkunasta, eikö Kaarlea näkynyt. Ulkona oli keväinen yö, länsituuli puhalteli, että nurkat vinkuivat. Viimein tuli mieheni. "No?" kysyi hän. -- "Kaarle! hän nukkuu. Huomenna, kun myrsky asettuu, on päiväpaiste."

Perhevaunuissa.

On ihmisiä, jotka pitävät pikku matkustusta maalle hyvänäkin huvituksena, vaan siinä he ovat ihan väärässä.

Muulloin oli meillä aina tapana mennä toisena helluntaipäivänä Eläintarhaan taikka ajaa Treptowiin, jossa olisikin hyvin hauskaa, ell'ei vain olisi niin suurta väentungosta eikä niin paljo pölyä. Tällä kertaa nyt päätimme toisin. Kun olemme Bettin kihlauksen tähden joutuneet likeisempään yhteyteen Bergfeldtien kanssa, niin emmehän toki voineet jättää heitä syrjään; minä en olisi mitenkään päästänyt Bettiä Bergfeldtien kanssa eivätkä tietysti Bergfeldtit tahtoneet tänään olla ilman Emiliänsä. Eno Fritz sentähden ehdotti, että yhdessä vuokraisimme suuret perhevaunut ja ajaisimme maalle, ja kun vaunuihin vielä jäisi tilaa, voitaisiin kutsua Krausetkin, joten maksu myöskin tulisi huokeammaksi joka hengeltä. Ja samalla hän maalaili kaikki niin hauskaksi ja viehättäväksi, miten kauniin vehreätä siellä ulkona on, miten hyvälle talonpoikaisleipä maistuu ja miten hupaista suurissa vaunuissa ajaa, niin että minä suostuin. Me siis sovimme kaikki asiat ihan säännöllisesti, varsinkin ruokapuuhat, sillä muuten tuo jokainen samaa, ett'ei mukaan tule muuta kuin paksua makkaraa ja puolikypsiä munia, ja se minusta toki on liian vähä toiseksi helluntaipäiväksi.

Aamusilla kello 8 istuimme kaikki vaunuissa, Bergfeldtit Augustan sulhasen, herra Weigeltin, kanssa ja Krauset pikku Edvardinsa kanssa, jolla oli yllä valkoiset housut ja sininen samettimekko ja päässä uusi olkihattu. Bergfeldtin Emil oli tullut meille jo aikaisin aamusilla ja tuonut Bettille kukkavihon. Vaunuihin noustessa oli Emil osannut sovittaa niin, että hän tuli Bettin viereen, vaan minä sijoitin itseni heidän väliinsä, pitäen sitä sopivampana, sillä minä en suvaitse julkisia hyväilyjä kihlausaikana. Minun Kaarleni istui yhdessä herra Krausen kanssa ja eno Fritz oli asettunut ajurin viereen kuskilaudalle.

Hän otti taskustaan suuren avaimen ja vihelsi sillä ihan kuin rautatien veturi, ja me läksimme liikkeelle Prenzlaunportista ja pitkin Prenzlauntietä, sillä me pyrimme Liepnitz-järvelle.

Ilma oli kaunis, vaikka vähän viileä. Kun pääsimme ensimäisen tuulimyllyn kohdalle, avasi eno Fritz matkapullonsa ja sanoi, että nyt pitää ottaa pikku ryyppy, koska kerran tapa on semmoinen. Ja kun ei ollutkaan liian lämmin, otimme kaikki pisaraisen konjakkia, joka hyvin mieliämme ilostutti. Herra Krause kysyi, pitiköhän ryypätä joka myllyn kohdalla, johon eno Fritz selitti vanhan tavan olevan antaa joka myllylle pieni juoma-uhri. Siihen herra Krause arveli, että se tapa varmaankin lienee wendiläisten ja hämärän pakanuuden ajoista. Nyt kehittyi hyvin syvällinen puhelu paalurakennuksista ja Tacituksesta, joista herra Krause tiesi paljon kertoa, kunnes puhe kääntyi kaupunkien hallitukseen, jotka asiat taas minun Kaarleni perinpohjin tunsi. Eno Fritz puheli ajurin kanssa ja tarjosi tuontuostakin pulloansa vaunuihin. Pitääpä minun tunnustaa, että jotenkin runsaasti niitä tuulimyllyjä oli tien varrella, ja varsinkin minua suututti, että pikku Krause aina huusi: "Tuossa jo taas tulee mylly!" ett'ei vain yksikään jäisi huomaamatta. Minä varoitin Kaarleani, mutta hän naurahti ja sanoi: "Vilhelmiina, kerran vuodessahan se vain on helluntai!"

