Part 3

"Hyvä herrasväki, olkaa hyvät ja hajotkaa vain", sanoi tohtori; "Herra rupesi vähän voimaan pahoin kuumuudesta; kyllä hän kohta virkistyy." Ihmiset läksivätkin pois, ainoastaan Bergfeldtin rouva jäi vielä istumaan. "Vai kuumuudesta!" epäili hän, "ei ole kaiketi saanut mitään kunnollista syödä, sillä kun rouva kirjailee, täytyy miehen tietysti nähdä nälkää. Tulkaa, Augusta ja Frans, me saamme illalliseksi kananpoika-paistia ja parsaheinää." -- Minä en kyennyt mitään sanomaan. Bergfeldtissä parsaa! Jopa kaikkia; ensimäisenä pääsiäispäivänä ehkä pari parsan näköistä sopassa, mutta ei toki muuten! Vai parsaa! Olisin mielelläni työntänyt hänelle kurkkuun suuren cyankali-möhkäleen, jota äsken olimme juuri ihmetelleet, koska sillä kyllä olisi voinut myrkyttää kaikki ihmiset, mitä osoitekalenterissa on, vieläpä joitakuita lisäksikin. Urut yhä soivat ja minun Kaarleni surkutteli kärsivän ihmiskunnan kurjuutta.

Kun hän vähän rauhoittui, läksin minä hänen kanssansa kotiin; lapset jäivät vielä tohtorin kanssa konserttiin. Ensin minä en ollut huolia hänestä lapsieni ritariksi, niinkuin hän tarjoutui, vaan taivuin viimein, varsinkin kun minusta tohtori näytti niin paljonsanovasti räpyttävän silmäänsä.

Kotona minä ryhdyin miestäni oikein opastamaan, ja kyllä hän perin nöyrtyi. "Rakas Vilhelmiina, minä en enää koskaan maista likööriä." -- "Etkä anna itseäsi eno Fritzin houkutella paljon oluen juontiin?" -- "En." -- "Etkä mielistele enää baijerilaista kellarityttöä?" -- "Mutta Miinaseni." -- "Etkä ketään muutakaan tyttöä?" -- "No, olehan jo!" -- "Vaan menet poliisiin ja syytät Bergfeldtin rouvaa törkeästä panettelusta?" -- "Kaikki, Miinaseni, paitsi en sitä." -- "Annatko sitte tuon käärmeen loukata omaa puolisoasi!" -- "Minä en voi enkä uskalla syyttää häntä!" -- "Tässä on jotakin merrassa. Kaarle, tunnusta, taikka panet alttiiksi minun ja lasten onnen. Mitä se Bergfeldtin rouva tietää sinusta?"

Saatuani hänet oikein pehmeäksi, tunnusti hän kaikki. Monta vuotta sitte, kun hän vielä oli nuori ja vallaton, olivat hän ja herra Bergfeldt pitäneet nimipäivää ja yöllä joutuneet riitaan poliisimiehen kanssa, joka oli heidät molemmat pistänyt putkaan; ja kun se onnettomuudeksi oli lauantai-ilta, oli heidän täytynyt olla siellä maanantaiaamuun asti. Sen tiesi Bergfeldtin rouva ja luuli nyt sillä saavansa aikaan eripuraisuutta. -- "Eihän tuo mitään merkitse, Kaarle", sanoin minä, "sillä tarvitaanpa vähän rohkeutta yövartiain kanssa riitelemiseen, ja rohkeutta sinulla on aina ollut. Tuotahan sinä vain et voi kestää monenlaista juomista sekaisin." -- Kaarle lupasi täst'edes olla varovainen, ja mikäli minä häntä tunnen, niin hän kyllä sanansa pitääkin.

Nyt minä toimitin hänelle kupin hyvää kahvia ja päätin unhottaa kaikki, vieläpä myöskin olla oikein lempeä hänelle, sillä hänhän oli kuitenkin vain viaton houkuteltu. Hän puolestaan kiitti kahvia ja sanoi sen tekevän hyvää, koska hän todellakin nyt voi vähän huononlaisesti.

