Part 4

Minusta alkoi tuntua hyvin kammottavalta, sillä kun semmoinen aave hätyytteli tohtorinnaakin, joka ei uskonut mitään kummituksia, niin tottahan siinä silloin jotakin oli. Se oli minusta hyvin arveluttavaa. -- Minä kehoitin tyttöjäni lähtemään kotiin, sillä jopa oli tullut myöhä ja sitä paitsi minä pelkäsin, että akka saattaisi minä hetkenä hyvänsä, avata oven ja kurkistaa sisään. Kun jo olimme kadulla, huusi tohtoritar vielä jäljestä: "Vilhelmiina, minä lähetän sen akan sinun luoksesi!" Se meitä niin pelotti, että kotimatkalla emme jalkojamme säästäneet.

Heti kotiin päästyämme lähetin minä lapset levolle ja neuvoin heitä olemaan pelkäämättä, vaikka itse olin levottomampi, kuin heille tahdoin näyttää. Kaarle-ukkoseni nukkui makeasti, vaan minä herätin hänet, kertoakseni hänelle kummitusjutun ja kysyäkseni, mitä hän siitä arveli. -- "Minä nukuin niin hyvästi, Vilhelmiina", sanoi hän nuhdellen. -- "Ja minua pelottaa. Sinun pitää valvoa, Kaarle, sen sinä minulle vannoit Jumalan ja ihmisten edessä alttarin luona." -- Siitä ei Kaarle sanonut papin mitään puhuneen, eikä häntä ollut nukkumasta kielletty. -- "Oi, Kaarle, eikö hän sanonut, että miehen pitää olla vaimolla tukena ja turvana hädässä ja vaarassa?" -- "Jos ken on hädässä, niin totta siinä juuri minä lienen; vaan en minä näe tässä mitään vaaraa." -- "Minua pelottaa. Siinä on kylliksi. Jos se akka nyt tulee!" -- "Anna minun nukkua, Vilhelmiina!" -- "En ainakaan ennen, kuin minäkin pääsen vuoteelle. Etkö osaa mitään virrenvärssyä ulkoa, Kaarle? Lue sitä sen aikaa, kun minä päästän tukkani auki." -- "Sinä olet hullu, Vilhelmiina." -- "En, Kaarle, mutta hirveän peloissani minä olen. Kunhan vain pääsen vuoteelle, niin tulkoon vaikka monta akkaa, minä pistän pääni peitteen alle. Ole hyvä, Kaarle, lue vaikka yksi värssy! Tohtoritar uhkasi lähettää sen akan tänne ja nyt on kello jo kohta 12. Vaikka yksi värssy, hyvä Kaarle; aaveet eivät kärsi Raamattua eikä virsikirjaa." -- Kun Kaarle minun niin kuuli pyytävän, alkoi hän lukea, mutta hän osasi ainoastaan yhden värssyn: "Kiitoksen, Herra, sinull' täll' huomenhetkellä" j.n.e. Sitä hän luki aina uudestaan alusta. Paljoahan tuossa ei ollut, mutta hyväpä vähäkin.

Minä istuin sill'aikaa ihan menehtyneenä peilipöytäni edessä tukkaani päästellen. Siinä peiliin katsoessani näen kauhukseni oven hiljaa minun takanani aukeavan. Minä en jaksanut liikahtaa enkä päästää pienintäkään ääntä suustani. Peiliin minun vain täytyi tahtomattanikin katsoa. -- Silloin rapisee jokin kuin pyrkien tulemaan ovesta sisään, pää tulee näkyviin, ihan hitaasti esiin työntäytyen... akka on siinä, se kummitusakka! -- Sekunnin kuluttua se jo olisi ollut kokonaan huoneessa. -- Kiljahtaen juoksin minä ovelle sulkemaan, mutta se ei tullut kiinni! Minä tempasin vielä kerran kiivaasti. Silloin kummitus parkasi kovasti: "A-ai, mamma, sinä puristat minut kuoliaaksi!" -- Kaarle oli minun kiljahdukseni tähden tuskistaan huolimatta kömpinyt ylös. "Hyvänen aika, mikä nyt on hätänä?" -- "En tiedä", sain minä töintuskin vastatuksi, "äsken oli akka tuossa, ja nyt on se Betti." -- Hän makasi maassa ja piteli voivotellen päätänsä. Minä olin puoli pyörryksissä ja koko ruumiini vapisi. "Kyllä tästä kuolema tulee", sanoin minä, "mitenkä sinä, Betti, voit minua niin säikyttää?"