Kello 1/2 9 pidimme suuruslomaa. Ajettiin astuttain ja korit otettiin esille. Me naiset annoimme valmiita voileipiä herroille, ja kun eno Fritz tahtoi tuottaa meille erityistä mielihyvää, otti hän esille kaikenlaisia läkkilaatikoita, jotka oli ostanut kalanäyttelystä: erinomaista Norjan herkkusilliä, anjovista, suolattuja turskankieliä, merirapuja, jopa kaviaariakin. Kaikkea siinä oli, ja hyvältä ne myöskin maistuivat. Se minusta vain ei ollut hyvin, että pikku Krausekin sai niitä maustimisia kalatavaroita, mutta kun hän lakkaamatta ärisi, jos ei saanut, niin äiti antoi toista toisen perästä, kunnes hän alkoi kohti kurkkuaan parkua, kun oli rapua ahmiessaan purrut rikki Espanjan pippurijyvän ja polttanut sillä suunsa. -- "Minä en pojalle antaisi niin paljoa", sanoin minä Krausen rouvalle, "lapset voivat paraiten maidosta ja leivästä." -- "Minun Edvardini on jo kyllin suuri syömään kaikenlaista", vastasi Krausen rouva, "hän juo olutta yhtä hyvin kuin aikaihmisetkin, ja hyvää se näkyy hänelle tekevän." -- Siihen minä huomautin jostakin lukeneeni, että olut helposti nousee lapsille päähän, jonka tähden oluenpanijain lapset istuvatkin koulussa alimpana. -- Krausen rouva silloin kysyi mieheltään, oliko hän opettajana koskaan huomannut sitä, ja hän vastasi minun varmaankin erehtyneen ja tarkoittaneen risatautia, joka kyllä saa alkunsa vanhempain viinanjuonnista, kuten tilastollisesti on todistettu. Siihen yhtyi herra Bergfeldtkin ja sanoi rouvalleen: "muistathan sinä, kun se Riikka tuli Werderistä meille palvelemaan ja suostui juoppoon nikkarinsälliin ja sitte..." Siinä keskeytin minä ja kysyin: "Eikö teistä tämän maiseman luonto ole hyvin kaunis?" -- "On", vastasi hän, "mutta kyllä siinä risajutussa on perää." -- Minä sanoin suoraan, ett'ei semmoisenlainen puhelu minua ollenkaan huvittanut.

Herra Bergfeldt ei vielä tahtonut luopua aineestaan, me kun jo olimmekin ajaneet liian monen myllyn ohitse, vaan silloin alkoi pikku Krause äristä ja valittaa janoa. Vettä ei ollut saatavana kivitieltä, eikä ymmärtämätön äiti ollut maitoa ottanut mukaan; niinpä ei ollut muuta neuvoa kuin avata pullo punaista viiniä, että pojan ärinä edes jollakin tavalla saataisiin loppumaan, ja kokonaisen juomalasin se sitte nieleksi viiniä. -- "Jospa vain tuo kaikki hyvin päättyisi!" sanoin minä. -- "Saahan hän sitte nurmikolla kylliksensä juoksennella!" vastasi Krausen rouva. -- "Minä ja Emmi olemme hevosilla", sanoi Edvard nenäkkäästi. -- Minun Emmini ei sanonut mitään, vaan näytti katsovan ylön moista ehdotusta. Minun Bettini ei myöskään puhunut, vaan oli hyvin tyytymättömän näköinen, kun ei ollut Emilin vieressä. Bergfeldtin Augusta ja herra Weigelt istuivat käsikkäin ja katsella tuijottivat kuin vahakuvat maisemaa, ainoastaan silloin tällöin toisiinsa niin imelästi silmäten, että minä rupesin voimaan pahoin sen näkemisestäkin. Kihlatuista niistä ei ole muille seurakumppaniksi.