Lapset tulivat kotiin vasta sitte, kun jo Kaarle oli nukkumassa, sillä hän kävikin levolle paljon aikaisemmin kuin tavallisesti.

"No", kysyin minä "oliko teillä kyllin hauskaa?" -- "Oli", sanoi Emmi, "ja tohtori räpytti lakkaamatta toista silmäänsä." -- "Räpyttikö hän todellakin, Betti, rakas lapseni?" -- "Kyllä, mamma, koko illan." -- "Ja mitä hän sanoi?" kysyin minä innokkaasti. -- "Hän sanoi varmaankin saaneensa ohranjyvän silmäänsä", vastasi Emmi, "hän oli tuntenut sitä jo aamupäivällä." -- "Vai niin", sanoin minä, "itsehän hän sen paraiten tiennee, hän kun on tohtori." -- Sittemmin kuulin, että eno Fritz se oli soittanut urkuja. Mutta kyllä hänkin sai tietää, että minä sen tiesin.

Herra Buchholzin hammastauti.

Viime viikolla vietimme hääpäiväämme -- se oli kauhein, kuin koskaan olen elänyt. Muuten on se päivä minusta kaikista kaunein koko vuotena, paljon ihanampi kuin joulu ja juhannus yhteensä, sillä se on minun päiväni. Voisipa kysyä, eikö se myöskin ole minun Kaarleni päivä. Tietysti, mutta mistä minä tiedän, olenko minä voinut tehdä hänet yhtä onnelliseksi, kuin hän on tehnyt minut? Minä niin toivon, mutta en voi ajatella, että kukaan olisi niin onnellinen kuin minä sinä päivänä, jolloin Kaarle antoi minulle nimensä sekä hyvän Jumalan ja kaikkein ihmisten edessä julkisesti ja kovasti tunnusti rakastavansa minua. Minä tuskin sain sanotuksi tuota pientä jaa-sanaa, kun näet kainostelin ihmispaljoutta, vaan kuitenkin olisin riemuissani hyppinyt kaikesta siitä onnesta.

Kun nyt hääpäivämme lähestyy, silloin muistuu tuo ensi päivä elävästi mieleen, kuin olisi se eilen ollut, ja kun Kaarle minua ääneti syleilee ja hellästi suutelee, silloin tuntuu, kuin olisi hän vielä sulhaseni, myrttikimppu napinlävessä, valkoinen liina kaulassa ja tukka kutritettuna, vaikka hänellä nyt ainoastaan on yllä yönuttu ja pää näyttää vähän pörröiseltä noin aamusilla.

Iltasilla on meillä silloin aina vähä vieraita, hyviä tuttuja ja ystäviä, ja pöytäänkin pannaan jotain erinomaisempaa. Minun Kaarleni ei ole mikään ruoan hyljeksijä, ja minusta tietysti onkin mieleen, kun ruoka hänelle maistuu. Mutta tällä kertaa hän ei maistanut juuri mitään ja se minua rupesi huolettamaan.

"Mikä sinua vaivaa, Kaarle?" kysyin minä.

"Oh, ei mikään", vastasi hän, mutta minä kuitenkin huomasin, että tuo oh tuntui pitkältä kuin nälkävuosi. Minä häneltä vielä tiukkasin selkoa, mutta hän ei vastannut, vaan tuli suoraan sanoen vähän ikäväksi minulle.

Noin puoli kahden paikoilla läksivät vieraat pois. Kun jäimme yksiksemme, en minä voinut olla vähän nuhtelematta häntä käytöksestään. Siihen hän vastasi hammastansa pakottavan eikä olevansa iloitsemiseen halukas. Minä neuvoin häntä käärimään huivia leuoillensa, mutta hän vain naurahti ja arveli, ett'ei niin vähäsestä kivusta maksanut pauhata, kyllä se muka itsestäänkin asettuu.