"Ah, mamma", sanoi lapsi itkien, "kun siellä tohtorissa panimme töitämme kokoon, niin minä epähuomiosta pistin sinun laukkuusi sen työni, jota teen sinulle jouluksi, ja ett'et sitä huomaisi, aioin sen nyt käydä salaa pois ottamassa. Voi korvaani!" -- Minä otin kynttilän ja katselin. Otsassa oli suuri kuhmu ja korva vuosi verta, niin olin hädässäni puristanut omaa lastani; muuten hänellä toki ei ollut mitään hätää. -- "Se siitä tuulee teidän taikuudestanne", sanoi mieheni. -- "Kaarle", toruin minä, "miksi sinä yhä täällä seisot, vaikka on 12 astetta kylmää? Minä annan lapselle haavarasvaa ja huomenna kutsumme tohtori Wrenzchenin!"

Vähitellen pääsimme levolle. Kun tohtori Wrenzchen seuraavana päivänä tutki Bettin korvaa, ei hän sanonut sen mitään merkitsevän, se oli vain ulkonaista. Ja samalla hän oli niin ystävällinen Bettille, että minä häntä kutsuin sunnuntaina päivälliselle. Kysyttyäni, mitä hän mieluimmin söisi, vastasi hän: "Vasikkapaisti on melkein ainoa himoruokani." -- Sitä hänen pitää saamankin. Kukapa tietää, eikö tämä kummitusjuttu vielä pääty sangen hyvästi?!

Uudenvuoden aatto.

Me vietämme näet uudenvuoden aattoa vuorotellen ja järjestyksessä. Ensin vietämme sitä Krausessa, seuraavana vuonna Bergfeldtissä ja sitte meillä. Viimeksi oltiin meillä, sentähden oli nyt Krausen vuoro. Mutta miten oli Bergfeldtien käyvä?

Hän oli minua liian hirveästi loukannut; en voi sanoakaan, miten minua suututti; minä olisin voinut nähdä hänen olevan kuolemassa tuossa jalkaini edessä, ja vaikka hän semmoisessa tilassa olisi pyytänyt vesipisaraa, niin minä olisin antanut hänelle vihtrilliöljyä! -- Vaan ei, ne tunteet kuohuivat mielessäni vain ensi hetkenä ja ehkä vaikuttivat minun kääntymiseni sappitautiin; nyt, kun olen jo saanut sen kunnollisesti ruumiistani pois ajetuksi, en enää ajattele niin äkäisesti, vaan oikein häpeän, että moiset ajatukset koskaan pääsivät sydämmeeni. Siltä minä en suinkaan tahdo tunnustaa Bergfeldtin rouvaa syyttömäksi. Päinvastoin _hänhän_ se juuri alkoi.

Krausen vuoro siis nyt oli! -- Herra Krause tulikin meitä pyytämään, ja Kaarle otti kutsut vastaan ilman mitään. "Kaarle", sanoin minä vähän terävästi, "tiedätkö sinä myöskin, tuleeko se Bergfeldtin rouva sinne vai ei?" -- "Tietysti!" vastasi Kaarle lyhyesti, "me olemme joka uudenvuoden aattona olleet yhdessä ja olemme tietysti nytkin!" -- Hän lausui nuo sanat niin jyrkästi, ett'en pitkälleen ollut hänessä semmoista huomannut. Hänen puhuessaan minä sentähden katsoin terävästi silmiin, mutta vaikka hän sen katseen tunsi, ei hän kuitenkaan pois päin katsonut, vaan kesti levollisesti minun silmäykseni.

"Vai niin!" huudahdin minä. -- Muuta minä en sanonut, mutta siinäpä sitä jo olikin jotain, josta minun Kaarleni kuitenkin peljästyi, niin että näkyi, miten häneltä suu ihan kuivi.