Minä sentähden itsekseni olin hyvilläni, kun pääsimme komeaan metsään ja järvi rupesi näkymään, ollen siinä niin kauniin vehreänä, kuin olisi se ollut helluntaiksi uudestaan lakattu. Me pysähdyimme metsänvartian asunnolle, jossa pyökkipuut ovat kauneimmat ja korkeimmat ja latvoillansa muodostavat ikäänkuin katoksen, juurikuin oltaisiin uuden rautatien asemasillalla, se vain erotusta, että se, mikä siellä on ikkunalasia, se täällä on vehreitä lehtiä. Sitä paitsi oli ilma täällä ulkona kaikkein raittiinta.

Eno Fritz ja minun Kaarleni menivät talon rouvalta tilaamaan aamiaista ja puhumaan päivällisestäkin. Rouva Krause oli löytänyt kaivon ja antoi pikku Krauselle vettä, ja kylläpä se poika minun huomatakseni latki nyt ainakin koko litran, mutta minä en puhunut mitään, sillä kun äitit ovat ymmärtämättömät, on kaikki neuvominen turhaa vaivaa. Vaan olisi minun kuitenkin pitänyt puhua.

Aamiainen oli erinomainen, maalainen, vaan hyvä. Viiniä me olimme itse tuoneet, varsin hyvää Chateau Larosea, puolenkolmattatoista maksuista, pulloissa punaiset lyijykuoret suun ympärillä, ja vaikka eno Fritz vähän väänteli suutansa, hän kun liiaksi valikoitsee viinejä, niin kyllä se meistä muista siltä maistui, varsinkin kun viinikauppias oli vakuuttanut joutuvansa joka pullosta seitsemän prosentin vahinkoon ja antavansa sitä meille vain pelkän ystävyyden tähden niin huokeasta.

Sitte me menimme metsään; eno Fritz oli leikannut pikku Krauselle kepin, jolla hän ratsasteli, kun Emmillä ei ollut halua ruveta hänen hevoseksensa. Muuten oli Emmi hyvin pahoilla mielin. Hänen sisarensa ja ystävänsä eivät huolineet hänestä vähääkään, hehän eivät tienneet koko muusta maailmasta kuin sulhasistansa; niinpä täytyi Emmin pysyä meidän vanhempain naisten luona. Minua se lapsi ihan säälitti, kun se niin yksikseen oli, sillä kun me puhelimme suurista pesuista taikka onko parsan kastekkeesen pantava sitruunan mehua vai ei, niin se tietysti ei häntä huvittanut. "Ole vain iloinen, Emmi", sanoin minä, "kukapa tietää, miten kohta jo sinäkin olet morsian!" -- "Minä en koskaan mene naimisiin", vastasi hän. -- "No, no, lapsi!" -- "En mene", sanoi hän surumielisesti, "minä en jätä sinua enkä pappaa. Augusta ja Betti ovat molemmat niin pahat siitä asti, kun joutuivat kihloihin." -- Minä koetin puhella hänelle niin hyvin, kuin voin, mutta hän ei tahtonut ollenkaan kuulla.