Mentyäni kyökkiin maksamaan apumatamille, joka aina on meillä juhlatiloissa, satuin sivumennen sanomaan, ett'ei mieheni voinut hyvin. Siihen Grunert-mummo -- se oli apumatamin nimi -- sanoi tietävänsä erinomaisen parannuskeinon, joka jo oli muka montakin auttanut.

Miksikä tuota ei olisi kerran koettanut, kun se mummon keino oli niin perin huokea?

Kaarle pilkkasi minua ensin, kun Grunerttia mainitsin, vaan minä kuitenkin vakuutin, ett'ei se ainakaan mitään vahinkoa tee. Niinpä hän viimein salli mummon koettaa keinoansa.

Grunert tiesi puutarhassamme kasvavan seljapuita, joka olikin tarpeen hänen keinoonsa. Ääneti meni hän sinne, leikkasi oksan ja kaiveli sillä Kaarlen kipeää hammasta, kunnes siitä rupesi tulemaan verta, yhä vain ihan ääneti. Sitte meni hän takaisin puutarhaan, sitoi oksan liinaisella rihmalla entiseen paikkaansa ja kysyi, joko pakotus oli poissa.

"Vai poissa!" vastasi Kaarle. "Tietysti nyt kaivelemisen jälkeen pakottaa vielä pahemmin!" - Grunert-mummo sanoi, että hänen piti vain odottaa, kunnes oksa jälleen kasvoi kiinni; sitte kyllä pakotus on kuin pois puhallettu; hän toivotti hyvää paranemista ja läksi kotiinsa.

Kaarle oli hyvin suutuksissaan mummon tyhmyyksistä, varsinkin kun tuska oli tullut paljon pahemmaksi.

Minä neuvoin häntä ottamaan suuhunsa lämmintä vettä, joka muuten onkin hyvin hyvä keino, ja menin kyökkiin sitä lämmittämään.

"Ah, hyvä rouva", sanoi minulle kyökkipiika. "Kun minulla on hammastauti, otan minä sinappiviinaa ja hieron sillä poskea. Se kyllä vähän puree, mutta kyllä se auttaakin!" Onneksi oli hänellä sitä vielä tilkka tallella ja minä otin sen kiitollisesti ja riensin Kaarlen luo hieromaan poskea.

Vaan olisinpa suonut jättäneeni sen tekemättä, sillä sinappiviina puri aika lailla, ja Kaarle sanoi minun panneen hänelle helvetin tulta kasvoihin. Poski punastui, että näytti keitetyltä ravulta, ja paisui nyt oikein paksuksi. Nyt Kaarlen kuitenkin täytyi sitoa huivi päähänsä, jonkahan hän jo olisi saattanut heti tehdä, jos olisi totellut minun neuvoani. Mutta miehet ne ovat aina itsepäiset, milloin heidän hyväänsä tarkoitetaan.

Grunert-mummon ja sinappiviinan puuhassa oli kello ehtinyt noin kolmen paikoille ja me kävimme levolle.

Enpä minä voi sanoa sitä yötä hauskaksi, sillä Kaarle ei nukkunut melkein ollenkaan, vaan kaivoi lakkaamatta päätänsä alusiin. Aamusilla näytti, kuin olisi hän siinä perin tyhmästi tehnyt.

Noin kahdeksan paikoilla nukkui hän ja minä jo toivoin kaikki hyvin menneen ohitse. -- Kymmenen aikaan tuli poliisiluutnantin rouva vielä myöhäiselle onnentoivottelulle; hän surkutteli sydämmensä pohjasta minun Kaarleani ja sanoi, ett'ei mikään ole hammastaudille niin hyvä kuin oikea kiinalainen po-ho-neste. Me lähetimme piian juoksemaan ja kohta hän toi nestepullon.

Kaarlella oli taas hirmuinen tuska. Minä näytin po-ho-pulloa, mutta hän ei tahtonut huolia mistään semmoisesta.

"Kaarle", sanoin minä, "sehän ihan loukkaisi poliisiluutnantin rouvaa, jos et tätä kallista lääkettä käyttäisi!" Kaarle vastusteli ja oli äreä, mutta kun kiinalaiset kuitenkin monessa asiassa ovat meitä viisaammat, niin taipui hän viimein, ja minä painoin nesteessä hyvin kastellun pumpulitukun hänelle hampaasen.