"Hyvä rouva Buchholz", virkkoi nyt herra Krause, "eikö sitte ole mitenkään mahdollinen teidän antaa anteeksi? Näettekös, ulkona maailmassa on kylliksi rauhattomuutta; vihaa ja eripuraisuutta kylvetään kaikkialla. Pitääkö noiden pahain henkien myöskin hävittämän perhe-elämä, rikkoman vanhat ystävyysliitot ja riistämän meiltä ne vähäisetkin ilot, joita ystävällinen yhdessäolo kasvattaa?" -- Minä taistelin vähän aikaa itsekseni. "Ei", sanoin minä sitte; "pahain henkien kanssa minä en huoli olla tekemisissä; minulle jo riitti siitä, kun äsken se paha akka näyttäytyi, eikä kenenkään pidä minusta sanoman, ett'en minä olisi ystävällinen. Te puhuitte niin kauniisti, herra Krause, että tekisin väärin, jos en suostuisi! Mutta tietysti pitää Bergfeldtin rouvan minulle lausua ensi sana, muuten jää kaikki entiselleen."

Herra Krause takasi Bergfeldtin rouvan puolesta ja minä lupasin, että me tulemme.

Heti herra Krausen lähdettyä sanoin minä Kaarlelle: "Hän oli kyllä oikeassa, parempihan on elää rauhassa kuin riidassa; mitäpä apua onkaan ikuisesta jurrottamisesta? Mutta lasten uudet leningit pitää saada vielä valmiiksi siihen asti, ja minä otan sen suuri-timanttisen metaljongin, jonka sinä minulle lahjoitit. Niin pitkälle toki eivät Bergfeldtit koskaan pääse!"

Jopa tuli se ilta. "Emme me huoli olla ensimäiset", sanoin minä "se näyttää niin ahneelta, kun tulee juuri täsmälleen." "Miten tahdot", sanoi Kaarle, "vaan muistahan kuitenkin, että me nyt emme mene suureen seuraan, vaan ystävien luo!" -- Mutta minä pysyin ajatuksessani. Me odotimme sentähden niin kauan, että pikku Krause tuli sanomaan kaikkien jo olevan siellä ja makeiskasan alkavan käydä kovin pieneksi eikä mammansa sitä voivan estää. Silloin me läksimme. Päästyämme perille annoin minä mieheni mennä edeltä sisään, sitte astuin minä vaaleanharmaassa silkkipuvussa, joka jätti kaulan vähän paljaaksi, ja uusi metaljonki rinnalla; jäljestä tulivat lapset hyvin sievän näköisinä uusissa puvuissaan. Kaikki nousivat ylös meitä tervehtimään. Krauset olivat hyvin ystävälliset, samoin herra Bergfeldt, mutta hän, Bergfeldtin rouva, teki kumarruksen, joka oli ainakin kahdeksan päivää jäässä ollut. Minut se oli melkein tukeuttaa, varsinkin kun Krausen rouva minut pakotti istumaan sohvaan Bergfeldtin rouvan viereen. Se oli erittäin kiusallista, ja kun kaikki sen huomasivat, ei kukaan puhunut sanaakaan; ihan tuntui siltä, kuin olisi kuolema kulkenut huoneen läpi. Yht'äkkiä lopetti eno Fritz hirmuisen äänettömyyden, kovasti sanoen: "Vielähän tämä ilta voi tulla oikein hauskaksi!" -- Kaikki purskahtivat nauramaan; minä ja Bergfeldtin rouva istuimme sohvassamme, neuvottomuudesta ihan punaisina. Nyt oli kuitenkin näytettävä, kumpi meistä sivistyneempi oli, ja minä sentähden vastasin: "Ja kyllä se hauskaksi tuleekin vielä!" ja siihen vastasi Bergfeldtin rouva: "Kerran vuodessahan se vain on uudenvuoden aatto!" Siihen yhtyivät kaikki, tuotiin teetä ja sitte kirsikka-marmelaateja leivoksien kanssa naisille ja olutta miehille, ja ennenkuin minä sain leivoksia ottaneeksi, olin jo puhelemassa Bergfeldtin rouvan kanssa ihan kuin ennenkin. Sill'aikaa kun lapset leikkivät "sormuksen kätkemistä" -- eno Fritz oli heillä mukana ja piti kaikki hyvin iloisina -- puhelimme me vanhat niitä näitä, kunnes menimme illalliselle. Bergfeldtin rouva kertoi ylioppilaan, herra Weigeltin, hyvin edistyvän ja seuraavana vuonna kyllä asessoriksi ehtivän ja sitte voivan naida Augustan, ja minun täytyi luvata tulla häihin. Olimme jo ihan kuin entisinä aikoina. Herra Krause oli myöskin puhunut hänen kanssansa, josta siis selvästi näkyi, miten paljon hyvää ymmärtäväinen mies voi saada aikaan, jos hän vain ottaa vaarin tilaisuudesta. Melkeinpä tänä hetkenä toivoin, että minun Kaarlessani olisi jotakin tämänlaatuista kuin herra Krausessa, vaikka muuten olen häneen niin erittäin tyytyväinen.