Herrat olivat löytäneet mukavan istuinpaikan, saalit ja huivit levitettiin ja me asetuimme sieviin ryhmiin. Viiniä myöskin tuotiin mukaan, niin että meillä oli oikein hauska. Se minua kuitenkin vähän harmitti, että minun Kaarleni viskeli Krausen rouvaa kuivilla lehdillä ja hän siitä ei vähääkään pahastunut. Jos herra Krause olisi uskaltanut tehdä minulle semmoista leikkiä, olisin minä opettanut hänet käsittämään asemansa, mutta hän jo makasi sikeässä unessa.

Viimein aloin minäkin vähän torkkua, sillä kevätilma uuvuttaa. Puut suhisivat niin suloisesti, tuuli siveli niin pehmeästi kasvoja ja hiuksia, kaikenlaisia kirjavia unia häilyi silmäin edessä, kunnes minun Kaarleni huusi: "Vilhelmiina, heräähän jo, kello on puoli kolme, päivällinen on valmisna!" -- "Hyvänen aika! olenko minä nukkunut?" -- "Lähes kaksi tuntia." -- "Ja missä ovat lapset? Missä on Betti?" -- "Meni metsään", vastasi Emmi, "minua he eivät huolineet kanssansa!" -- "Ja missä on Edvard?" kysyi Krausen rouva, pudistellen kuivia lehtiä tukastaan. -- "Hän ratsasti kepillään tuonne", sanoi Emmi järvelle päin viitaten. -- "Herranen aika, jos lapsi on hukkunut", huusi Krausen rouva ja juoksi kuin hullu pois. "Edvard", huusi hän, "Edvard, missä sinä olet?" -- Minä huusin myöskin kovasti: "Betti, Betti!" -- Ei vastausta. --"Ja ruoka kun on valmis", sanoi Kaarle. -- "Voitko sinä, Kaarle, tämmöisenä hetkenä vielä vatsaasi muistaa?" -- "Miksi en?" sanoi hän; "jos sinä olisit antanut nuorten istua vaunuissa vierekkäin, niin he nyt eivät olisi karanneet pois. Rakastavaiset tahtovat mielellään olla rauhassa. Tulkaa vain, Emil tietää, että 1/2 3 on päivällisaika, ja katsoo kyllä kelloaan. Missä on Krause?"

Herra Krause oli mennyt rouvansa jäljestä, joka parkui lakkaamatta: "Edvard, Edvard! missä sinä olet?" ja herra huusi: "Adelheid, joko hänet löysit?" Kuului siltä, kuin koko metsä olisi kapinassa ollut.

Hyvin ilottomina palasimme metsänvartian asunnolle. Siellä oli pöytä niin siististi katettuna puiden varjossa, mutta seura oli hajalla. Bergfeldtin Augusta ja herra Weigelt tosin jo olivat meitä odottamassa, mutta Bettistä ja Emilistä ei tietoakaan. Se oli hyvin kiusallista.

"Oletteko pikku Krausea nähneet?" kysyin minä. -- "Kyllä", vastasi Augusta, "hän on ajurien luona tallissa hevosilla ratsastamassa!" -- "Ja vanhemmat luulevat hänen olevan järvessä. Nyt meidän pitää ensin etsiä Krauset."

Kuten sanottu, tehtiin; me kaikki takaisin metsään, josta löysimmekin Krauset. Rouva oli astunut suopaikkaan ja herra oli polvillaan hänen edessänsä kenkiä sammalilla pyyhkimässä. -- Voi sitä iloa, kun hän kuuli pojan olevan tallessa, ja sitä hyväilemistä ja silittelemistä, kun sai hänet käsiinsä! Liialliselta se minusta näytti. Sitte hän torui Emmiä, että jos hän olisi paremmin pitänyt huolta lapsesta, niin ei olisi koko hätää ollut, johon minä sanoin jotakin lehtien viskelemisestä ja keikailemisesta miehille ja että olisi parempi itse pitää huolta lapsistaan kuin luottaa muihin ihmisiin. Siihen hän vastasi pistävästi, että pitää jokaisen ensin pitää oman ovensa edusta puhtaana, ja missä sitte minun Bettini oli? No niin, me kävimme hyvin äreinä pöytään, eikä kellään ollut oikeaa ruokahalua, paitsi Bergfeldtin rouvalla, joka söi oikein ahmimalla.