Hän aivasteli ja sylki hirveästi, mutta tuska poistui. Kyyneleet nousi hänelle silmiin tuosta nesteestä, mutta hän hymyili kuitenkin, mikäli paisuneella poskella oli mahdollista. Kunnon Kaarle! Miten kiitolliset meidän tuli olla poliisiluutnantin rouvalle, kukapa sitä osasi kuvaillakaan! Me saatoimme häntä aina pihalle asti. -- Vaan kun palasimme ylös, kuulin kuitenkin Kaarlen jo jälleen vaikeroivan. Hampaan kolotus ja repiminen oli palannut monta vertaa äkäisempänä.

Onnipa on, kun on kelle suotu viisaita lapsia. Minun Bettilleni johtui mieleen, että herra Krausella on kotonaan homoiopaattinen apteekki ja että hän oli jo monta kipua silmänräpäyksessä parantanut. Niinpä hän heti juoksi herra Krausea meille kutsumaan.

Herra Krause on opettaja, niin tottahan semmoisiin ihmisiin pitää luottaa, jotka tietävät todellakin kaikki, sillä hehän ne panevat kaikelle tiedolle ja taidolle pohjan. Varsinkin on herra Krause tavattoman pitkälle päässyt tieteessä ja sivistyksessä, eikä hän luota vähääkään lääkäreihin. Minäkin, kuten jo on sanottu, enemmin suosin kotilääkkeitä.

Herra Krause tuli kohta apteekkinensa ja lääkekirjoineen; olihan nyt kärsivää kanssaihmistänsä autettava ja todellista inhimillisyyttä harjoitettava. Mieheni istui paksuposkisena sohvassa ja oli hyvin äreänä, vaan koska hän saattoi katsella ainoastaan toisella silmällä, toinen kun oli hyvin paisunut, näytti hän ikäänkuin tyytyväisesti silmää iskevän jollekulle.

"No, hyvä herra Buchholz", kiitteli herra Krause, "aina leikillinen, se on hyvä se!"

"Ei minun vähääkään tee mieli leikitsemään!" vastasi Kaarle kiukkuisesti. "Jos tahdotte tehdä minulle mieliksi, niin lähettäkää lääkäriä noutamaan."

"Lääkäriäkö?" kummasteli herra Krause, "se toivottavasti ei ole tarpeen. Lääkärit eivät suinkaan tunne luonnon salaisuuksia, sillä sitä, jota oikeastaan tarvitaan, tautien parannusta, sitä he eivät suinkaan opi noista kissain teurastelemisista eikä koirain nylkemisistä. Ja mitä kaikkea he tunkevatkaan ihmisten kurkkuun! Myrkkyä ja pehmittäviä aineita, joista ikuisen kuihtumisen saa. Homoiopatia sen sijaan estää taudit luonnollisella tavalla."

"Puupuikoilla ja sinappiviinallako?" kysyi minun mieheni.

Herra Krause hymyili. "Homoiopatia parantaa ainoastaan lääkkeiden hengellä", selitti hän meille opettavaisesti "Ajatelkaa niin suuri pullo kuin kuu täynnä vettä ja siihen pantuna pisara lääkettä ja sitte hyvästi pudisteltuna, niin on teillä valmiina homoiopaattinen lääke."

"No hyvänen aika", ihmettelin minä. "Mutta kuka sitä jaksaa kuuta puistella?"

"Kuvaannollisestihan se vain on sanottu, hyvä rouva Buchholz", vastasi herra Krause. "No, nyt me ensin tutkimme tuntomerkit, löytääksemme oikean lääkkeen. Kaivaako hammasta?"

"Ei siitä asti, kun Grunert-mummo meni matkoihinsa", vastasi Kaarle.

"Siis ei kaivamista. Riehkiikö kipu oikealta vasemmalle vai vasemmalta oikealle?"