Pöydässäkin oli varsin hupaista. Olihan tuossa kyllä vähän ahdas istua, vaan tultiin siinä sentään hyvässä sovussa toimeen. Ruokaa oli hyvää ja monenlaista. Keskellä pöytää oli malja; herra Krause ja eno Fritz panivat siitä laseihin ja kun se tyhjeni, kaatoi rouva Krause sen jälleen täyteen suuresta ruukusta. Me tulimme nyt nähtävästi iloisemmiksi. Välillä lauloimme ja eno Fritz säesti pianolla.

Kun viimein oli jäätelökin "sisällä", kuten sillä ylioppilaalla, herra Weigeltillä, oli tapana sanoa, nousi herra Krause, katsoi kelloaan ja kilisti lasia, pitääkseen puhetta. Kerrassaan silloin syntyi juhlallinen hiljaisuus, yksin pikku Krausekin lakkasi laulamasta, kun isänsä leikillä nipisti korvasta. Kauniisti se herra Krause nyt todella puhuikin. "Uutta vuotta", niin hän melkein puhui, "tervehditään riemulla, niinkuin se kykenisi täyttämään kaikki toiveet, turhamaisimmatkin, ja vanha vuosi jätetään ihan säälittä ja surkuttelematta, niinkuin joka on enemmän luvannut kuin voinut täyttää. Ja kuitenkin se vanha vuosi on jokaisena 365 päivänä ollut meidän ystävämme, tuottanut meille ilon ja surun hauskaa vaihettelua, niinkuin hyvälle Jumalalle on mieluista ollut. Ilo tuo ihmiselle rohkeutta, suru ja kärsiminen häntä puhdistaa, mutta molemmat ne yhteisesti koettavat saattaa ihmissydämmiä likemmäksi toinen toistansa, ja missä rakkaus elää, siinä joka vuosi kutoo ympärille uuden renkaan, niin ett'ei enää voida erota. Sitä me uudeltakin vuodelta toivomme; tuokoon se muuten mitä hyvänsä, vaan vahvistakoon aina rakkautta!"

Kun herra Krause lopetti puheensa, löi kello viereisessä huoneessa kaksitoista ja me kilistimme laseja. Silloin huusi pikku Krause äkisti: "Kolmetoista se löi!" -- Ja totta se olikin. Eno Fritz oli viereisessä huoneessa ollut tapansa mukaan vehkeilemässä ja lyönyt hiilihangolla kelloon. Me nauroimme emmekä siitä sen enempää huolineet, vaikka kolmetoista ei olekaan mikään hyvä luku. Eno Fritzissä on todellakin aika joukko vapaa-aatteisuutta!

Me viivyimme vielä lähes kello kahteen ja läksimme sitte, tunnustaen mielessämme, että olimme viettäneet oikein hauskan ja iloisen illan. Bergfeldtin rouva kutsui meitä syntymäpäivillensä, joka kohta on, ja minä lupasin mennä. Niinpä tuli rauha tehdyksi meidän välillämme.

Kotimatkalla puhuin miehelleni, miten hyvin herra Krause todella teki, kun sai aikaan sovinnon minun ja Bergfeldtin rouvan välillä. -- "Miksikä hän sitä ei olisi toimittanut", vastasi Kaarle, "minähän häntä siihen pyysin!" -- "Sinäkö, Kaarle?" -- "Minusta oli teidän riitanne jo ammoin hyvin ikävä." -- "Hyvä, kelpo Kaarle!" Enempää minä en sanonut, mutta tartuin sylin häneen ja annoin hänelle aika suutelon. -- "Vilhelmiina!" ihmetteli Kaarle. -- "Oletpa sinä kuitenkin paras mies koko maan päällä", sanoin minä, "sinulla on sydän oikeassa paikassa, vaikk'ei aina suu!" -- "Kyllä siihen on omat syynsä", nauroi hän, "sinä sen sijaan puhutkin kahden edestä!" -- "No, Kaarle...!" -- "Mitä siitä! Uusi vuosi oleva on niinkuin vanhakin."