Me olimme jo nousseet pöydästä, kun Betti ja Emil viimein tulivat. Minä yritin kiivastumaan, mutta Kaarle sanoi: "Vilhelmiina, ollaanhan rauhassa, älä pikastu." Minä sentähden maltoin mieleni ja sanoin leikillisesti: "No, Emil, onko nyt kello puoli kolme?" -- Hän tuli hämillensä. "Minun kelloni käy ehkä vähän jäljellä!" änkytti hän. -- "Toista tuntiako? Näyttäkääpäs minulle kronometriänne!" Hän tuli vielä enemmin hämilleen. Se näytti minusta omituiselta. "Ehkäpä se käypikin ihan oikein", sanoin minä ja vedin hänen vitjoistansa, tullakseni asiasta vakuutetuksi. Mutta vitjoissa ei ollutkaan kelloa, vaan paljas kellonavain. -- "Kello on kaiketi venättä oppimassa", pilkkasi eno Fritz. -- Minä luulin vaipuvani maan sisään, minun Bettini sulhanenko olisi kellonsa pantannut! Krausen rouva nauroi ja silloin minä pahastuen nousin ja erosin kaikista heistä yksikseni. Minä en kärsinyt nähdä ketään ihmistä. Kaikkialla tyytyväisiä kasvoja, naurua ja leikintekoa ihmisillä, joita tällä välin oli metsään kokoutunut... ja minun korvissani se kaikui pilkalta. Yksinäisyyttä minä tarvitsin, saadakseni oikein kylliksi itkeä. Niin minä, melkein tietämättäni miten, jouduin talon taa kasvitarhaan ja vaivuin sinne puupölkylle uunin viereen. Voi, miten se minusta tuntui pyövelinpölkyltä, jolla minun kaulani oli katkaistava! semmoinen tuska minut valtasi. Tulevaisuus oli mustimpina kuvina silmieni edessä. Mitäpä oli hyötyä Bytzowin tätin perinnöstä, Emilhän sen kuitenkin oli kaikki tuhlaava! Emil oli kevytmielinen, sen minä nyt tiesin, ja Betti luotti häneen rajattomasti. Minua vapisutti hirveästi, sillä ken kellonsa panttaa, hän kykenee tekemään muutakin pahaa.

Pitkän ajan kuluttua tuli Emmi minun luokseni. "Nyt lähdetään jo", sanoi hän, "Krausen rouvalta ovat jalat kastuneet eikä pappaa enää miellytä koko täällä olo." -- "Mitä häneen koskevat Krausen rouvan jalat?" -- "Sinun tähtesi hän niin sanoo tuntuvan, sillä kun sinulla ei ole hauska, niin ei häntäkään huvita." -- "Niin, tule, lapsi, minä ikävöin kotiin, eihän sitä toki huvimatkalle lähdetä istumaan uunin takana ja itkemään."

Kello 7 tulivat vaunut talon eteen. Minä annoin kaikkien käydä istumaan mielensä mukaan; mitäpä minä heikko vaimoparka voin tehdä järjettömyyttä vastaan? Pikku Krause istui ihan yksin rannalla eikä tahtonut tulla. "En tule", huusi hän, "minä jään tänne!" -- "No, tulehan toki, niin saat vehnäleipää!" -- "En." -- Äitinsä nosti hänet väkisin ylös. "Häntä huvittavat hevoset niin suuresti", sanoi hän teeskentelevän ystävällisesti eno Fritzille, "ottakaa hänet vähäksi ajaksi sinne eteen!" -- Niin tapahtui, ja Edvard istui eno Fritzin ja ajurin välillä. Me läksimme, kaikki enemmin tai vähemmin äreinä, kun Bergfeldtit olivat myöskin suuttuneet Emiliinsä. Krausen rouva oli ihan ääneti.