"Paikoillaan se on ja lujasti!"

"Ahah, sitte siihen sopisi hyvin Pulsatilla. Paksu poski osoittaa ilmanvetoa. Käytetään vuorotellen Aconittia ja Pulsatillaa."

"Antakaa anteeksi, poski on paisuksissa sinappiviinasta."

"Sitte pitää ensin ottaa kamferttia, ajamaan sinappimyrkkyä pois ruumiista", vastasi herra Krause.

Nyt avasi hän kotiapteekkinsa ja antoi minun mieheni niellä kolme pientä valkoista palleroa. Sitte kaatoi hän muutaman pisaran jotakin nestettä veteen ja käski Kaarlen ottamaan sitä suun täyden joka tunti. Ensin kyllä tuska oli kiihtyvä, se on luonnon mukainen ensi pahennus, koska lääkkeen henki ja taudin henki taistelevat. Mutta sitte oli kipu kuin ihmeen kautta kerrassaan katoava. Muuten hän kielsi Kaarlea nauttimasta tupakkaa, teetä, kahvia, kaikkea hapanta, maustimia ja varsinkin kamomilla-teetä, josta vuosikautinen kuihtumus oli seuraava. Ja niin hän meni.

Mieheni otti ihan kellon mukaan, mutta tuskat kiihtyivät yhä hirmuisemmiksi. "No, hyvä", sanoin minä, "se on se ensi pahennus, molemmat henget taistelevat tarpeekseen, kohta siitä nyt tulee helpotus!" Kaarle ähki ja oihki, että oikein säälitti. -- Hän astui huimasti pitkin lattiaa edestakaisin. -- Sitte hän taas kävi istumaan. -- Ja kohta viskautui pitkälleen ja sulloi päätänsä sohvan nurkkaan.

"Ei sitä enää jaksa kestää!" parkui hän.

"Olehan toki rauhassa, rakas Kaarle! Kuulithan sinä, että ensin pitää tulla pahemmaksi, ennenkuin tuska pois lähtee. Nyt vielä vain yksi ryyppy lääkettä, jota herra Krause seoitteli, ja anna sen oikein taistella hampaissasi!"

Me odotimme hetki hetkeltä, mutta ei se pahentuminen ruvennut loppumaan. Kaarle olisi mielellään polttanut, vaan ei tohtinut. Päivälliseksi oli meillä hänen mieliruokaansa, paistilihaa hapahkon kastikkeen kanssa. Sitäkään hän ei saanut syödä. Hän melkein raivostui, kun hänen täytyi tyytyä maitoon ja korppuihin.

Viimein huomautti Emmi, että herra Krause oli ehkä saanut poisajetuksi sinappimyrkyn, mutta ei po-ho-nestettä, joka ehkä vaikutti vastoin hänen lääkettänsä. Sentähden hän heti riensi herra Krausen luo kysymään. Hän viipyi kauan ja palattuaan hän sanoi herra Krausen etsineen läpi koko lääkärikirjansa, vaan ei löytäneen mitään po-hon vastalääkettä, ja se myrkky se saattaa häpeään hänen lääkkeensä. Tässä on homoiopatia ihan voimaton.

Nyt loppui minun Kaarleltani kärsivällisyys. Hän sanoi Emmiä tyhmäksi elukaksi ja minua vielä tyhmemmäksi kanaksi. Hän oli ihan kuin hurja ja käveli ympäri huonetta kuin tiikeri häkissään. -- Minä purskahdin itkemään ja lapsi itki mukaan. "Kaarle", sanoin minä, "semmoisia nimiä sinä panet minulle ja lapselle! Mitenkä sinulla ei ole yhtään rakkautta, vaikka me olemme kaikin tavoin koettaneet lievittää sinun kipuasi. Noin menettelee vain peto. Eikö sinulla ole vähääkään inhimillisyyttä meitä heikkoja olentoja kohtaan? Kaarle, Kaarle, sinä teet syntiä lasta ja minua vastaan!"