Niin me vietämme uudenvuoden aattoa Landsberginkadulla. Tulevana jouluna on toivottavasti toinen minun tytöistäni kihloissa, ja ehkäpä eno Fritzillekin löytyy sopiva kumppani; jopa se hänellä olisikin aika. Onnea vain uudelle vuodelle!

Magneetillinen koetus.

Uskotteko sitä vai ettekö... minä tarkoitan elimellistä magnetismia?

Niinkuin tiedätte, harrastan minä edistystä ja valistusta, ja sentähden olen aina sanonut: elimellinen magnetismi on paljasta lorua, sillä tiede ei sitä tunnusta, senhän lakkaamatta näkee sanomalehdistä. Vaan äskettäin minä näin unta, Bytzowin täti oli ihan elävänä edessäni, ja neljän viikon kuluttua hän makasi paareilla. Miten se on selitettävä?

Minä kerroin eno Fritzille uneni, kun saimme tiedon, että täti oli kuollut ja että me lähimpinä sukulaisina saamme periä hänen omaisuutensa, ja minä odotin, että hän pilkkaisi minua, niinkuin hän paha kyllä tekee kaikesta pilkkaa. Vaan hän tuli päinvastoin hyvin vakavaksi ja sanoi: "Näetkös, Vilhelmiina, viimeinkin tulet vakuutetuksi, että luonnossa on todella ihmeitä ja salaisuuksia ja samoin ihmiselämässä. Täst'edes sinä siis et enää riitele minun käynnistäni Kuleckessa, jossa olemme perustaneet pienen magneettisen seuran."

"Fritz, se magneetti, joka sinua vetää Kuleckeen, on talon tytär. Me perimme nyt sievän summan eivätkä he siis ensinkään sovellu meidän seuraamme. Täytyy toki vähän pitää perheensä arvostakin." -- Hän katsahti minuun eriskummallisesti ja sanoi: "Sinä arvostelet, niinkuin ymmärrät, Vilhelmiina. On olemassa salaperäinen voima, jota ihmisen täytyy totella, tahtokoonpa sitte taikka ei." -- "Uskotko sen todellakin, Fritz?" -- "Tietysti!" vastasi hän niin vakavasti, ett'en oikein tiennyt, mitä minun piti hänestä ajatella. -- "Fritz!" sanoin minä sentähden, "oletko itse jo kokenut semmoista kummittelemista?" -- "Olen!" vastasi hän kumealla äänellä. -- "Herran tähden, Fritz, sinä ihan peljästytät minua. Mutta mielelläni tahtoisin kerran itse nähdä, miten se asia oikeastaan on." -- "Huomennahan teille illaksi tulevat Bergfeldtit ja Krauset, ja minä järjestän magneetillisen koetuksen, joka sinulle vakuuttaa tuon salaperäisen voiman." -- "Mutta neiti Kulecke ei pääse minun talooni!" -- "Kyllä se käy ilman hänettäkin!" sanoi hän naurahtaen yht'äkkiä ja läksi tiehensä.