Vähän ajan perästä sanoi eno Fritz: "Herra Krause, minä pelkään, että poika putoaa täältä kuskilaudalta", ja antoi hänet vaunuihin herra Krausen syliin, vaan isä kohta kyllästyi ja arveli, että kyllä pojan olisi parasta istua siellä edessä. Edvard itki ja valitti hiljaa itseksensä. "Mikähän häntä vaivaa?" kysyin minä osanottavaisesti. -- "Mikäpä hänellä olisi", sanoi äitinsä äreästi. -- "No, jos hän olisi saanut vatsansa turmiolle, niin ei se minua ollenkaan kummastuttaisi." -- "Ha ha ha!" nauroi äiti. -- Herrat eivät kuitenkaan huolineet lasta pitää luonansa. -- "Tulepas täti Buchholzin luo, Edvard", huusin minä ja otin hänet syliini, vaan annoin kohta hänet äitillensä sanoen: "Parashan hänen kuitenkin on olla teidän luonanne, hyvä ystävä. Peittäkää hänet hyvästi, ett'ei hän vilustu; se on hauskempaa hänelle ja meille." -- Hän sanoi, että lapset ovat aina lapset. -- Minä sanoin, että jos lapset eivät vielä ole matkaan kykenevät, niin ne jätetään koliin. Siihen hän vastasi, että jos eno Fritz ei olisi tuonut niin vaikeasti sulavia kalatavaroita, niin ei olisi lapselle mitään tapahtunut. Minulla ei ollut vähääkään halua vastata mitään hänelle, minun oma huoleni Emilistä oli liiaksi kiintynyt mieleeni, ja samalla tuli vielä takaisin taannoinen paha mieli.

Monihan on aivan ihastunut maalaisretkiin, mutta minun täytyy sanoa: tehtäköön ne ilman lapsia ja ilman sulhasväkeä; niistä on vain vastusta ja kiusaa. Ja miten niistä väsyy tuommoisista retkistä suurissa seuroissa, jos toisen pitää toistansa vartioida, ja joku aina sittekin häviää!

Minä tunsin helpotusta vasta sitte, kun Berliinin ensimäiset kaasuvalot alkoivat näkyä, sillä vaunuissa ei näyttänyt kellään olevan hauskaa. Väsyksissä me olimmekin kaikki; ainoastaan kirjavat paperilyhdyt vaunujen katossa kiikkuivat ja häilyivät lakkaamatta, niin että ne kaukaa katsoen lienevät iloisilta näyttäneet. Mutta tuskinpa tuota käynee elämää arvostella paperilamppujen mukaan.

Morsianilta kolmannessa kerrassa.

Ainahan minä olen sanonut: ei pitkistä kihlauksista mihinkään ole. Kun kaksi ovat keskenään sopineet, niin kyllä on parasta antaa heidän ruveta kihloihin. Siihen suostutaankin, ja lapset ovat sanomattoman onnelliset, mutta koiruohoa heidän sydäntensä riemuun tiputellaan, jos hääpäivä lykätään näkymättömään kaukaisuuteen. Lapset kyllä näennäisesti mielellään siihen suostuvat, mutta viimein he kuitenkaan eivät jaksa odottaa, niin että on myöntyminen ja valmisteleminen heille häät.

Niin kävi Bergfeldtissäkin. Augusta, jossahan ei ennestäänkään ollut liikaa lihavuutta, laihtui viimein ihan kurjaksi ja haamun kaltaiseksi. Kun hän seisoi syrjin tuleen päin, oli hänen nenänsä ihan läpikuultava kuin vaha. Lääkäri hänelle määräsi rautajuomaa ja välistä hän itse käytti vaihteeksi mallasmehua, vaan ei mistään lääkkeistä apua tullut.