Hän ei vastannut mitään, ja kun minä kyyneleisillä silmilläni katsoin nenäliinani yli, niin mitä näin! Kaarle seisoi tuskansa kourissa päälaellaan sohvalla. Se oli kauheata, sillä voiko mitään hirmuisempaa olla kuin nähdä lastensa isän, kunnioitetun porvarin ja kaupunkilaisten luottamusmiehen seisovan päälaellaan, jalat korkealla ilmassa ylempänä sohvan selkälautaa? -- Minä kiljahdin kauhusta.

Juuri sinä silmänräpäyksenä astui eno Fritz sisään. "Mitä ilveilyä täällä pidetään?" kysyi hän nauraen, kun näki tämän perheemme toivottomuuden kuvan. Töin tuskin me saimme hänelle kaikki selitetyksi, sillä meidän ääntämme tukeuttivat kyyneleet ja Kaarle ei muuta osannut puhua kuin sekavia oihkamisia; eno Fritz oli naurusta pakahtua.

"Kaarle, ikäpoika", sanoi hän, "mitä sinulle on tehty?"

"Kotilääkkeitä!"

"Ettekö sitte voineet lähettää tohtori Wrenzcheniä noutamaan?" kysyi eno Fritz.

"Kuka tuota nyt heti lääkäriin lähtee?" puolustelin minä itseäni, "mitä sitte kotilääkkeillä tehtäisiin?"

"Voithan niillä miestäsi kiduttaa ja vaivata", vastasi hän.

Eno Fritz nyt pilkkaili minun Kaarleani, että hän antoi itseänsä akkain laastaroida, ja käski hänen pukeutua ja lähteä hänen kanssansa lääkäriin; vaan silloin hänelle äkisti muistui mieleen, että tohtori Wrenzchenistä se kaiketi vain oli ulkonaista, jommoisiin tauteihin hän ei koske.

Se tuo minulle ei oikein ollut mieleen, sillä jos tohtori Wrenzchen olisi tullut, niin olisi hän saattanut puhella Bettin kanssa; mutta täytyyhän meidän naisten taipua raa'an väkivallan mukaan.

Fritz läksi ajamaan Kaarlen kanssa. Hetkisen kuluttua he palasivat. Kaarle oli päässyt hampaastaan ja tuskistaan ja oli kuin uudestasyntynyt, mutta avioliittomme uuden vuoden alku ei ollut läheskään niin suloinen kuin ennen, sillä Kaarle oli ollut liian kova minua kohtaan, eikä minun sitä noin näin sopinut unhottaa. Ja miten hyvää me kaikki kuitenkin olimme hänelle tarkoittaneet!

Kummitusjuttuja.

Kyllä minä jo ammoin olisin teille kirjoittanut, jos olisi mitään kelvollista tapahtunut, mutta koska meidän perheessämme yleensä eletään rauhallisesti, niin ei ole mitään semmoista sattunut, joka teitä huvittaisi. Kaarleen tosin lensi muutama päivä sitte poikenluoma, mutta jo se nyt on lähtemässä, kun hänelle vedettiin kuusitoista kuivaa sarvea ristiluille. Kotilääkkeitä minä näette nyt en enää niin suosi, vaikka ne muuten kyllä ovat hyvät moneen asiaan.