Nyt minä ilmoitin lapsille, että meillä huomeisiltana oli tapahtuva magneetillinen koetus. Emmi iloitsi sanomattomasti, mutta Betti tuli kuolonkalpeaksi ja sanoi hätäisesti: "Ei, mamma, älä salli sitä, me tulemme kaikki hirveän onnettomiksi!" -- "Mitä nyt, Betti?" -- "Oi, mamma, usko minua...!" -- "Lapsi, mikä sinun on? Sinä et ole viime aikoina ollut entiselläsi. Sinä et puhu, et naura, soitat aina surullisia kappaleita pianolla ja toispäivänä, kun meillä oli sinun mieliruokaasi, makkaraa perunapuuron kanssa, otit sinä vain yhden kerran eteesi. Mitä tämä kaikki merkitsee, Betti?" -- "Minulta kivisti päätä", vastasi hän. -- "Se tulee paljosta lukemisesta", sanoin minä. "Täytyykö teidän yhä vielä kirjoittaa aineita?" -- "Täytyy." -- "Mikä aine teillä viimeksi oli?" -- "Meidän piti selittää, olisiko Rikard III:sta tullut hyvä ihminen, jos hänellä olisi ollut toiset vanhemmat", vastasi Betti. -- "Minä puhun papan kanssa, eikö olisi parasta lopettaa käynti korkeammassa jatko-opistossa. Nyt iltapäivällä paistamme ruiskuleivosta huomeisillaksi ja runsaasti; harvoinhan se tavallinen paljous riittää, milloin Bergfeldtit ovat syömässä." -- "Voi, mamma, olethan jo sopinut Bergfeldtien kanssa!" -- "Olen, olen; mutta ei se perhe sittekään minusta niin varsin mieluinen ole. Ja sitä paitsi me nyt perimme tatin omaisuuden, ja se tekee tietysti meidän ja Bergfeldtien välin vielä suuremmaksi. Heidän täytyy nyt ruveta elämään hyvinkin niukasti, jos tahtovat kunnolla selvitä."

Tytöt auttelivat kyökissä. Bettiltä rupesi taaskin päätä pakottamaan, niin että minusta oli parempi lähettää molemmat ulko-ilmaan, että Betti kävellessään virkistyisi. Hyvää minä sillä tarkoitin, mutta, kuten perästäpäin selvisi, oli anteeksi-antamaton erehdys lähettää pois Betti näkyvistäni juuri tänä päivänä.

Seuraavana iltana saapuivat meille Krauset ja Bergfeldtit; viisi yksistään Bergfeldtistä: herra ja rouva, Augusta sulhasensa kanssa ja poika Emil. No niin, olihan minulla riittävä paljous leivosta. -- "Missä on Betti?" kysyin minä Emmiltä, kun en missään nähnyt vanhempaa tytärtämme. -- "Hän ei tahdo tulla", sanoi Emmi. -- "Antakaahan minun puhella hänen kanssansa", virkkoi eno Fritz, "hän kaiketi pelkää magnetismia." -- Vähän ajan perästä hän todella toikin Bettin näkyviin. Hyvänen aika, miltä se lapsi näytti! Silmät olivat itkusta punaiset, posket värittömät ja hän ihan nähtävästi vapisi. Huomeisaamuna minä ihan varmaan lähetän tohtori Wrenzcheniä kutsumaan, ajattelin minä, sillä tämä ei suinkaan kaikki ole vain ulkonaista, vaan lapsi on epäilemättä ihan kipeä. Betti tervehti läsnäolijoita, ensin Krauseja, jotkahan ovatkin suurempiarvoiset kuin Bergfeldtit, ja sitte rouva Bergfeldtiä, kiertäen hänelle käsivartensa kaulaan ja suudellen häntä. Se todella herätti huomiota. Eno Fritz näytti perin tyytyväiseltä, kun huomasi minun hämmästykseni tuosta tuttavuudesta. Nyt tuotiin teetä. Betti, Emmi ja Bergfeldtin Augusta tarjosivat, yksi teetä, toinen sokuria ja pikkuleivoksia ja kolmas ruiskuleivosta, jota kaikki hyvin kiittivät. (Se oli tietysti tullut vähän huononpuoliseksi, kun sitä paistaissa huomioni oli milloin uuniin, milloin Bettiin kiintyneenä, mutta maistuipa se sentään maustimien tähden).