Koska Kaarlen nyt ihan vastoin luuloamme täytyi pysyä kotona, oli meidän ihan mahdoton ommella yönuttua, jolla aioimme häntä hämmästyttää joulunaattona, ja mikä aika menee silkkisen koruompeluksen tekoon nutun samettireunukseen, siitä ei miehillä ole aavistustakaan, sillä vaikka he voivat olla hyvinkin edistyneet tieteissä, niin vaikea heidän toki on tutustua naisten käsitöihin. Siispä minä sanoin tyttärilleni: "Lapset, me emme saa papan yönuttua valmiiksi tällä lailla, sillä milloinka me sitä ompelemme, kun hän on kaiken päivää kotona. Minä ajattelen, että lähdemme täksi illaksi tohtori Joakimiin ja ompelemme siellä oikein uutterasti. Olemmehan jo kauan olleetkin sinne käynnin velassa!" Tytöt iloitsivat, koska he sangen mielellään käyvät Joakimissa. Rouva on näet minun nuoruuden-ystäväni; me jouduimme naimisiin melkein yhteen aikaan, ja hänen tyttärensä ovat melkein samanikäiset kuin minun tyttäreni ja samannimisetkin, Kaarle kyllä näytti vähän tyytymättömältä, kun ei olisi mielellään jäänyt yksin koko illaksi, vaan taipui hän sentään, kun minä sanoin, ett'ei se nyt muuten käynyt. Sen jälkeen, mitä tapahtui tuolla näyttelyssä, jolloin eno Fritz hänet niin synnillisesti houkutteli oluen koettelemiseen, on mieheni yleensä tullut paljon taipuvaisemmaksi kuin ennen, jonka tähden minä mielessäni aina kiitän maistraattia, koska ilman sen toimenpitoa ei olisi koskaan ollut olemassa niin siunattua laitosta.

Kun saavuimme Joakimiin, oli ilo molemmin puolin sydämmellinen. Tohtori oli mennyt yhdistykseensä, jossa joku suuri valtioviisauden harjoittelija piti esitelmää "Ajurinkärryjen suhteesta vakuutuksiin onnettomuuden tapauksia vastaan", niin että me naiset olimme ihan itseksemme ja saimme rauhassa ommella joululahjojamme ja puhella oikein halusta. Olipa varsin hupaista istua ja olla ahkera. Mitäpä sitä ei tee tuottaakseen toisille iloa!

Tohtoritar kysyi, tuleeko minun Kaarleni meitä noutamaan, johon minä selitin häneen poikenluoman lentäneen ja niin äkisti, että todella olisi luullut jonkun noidan hänet loitsineen. -- Tohtoritar teki minusta pilkkaa. "Tiedän kyllä, että sinä aina olit vähän taika-uskoinen, Vilhelmiina", sanoi hän, "mutta enpä toki olisi sinun luullut noitiin uskovan." -- "Enhän minä niihin juuri uskokaan", vastasin minä, "mutta onpa maailmassa kuitenkin koko joukko asioita, joita ei kukaan ihminen osaa selittää, ei edes eno Fritzkään, joka muuten tietää kaikki asiat paremmin kuin muut ihmiset." -- Tohtoritar nauroi taaskin. "Kyllä kaikki maailmassa luonnollisesti tapahtuu", sanoi hän. -- "Vai niin", sanoin minä. "Onpa Kuleckessa Bylowinkadun varrella edesmenneen ruumisarkkujen-tekijän henki pöydässä, josta selvästi kuuluu sahaaminen ja takominen, kun vain panee kädet riviin pöydälle." -- "Kulecket ne kuuluvat pitävän myöskin spiritistisiä istuntoja." -- "Miksikä ei? Ylhäiset puuhaavat kaikki elimellistä magnetismia ja henkien koputusta, ja Kulecket mielellään matkivat ylhäisiä. Parooni G:n luona ne ovat äsken nukuttaneet palvelijan magneetilliseen uneen ja syöttäneet hänelle päärynien sijasta niin paljon raakoja perunoita, että miesparka sai monta päivää maata vuoteen omana."

-- "Se minusta on häpeällistä; menetellä niin vahingollisesti kanssaihmisensä kanssa!" -- "Ei suinkaan, tieteen tähdenhän ne niin tekevät, ja sentähden eno Fritz ei laiminlyö yhtään koetusta Kuleckessa. Hän sanoo neiti Kuleckea erinomaiseksi välittäjäksi eli mediumiksi..."

"Eno Fritzin mielestä hän on varreltaan aivan kaunis", keskeytti Betti minun puhettani.

"Vai niin", huomautti tohtoritar.

"Se on sivuasia", sanoin minä, vaan päätin itsekseni Fritziä kerran aika lailla kuulustella, sillä Kulecket eivät sovi meille tuttaviksi; he aina näyttävät isoisuutta, mutta vähäpä sen takana on ottamista, koska heillä on ollut paljo tappioita.

Minun siinä ollessani vaiti ja miettiessäni, mitä sanoisin Fritzille, kuului yht'äkkiä tuskallinen ulina. "Ai, ai!" huusin minä, "mikä se on?" -- "Se on vain koira", sanoi talon vanhempi tytär. "Me suljimme sen papan huoneesen, ja luultavasti on lamppu palanut loppuun." -- "Lamppuko?" kysyin minä. -- "Koira ei osaa olla yksin pimeässä", selitti tohtoritar, "se silloin pelkää ja ulisee. Kaikki se on ihan luonnollista, hyvä Vilhelmiina."

Niin se olikin. Lamppu sytytettiin ja koira vaikeni. -- "Sanotaanpa", aloin minä taas, "koirien näkevän henkiä. Ehkä tämäkin koira näkee pimeässä jotain ja se sitä pelottaa." -- "Mahdollista kyllä, että se näkee akan!" vastasi tohtoritar. -- "Minkä akan?" -- "Tiedäthän, Vilhelmiina, ett'en minä usko mitään haamuja enkä kummituksia, vaan jotain merkillistä minä sentään näin muutama vuosi sitte ja nyt äsken uudestaan. Välistä näet tulee yöllä minun luokseni akka, vaikka kaikki ovet ovat hyvästi kiinni."

"Akkako? Ja suljettuin ovien läpikö?" kysyin minä ja aloin jo hyvin peljätä.

"Minä herään keskellä yötä, kun akka tulee", kertoi tohtoritar. "Minä tunnen itsessäni sen tulon ja minun täytyy nousta ylös, tahdonko tahi en. Silloin näen selvästi, miten akka pistää päätään puoli avoimesta ovesta ja katsoo huoneesen." -- "Teidän makuuhuoneesenneko?" huudahdin minä kauhistuen. -- "Ei, vaan tänne asuinhuoneesen!" -- "Ja nousetko sinä ylös?" -- "Tietysti, pitäähän ovi panna kiinni." -- "Ja menetkö sinä asuinhuoneesen?" -- "Tottahan. Vaan kun käyn ovea vetämään kiinni, pitää akka päätään välissä, niin ett'en millään ponnistuksella saa kiinni", -- "Ja ihanko kummitus on sinun edessäsi!" -- "Ihan edessä." -- "Etkö sinä huuda?" -- "Miksikä huutaisin; en minä pelkää." -- "Ja minkä näköinen se akka on?" -- "Laiha ja ruma, syvät silmäkuopat ja niissä silmäin sijasta mustaa hometta, suu irvellään ja pitkät, leveät hampaat. Päässä on sillä harmaa huivi ja tukka on samoin tuhkanharmaa. Kätensä se pitää piilossa ja jalassa on sillä aivan vanhanaikaiset kengät." -- "Ja semmoinen kummitus pistää päätänsä tästä ovesta! Mutta milloin se sitte pois menee?" -- "Kun ensin turhaan koetan vetää ovea kiinni, otan kynttilän ja pidän sitä ihan akan kasvoin edessä, silloin tuli häilyy kuin tuulessa, akka katoaa, ovi on hyvästi kiinni ja minä menen takaisin vuoteelle!"

"Ja oletko sen kummituksen jo monestikin nähnyt?" -- "Hyvin usein. Mieheni kuitenkin arvelee koko näkyä joksikin painajaiseksi, ja samoin minäkin ajattelen." -- "Se ei mitään selitä, sillä sinä olet kuitenkin hereillä, sinulla on palava kynttilä kädessä eikä ovi mene kiinni. Se on kummitus. On siis selittämättömiä asioita!" -- "Olkoon vain", pilkkaili tohtoritar. "Kun se akka vielä tulee, sanon minä hänelle: mene ystäväni Vilhelmiina Buchholzin luo, hän tahtoisi mielellään nähdä sinut." -- "Älä Herran tähden", kielsin minä kauhistuen, "minä voisin siitä kerrassaan kuolla."