Herrat alkoivat hyvin opettavaisen puhelun elimellisestä magnetismista. Eno Fritz sitä innokkaasti puolusti, herra Krause vain puolittain, herra Bergfeldt vastusti ja minun Kaarleni joi olutta. Eno Fritz kertoi, että kun Breslaun professorit kävivät Berliinissä, niin he, pannen vain kätensä erään ajurin hartioille, saivat hänet kreikaksi lausumaan Homeron alun, johon herra Krause vastasi, että hän kun oli opettaja, niin hänen sitä täytyi virkansa puolesta epäillä. Mutta eno Fritz toi esiin niiden professorien kirjoittamat kirjat. Niissä oli kummallisia asioita, mitenkä hypnotismilla eli uneen vaivuttamisella voi saada ihmisen tekemään kaikki, mitä magnetoija vain tahtoo: ratsastamaan tuolilla ja luulemaan istuvansa hevosen seljässä, nielemään paksua rihmaa nahkiaisten sijasta ja juomaan samppanjana huoltuvettä. -- "No, jopa jotakin", ihmetteli herra Bergfeldt, "nauttikoot vain onneksensa!" -- Herra Krause ei sanonut sitä ennen uskovansa, kuin sai nähdä tosiasiat, ja minä kerroin väliin uneni Bytzowin tädistä, viittaamalla osoittaakseni Bergfeldteille, että tätiltä oli jäänyt melkoiset varat. Eno Fritz kuitenkin alkoi kiistellä herra Bergfeldtin kanssa ja tarjoutui itse näyttämään muutamia koetteita, saattaakseen epäilijätkin uskomaan.

Me olimme kaikki hyvin maltittomat näkemään, mitä oli tuleva. Ensin pyysi hän nyt Bergfeldtin Augustaa menemään hetkiseksi viereiseen huoneesen ja kysyi meiltä hänen mentyänsä, mitä hänen pitäisi tekemän. Me sovimme, että hänen tuli avata valokuva-alpumi ja osoittaa sormellansa minun mieheni valokuvaa. Eno Fritz kutsui Augustan sisään, sitoi hänen silmänsä ja asettui itse hänen taaksensa sekä pani molemmat kätensä hänen hartioilleen. Augusta seisoi hetkisen ihan levollisena. Sitte hän astui suorastaan pöydän luo, otti alpumin, selaili sitä ja osoitti sormellaan erästä kuvaa. Ei se juuri ollut minun Kaarleni, vaan hänen ystävävainaansa Ringelmeier, mutta hämmästyttävä se asia kuitenkin oli, varsinkin kun Bergfeldtin rouva vakuutti Augustan ihan äskettäin löytäneen määrätyn kuvan. Herra Krause ei huomannut siinä mitään ylenluonnollista; Augusta ei sanonut nyt oikein voivansa hyvin, vaan kiitti Bettiä erinomaiseksi mediumiksi.

"Minun Bettinikö?" kysyin minä ihmeissäni. -- "Lapset ovat viime aikoina useinkin leikkineet magnetismia", sanoi Bergfeldtin rouva. -- "Vaan enhän minä siitä tiedä mitään." -- "On sinulta paljokin tietämättä!" vastasi eno Fritz. "Oletko valmis, Betti?" -- Betti ei vastannut, vaan istui siinä kuin aave. -- "Eikö sinulla ole vähääkään rohkeutta? Tiedäthän, että sinun pitää!" -- Betti nousi ja astui kuin unissakävijä viereiseen huoneesen. Augusta Bergfeldt meni hänen kanssansa. -- "No, Vilhelmiina, määrää sinä jokin tehtävä!" -- "Ei minulle nyt juuri johdu mitään mieleen", vastasin minä. -- "Pitääkö hänen syleillä ja suudella rakkaintansa, kuin hänellä on maan päällä?" kysyi eno Fritz. -- "Olkoon menneeksi, en minä omasta puolestani niin tarkkaan lue syleilyjäni", sanoin minä. -- Betti tuli sivuhuoneesta. Eno Fritz sitoi huivin hänen silmillensä. Kauan Betti vitkasteli, astui sitte eteenpäin, minä jo avasin sylini, vaan hän kääntyi toisaalle ja astui suorastaan nuoren miehen luo, joka kiihtyneenä häntä katseli ja jonka syliin hän vaipui. Se oli Bergfeldtin Emil, ja hän heti tempasi huivin Bettin silmiltä ja suuteli häntä. -- "Tämä on minusta toki vähän liikaa leikkiä!" tiuskasin minä ja hypähdin ylös. "Kaarle, kärsitkö sinä tuota?" -- "No, no, ei nyt niin kiivastuta", sanoi eno Fritz minua pidättäen, "nämä nuoret ovat jo ammoin sopineet keskenänsä. He rakastavat toinen toistansa ja sillä se on päätetty."